The Final Frontier albumikeskustelu

[Mercenary]

Joopajoo. Noin neljän kuuntelun jälkeen alko mieleen hiipiä pettymys. Fiiliksenä oli, että tän levyn taakse jää vain Prayer ja Virtual XI. Mutta lisäkuuntelu avas biisejä, ja varsinki Isle of Avalon paljastu kaikessa progilussaan hienoksi biisiksi. Mukavaahan noita maalailuja ja fiilistelyjä on kuunnella ja tunnustaa samalla se asia, että Maidenin ukot vanhenee ja haluaa vielä kokeilla jotain uutta. Räjähtävät suoraan alitajuntavat biisit tuntuvat olevan historiaa. Tämä on Maidenin uusi soundi, ja tällä mennään. Silti voisin toivoa, että jos tämän jälkeen vielä lätty tulee, toivottavasti otetaan askel kohti suoraviivaisempia aikoja.

Mut tämä uus levyhän tuntuu toimivan kuin rakkaus: Ei yht äkkiä iskevänä vaan pikkuhiljaa mieleen hiipivänä, valtaansa huomaamatta ottavana voimana. Ja sit ku huomaa olevansa sen pauloissa tuumii, että voi vittu mikä järkäle tongittavaksi. Ja sit tongitaan ja kynnetään. Tämän huomaa siinä, että äsken kuuntelin levyn läpi, niin ei kauaakaan menny, ku pitä aatella, vittu uudestaan. Tossahan toi Avalooniki pyörii taustalla, ja tuntuu huutavan, etten kiinnitä siihen riittävää huomiota.

Summa summarum: Tuskin tämä miksikään klassikoksi nousee eikä välttämättä edes 2000-luvun parhaaksi, mutta ei missään tapauksessa sijoitu heikompaankaan päähän. Kuunnellaan nyt vielä, ja annetaan lopullinen tuomio sitten joskus.

[Flanker]

Tätä topicia selatessa on tullut huomattua, että The Final Frontier jakaa mielipiteitä vielä enemmän kuin aikaisemmat 2000-luvun Iron Maiden -levyt. Ärsyttämään on pistänyt lähinnä joidenkin old school -fanien kärkkään objektiivisvivahteinen tapa kertoa uusista biiseistä, että kuinka niitä ei voi mitenkään asettaa samalle viivalle joidenkin klassikkojen kanssa. Mielipiteitä on kuitenkin monia, eikä objektiivisia totuuksia ole biisien paremmuutta arvioidessa olemassakaan. Mielellään ei tule luettua postauksia, joissa väitetään, ettei esim. When the Wild Wind Blowsia voi pitää vaikkapa Rimeä, ATG:ta, Powerslavea, Seventh Sonia... jne. parempana.

Makuasioistahan ei voi kiistellä, ja fanipoikamainen "***** joka biisille!!! paras levy ikinä!!!" on toki myös ärsyttävää. AMOLADin kohdalla tätä näkyi enemmän kuin FF:n, oliko se sitten oikeastikin parempi levy??? Ei voi tietää.

Anyhoo, olen tässä 2000-luvulla huomannut etteivät ne jotkut "eeppiset klassikot" oikein enää kestä vertailua. Moni varmaan järkyttyy mutta minusta esim. Alexander the Great tai edes To Tame a Land ei enää kolahda sillä tavoin kun on tullut Paschendale, Dance of Death tai Brighter Than a Thousand Suns. Aika harva varmaan on sitä mieltä että joku Different World on parempi kuin Troopperi, mutta näissä pitemmissä biiseissä nyky-Maiden vetää helposti vertoja vanhoille hyville ajoille. Se että biisi on tehty "kultaiseen aikaan" ei tee siitä automaagisesti ylittämättömän hyvää.

[Jukka]

Näistä tietysti voisi älistä maailman loppuun asti, mutta en jaksa kun olen niin moneen kertaan nämäkin keskustelut käynyt. Minusta vielä joku Sign Of The Cross kyykyttää tätä nyky-Maidenia 666-0, eikä silloin varsinaisesti voida puhua mistään "kulta-ajasta," vai voidaanko?

Ja toinen asia, mikä ei voi olla vaikuttamatta on se, että vanhemmilla levytyksillä biisien pituus oli keskimääräisesti huomattavasti lyhyempi, jolloin ne "eeppiset," monivivahteisemmat jutut pääsivät paljon, paljon paremmin esille. Joku ATG on nykyään tuollaisen keskiverta-Maiden biisin perusmitta, eikä muutosta ole ihan heti näköpiirissä.

[reptile]

Minusta tuo intro on itse asiassa aika hauska ja sopiva. Maiden näyttää, että tekevät tasan niinkuin haluavat, vaikka kukaan fani ei tuosta pitäisi. Sen jälkeen jatketaan tutummilla ja tarttuvimmilla linjoilla, nimibiisi on erinomainen. El Dorado on jo hyväksi todettu.
Ekan kuuntelun jälkeen oli aika hämmentynyt olo. Nyt on noin kymmenen kuuntelukertaa takana ja levy on alkanut selkiytyä, paljon tämän kanssa saa kuitenkin vielä taistella, mikä on hyvä merkki. Haastavaa, mutta lupaavaa.

[Hammer]

Makuasioistahan ei voi kiistellä, ja fanipoikamainen "***** joka biisille!!! paras levy ikinä!!!" on toki myös ärsyttävää. AMOLADin kohdalla tätä näkyi enemmän kuin FF:n, oliko se sitten oikeastikin parempi levy??? Ei voi tietää.

Kyllähän moinen välillä ärsyttää, mutta yleensä vain silloin, kun annetaan täydet pisteet sokeasti/kuurosti kaikelle suosikkibändinsä tekemälle puoliväkisin. Eri asia mielestäni onkin se, että jos oikeasti ja itselleen rehellisesti on sitä mieltä, että bändi on tehnyt aivan tajuttoman loistavan levyn. Itse kyllä pääasiassa nautin fanipoikahehkutuksien lukemisesta. Moiseen fanipoikameininkiin sorrun usein itsekin, mutta entäpä sitten? Ei tämä musiikkiharrastus ole niin vakavaa, ettei suosikkibändiään saisi (välillä) hehkuttaa vähän liikaakin. Toki on sellaisiakin bändejä, jotka tekevät vain ja ainoastaan loistavaa kamaa. Ymmärrän täysin hyvin, että joillekin Maiden on samanlainen bändi kuin itselleni King Diamond. Kritiikkiä on vaikea antaa, kun likimain kaikki bändin julkaisema on juuri sellaista musiikkia, josta nauttii kaikkein eniten. Fanilasit päässä on paljon hauskempaa, joten miksi ne pitäisi aina riisua ykkösbändiä kuunnellessa ja hehkuttaessa? Toki arvostan hyvin perusteltua kritiikkiä monesti enemmän kuin fanipoikatekstejä, mutta itse en yksinkertaisesti pysty tietyn/tiettyjen bändien ollessa kyseessä kirjoittamaan kovin kriittisesti.

Se että biisi on tehty "kultaiseen aikaan" ei tee siitä automaagisesti ylittämättömän hyvää.

Samaa mieltä. Tosin juuri mainitsemiasi Alexander the Greatia ja To Tame A Landia kuuntelen kyllä edelleen mieluummin kuin Paschendalea ja Brighter Than A Thousand Sunsia. Kuitenkaan kaikki kasarieepokset eivät ole itselleni niitä täysin ylittämättömiä Maiden-helmiä. When the Wild Wind Blows pesee minun kirjoissani melkoisen monta niistä kulta-aikojen pidemmistä klassikoista.

Ja toinen asia, mikä ei voi olla vaikuttamatta on se, että vanhemmilla levytyksillä biisien pituus oli keskimääräisesti huomattavasti lyhyempi, jolloin ne "eeppiset," monivivahteisemmat jutut pääsivät paljon, paljon paremmin esille. Joku ATG on nykyään tuollaisen keskiverta-Maiden biisin perusmitta, eikä muutosta ole ihan heti näköpiirissä.

Erittäin hyvä pointti. Aikoinaan ne eeppisemmät ja ylipäätään pidemmät biisit olivat varmasti jotain poikkeavaa ja erilaista. Nykyään niitä pidempiä biisejä sävelletään jopa niin paljon, että rupeaa paikoin puuduttamaan. Osa hienoista eeppisistä kappaleista meinaa hukkua toisten vielä parempien eeposten alle. Uudet Maiden-levyt ovat mielestäni erinomaisuudestaan huolimatta liian pitkiä ja sen vuoksi vaikeammin lähestyttäviä. On vaikeaa löytää aikaa lähes 80-minuuttisten albumien säännölliseen kuunteluun, kun taas kynnys jonkun 40-minuuttisen levyn tehokuunteluun ei ole niin suuri. Kyllähän näitä uusia Maiden-levyjä tulee kuunneltua paljon ilmestymisen aikoihin, mutta harvemmin niitä tulee sen jälkeen kuunneltua nimenomaan kokonaisuuksina. Vaikka AMOLAD on itselleni Maidenin toiseksi paras levy, niin kuuntelen sitä levykokonaisuutena nykyisin yllättävän harvoin. Yksittäisiä biisejä toki luukutan sitäkin useammin. Silloin ilmestymisen jälkeen tosin kuuntelin A Matter of Life And Deathin 25-40 -kertaa ennen kuin edes harkitsin laittavani jotain muuta soittimeen. Hieman kärjistettynä voisin silti todeta, että '80-luvun 40-50 minuuttiset levyt viihtyvät soittimessa huomattavasti useammin, kun yli 70-minuuttisilta levyiltä tulee alkuinnostuksen jälkeen kuunneltua ne muutamat biisit kerrallaan.

[Karpaasi]

Ja toinen asia, mikä ei voi olla vaikuttamatta on se, että vanhemmilla levytyksillä biisien pituus oli keskimääräisesti huomattavasti lyhyempi, jolloin ne "eeppiset," monivivahteisemmat jutut pääsivät paljon, paljon paremmin esille. Joku ATG on nykyään tuollaisen keskiverta-Maiden biisin perusmitta, eikä muutosta ole ihan heti näköpiirissä.

Hyvä huomio. Siinä missä vielä ennen AMOLADia (myös varauksella ennen DoDia) oli pitkä kappale yleensä laadun tae ja merkkitapaus ennen kuin biisiä oli kuullutkaan, se on nykyään lähinnä sääntö. Vanhastaan pitkät kappaleet olivat yleensä hyviä, mutta nykyään sinne mahtuu jo kaikenlaista toistoräpellystäkin, jossa pitkän intron ja toistavien säkeiden jälkeen jäljelle jää lähinnä perusbiisi, jossa ei paljoa kerkeä tapahtua. Uudella levyllä Starblind on positiivinen yllätys, sillä mielestäni se on aika erilaista Maidenia eeppisyydenkin kannalta.

[Lappis]

Ensi kuuntelu oli Jyväskylästä paluumatkalla Lahteen, pikkupienissään. Kuten aina uuden Maidenin kohdalla, myös nytkin ensikuuntelu aiheutti välillä hämmennystä, WTF-reaktioita, jopa repeilyjä ja kaikkea siltä väliltä. Bändin sovitusratkaisut ovat yleensä hivenen omalaatuisia jotka varsinkin korostuvat ensikuuntelun aikana. Mother of Mercyn kertosäkeestä tulee olemaan riemua vielä pitkään imitointien kanssa.
No, tuossa tuli äsken kuunneltua levy lävitse. Eipä noi pari ensimmäistä biisiä nyt hassummilta loppupeleissä vaikuttanut, mutta kyllä ne totaaliklimaxit meikäläinen kokee tuolla kakkoslevyllä. Kaiken kruununa tällä hetkellä häärii Murrayn tekemä biisi ( taas kerran ) mutta ei ne muut kaukana tule. Lopetusbiisi nyt kyllä on niin perus-Steveä että voisi olla sitä hivenen vähemmänkin. Ihan jees, mutta ei nyt mikään legendaarinen lopetus. Menee tosin viime levyn sysipaska lopetuksen edelle koska vain.
Huono heitellä tämän rakentavempia arviota tällä hetkellä, mutta jatketaan levyn kuuntelua.
Vaikuttaisi kuitenkin levyltä, joka tulee paranemaan joka kuuntelulla.
Vaikuttaa aika pirun hyvältä levyltä jo nyt.

[Iron Constable]

Jeps. Tätä on nyt hinkattu koko ilta repeatilla ja alkujärkytys on selvästi laantunut. Bruce tykittää ihan hyvin, muutama biisi on pilattu liian korkealla kiekumisella, pahimpina esimerkkeinä Mother Of Mercyn kauhea kertosäe, The Talismanin perussäkeistö, osa Isle Of Avalonista jne. Pääosin laulu on silti suht uomissaan.

Useampi intro aiheuttaa kulmien kurtistusta, ollen aivan liian tutun kuuloinen ja moneen kertaan käytetty. Hivenen pintasilausta ja käytetään taas... Isle Of Avalon jne... Pitkistä biiseistä on tosiaan tehty pakkopullaa ja levyn lento on kovin epätasaista, välillä hipoo nokka maata ja välillä mennään lähes pilvien tasalla.

Hyvää on paljonkin, mutta niin on sitä muutakin. En pidä tästä bändin loppuaikojen mammuttitaudista, ennen tosiaan oli pitkä biisi TAPAUS, nyt vain yksi monien polveilevien ja epätasaisten biisien joukossa.

Levy tulee varmasti edelleen paranemaan, mutta kyllä tässä kovasti on ikävä iskevää ja tehokasta ilmaisua, tämän ummetuksen sijaan. Kyllä AMOLAD yksinään olisi riittänyt, ei olisi tarvittu toista. No, tällä mennään ja siihen on tyytyminen. Kyllä tästä vielä varmaan kohtalainen lopputulos tulee, en silti usko, että omissa kirjoissani mennään muiden levyjen joukossa edes puolenvälin paikkeille. Virtual XI:n tämä pesee, sen verran uskaltaa sanoa

[Flanker]

Ja toinen asia, mikä ei voi olla vaikuttamatta on se, että vanhemmilla levytyksillä biisien pituus oli keskimääräisesti huomattavasti lyhyempi, jolloin ne "eeppiset," monivivahteisemmat jutut pääsivät paljon, paljon paremmin esille.

Minua tämä taas ei haittaa pätkääkään jos biisit sinänsä ovat hyviä. Kuuntelen ennemmin levyä jolla on 10 Paschendalea, kuin levyä jolla on 9 Sun and Steeliä ja 1 Paschendale.

Mutta minähän diggaankin esim Opethia joille se 10min on biisin perusmitta.

[Imperator]

5 kertaa kuunneltu levy (arvosana tasan 6, mutta voi tippua vielä). Mä alan pikkuhiljaa vakaasti olemaan sitä mieltä, että Satelite 15 (intro) on tämän levyn parasta antia. Se on siisti, eikä liity niin mitenkään mihinkään. USKOMATONTA, että joku voi olla sitä mieltä, että Virtual XI on huonompi levy kuin "TFF". En tiedä pystynkö kuuntelemaan kuudetta kertaa. Poliisimestari-Iron Constable miehen alkuperäisten kommenttien kanssa (osittain tai enemmän tai vähemmän) samaa mieltä muuten kaikista asioista, jotka liittyvät tähän uuten Iron Maideniin. Mutta kuuntele nyt ihmeessä tämä uusin Maiden-"teos" ja sen jälkeen ajatuksella Virtual XI ja mieti, että kumpi on enemmän MAIDEN(!??)... OK?

Alkaa tosissaan vituttaa No Prayer for the Dying-levyn dissaajatkin tässä vaiheessa. Siis mikään mitä Maiden teki 1980-2003 ei ole mitään verrattuna tähän. Ai niin, en enää pidä A matter of life and deathistakaan juuri lainkaan. Juuri sen takia, että sen levyn piti olla yhden levyn juttu. Tässä nyt yritetään jotain sinne päin, mutta epäonnistutaan todella pahasti. Meni fileet. Nyt on BLAZE-Maidenin aika. Fuck Metal!

Ps. TÄMÄ ON REHELLINEN KOMMENTTI (siis ei vitsi!): Metallican "Death Magnetic" oli kovempi lätty.

[Rasmus]

Yritän tässä nyt yli 50. kertaa kuunnella levyä, mutta en enää pääse Coming homesta ja The alchemistista läpi, eli mahdotonta jatka levyä. Coming home ja the alchemist ovat ylivoimasesti Maidenin huonoimmat biisit ikinä! The Alchemist on huonoin, tekee joka ikinen kerta mieli lyödä ruudun rikki kun sitä kuuntelee, miten helvetissä joku voi tykätä siitä? Biisin ja Brucen arvosana 1/10. Kuten joku sanoi niin levy tuntuu siltä kuin olisi ala-asteella tehty. Munkin mielestä Satelite 15 on ehkä levyn paras biisi vaikka intro onkin, levyllä on vain kaksi oikeaa Iron Maiden biisiä kaikenkaikkiaan, Final Frontier ja El Dorado.

[AntiSmuli]

En mukamas onnistunut löytämään googlesta, eikä minkäänlaista muistikuvaa missä topikissa kyseinen kuva voisi olla, eli olisko jollakin postata tähän topikkiin kuva jossa oli The Final Frontierin kansikuva kokonaisuudessaan levitettynä?

Danke paljon, jos joltakin tuo nopeasti löytyis.

[Asator]

^ Sama topikki, sivu 56. Sieltäpä löytyy ko. kuva.

[Weezer]

No niin. Vatsatauti antaa hyvän (?) tekosyyn olla himassa ja käydä tätä uutukaista teidän kanssa hieman läpi.

Satellite 15…The Final Frontier

Tätä ovat monet kritisoineet, mutta itse en aivan ymmärrä että miksi. Itse löydän tästä samaa ”avaavaa” henkeä kuin SSOTSS:n , SIT:n tai Killersin aluissa. Lisäksi tuossa on komeita soundeja ja voisin kuvitella, että tuo avaa keikan hienosti.
TFF on perus-Maidenia, mutta hyvää sellaista. Heti alussa korvaan pistää positiivisesti akustisen kitaran helinä ja se siellä soikin kautta biisin. Kitarasoolon alku osoittaa kenen levy tämä on ja se on Adrian Smith. Mies on aina ollut genren tyylikkäin soolokitaristi ja tällä uudella mies ottaa paikkaansa vihdoin hieman enemmän takaisin. Lopussa laulut on tuplattu hyvin ja antaa hieman lisälerssiä kertsiin.

El Dorado

Jos edellinen biisi loppuu keikoilta tuttuun rymistelyyn, niin miksi helvetissä myös seuraava pitää aloittaa sillä?! No, pieniä ovat silakat joulukaloiksi, eli ei tehdä tästä ongelmaa. Pori antoi El Doradolle syvyyttä ja tästä on kuoriutunut perin tarttuva biisi. Kitarasoolo on komea kolmen kitaristin vyöryttäessä soolojaan: tähän harva bändi pystyy tai on pystynyt. Mieleen tulee ainoastaan Lynyrd Skynyrd, jolla myös oli kolme kitaristia riveissään klassisina vuosinaan. Taitaapa olla edelleen.

Mother of Mercy

Intro kirvoittaa naurut, sillä näitähän on muutamia jo kuultukin. Tosin se on sanottava, että sointukulku+Brucen erinomainen laulu ajassa 0’48 nostaa jo hieman odotusarvoja. ”I’m a soldier of war” –huudahdus onkin sitten jo klassista, kyllä, klassista Iron Maidenia. Iskujen väliin tulevat kitarat ovat vahvoja sävyjä SIT:lta ja niitä viljellään säkeessä taustalla ovelasti. Kertsissä miettii ensin, että tuleeko laulu hieman liian kireästi, mutta toisaalta sitä huomaa hyräilevänsä mielessään jälkeenpäinkin. Kitarasoolo menee jälleen Adrian Smithin piikkiin ja tyylillä meneekin!

Coming home

Kun täällä ja muuallakin on sitä uutta Trooperia (riffi-wise) huudettu, niin Coming Homen alku on kyllä komeinta triplariffittelyä pitkään aikaan. Biisi on kuin Killers meets Tears of the Dragon ja se ei huono kombo olekaan. Nickolla tuntuu olevan parissa kohtaa vaikeuksia pitää komppia täysin kohdallaan, mutta ”tight but loose” onkin ollut bändin teema jo kymmenen vuotta. Biisi on hyvä ja tässä on jo pientä hittipotentiaaliakin.
Kitarasoolon alussa Davey vetää ilahduttavan vapautuneesti ja soundikin on suoraan kuin Killersiltä. Adrianin jatkaessa tulee mieleen mikä tästä kaksikosta on tehnyt niin ainutlaatuisen, eli soittotyylit ovat sopivasti erilaiset ja sopivasti samanlaiset.

The Alchemist

Rocker! Alku on perus-Maidenia, mutta laulusäkeessä melodia on rakennettu jännästi. En oikein jaksa ymmärtää miksi tämä biisi kusee niin monien muroihin. Kertsihän on loistava ja varsinkin ”The Magus I am, Dr Dee…” –laini on kerrassaan mainio. Pesee omalla asteikolla Man on the Edgen (mihin tätä on verrattu monesti) 6-0!
Kun tässä on tullut (ja tulen vastaisuudessakin) ylistettyä Adrianin soittoa on todettava, että tällä levyllä Smith, Murray ja Gers ovat löytäneet tasapainon soittajina ja säveltäjinä. Kaikilla on tilaa riittävästi ja esimerkiksi tässä biisissä Janickin aloittaessa soolonsa mieleen tulee ”vittu näin se menee…”-fiilis, vaikka soolo nyt ei kummallinen olekaan. Soolon jälkeinen tuplasoolo naulaa soolon hyvin pakettiin. Me like a lot!

Isle of Avalon

Tämä on nyt se! Biisi, jota ainakin itse olen odottanut. Alussa mieleen tulee, että tässähän hypättiin SSOTSS-biisin keskivaiheille. Tuosta ajatuksesta ylipäästessä biisi alkaa kietomaan ympärilleen taianomaisesti. Alussa taustalle upotetut efektiääneet ja nerokkaat ja sävellajien vaihdot pystyy jo ensikuuntelulla ennakoimaan, mutta silti ne toimivat. Kertsia rakennetaan hienosti ja sen lähtiessä odotusarvot ovat jo melkoiset. Kertosäe lähtee hieman varkain, mutta melodia on hyvä. Ei aivan mitä odottaa, mutta yhtä kaikki toimii. Kertsin duurissa tuleva lopuke yllättää iloisesti.
Soolo-osion alkaessa alkaa mieleen hiipiä hienoja aaveita vuodelta 1986. Kuin varkain heittää bändi proge-vaihteen silmään ja ajassa 4,31 SE tapahtuu! Tämä on levyn suurin hetki. Adrian Smithin soolo on häpeilemättömän ”kasari” ja kaikille SIT:n sävyjä vaatineille tässä on suurinta 22 vuoteen! Soolo saa jatkua ja loppuessaan tiukkoihin iskuihin biisi on lähes naulattu. Upea biisi!

Starblind

Jälleen yksi turha alku. Biisi olisi alkanut huomattavasti paremmin mainiolla riffillä, mitä kuunnellessa huomio kiinnittyy klassisiin kitarasoundeihin. Onneksi kitaroiden on annettu soundillisesti tällä levyllä elää, eli siellä on sekä nyansseja että purevuutta. Starblindin kertosäkeessä on hieno melodia, mutta jälleen taas kertsiin olisi voinut lähteä hieman nykäisevämmin. Monet ovat tässä kohtaa muistelleet Infinite Dreamsia, eikä ihme. Yksi tekijä varmasti on Murrayn etumikkilikit, joita kuullaan myös ID:ssä. Biisin kitarasooloista vastaa kaksikko Smith-Murray ja hyvä niin. Taustalla kulkee mainiota maalailua ja tässä on yksi Smithin nerokkuuden osa: harva kitaristi osaa nitoa sointuihin niin paljon tunnelmaa kuin hän.

Ajassa 4’00 alkava osio vedetään todella mehukkaalla kitarasoundilla ja varsinainen soolo on jatkumoa sillä mitä jo edellisessä biisissä kuultiin. Pysäytysvälike on todella hyvä, vaikka hieman miettii olisiko tiettyjä juttuja voinut jättää pois. Kuten lopun hidas osio, mutta minkäs näille tekee.

The Talisman

Akustiset kitarat soivat alussa nätisti ja luovat haikean tunnelman. Biisin varsinaisesti alkaessa tosin miettii, että oliko alku edes tarpeen. Lauluosa ei vain allekirjoittaneelle sävellyksellisesti toimi, mutta kertsi on hyvä. Siksipä miettiikin miksi sitä pitää säästellä, eli olisiko tuosta saanut jo viitettä biisin alkuun? Kertsin jälkeen tuleva tuplakitaraosio pistää hieman hymyilyttämään, kunnes ajassa 3’55 korvaan iskee aika paha riitasointu!? Onko omissa korvissa vaikkua, vai miksi tuo vain kuulostaa hieman oudolta?

Biisi on itselle heikointa mitä levyllä on tarjota. Näitä on kuultu 2000-luvulla aivan tarpeeksi ja siinä missä vuosituhannen kolmesta ensimmäisestä levystä saisi yhdistettynä yhden klassikon saisi niistä ”toisista” biiseistä uuden Virtual XI:n. Kertsi on hyvä, mutta muuten hieman täytettä.

The Man who would be a King

Ja hitaasti avataan jälleen. Laulumelodiat ovat kauniit, mutta jälleen kerran biisi oltaisiin voitu aloittaa suoraan iskuilla. Taustalla ujeltava syna on silkkaa SSOTSS:ia. Biisin alkaessa huomio kiinnittyy ihmeelliseen kiirehtimisen tuntuu kompissa ja hieman tuntuu taas taimikin etsivän itseään. Kertsiin nosto on keskivertoa parempi, mutta kertsi on vain liian monta kertaa kuultu. Kompin vaihto ja yht’äkkiä duurissa soivat biisi toimivat ja mieleen tulee, että olisiko biisin kenties voinut rakentaa tämän varaan. Kompin nopeutuessa stemmakitaroissa taas jotain klikkaa ainakin allekirjoittaneella korvaan, mutta se voi taas olla se vaikku. Hieman jatkumoa edelliselle biisille, eli levyn huonointa antia.

When the Wild Wind Blows

Jostain syystä itselleni rakentui tämän biisin osalle aikamoisia odotusarvoja. Ehkä se johtuu siitä, että on puhuttu tämän olevan Maidenin viimeinen levy. Joka tapauksessa biisi alkaa kutkuttavasti ja osansa on varmasti tuuliefektillä. Melodian alkaessa kylmät väreet menevät joka kerta ylitseni. Biisi on kuin nuotiolaulu ja kuulija jää odottamaan mitä kaikkea tämän ympärille saadaan rakennettua. Kun kappale varsinaisesti käynnistyy on nyrkki jo korkealla ilmassa ja mielessään voi jo nähdä areenallisen ihmisiä hyppimässä samaan tahtiin. Laulumelodian kanssa unisonossa menevä kitaramelodia on hyvä, sillä se alleviivaa hienoa melodiaa hyvin. Voisi kuvitella, että tätä jengi hoilaa kuten Fear of The Darkia parhaimmillaan. Kompin vaihtuessa Heaven or Hell –vaihteelle mieleen tulee, että loppuivatko ideat? Biisi ei aivan kasva odotusarvojen mukaisesti. Kitarasooloon lähdetään hienosti, mutta sitten eksytään DoD:n sävyihin aivan liiaksi. Lisäksi kyseinen osio jatkuu aivan liian pitkään. Koska biisiä alussa kantava melodia on niin käsittämättömän hieno mieleen tulee, että olisiko sen ympärillä pitänyt pysyä. Nyt mielen valtaa ajatus, että biisi on pitänyt ”Maidenisoida”, eli Harrisin generaattorista siihen on tehty vakio-osiot miettimättä tukevatko ne itse biisiä. Lopussa palataan alun melodiaan ja tuulen humistessa sitä syventyy miettimään omaakin suhdetta bändiin. Näiden kanssa sitä on tullut kasvettua pikkukundista keski-ikäiseksi. Thank you for the journey!

Mitä jäi käteen?

Lopun pienestä lässähdyksestä huolimatta on perushyvä Iron Maidenin levy. En lähde rankkaamaan tätä, koska levy on aivan liian tuore ja tekisi sitä paitsi vääryyttä erityisesti tälle levylle.

Plussaa:

Kuten jo kirjoitin on tämä Adrian Smithin vahvaa näyttöä. Varsinkin bändin kitaristit, erityisesti Smith ja Murray soittavat kuten 80-luvulla. Siinä mielessä mielenkiintoinen kuriositeetti on se, että paikoin kitarasoundeissa on vahvaa kasaria. Siksipä hieman ihmetyttää miksi Nickon rummut soivat niin läskeinä, niin tunkkaisina. Myös laulusoundi on liian ”in your face”, eli suurempaa soundia olisi toivonut.

Miinusta:

Levy kielii sen verran vahvasta tekemisestä, että edellä mainittujen osalta miinusta on paha jakaa. Nickon soitto on paikoin hieman kiusallista kuultavaa ja varsinkin loppupään biisien osalta mukana on liikaa ylisoitantaa.
Itselleni tämä on yhdestoista Iron Maidenin studioalbumi minkä ostan sen juuri ilmestyttyä. Odotukset ovat olleet aina kovat ja lähes aina sitä on vaatinut levyltä paljon. Ainoastaan kerran bändi on pettänyt totaalisesti (Virtual), mutta iloisesti se on yllättänyt sitäkin useammin. Kun esimerkiksi SIT:ea hehkutetaan niin paljon, niin muistan itse olleeni melko pettynyt sitä tuoreeltaan kuunnellessani. Nythän se on silkkaa klassikkoa, joten siksi tätä levyä on paha rankata. Kokonaisuutena tämä on parasta mitä 2000-luvulla on julkaistu ja se on paljon se!

[Hammer]

Ja toinen asia, mikä ei voi olla vaikuttamatta on se, että vanhemmilla levytyksillä biisien pituus oli keskimääräisesti huomattavasti lyhyempi, jolloin ne "eeppiset," monivivahteisemmat jutut pääsivät paljon, paljon paremmin esille.

Minua tämä taas ei haittaa pätkääkään jos biisit sinänsä ovat hyviä. Kuuntelen ennemmin levyä jolla on 10 Paschendalea, kuin levyä jolla on 9 Sun and Steeliä ja 1 Paschendale.

Mutta, jos levyltä löytyisikin kymmenen Aces High-The Wicker Man-The Trooper-The Evil That Men Do-Moonchild-Still Life-Public Enema Number One-Wasted Years-Rainmaker... -tyylistä huippubiisiä sen kohtalaisen Sun And Steelin sijasta?

Mutta minähän diggaankin esim Opethia joille se 10min on biisin perusmitta.

Opeth on hyvä, mutta itse koen välillä totaalikyllästymisen bändiin juurikin sen "mammuttitaudin" takia. En tosin mielläkään itseäni varsinaiseksi progefaniksi. Opethilla on myös se vika, että usein niihin pitkiin biiseihin onnistutaan tekemään sekä hyviä, että huonoja juttuja. Aika moni Opethin biisi jää kokonaisuutena vain perushyväksi, vaikka potentiaalia voisi olla vaikka millaisiin klassikoihin. Poikkeuksena levyt Morningrise ja Still Life, joilta ei juuri turhempia juttuja löydy.

Alkaa tosissaan vituttaa No Prayer for the Dying-levyn dissaajatkin tässä vaiheessa.

Itseäni on aina ottanut päähän No Prayerin armoton dissaus. Levy ei kalpene mielestäni hetkeäkään esim. Seventh Sonin ja Powerslaven rinnalla. Onhan No Prayer for the Dying erilaista Iron Maidenia, mutta erittäin hyvää sellaista. Raakaa hard rockia/heavy metalia Brucen mainiolla raspyvoicella höystettynä. Biisit ovat kerrassaan loistavia NPftD-lätyllä. Fear of the Darkilla sama tyyli ei kanna koko levyä, kun levyltä löytyy Chains of Miseryn, The Apparitionin ja Weekend Warriorin kaltaisia rimanalituksia. No Prayer -lätyn nimikkobiisi on yksi Maidenin tuotannon helmistä. Myös Public Enema Number One on aivan loistava.

The Alchemist ei oikein lähde. Liian perusrockeri, joka jää yhtä hajuttomaksi ja värittömäksi kuin New Frontier. Ehkä se nostaa osakkeitaan lisäkuunteluilla, mutta on tällä hetkellä jäämässä uuden levyn heikoimmaksi raidaksi. Kertsi on ihan hyvä, mutta muuten ei vain toimi.

[QazKFD]

Levy ei kalpene mielestäni hetkeäkään esim. Seventh Sonin ja Powerslaven rinnalla. Fear of the Darkilla sama tyyli ei kanna koko levyä, kun levyltä löytyy Chains of Miseryn, The Apparitionin ja Weekend Warriorin kaltaisia rimanalituksia.

Heh, onneksi No Prayerillä on vastaavasti suoria klassikoita kuten The Assassin ja Hooks in You! Plus tietenkin aloitusbiisien kilvassa auttamatta häntäpäähän jäävä Tailgunner ja heikoin ensisinkku ennen vuosikymmenen loppua! Loppulevy on kyllä loistava kieltämättä.

The Alchemist ei oikein lähde.

Ei lähde ei. Auttamatta alimpana hierarkiassa tällä hetkellä.

Yritän tässä nyt yli 50. kertaa kuunnella levyä, mutta en enää pääse Coming homesta ja The alchemistista läpi, eli mahdotonta jatka levyä.

Kannattasko skipata ne, niin kuulisit loppulevynkin joskus?

[Jerky]

Myös Public Enema Number One on aivan loistava.

Jep. Yksi suosikkibiisejäni koko uran ajalta.

[Lappis]

Ton Alchemistin laulusäe on kyllä aika hirvittävä, ainakin vielä näillä kuunteluilla. Alkumelodia toimii kyllä, samoten kertsi.
Coming Home on mun mielestä ihan mukiinmenevä. Huomattavasti parempi kuin edellislevyn vastaava biisi, jonka nimeä en nyt muista.
Mammuttibiisejä en vielä nimeltä muista, mutta Gersin biisissä se alku oli A; Ihan kammottava B: täysin turha ja C: ihan samat inhon kylmänväreet iskee selkään kuin viime levyn lopetuskappaleessa. Biisin varsinaisesti startatessa puhutaan jo laatukamasta.
Harriksen lopetusbiisissä meinaa ottaa eniten aivoon sellaiset typerät " Tanssitaan ripaskaa ja kaikkia muita venäläisiä perinnetansseja"-melodiat. Sekä lauluissa että kitaroissa. Tulee mieleen Dance of Deathin vastaavat idiootit ripaskamelodiat. Muutenhan DoD on ihan kuningasbiisi, ripaskoita lukuunottamatta.
Kitaristeista, jokaisesta, täytyy sanoa, että kuningassoolot huutaa poissaolollaan. Tosin, kuten jo mainittu, kuunteluita ei ole montaa takana. El Doradon lyriikat löivät heti korvaan. Ihan samaa kamaa kuin Dance of Deat-biisissä.
Noi oli negatiiviset asiat.
Muuten levy vaikuttaa varsin hyvältä ja varmasti vielä paranee. Mammuttitauti ei mua sinänsä haittaa, koska noi pitkät biisit tuntuu kantavan loppuun asti.
Nostalgianälkäiset lyökööt ne legendalevyt soittimiin ja hehkutelkoot niitä. Mä ajattelin nauttia siitä faktasta, että Maiden on julkaissut uuden levyn, joka sattuu vieläpä toimimaan. Mielessä on kuitenkin ajat, kun tuli haettua uunituore X-faxtor. Ei paljoa naurattanut eikä levyn amatöörimäisyys ja surkeasti kasatut/tehdyt biisit naurata vieläkään. Sign of the Crossia lukuunottamatta.
Jatkamme kuuntelua ja tarvittaessa analisointia.

[Justice]

^Omasta mielestäni taas The Alchemistissa Bruce vetää ehkä parhaiten.
Kitarasooloissa olen samaa mieltä. Ei oikeastaan kuin pari sellaista, jotka ei oo niin turhia.

[Summerganon]

Tuollaisista lyhyemmistä (tai ainakin nyky Maiden mittapuulla lyhyemmistä) biiseistä puhuttaessa The Alchemist ei ole Maidenin parhaimmistoa, mutta minusta kappale on ihan mielenkiintoinen. Soolot nyt tuppaavat menemään (okei, olen kuunnellut sen 4 tai 5 kertaa, mutta kuitenkin) toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Biisissä on mielestäni kuitenkin hyvä meno päällä ja pidän melodioista, varsinkin kertsissä Bruce laulaa hienosti.

[Hese]

Niin ne mielipiteet vaihtelee. Itse pistän tällä hetkellä levyn huonoimmaksi ralliksi Isle Of Avalonin, joten kyllä, jopa The Alchemist toimii paremmin kuin tuo. Vaikkakaan sekään ei mikään hirveän hyvä ole. Viime yönä duunissa kerkesi taas neljä kertaa paukuttaa läpi, tänä yönä lisää mutta on todella hyvä on. Jos sattuisivat vaikka soittamaan koko levyn livenä niin en vastustaisi yhtään.

[Varjis]

10. Äidin armo

Mercy of Mother?

EDIT: Ja siis mitä!? Huonoin? Ootko sienissä?

No hitto Armon äiti, meni väärinpäin

Ja onhan se ihan hyvä biisi, mutta ei ole vielä auennut kunnolla. Kaikki ajallaan...

[wossikka]

Vasta yksi kuuntelukerta takana. Ehkä tunnelmallisin levy koskaan maidenilta. Itse asiassa avautui vahvasta progelatauksesta huolimatta enemmän kuin yksikään 2000 - luvun albumeista ekalla kerralla. Erittäin lupaavalta vaikuttaa.

[Hammer]

Levy ei kalpene mielestäni hetkeäkään esim. Seventh Sonin ja Powerslaven rinnalla. Fear of the Darkilla sama tyyli ei kanna koko levyä, kun levyltä löytyy Chains of Miseryn, The Apparitionin ja Weekend Warriorin kaltaisia rimanalituksia.

Heh, onneksi No Prayerillä on vastaavasti suoria klassikoita kuten The Assassin ja Hooks in You! Plus tietenkin aloitusbiisien kilvassa auttamatta häntäpäähän jäävä Tailgunner ja heikoin ensisinkku ennen vuosikymmenen loppua! Loppulevy on kyllä loistava kieltämättä.

Löytyyhän vaikkapa Powerslavelta sellainen klassikko kuin Back In The Village, jonka kertosäe on yksi Maidenin hirveimpiä kautta aikojen. Ei ole muutenkaan järin häävi veto. Seventh Sonin biiseistä taasen Can I Play With Madness on yksi Maidenin yliarvostetuimpia. Ei huono biisi, mutta kaatuu viimeistään koomiseen kertosäkeensä. No Prayerin biiseistä The Assassin menee osittain (lähinnä kertsinsä puolesta) sinne repeilyosastoon, mutta muuten kyllä diggaan siitäkin kappaleesta. Hyvät naurut saa joka kerta Assassinin kertosäkeestä. Hooks In You on mainio hard rockeri. Eihän se erityisemmin Maidenilta kuulosta, mutta miksi pitäisi? Kertosäe voisi olla tarttuvuudessaan vaikkapa A.S.A.P.:n lätyltä. Tailgunner on menevä ja loistava startteri, enkä sinkuistakaan valittamisen aihetta löydä.

En ymmärrä, että jotkut voivat oikeasti pitää The Number of the Beastia parempana kokonaisuutena kuin No Prayer for the Dyingia. Invaders ja Gangland ovat luvattoman heikkoa kamaa Maiden-asteikolla, eikä se iänikuinen Run to the Hills kestä kuuntelua. Ilman Hallowed Be Thy Namea,Children of the Damnedia, The Prisoneria ja 22 Acacia Avenueta levy pistää aina haukotuttamaan. Tämä kuitenkin vain minun mielipiteeni. Kunpa itsekin saisin The Number of the Beastista yhtä paljon irti kuin valtaosa Maiden-faneista.

[Lappis]

^ Pitää vielä muistaa, että Hallowedin levyversio on ihan kaamea. Tahti heittelee heti alussa ja sitä laahausta/ 16-osakomppia ei kuuntele sikakaan. Muuten siis samaa mieltä koko Beast-levystä paitti että Gangland on mulle aina toiminut. Varmaan se reippaahko tahti. Kokonaisuutena Beast-levyn pilaa kuitenkin hirvittävät tuhnusaundit. Mun kirjoissa todellakin yksi heikoimmista levyistä Maidenin uralla. Mieluummin kuuntelen Blaze-eraa kuin kyseistä levyä.
Edit: Niin ja toi 22 Acacia Avenue on yksi huonoimmista biiseistä, mitä Maiden on tehnyt. Järjettömän tylsä ja mielikuvitukseton. Muistaakseni Murrayn biisi? No, ei Davekaan voi aina onnistua