The Final Frontier albumikeskustelu

[Capitano]

Uusi levy on nyt ollut todella ahkerassa kuuntelussa ja kyllä se vaan lunastaa paikkansa. Paljon puhetta Brucen äänen käytöstä muutamissa biiseissä, olen taipuvainen myöntämään että jotkut kertsit korkealta vedettynä ei ehkä ole Dickinsonia parhaimmillaan. En tiedä, mutta porissa lauloi todella hyvin, ei vaikeuksia ylä-äänien(kään) kanssa, samoin koko bändi tosiaan oli vedossa!! Pyörittelen tässä mielessäni teoriaa että uuden levyn tietyt sanoitukset ja äänteiden muodostukset niihin ovat varsin haastavia laulettavaksi korkealta ja kovaa, tehkää kuten minä ja menkää ulos, mieluummin julkiselle paikalle venyttämään erilaisia pitkiä vokaaleja niin ylhäältä kuin pääsette. Jotkut tosiaan kuulostaa paremmilta, toiset taas tyhjentää torin. Joku laulutaustaa enemmän omaava varmaankin ottaa kantaa. Mitä tulee levyn aloitukseen, kyllä se niin vaan menee että Satellite.. tulee keikat avaamaan nimibiisi vanavedessään joten parempi totutella siihen, olisihan se melkoinen yllätys jos näin ei kävisi.

[Imperator]

Päinvastoin sitten Starblind on jäänyt jotenkin etäiseksi, vaikka muille se tuntuu olevan ehdotonta kärkikastia levyllä. Erityisesti biisissä kusee intro, jossa Bruce tosiaan laulaa epätahtiin. Kuvittelisi, että yli 30-vuotta musiikkia tehneet jätkät saisivat laulun sovitettua edes kohtuullisesti, tuosta tulee mieleen vain että yhdellä otolla on vedetty purkkiin eikä ole ollut edes sen verran itsekunnioitusta että homma korjattaisiin kohdilleen.

Kitara ja laulu muodostavat tuossa polyrytmin. Ei se kyllä mielestäni mene hitustakaan epätahtiin.

Siinä tosiaan laulut ja kitarat menevät takoituksella eri rytmissä. Kai se on sitten sitä progea. Kuullostaa ihan hyvälle IMO.

Mielestäni levyn paras kohta, kuulostaa ihan hyvälle. Mutta jotenkin todella epä-Iron Maideniä yhtä kaikki. Ainut todellinen IRON MAIDEN-biisi on "El Dorado", eikä se nyt ole edes mikään uusi "Bring Your Daughter...to the Slaughter", saatika sitten "Troopperi". Mutta juu, vanhaan Maideniin ei pitänyt verrara. Vertasin silti, koska joidenkin (fanilasien silmin) tämä levy on TOP 5 Iron Maidenissä, mitä ei kerta kaikkiaan voi käsittää. No vähemmistöön kuuluvat he. Ja kuunnelkaas hei nyt se The X-Factor pitkästä aikaa. Paaaljon mielenkiintoisempia sovituksia, levy kantaa alusta loppuun (jopa haukuttu levyn päätösbiisi on kovempi kuin mikään "Where the Wind blows my ass".)

[Jeeves]

^Lässyn lässyn. En ymmärrä miksi se on niin kova paikka, jos joku yksinkertaisesti pitää tästä uudesta levystä. Oli mitä mieltä tahansa, niin turha tulla laukomaan niitä omia näkemyksiään absoluuttisina totuuksina.

[Jerky]

Ja kuunnelkaas hei nyt se The X-Factor pitkästä aikaa.

Hyvä ajatus. Onkin liian pitkä aika. "Baking is wild".

[Karpaasi]

Mielestäni levyn paras kohta, kuulostaa ihan hyvälle. Mutta jotenkin todella epä-Iron Maideniä yhtä kaikki. Ainut todellinen IRON MAIDEN-biisi on "El Dorado", eikä se nyt ole edes mikään uusi "Bring Your Daughter...to the Slaughter", saatika sitten "Troopperi". Mutta juu, vanhaan Maideniin ei pitänyt verrara. Vertasin silti, koska joidenkin (fanilasien silmin) tämä levy on TOP 5 Iron Maidenissä, mitä ei kerta kaikkiaan voi käsittää. No vähemmistöön kuuluvat he. Ja kuunnelkaas hei nyt se The X-Factor pitkästä aikaa. Paaaljon mielenkiintoisempia sovituksia, levy kantaa alusta loppuun (jopa haukuttu levyn päätösbiisi on kovempi kuin mikään "Where the Wind blows my ass".)

Eihän tämä X-Factor edusta sen vertaakaan Maidenia, mitä The Final Frontier edustaa. Vielä jalostetummassa määrin turhia, itsetarkoituksellisia pseudo-musikaalisia introja, joissa on vielä volyymitasot täysin päin persettä. No, onhan muutamissa muuten mitään sanomattomissa biiseissä (mm. Fortunes of War ja levyn ulkopuolelta Virus) kivat Maiden-melodiat. Mutta ei tästä levystä voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että se edustaisi sitä oikeaa Maidenia. Jääkö siis X-Factor automaattisesti Dickinsonin kauden tuotosten taakse?

[Jerky]

jopa haukuttu levyn päätösbiisi

Tosi hyvä piisi "The Unbeliever" minusta.

[QazKFD]

Paaaljon mielenkiintoisempia sovituksia, levy kantaa alusta loppuun (jopa haukuttu levyn päätösbiisi on kovempi kuin mikään "Where the Wind blows my ass".)

Heh, The Unbeliever nyt on kiistatta pahimpia ripuleja mitä levylle on ikinä päässy. Maidenin ulkopuolellakin! Ja kuten Karpaasi sanoikin, enemmän se The X Factor ikävä kyllä on epä-Iron Maidenia kuin tämä uusi, hyvä levy tosin siitä huolimatta.

[Lappis]

Dodih. Kokeillaas jotain väsätä tänne uutukaisesta.

SATELLITE 15

Miksi? Mikä on tämän " sävellyksen " funktio? Tämä nyt kuulostaa siltä, että Smithillä on ollut himassa tylsää ja hivenen vaan ajankuluksi pelleillyt. Pelleily on ok, sitä tulee itsekkin tehtyä skitan kanssa, mutta ei se meinaa, että ne kaikki pilailut pitää levylle viedä.
Täysin yhdentekevä ja niin Non-Maiden kun voi vaan olla. En mä tätä skippaile, mutta ei tällä mitään roolia ole

THE FINAL FRONTIER

ROCK! Heavyt on tästä kaukana, tämä on sitä heavyrockia. Vai hardrockia? Mene ja tiedä, mutta alkuhämmennyksien jälkeen osoittaunut toimivaksi startteriksi. Ei ihan perinteinen Maiden-startteri, mutta kyllähän tämä kevyesti voittaa esim. sysipaskan Wildest Dreamsin. Kertsi on mun mielestä hyvä. Tosin täytyy myöntää, että jos tämä olisi jonkun muun tekemä biisi, tuskin olisin ikinä toista kertaa edes kuunnellut. Nyt nimi Maiden painoi vaakakupissa aika paljon
Soolot
Smith= Ok, ei sen enempää
Murray= Vie tämän taiston soittamalla paremman soolon

3/5

EL DORADO

Tässä nyt tämä startti kusee ja rankasti. Edellinen biisi loppuu just samanlailla ja toinen starttaa samasta sävelestä samalla tavalla. Ja mikä " riffi " tämä nyt on? Vetästään E soimaan, vähän peltisuhistelua ja Wasted Years-tribuuttia? Todella köyhää, oikeasti. Eiköhän neljässä vuodessa olisi keksinyt oikeankin riffin tähän niin halutessaan
Mutta itse biisiin; Laukka nostatti hymyn huulille ja Nicko napsuttelee kapuloitaan alussa kivasti haitsuun ja olisko haitsuständiin vuorotellen.
Pääriffi on muuten aika hiton letkeä ja groove! Harmi, että laulumelodiaan ei ole panostettu sekunnin vertaa tässä pääriffissä.
Itse Bridge on sitten hemmetin hyvä ja häijy. Tuo mieleen melkein jotkut kauhuleffameiningit tai jotain. Siihen kontrastina sitten heitetään melkein HHJJ:ltä kuulostava kertsi, niin johan. Aika härski ratkaisu ja en oikein osaa sanoa, onko toi nyt hyvä vai huono. Korva onneksi tottuu tohon nopeasti joten menettelee.
Soolontaustat onkin sitten mielenkiintoisemmat koko biisissä; Ehtaa No Prayer-osastoa! Toimii!
Soolot:
Smith: Vetää se nuotilleen mutta mitäänsaamatonta luritusta
Murray: Sama
Gers: Sama
Biisissä tosiaan Bridge on kovempi kohta kuin itse chorus. Ei ihan oppikirjasta.

3/5

MOTHER OF MERCY

Alku on hyvä, intro siis. Laulujen tullessa mukaan tulevat mukaan myös upeat laulumelodiat. " Why are we here "-kohdasta erityismaininta.
" You tell me "- hienot laulut myös. Kertosäe onkin sitten jo legendaarinen. Hassut ovat laulumelodiat mutta skitat taustalla aika mielenkiintoiset. Kuten sanottu, kertsin lauluille tullaan repeilemään vielä montaa kertaa, varsinkin Bruce-imitaatioiden kera. Menee ihan Dream of mirrors-osastolle. Kertsin jälkeinen kohta on taas parempi kuin itse kertsi.
Smith heittää ainoana soolot ja eipä lähde vieläkään.

3 ja puoli/5

COMING HOME

Alkuriffi on nyt niin Smith kuin vain voi olla. Hyvä riffi kyllä.
Lauluosiot tollasta perusnättiä kamaa. Bridge jo parempi. " To Albion's land "- ehkä kertsin hienoin kohta.
Tämäntyyliset biisit ovat äärimmäisen vaikeita saada toimimaan ja menemään sinne klassikkoasteelle. Maiden ei ole koskaan ollut näissä biiseissä parhaimmillaan ja ei tämäkään maailmaa muuta. Mutta kyllä tämä parempi on kuin Wasting lovet ja out of the shadowsit. Mutta; Pysyisi Maiden lestissään. Ei ole nämä semislovarit Maidenin juttu, ei millään.
Soolot;
Murray; Heittää hyvän soolon heti alkuun. Paras ehkä koko levyllä?
Smith: Häviää tämänkin taistelun.

3/5

THE ALCHEMIST

Aloitusriffi on muuten toimiva. Itse Verse-osuus kun lähtee, niin todella oudot ja hassut kitararatkaisut iskevät korvaan. Yritä nyt tollasten riffien päälle tehdä kunnon laulumelodia.
Bridge on pirun hyvä mutta valitettavasti välikohta kuulostaa melkein naurettavalta ja latistaa taas Bridgen rakentaman odottavan tunnelman.
Kertosäe sitten vie ja huolella! Ihan loistava! Nickokin tässä biisissä intoutunut käyttämään komppipeltiä kuten vanhoina aikoina.
Soolot;
Gers: Ei oikein mitään sanottavaa
Välimelodia soolon jälkeen välttävä mutta sitten jälleen kertosäe pelastaa ja paljon!
Biisissä olisi ollut aineksia vaikka parhaimmaksi rokkaribiisiksi 2000-luvulla jos hivenen olisi miettinyt Gers enemmän noita naurettavia riffejä. Eli verseriffi ja Bridge II. Harmi

3/5

ISLE OF AVALON

Longest Day II?
Hieno alku, hienot skitat. Laulu tuo mukaan vielä aika surullisen tunnelman. Samaa kaavaa käytetään kuin Longest Day-biisissäkin eli kliseinen sävellajin nosto vielä tähän. Hyvä vai huono, en osaa sanoa.
" I can hear you " - kohta kuulostaa jopa majesteettiselta. Sit kertsiin ja homma toimii, varsinkin kertsin lopussa hieno sävellajin vaihto.
Soolot;
Smith: Kun ei niin ei
Semiprogekohta tähän väliin ja kyllä vain toimii. Ei oikein tiedä, mitä kuunnella; sooloa vai taustaa. Hyvä juttu mun mielestä. Näillä kohdilla myös aika ajoin tulee mieleen Steve Vai-kama?! Kyllä, Passion and warfare-levy.
" Mother Earth "-jälleen upea nostatus, kertsi ja kertakaikkisen loistava stadionlopetus biisissä!

4/5

STARBLIND

Hieno intro/alku, ilman lauluja ja laulun kera!
Sen jälkeenkin lähtee niin Smithmäinen riffi että oksat pois. Nicko heittää hienon kompin taustalle ja sittenhän tämä lähtee rullaamaan varsin hienosti. Toimii mitä parhaiten koko biisi kaikkinensa tässä vaiheessa. Kersihän nyt ei eroa muuten kuin Brucen osalta ainoastaa.
" Preaches loses "-kohta hyvä ja varsin Maidenmainen.
Jahas ja lisää Smithmäisiä riffejä ja aika siirtyä sooloihin. Joko nyt lähtisi?
Soolot;
Smith= Eip
Smith II= EiEi

Soolojen jälkeen tuleekin sitten todella upea kohta! Voiko enempää Maidenilta kuulostaa?
Loistava biisi tämäkin

4/5

THE TALISMAN

Nämä Gersin tuutulaulut ovat mulle suuri ihmetyksen aihe. Miten helvetissä tämäkin turhanpäiväinen kitararunkkailu liittyy mitenkään itse biisiin? Samaa scheissea kuin edellisen levyn koko päätösbiisi ( Hyi saatana! ). Onko kyseessä joku brassailunhalu, koska faktahan on, että tuontyylinen skittasoitto ei ole helppoa. Brassailis treeniksellä ja jättäis tällaiset ala-arvoiset kurakaaret levyiltä pois.
Ja sitten itse biisiin;
Loistava startti, loistava meininki! Hivenen on samaa henkeä kuin Ghost of the navigatorissa mutta so be it.Laulut mukaan ja nyt mennään. Maiden ampuu nyt kovilla. Hienoa Maiden-melodiaa tarjoillaan Brucen lauluilla välissä ja sitten taas takaisin verseen.This is fucking Iron Maiden!
Hieno välikohta ennen " limbs fatigued trembling...". Mutta sitten....

WESTWARD ARE TIDE!!! Totaalinen climax! Ihan perkekeen kova kohta!

Soolontaustat varsin hienot ja itse soolot;
Gers: Slide käytössä, kova juttu. Jotain erilaista soolojen rintamalla ja tämä soolohan on varsin hyvä.

Heh, seuraavaksi onkin sitten vuorossa The Unbeliever-tributointi välikohdan muodossa, mutta tässä se menee, muun biisin ollessa niin hyvää shittiä.
Loppuun vielä kliimaksit ja homma selvä. Levyn kovin tähän mennessä.
Alkupelleily vie sen puoli tähteä

4 ja puoli/5

THE MAN WHO WOULD BE KING

Somewhere in time? Kertakaikkisen upea alku joihin päälle lisätään vielä hienot laulumelodiat.
FUCK! Here we go, melodiaskitta duunaa omiaan ja taustalla jyrähtää basso ja synat. Magee kohta ja fiilikset eikuvvaa nousee. Kuulostaapa Maidenilta!
Verse lähtee liikkeelle ja mulla tulee tästä mieleen fiiliksen puolesta Virtual XI ja Don't look to the eyes of the strangers. Toimii hemmetin hyvin. Hyvä mutta aluksi yllättävä välikohta ja verse jatkuu taas.

Bridge kun lähtee, olen myyty mies: " Life is not a rehearsal..."- Jumaliste! On ehkä levyn kovin yksittäinen kohta ja taustalla jyrää kunnon Clairvoyant-komppi. Total Climax! Onneksi kertosäe ei paljoa jälkeen jää ja huomatkaa, miten Nicko käyttelee peltejään. Jopas tulee taas vanhat ajat mieleen.
Soolokohta on muuten upea ja yllättävä. Ei niin Maidenmainen. Tässäkään ei oikein tiedä, mitä kuuntelisi.
Tämä välimelodia on kyllä totaalisen upea ja kuulostaa niin Davelta ettei mitään rajaa!
Koko biisi on rakennettu täydellisesti, ei mitään valitettavaa.
Loppuun vielä aika ottaa keuhkoihin taas ilmaa ja kuunnella Brucen hienot hoilailut. Perfect! Dave teki sen taas!

5/5

WHEN THE WILD WIND BLOWS

Teema I

Harris...Onhan taas perusarsenaali ankarasti käytössä. No, katsotaan...
Hienoa, heti lähdetään ripaskamelodioilla. Nämä nyt eivät vaan ole mun juttu. Bruce jatkaa samaa linjaa ku skittakin, aika luovaa. Heti kuulee, että biisissä on Harris lähtenyt hakemaan jotain Alex The great-kamaa, kuolematonta klassikkoa, mutta yritykseksi nyt jää. Tämä ykkösteema nyt on lähinnä ärsyttävä ja ihan liian pitkä. Mikään ei muutu rumpujen mukaantulosta huolimatta. Liian pitkä, liian ärsyttävä. Lopu jo.

Teema II
Nicko lätkyttää snarea ja menoksi! Nyt alkaa kuulostamaan hyvältä. Classic Maidenstuff. Riffit toimii ja laulu toimii.
Sooloa tarjoaa seuraavaksi Smith joka viskookin tähän väliin levyn parhaimman oman suorituksensa. Harmi vain, että sitten taas palataan näihin ripaskatunnelmiin.
Dave viskoo sooloaan ripaskan päälle mutta en oikein nyt saanut mitään tolkkua itse soolosta. Nämä ripaskamelodiat, ei näistä ole oikein mitään sanottavaa. Kaljapäissään varmasti toimii kun alkaa vielä ripaskaa tanssimaan mukana.

Teema III

Ainiin, tässä on laulajakin! Eli Bruce takaisin mikin ääreen, rummuissa 16-osakomppia ja E-säveltä soitetaan. Tässä kohdassaon kyllä jotain hauskaa Groovea. Ehkä jotain hypnotisoivaa?
Laulut on hetkeksi laulettu ja soolovuorossa Gers. Valitettavasti Janick viskoo vaan omia maneereitaan peräperää. Ei ole soolojen päivä tänään.
Loppumelodiassa on jo yritystä, menoa ja legendaarisuuden hakua, mutta sitten mennään taas alkuteemaan.

Harriksella tosiaan ollut kova yritys, mutta ei nyt oikein lähde. For the greater good of god on noin tuhat kertaa kovempi Harriksen eepos. Puhumattakaan monista muista.

3/5

Kaikenkaikkiaan varsin kova albumi. Yhtään selkeää paskaraitaa ei ole, vaan joka biisin kuuntelee ihan kivuitta alusta loppuun. Ei niin yleistä kuitenkaan Maidenin tapauksessa. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kitaristit soittavat tällä levyllä pääsääntöisesti huonoja sooloja. Vielä on turha sanoa, mihin väliin tämä tulee menemään, mutta eiköhän tämä aika kärkeen tule kiilaamaan.

[QazKFD]

Huomionarvoista on kuitenkin se, että kitaristit soittavat tällä levyllä pääsääntöisesti huonoja sooloja.

No helvetti, siitäkö se johtuu, että oikeestaan yks soolo on jäänyt paremmin levyltä mieleen, ja se on juurikin dissaamasi Coming Home Smithin soolo. Onko kyse yksinkertasesti siitä, että ne on huonoja?

[nickorules]

jopa haukuttu levyn päätösbiisi

Tosi hyvä piisi "The Unbeliever" minusta.

On on. Tänään kuuntelin ja yllättävän hyvin iski. Silti kakkosdivaria Maidenin levyn lopetusbiisinä.

[Iivis]

Huomionarvoista on kuitenkin se, että kitaristit soittavat tällä levyllä pääsääntöisesti huonoja sooloja.

No helvetti, siitäkö se johtuu, että oikeestaan yks soolo on jäänyt paremmin levyltä mieleen, ja se on juurikin dissaamasi Coming Home Smithin soolo. Onko kyse yksinkertasesti siitä, että ne on huonoja?

Joo, kyllä melko heikkkoja on soolot tällä levyllä. Coming Homen Daven soolo on levyn parasta antia, ehdottomasti.

[trooper77]

^Lässyn lässyn. En ymmärrä miksi se on niin kova paikka, jos joku yksinkertaisesti pitää tästä uudesta levystä. Oli mitä mieltä tahansa, niin turha tulla laukomaan niitä omia näkemyksiään absoluuttisina totuuksina.

Jeevesille kaljat!!!!

Näin on... Ja ite kun olen Maidenia luukuttanut, fanittanut, kerännut, nukkunut, valvonut, syönyt, paskonut ja jne jo kohta 27 v niin kaikki levyt ovat aina ollut hyviä, erilaisia kuin toiset, fiiliksen mukaan ja joskus joku levy on paras joskus joku toinen... Ja ukot on tosiaan takonut rautaa jo niin kauan että saa olla tyytyväinen että saadaan uusia levyjä/kiertueita jne... ja varsinkin jos laatu on näin kovaa... sitten kun Maideni ei enää tee mitään niin mitäs me sit???

Absoluuttista totuutta ei ole ja mielipiteet ovat vapaita mutta onko kaikkien pakko olla kuin lampaita ja peesata sitä ns forumin kunkkua.... Se sano että paska on niin paska on....

[Dr.Vomit]

Vihdoin itsekin päässyt luukuttamaan tätä uutukaista, ja erittäin lupaavalta vaikuttaa. Nyt on vasta pari kuuntelua alla, sekä jotain yksittäisiä biisejä kuunneltuna, joten mitään syväluotaavaa analyysia ei pysty tekemään.

Tässä vaiheessa parhaalta biisiltä vaikuttais ehdottomasti Starblind. The Man who would be king tuntus kans aika kivalta. Paras yksittäinen kohta kuitenkin on päätösbiisin ajassa 3:40 alkava kohta, ja siinä vaiheessa kun Bruce laulaa " He sees the picture on the wall..." ollaan aika lailla asian ytimessä, huh! Voi kun muu biisi olis samalla tasolla, Harriksen riffikynäon kyllä valitettavasti tylsynyt pahemman kerran , mut kaikesta huolimatta hyvä kappale mutta ei mitään klassikkokamaa.

Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen voi vaan todeta, ettei yhtään varsinaisesti huonoa kappaletta ole mukana. Aika harvasta Maiden levystä voi sanoa samaa. Eli AMOLADIN viitoittamalla tiellä jatketaan ja hyvä niin.

[Weezer]

Tämä keskustelu on mielenkiintoista seurattavaa ja niinhän se on aina Maidenin julkaistessa uuden levyn.

Bändin dilemma on se, että se hipoi genrensä absoluuttista täydellisyyttä 80-levyillään. Sen jälkeen on aivan sama mitä julkaiset ja aina joku valittaa.

Otetaan muutamia huomiota mitä täällä on esitetty.

Brucen laulu

Monet ovat täällä pitäneet Brucen vokaaleja "kireinä". Useat ovat olleet sitä mieltä, että "ei äijä enää ole mitä parhaimmillaan oli.

Nyt täytyy muistaa, että Brucella on aina ollut enemmän tai vähemmän vaikeuksia yltää esimerkiksi livenä siihen mitä levylle on taltioitu. Tästä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi Live After Deathin avaus: Aces High on soitannollisesti upeassa kuosissa, mutta laulussa Brucella on todellisia vaikeuksia, kun ääni ei selvästikään ole auki.

Uudella levyllä äijä ei joudu äärimmilleen mikä on lähinnä viisasta. Jos kuuntelee vaikka "Quest for Firen", niin se oli jo silloin kiusallista ja kireää kuunneltavaa, mutta eipä sitä täällä nyt kukaan muistele koska se nyt on klassikolta.

Biisit

Iron Maiden on urallaan julkaissut 15 studioalbumia, joilla suurin biisintekovastuu on ollut Stevellä. Meistä ei varmasti kukaan pidä miestä yli-inhimillisenä? On sanomattakin selvää, että jossain vaiheessa ideat alkavat toistaa itseään ja kaivo vain kuivuu. Maidenin kunniaksi on sanottava, että bändi ei urallaan ole käyttänyt ulkopuolisia biisintekijöitä (vrt. esim. Kiss). Pää pystyssä on menty omalla materiaalilla ja levyjen määrään nähden TFF:llä biisit kantavat upeasti.

Kuten jo edellä kirjoitin, niin uusia rantyytöhillsejä ei ole realistista odottaa. On syytä muistaa, että jo Somewhere In Timen ensiarvioissa esimerkiksi "Wasted Yearsista" muistaakseni Metal Hammerissa jotakuinkin todettiin sen olevan "Run To Hillsin sukulaisbiisi, mutta siitä laimea kopio". Samoihin aikoihin useissa arvosteluissa levyn materiaalia pidettiin perin köykäisenä ja itseääntoistavana Powerslaveen verrattuna. Nyttemminhän SIT on saavuttanut lähes koskemattomuuden. Get my point!! Annetaan tälle levylle nyt hieman enemmän aikaa kuin seitsemän päivää!

Tuotanto ja soitanto

Tässä kohtaa tällä palstalla on esitetty hyviä huomioita ja näistä löytyvät myös itseäni eniten korpeavat tietyt asiat viimeisimmistä levyistä. Bändin soundimaailma on kolmella viimeisellä levyllä ollut hallitsematon ja tuhnuinen. Esimerkiksi TFF:llä kolmen kitaran miksaaminen tuntuu noudattavan lähinnä kaaosteoriaa. Laulusoundi on liian "in your face" ja rummut ovat vain yksinkertaisesti mutaisen kuulloiset. Jos kuuntelee vaikka Nickon tomisoundeja sanotaan nyt vaikka Powerslavelta, niin ne ovat leikkaavat ja silti niissä itse rumpu soi hienosti. Nyt ne ovat täysin jotain muuta. Birchiä on turha haikailla takaisin, sillä maailma on muuttunut. Maiden ei suinkaan ole ainoa bändi, joka saa ansaitustikin paskaa levysoundeistaan.Tähän vain on menty. Silti tänä päivänä julkaistaan suuri määrä levyjä, joiden dynamiikasta ja soundeista olisi Maidenillekin opiksi otettavaa.

Soundeja enemmän minua vituttaa bändin soitannollinen alamäki. En vain voi käsittää miksi levyt pitää tehdä niin kiireessä (?) että sinne jää suoranaisia virheitä. "Tight but loose" ei käy syyksi. TFF:llä on omat hetkensä, joina bändi on maidenmaisen tiukka, mutta myös hetkiä jolloin äänittäjän olisi pitänyt sanoa, että "uudestaan".

Miten tästä eteenpäin?

Itse nautin kaikista niistä valonpilkahduksista, joita Maiden levyllä tänä päivänä vielä aiheuttaa siekailematta. Uudella niitä ovat mm. Isle of Avalonin vahva fiilis, Talismanin upea kertosäe, El Doradon kyrväkäs alkuriffi, Starblindin kertsi tai jopa koko levyn aloittava teemoittava tunnelmointi ja pohjustaminen. Jos ja kun uusi levy vielä tulee, niin näitä on varmasti vielä odotettavissa. Äijät vanhenevat, sille ei voi mitään. Soundeille sen sijaan voi ja sille asialle toivoisin bändin tekevän vielä jotain.

Ja keikallahan Maiden on ja on aina ollutkin maailman tiukin livebändi!

Come on You Irons!

[trooper]

^Kuka onkaan tämä henkilö joka omalla ensimmäisill postauksillaan kirjoitti juuri saman mitä itse ajattelin? Hieno teksti, samat ajatukset, ja nyt lisää viiltävää analyysiä kiitos! Tällaista lisää!

[Summerganon]

Täyttä asiaa Weezeriltä!

[scorpions]

Iron Maiden performing The Final Frontier - The Director's Cut.
http://www.youtube.com/watch?v=kSQVU5V1-No" onclick="window.open(this.href);return false;

[Flanker]

Täysin taikka täysillä, mitenkä vain. Omasta mielestäni, jos annan biisille pisteet 4/5, tarkoittaa se että biisi iskee täysillä, mutta pienet kauneusvirheet sieltä täältä saattavat rokottaa täydet pojot vähän vajaiksi.

Kaikki arvioi eri tavalla. No hard feelings and simple.

Siinähän ei ole mithään vikkaa, niinkuin met täälä pohjosessa sanoma.

Itseäni ärsyttää suunnattomasti vain sellainen binäärinen asenne, että kaikki on joko superhyväparasever, tai aivan uskomatonta kurapaskaa. Parhaiten tämä näkyy metal-archivesin arvosteluissa. Saitin hyvä perusidea kaatuu siihen että suurimman osan arvosteluista kirjoittavat (henkisesti tai fyysisesti) 12-vuotiaat jotka antavat suosikkibändeilleen aina 100% (jotkut todella edistykselliset saattavat välistä tiputtaa 99%:iin), ja niille jotka eivät niin napeksi annetaan 1%. Onpa taas järkeä touhussa, nnnot.

Saa kyllä ihmetellä, että mistä kummasta se Metallica nostetaan aina näihin Maiden keskusteluihin. Kyseessä on kaksi eri bändiä, kaiken lisäksi kaksi aivan erilaista musiikkia soittavaa bändiä. Ainoa yhtenäisyys on se, että molemmat soittavat musiikkia. Loput onkin sitten makuasioita.

Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Molemmat ovat genren kärkinimiä jotka ovat olleet mukana pitkään, ja uran kaari on ollut monella tapaa samanlainen.

Muita vertailukohteita ei ole oikeastaan kuin Judas Priest, joka ei kuitenkaan Suomessa jostain syystä herätä samanlaisia intohimoja kuin Maiden & Metallica. Ja tietysti Black Sabbath joilla ei kuitenkaan sitä tuoretta tuotantoa ole kuin Devil You Know, ja kaikki eivät laske sitäkään.

[Karpaasi]

^Eiväthän Iommi ja Butlerkaan vissiin laske H&H:ta Black Sabbathiksi?

[Flanker]

^Eiväthän Iommi ja Butlerkaan vissiin laske H&H:ta Black Sabbathiksi?

Näyttää sorsalta, kuulostaa sorsalta, jne

[Hammer]

Weezeriltä erittäin hyvää tekstiä!

Tässäpä omia biisikohtaisia mietteitäni The Final Frontierista:

Satellite 15… The Final Frontier

Paljon parjattu intro aloittaa levyn melkoisen epämaidenmaisissa tunnelmissa. Huonoin aloitus koko Maidenin uralla, vaikka ei tämä nyt täysin umpisurkea intro ole. Tunnelma on sinällään ihan jees, mutta äänimaailma ei tässä intro-osuudessa miellytä korvaa sitten yhtään. Jotenkin rumpusoundikin on onnistuttu saamaan niin ponnettomaksi, että mieleen tulee jotkut secunda-luokan rumpukoneviritelmät. Monotoninen, itseään toistava ja liian pitkä tämä intro on auttamatta. Lyhyempänä ja paremmin miksattuna olisi voinut olla jo varsin ok aloitus.

En vieläkään ymmärrä, että miksi loistava The Final Frontier –biisi on pitänyt väkisin tunkea tämän intron kanssa samaan raitaan. Jos perusteluna on se, että ”muuten kaikki skippaisivat intron”, niin aika vähän näyttää bändillä olevan luottoa intro-raitansa toimivuuteen. Miksi ylipäätään pitää tehdä joku puolivillainen avaruushäröily levyn alkuun, kun suurin osa faneista ei saa siitä mitään irti? Ymmärrän tietysti, että bändi tekee musiikkinsa kuitenkin ennen kaikkea itselleen, mutta jos jätkät Satellite 15:sta oikeasti tykkäävät, niin miksei sitä silti voida laittaa omaksi intro-raidakseen niin, ettei fanien ole pakko kärsiä/tylsistyä sitä neljää ja puolta minuuttia? Bändin maestrot voisivat itse kyllä luukuttaa tätä alun mestariteostaan niin usein kuin haluavat ja änkeä sen livesettien alkuun, vaikka se olisikin oma raitansa. Toki ne muutamat fanitkin tästä nauttivat. Silti harmittaa, että ensin tarjoillaan videobiisinä menevää The Final Frontieria ilman introa, mutta levyltä saakin kuunnella jotain älämölöä minuuttikaupalla ennen kuin päästään asiaan. Kuten totesin aiemmin, niin ei tämä intro nyt aivan toivoton ole kuitenkaan. Iron Maidenin levyn soisi kuitenkin alkavan hieman tyylikkäämmin. Jonkun muun bändin levylle tämä intro voisi olla täysin passeli.

The Final Frontier osoittaa todellakin, että Smithillä on yhä taitoa tehdä lyhyitä, mutta erittäin koukuttavia biisejä. Kappale on kaikin puolin simppelimmästä päästä, mutta se riffi kantaa hienosti koko matkan verran. Perussäkeistöjen laulumelodiat ovat aivan kultaa, eikä pre-chorustakaan voi kuin ylistää. Kertosäe tökki aluksi, mutta nyt useampien kuunteluiden jälkeen olen ruvennut todella ymmärtämään kuinka tyylitajuinen ja upea kertsi meillä tässä onkaan. Taustamelodia on upea ja Brucen venytykset vokaaleissa tekevät ainutlaatuisen tunnelman, joka sopii upeasti yhteen biisin sanoituksellisen annin kanssa. Soolopuolella kuullaan perushyvää Maiden-kitarointia. Ei mitään maata mullistavaa Maiden-asteikolla, mutta kitara ”itkee” tyylikkäästi ainakin hetken verran. Lopun kertosäkeen hokeminenkin kuulostaa loppupeleissä oikein hyvältä. Paljon parempaa kuin vaikka sen No More Liesin kertsin monotoninen toistaminen. Tämä kertosäe elää ja hengittää vapaasti, eikä ole tukahdutettu ja väkinäinen kuten No More Liesin vastaava.

Arvosana The Final Frontier -biisille: 9½/10
Satellite 15 –introlle en osaa vielä antaa oikein minkäänmoista arviota. Kyllä se siinä menee liian suuresti ärsyttämättä.

El Dorado

Biisin alku on kuin mahtipontinen lopetus. Nickon pikkuprogeilu toimii ja bassokin kolisee upeasti. Myös laulumelodioissa on hyviä juttuja siellä täällä. Kuitenkaan sinällään jämäkkä pääriffi ei ole itselleni vieläkään täysin auennut, vaikka livenä kuulostikin astetta paremmalta. Muutoinhan El Doradossa on kaikki klassiset Maiden-ainekset, joten se voi lisäkuunteluilla lähteä lentoon milloin tahansa. Kertosäe on vallan mainio. Soolot ovat taas nautinnollisia, mutteivät mitään tajunnanräjäyttäjiä. Kaikesta hyvästä huolimatta kaipaisin tähän biisiin vielä jotain lisää. Joku kikka tai kliimaksi El Doradosta mielestäni puuttuu. Tällaisenaan tuskin nousee Maiden-klassikoiden joukkoon, mutta oikein hyvä biisi tämä pienistä puutteistaan huolimatta on kuitenkin. Aina mielikuvissa tuntuu heikommalta kuin onkaan. Lopulta biisiä kuunnellessa huomaa, että tämähän antaa sittenkin oikein hyvät sävärit.

Arvosana: 8½/10

Mother of Mercy

Tunnelmallisen ja tyylikkään alun jälkeen laulumelodiat jättävät vähän toivomisen varaa. Itselleni ei oikein uppoa laulumelodiat, eikä Brucen vokaalit seuraavassa säkeistössä: ”Hear the planes are coming, Hear the soldiers running, Killing on a scale to comprehend”. Onneksi sen jälkeen on tarjolla pelkkää korvakarkkia. Ensimmäistä kertaa kylmät väreet kiipeävät pitkin selkäpiitä kohdassa: ”I always thought I was doing right / As of now I’m not feeling so sure”. Sitten huippuhetkiä tuleekin vähän väliä ja laulumelodiat ovat muuttuneet alun kankeudesta todelliseksi parhaudeksi. Laukkaa ja kolinabassoa löytyy juuri sopivasti. Monien dissailema kertsi on ihan huikea, vaikka Brucen äänestä löytyykin sitä iän ja lukuisien kiertueiden tuomaa kireyttä. Laulumelodia on kuitenkin kertosäkeessä nerokas, eikä niin perinteinen Iron Maidenille. Soolon jälkeinen instrumentaalipätkä on myös hehkuttamisen arvoinen. Tulee hieman joku The X-Factor –levyn huippuhetkistä mieleen. Kaiken kaikkiaan ei niin perinteistä Maidenia. Hieno sävellys, joka oli ensimmäisillä kuunteluilla levyn kiistatonta parhaimmistoa. Vieläkin erittäin tyylikäs biisi, joka kuitenkin jää muutamien parempiensa jalkoihin tällä kivikovalla levyllä.

Arvosana: 9+/10

Coming Home

Tällainen Out of the Shadowsin olisi pitänyt olla. Siinä missä tuo viime levyn tunnelmapala jäi tylsähkön kertosäkeensä puolesta viime levyn mitäänsanomattomimmaksi raidaksi, niin Coming Home nousee nimenomaan täydellisen kertosäkeensä puolesta jopa tämän levyn parhaimmistoon. Ei biisi kuitenkaan nojaa pelkkään kertsiinsä, sillä ”Over borders…”-kohdassa tarjoillaan sellaista melodisemman metallin herkkua, että en meinaa saada tarpeekseni. Kertosäe on kuitenkin niin tunnelmallinen, että herkäksi luulisi vetävän kovemmankin jätkän. Dickinsonin eläytyminen kuulostaa erityisesti tässä biisissä erityisen upealta, kun ei tarvitse vetää niin kovaa, korkealta ja nopeasti. Tosin itse kyllä diggaan aika pirusti useista Brucen korkeista vokaaleista vielä nykyisinkin, vaikka ne eivät lähdekään aina niin kristallinkirkkaasti. Joku tuossa nykysävyssä viehättää myös niissä korkeissa. Kuten joku sanoi, niin ehkä se tuo kuuntelijalle nautinnon, kun kuulee kuinka Bruce taistellen venyttää ääntään ihan äärirajoille. Ei se minun korviini miltään kissan raiskaamiselta kuulosta, vaan yhä erittäin hyvältä. Bruce taistelee ne korkeat esiin kuin mestarimiekkailija ikään. Soolosektorillakin tarjoillaan Coming Homessa levyn tähän mennessä herkullisinta antia.

Arvosana: 9½/10

The Alchemist

Liian Man on the Edge –henkinen ralli, joka ei ihan pärjää näin kovassa seurassa. Olisi kelpo veto jollekin Brucen soololätylle, mutta tällä levyllä jää mielestäni vähän väliinputoajan asemaan. Man on the Edge on omaan makuuni yksi loistavan The X-Factor –levyn heikoimmista ja yliarvostetuimmista raidoista, joten en erityisemmin kaipaa samanlaisia ihan hyviä biisejä erinomaisten biisien väliin. Tämän olisi voinut jättää jopa kokonaan pois levyltä ja laittaa B-puoleksi tai sitten säästää Brucen seuraavaa soololevyä varten. Kaiken vähättelyn jälkeen on kuitenkin pakko myöntää, että kyllähän minä kuitenkin tykkään tämän biisin kuuntelemisesta ainakin yhtä paljon kuin vaikkapa Age of Innocencen tai New Frontierin fiilistelemisestä. Ei tämä ole missään mielessä keskinkertainen veto, mutta Iron Maidenilta olen tottunut odottamaan niitä kiitettävän tasoisia sävellyksiä. Nickon kilkuttelut kuulostavat hyviltä, vaikka muuten rumpuraita ei ihan täysin säväytä. Kertsi on kyllä kaikin puolin oikein hyvä. Paremmin tämä uppoaa kuin Man on the Edgen turhauttavankuuloinen Falling Down –hoenta. Mitään elämää suurempaa tästä ei jää käteen, mutta ihan hyvän fiiliksen tämä jättää kumminkin. Siltikin tämän olisi voinut jättää pois levyltä.

Arvosana: 8/10

Isle of Avalon

Tunnelman nostattelua on nyt jopa liikaakin. Kyllä tästä progeiluakin löytyy, vaikkei tämä levyn progressiivisin järkäle ole missään nimessä. Erityisesti biisin laulumelodiat ovat aika progehenkiset, mutta kiehtovat. Jamitteluosio tuo puolestaan mieleen hieman Taylor’s Universe –yhtyeen. On kuin kuuntelisi Mr. Michael Dennerin kitarointia Taylor’s Universen Soundwall-levyltä, jolla siis Denner soittaa vierailevana starana.

Ihan hyvää progeraiteille eksymistä juurikin tuossa jamitteluhenkisessä osiossa. Onneksi sentään sivuraiteille ei eksytä, vaan osio sopii biisin keskelle. Mitään Dream Theaterin "progeilua progeilun ehdoilla" en Maidenin levyille kaipaisi. DT-fanien ei kannata nostaa tässä vaiheessa sarvia pystyyn, sillä diggailen kyllä itsekin Dream Theaterista tiettyyn rajaan saakka. Erityisesti vanhempi DT kolahtaa, mutta hieman uudemmilta levyiltä löytyy sitten sellaisia kuraosioita, että mielenkiinto on aika lailla laskenut nollaan nyky DT:n osalta.

Itse en vielä ole saanut täyttä otetta siitä keskivaiheen jamittelusta, mutta kun Maiden ei eksynyt sivuraiteille, niin eksynpä vaihteeksi itse hieman asiasta kolmanteen. En ole nimittäin koskaan ymmärtänyt niitä tyyppejä, jotka väittävät löytävänsä jostain Pink Floydista, Genesisistä tai vaikkapa The Who:sta niin älyttömästi niitä progressiivisia juttuja. Ovathan nuo bändit kiistatta progea (ja häröilevät pääosin enemmän kuin nyky-Maiden), mutta kyllä tältä Iron Maidenin uutukaiseltakin sitä progressiivisuutta löytyy. Se vain on erilaista. Hyvä puoli Maidenin progejutuissa on ennen kaikkea se, että bändi heittää ne progevivahteet ja progevaikutteet sekaan niin tyylikkäästi, että biisikokonaisuudet eivät lähde totaalisesti sivuraiteille. Progeilu pelkän progeilun vuoksi on yleensä melkoista roskaa. Taitavaa soittoahan progebändeiltä yleensä löytää, mutta sävellykset jäävät useimmiten aika köyhiksi ja hajanaisiksi. Ymmärrän, että jotkut diggaavat, mutta itse en ”progehörhöletistäni” huolimatta ole niin innostunut ko. tyylistä.

Isle of Avalon on kiehtova, mutta myös hetkittäin vähän puuduttava. Tunnelmasta nautin lähes täysin siemauksin, vaikka puhtaita tunnelmanluonti-hetkiä on ehkä liikaakin. Parasta antia biisissä ovat ”Ferticity Mother Goddess” –säkeistöt, joissa biisi ikään kuin herää henkiin kaiken maalailun ja tunnelmanluonnin keskeltä. Tämä kappale on erittäin potentiaalinen grower, josta haluaisin pitää vielä enemmänkin. Loistaa ja häikäiseekin paikoin. Ne puuduttavammat jutut kuitenkin jättävät biisin niukasti erinomaisen levyn heikompaan kastiin. Tämä vaatii aikaa.

Arvosana: 8½/10

Starblind

Tämä on sitten taas aavistuksen edellistä progempaa kamaa. Alku on suorastaan koskettava ja kaunis. Ehdottomasti biisin huippuhetkiä tuo aloitus. Laulumelodian progressiivisuudesta nautin itse kyllä äärimmäisen paljon. Ei ainakaan mikään valmiiksi pureskeltu Radio Rock –aloitus. Koko ajan soitossa tapahtuu jotain. Nickon rumpukomppi on erittäin mielenkiintoinen. En tiedä sopiiko se noihin perussäkeisiin parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kertsin taustalle progeilevat rummut sopivat paremmin. Kertosäkeessä kitarat soittavat koko ajan omaa kuvioitaan kuin progebiisissä ikään. Tekee kuuntelusta entistä mielenkiintoisempaa kun voi valita, että kuunteleeko Brucea vai keskittyykö aavistuksen enemmän kitaraan. Yleensä kuuntelen sopusoinnussa molempia, mutta mahdollisuus omanlaiseen painotukseen tekee kappaleesta entistä houkuttelevamman. Kertsin laulumelodia on taas kerran upea, joten ainakin Maiden on onnistunut tällä levyllä kertosäkeissä ihailtavalla prosentilla. Heti viiden minuutin paikkeilla alkava kitarointi vetää ihon kananlihalle. Parasta. Myös sitä edeltänyt soolo jo valmistelee tyylikkäästi tulevaa highlightia. Olen myös kuulevinani joissain biisin kitarajutuissa jonkin verran SIT-henkeä. Sehän ei voi olla huono juttu.

Arvosana: 9+ - 9½ / 10

The Talisman

The Talisman on jo sanoituksensa puolesta hivenen uuden ajan Rime of the Ancient Mariner. Vähintään Marinerin kaukainen serkku. Itse tosin nautin tästä vielä enemmän kuin edellä mainitusta kasariklassikosta. Folkahtava alku tuo mieleen jopa Pagan Altarin. On tässä niitä The Legacy –kaikujakin, mutta ei liian häiritsevästi. Vaikka en normaalisti ole mikään suuri folk-diggari, niin Sir Bruce saa tällaiset osiot kuulostamaan lähes järjestään upealta. Hyvä laulaja tekee folkistakin hyvää. Siltikin tämä rauhallinen aloitus on biisin vaatimattominta antia, mutta sehän kertoo vain loppubiisin mahtavuudesta. Yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta biisi lähtee sellaiseen kiitoon, että kuulen päässäni vähintään räjähdyksen. Jumalauta, että lähtee! Laulumelodiat ovat elämää hienompia. Ihmettelen, että Brucen vokaaleita arvostellaan aika rankasti juuri tämän biisin osalta. Mieshän vetää kerrassaan mainiosti. Sitä paljon mainittua kireyttä löytyy hivenen sieltä ja hivenen täältä, mutta muutenhan vokaalit ovat liki sanoinkuvaamattoman kovaa valuuttaa. Ihan mieletön draivi ja Brucen vibrato on yhä tallella. Erityisesti ”Westward the tide/Westward we sail on...” –säkeistössä Dickinson kuulostaa pelottavan hyvältä. Sail on –kohta ihan omia lemppareitani Brucen tämän levyn tulkinnoista. 7:30 paikkeilla sitä klassista ja ah, niin mahtavaa Maiden-kitarointia. Basso kolisee biisissä myös niin upeasti, että kylmät väreet virtaavat valtoimenaan jo lähes pelkän Harrisin kuuntelemisesta. 9:03 kuluu kuin siivillä. Liki täyden kympin eepos, joten Gers jatkaa sävellystensä puolesta voittokulkuaan (Dance of Death, The Legacy, The Talisman).

Arvosana: 10-/10

The Man Who Would Be King

Pitkä, tunnelmallinen ja aika vaativa sävellys. Taas löytyy jamitteluosio, joka tuo aavistuksen mieleen jonkun kokeellisemman bändin. Esim. jo ne aikaisemmin mainitsemani Taylor’s Universe –mielikuvat nousevat taas pintaan. Voi tosin olla, että menee tuo Taylor’s Universe –vertaus aika pahastikin metsään, kun en ole ko. bändiä vähään aikaan kuunnellut. On yhtäläisyyksiä tai ei, niin jossain määrin samat fibat nämä Maidenin jamittelut antavat kuin Taylor’s Universe parhaimmillaan. Kappaleen riffit ovat raskaita ja liki samaan aikaan davemaisen melodisia. Tykkään kyllä erityisesti tuosta pääriffistä samalla tavoin kuten diggasin vaikkapa Benjamin Breegin raskaasta riffistä. Kertosäe erittäin surullinen, mutta upea. Taas kerran Maiden vetää pisteet kotiin juuri kertsistä. Joku Machine Menin biisi tulee mieleen biisin lohduttomista sanoituksista. Lopetus erittäin tunnelmallinen ja yksi levyn parhaista. Brucen vokaalit ovat tässä joissain kohdin hieman väkinäisen kuuloisia, mutta paranevat kummasti loppua kohden. Kaiken kaikkiaan biisi menee sinne grower-osastolle yhdessä Isle of Avalonin kanssa. Kolahtaa kovaa, mutta ei vielä ole muodostunut todelliseksi Maiden-klassikoksi. Ehkä räjäyttää vielä tajunnan tai sitten jää vahvan levyn keskikastin sävellykseksi.

Arvosana: 8½ - 9- / 10

When the Wild Wind Blows

Vain Maiden osaa tehdä näin rankasta aiheesta kertovan biisin näinkin lohdullisen kuuloisesti ja melodisesti. Surullista ja toiveikasta (kitarat) liki samaan aikaan. Melankoliaa, surua, poliittista dissausta… Biisin kuuntelu on kuin katharttinen elämys, kun kappaleen loputtua voi huokaista, että onneksi tämä tarina ei ole omalla kohdalla ainakaan vielä totta. Kuin heräisi painajaisunesta. Tunnelmallisuudessa tämä biisi on yksi Maidenin parhaista. Itse ihmettelen, että miten Maiden saa taiottua jopa niistä itärajan takaisen kuuloisista melodioista niin mielettömiä kitarajuttuja. En lähtökohtaisesti pidä mistään venäläisestä folkista, mutta silloin kun Maiden soittaa venäläisen kuuloista folk-heavya, niin tärähtää täydet pinnat ja melkein ilon kyynel silmäkulmaan. Beyond awesome. Myös irkkuhenkiset melodiat toimivat tässä biisissä mainiosti, vaikka jotkut niitä liian lastenlaulumaisina pitivätkin. Välillä biisi heittää ihan BNW-tunnelmiin erityisesti kitaroidensa osalta, mutta sehän passaa. Tämä biisi olisi minun kirjoissani Brave New Worldin paras. Koko mies on yhtä kylmää värettä tätä kuunnellessa. Hyvä, ettei pääse pakastumaan. That’s the Iron Maiden I love.

Oletteko muuten huomanneet eka säkeistön lopun, jossa Steve Harris voimistaa soittoaan ”have you heard” –kohdassa? Basso kolahtaa niin tyylikkäästi, että tuo yksi pieni ja simppeli yksityiskohta on jäänyt minulle erityisen hyvin mieleen kaikkien biisin huippuhetkien joukosta.

Tämä tunnelmapala olisi aivan pakko saada seuraavaan livesettiin. En osaa sanoin kuvailla kappaleen hienoutta.

Arvosana: 10/10

Maiden julkaisi taas kerran levyn, joka tulee varmasti kestämään ajan hammasta erittäin hyvin. Levyn vahvuutena on ennen kaikkea se, että biiseistä löytyy monenlaisia juttuja. Mukana on uudenlaisiakin ideoita, mikä pitää levyn tuoreen ja mielenkiintoisen kuuloisena. Kaikki ei avaudu heti, vaan levyä tekee mieli kuunnella useampaan kertaan. Aina kokee uusia ahaa-elämyksiä varsinkin näiden pidempien ja eeppisempien kappaleiden kanssa. Toki bändin tunnistaa Iron Maideniksi, sillä mukana on kuitenkin turvallisen paljon taattuja Maiden-elementtejä. Samaan aikaan levy ei tarjoile mitään uuttaa tämän taivaan alla, mutta kuitenkin esittelee paikoin varsin erilaisia uusia puolia Iron Maidenista.

Tällä hetkellä asettaisin levyn samalle viivalle Dance of Deathin kanssa. Ehkä vähän edellekin, koska onhan tämä uutukainen monipuolisempi kokonaisuus kuin DoD. Vaikea näitä kahta levyä on kuitenkaan vertailla, koska ovat aika lailla erilaisia niin biisiensä kuin tunnelmiensakin puolesta. Dance of Death oli ensimmäinen Maiden-levy, jonka ostin ilmestymispäivänä. Tunnearvoltaan DoD on erittäin tärkeä albumi itselleni. A Matter of Life And Death sen sijaan kolahti aivan järkyttävän kovaa ja oli täysosuma. Minun makuuni AMOLAD tarjoili parasta Maidenia sitten Somewhere In Timen. Yhtä kovaa levyä en odottanutkaan, mutta sain kuitenkin aivan loistavan levyn, josta tulee olemaan iloa vielä pitkäksi aikaa. Sonispheren keikka oli aika lailla täydellinen livekokemus ja uusi levykin on saanut taas totaalisesti hurahtamaan Maideniin. Uusia biisejä kuunnellessa on olo ollut kuin pikkupojalla, joka on juuri päässyt testaamaan uusia joululahjalelujaan. Kiitos Maiden & Come On You Irons!!! TFF-levyn kiertuetta innolla odotellessa.

Heh, The Unbeliever nyt on kiistatta pahimpia ripuleja mitä levylle on ikinä päässy. Maidenin ulkopuolellakin!

The Unbeliever on kerrassaan loistava. Omaperäinen ja rohkea veto. Biisi on vuosien saatossa avautunut ihan yhdeksi The X-Factorin helmistä. Alkuun ei ollut kyllä omia lemppareitani, mutta nykyisin kolahtaa kuin metrinen halko. Haluaisin kuulla Maiden Tribute -bändien vetämänä. The Coverslaveseille pointsit, kun soittivat The Unbelieverin Jyväskylän keikallaan. Liian parjattu ja aliarvostettu helmi.

[Iron Constable]

Levy alkaa olla hanskassa. Nyt tää kuulostaa ihan Maidenilta ! Pitkistä biiseistä heikoin on Starblind, jossa häröillään mun makuun vähän liikaa. Muuten mennään kyllä pirun tasaisissa tunnelmissa, pari rokkeria, pari siltä väliltä ja loput kunnon jööttiä.

Tuntuu edelleen houkuttavan kertakuunteluun päivässä, harvinaista meikällä. Muutaman päivän sisällä joutuu kuitenkin varmaan pistämään tämän jäähylle, ei tässä sentään niin paljon koukkuja ole, että lisää enää kovin paljoa löytyisi.

Yllätyksekseni on todettava, että ehkä tasaisin albumikokonaisuus sitten Seventh Sonin, vieläpä aika selvästi. Samanlaisia väliinputoajia, kuin vaikkapa kolmella edellisellä, ei kertakaikkiaan ole. Kyllä, tasaisin suoritus 22 vuoteen. Way to go.

Kaikille vinkiksi, kuunnelkaa, runsaasti. Kyllä se Maiden sieltä löytyy, vaikka parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen epätoivo hiipisi mieleen. Vanhat parrat eivät päästä fanejaan helpolla ?

[Peke]

Seuraava nousija mun listalla on The Man Who Would Be King.... menee ihan levyn kärkeen. Jännää..... miten ensifiiliksistä tunnelma aina muuttuu, eikä pitäisi olla yllätys näillä fanitusvuosilla

Kuten jo edellä kirjoitin, niin uusia rantyytöhillsejä ei ole realistista odottaa. On syytä muistaa, että jo Somewhere In Timen ensiarvioissa esimerkiksi "Wasted Yearsista" muistaakseni Metal Hammerissa jotakuinkin todettiin sen olevan "Run To Hillsin sukulaisbiisi, mutta siitä laimea kopio". Samoihin aikoihin useissa arvosteluissa levyn materiaalia pidettiin perin köykäisenä ja itseääntoistavana Powerslaveen verrattuna. Nyttemminhän SIT on saavuttanut lähes koskemattomuuden. Get my point!! Annetaan tälle levylle nyt hieman enemmän aikaa kuin seitsemän päivää!

Come on You Irons!

Aamen.... Voiko tuota enää selkeämmin muotoilla Kiitos!

^Kuka onkaan tämä henkilö joka omalla ensimmäisill postauksillaan kirjoitti juuri saman mitä itse ajattelin? Hieno teksti, samat ajatukset, ja nyt lisää viiltävää analyysiä kiitos! Tällaista lisää!

Mulla on oma aavistus henkilöstä, mutta jääköön kirjailematta

Jos kuuntelee vaikka "Quest for Firen", niin se oli jo silloin kiusallista ja kireää kuunneltavaa, mutta eipä sitä täällä nyt kukaan muistele koska se nyt on klassikolta.

Mitämitä? Ihan Brucen uran huippuveto mahtuu tähän kappaleeseen "When the land was swamp and caves were hooooome" .... mitää kireetä

Tää uus levy on niiiiiiin vitun hyvä! Adrian Smith on Iron Maidenin sielu

[Jeeves]

En ole nimittäin koskaan ymmärtänyt niitä tyyppejä, jotka väittävät löytävänsä jostain Pink Floydista, Genesisistä tai vaikkapa The Who:sta niin älyttömästi niitä progressiivisia juttuja. Ovathan nuo bändit kiistatta progea (ja häröilevät pääosin enemmän kuin nyky-Maiden)

Pink Floyd on ollut tässä asiassa aina aika kiistanalainen yhtye. Olet oikeassa, että Floydilta ei löydy kovin paljon mitään erikoisia tahtilajikikkauluja yms. yleensä progelle tyypillisiä juttuja. Toisaalta bändi on luonut mitä erikoisempia ja omalaatuisimpia saundeja ja äänimaailmoja, käyttänyt studiotekniikkaa ennennäkemättömällä tavalla... se jos joku on ainakin mun mielestä progressiivisuutta.

Ei Genesikselläkään tosiaan älyttömästi mitään proge-elementtejä ole, mutta en kyllä kertakaikkiaan voisi olla laskematta Genesiksen 70-lukua progeksi.

The Who ei ole progea nähnytkään. Enpä ole kyllä kuullutkaan, että joku niin väittäisi.

Sori offtopic. Aihe oli sen verran lähellä sydäntä, että oli pakko antaa oma näkemys.

[Lappis]

Progressiiviselle rockille on luonteenomaista musiikillinen kokeellisuus, joka ilmenee esimerkiksi epätavallisten instrumenttien, totutusta poikkeavien äänimaailmojen ja monimutkaisten kappalerakenteiden käytössä

Lähde. Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Progressiivinen_rock" onclick="window.open(this.href);return false;

Jos Maidenin uusimmalla ei ole hivenen erilaisia ja monimutkaisia kappalerakenteita missään biisissä, Sitten Maidenissa ei ole progesävyjä.
Mä väittäsin, että kyllä sieltä jonkun verran niitä progesävyjä löytyy