Olenko muistanut mainita, että tämä Overkillin uutukainen Ironbound on rautaisinta matskua sitten Horroscopen v.1991. Hemmetti, että vanha bändi vetää loistavan suorituksen. Hattu päästä, stn. Jos haluatte kunnon junttaa asenteella ja ammattitaidolla, turha etsiä pidempään. Älkää tulko mulle marisemaan, js nukutte onnenne ohitse. Parempaa saa hakea jälkikoiran kera. Kaikki toimii, Tätgrenin soundit ovat suorastaan murskaavat. NAM
Kyllä maistuu. Todella vahva kokonaisuus tämä levy. Huikeita melodioita löytyy melkoinen määrä, mutta myös riffipuolella tämä on parasta Virgin Steelea. Nimikkobiisi on aivan mahtava, luultavasti bändin paras kappale. Defiance, A Whisper of Death ja Veni, Vidi, Vici ovat myös perinteisesti olleet suosikkejani, muttei eipä albumilta yhtään heikompaa vetoa löydy.
Rock 'N' Roll Children, alone again
Rock 'N' Roll Children, without a friend
But they got Rock 'N' Roll.
Pitkästä aikaa päätin tämän pyöräyttää ja olipa vaan noin 10-kertaa parempi mitä muistin. Helvetin hyvää paahtoa.
np. Planet Nazarene
WHAT WOULD YOU DO IF VINCE NEIL SHOULD VISIT - BY MISTAKE - A DEATH GIG?
"I'd fuckin' kick his ass and while he's on the ground bleeding and crying I'd take a rancid smelly shit in his face and make him eat it!" -Chuck Schuldiner '86
King Crimson - Lizard
Tämä on levyjä joita tulee Kunkulta vähän harvemmin kuunneltua. Tosi hyvä lättyhän tämä toki on. Varsinkin avausbiisi Cirkus on aivan upea räimäisy pitkin seiniä. Kolme seuraavaa biisiä on vähän väliinputoajia, ei hyviä ei huonoja. Levyn viimeinen biisi jonka varsinainen nimi on Lizard, ja joka on jaettu triljoonaan osaan kestää 23:15. Tässä sitä sitten ehtiikin tapahtua jos jonkinlaista, kaikkea klassisen musiikin, avausbiisissäkin kuultujen sirkusmusiikkimeininkien, Yesin Jon Andersonin vierailevan alttotenoriäänen ja fuusiojazzin väliltä. Hauskaa kuunneltavaa joka tapauksessa. Kuitenkin tämä on Crimson-levyksikin sen verran kimurantti ja hankala, ettei sitä ihan joka päivä jaksa kuunnella.
"The distance between insanity and genius is measured only by success." "I shall not waste my days in trying to prolong them. I shall use my time." Ian Fleming
Oikein hyvä levy. Vahva kokonaisuus. Jon Olivan ääni ei ole ehkä ihan samassa terässä kuin joskus vanhemmilla albumeilla, mutta eipä huonosti tässäkään kulje. Eeppinen Morphine Child on ollut levyn ehdoton kuningasbiisi alusta alkaen. Tuntuu kuin kaikki levyn parhaat melodiat olisi ladottu samaan biisiin. Oliva pääsee taas paikoin vetämään astetta mielipuolisempaa tulkintaa. Tarinakin on ihan toimiva. Mukavan hyytävä tunnelma on tähän saatu.
Rock 'N' Roll Children, alone again
Rock 'N' Roll Children, without a friend
But they got Rock 'N' Roll.
Pitkästä aikaa soimassa. Ei tämä niin surkea levy ole, kuin muistin. Ei tämä kuitenkaan yllä lähellekään parhaita Maiden-levyjä. Itse asiassa pidän tätä edelleen surkeimpana Virtual XI:n ohella. Mutta on tälläkin levyllä hetkensä. Ei Maiden kuitenkaan ole tehnyt yhtään täysin huonoa levyä. Varsinkin levyn alkupää on onnistunut. Tailgunner, Holy Smoke, nimibiisi, Public Enema Number One ja Fates Warning ovat kaikki oikein mainioita biisejä. The Assassin on sitten taas sellainen biisi, mihin en ole päässyt ikinä sisälle. Jokin kumma siinä tökkii. Sama koskee Mother Russiaa. Loppulevy on Bring Your Daughter...To The Slaughteria lukuunottamatta melko harmaa. Aika kaksijakoinen levy siis kaiken kaikkiaan. Kelpo kamaa, mutta sitten myös todella huonoa kamaa. Sama tauti vaivaa jossain määrin myös seuraavaa eli Fear Of The Darkia, tosin siinä parhaat biisit ovat sitten todella loistavia.
Try to hold some faith
in the goodness of humanity...
My Fate - Snap
Huomista Turun keikkaansa olen menossa katsastamaan, sitä ennen maistiaiset myspacesta. Saattaa olla että tuliaisiksi ostan bändin levyn matkaan, vaikuttaisi olevan meikäläiselle mieluista materiaalia.
Melkein kuukauden ehti tämäkin hyllyssä olla ennen kuin kerkesi katsomaan, näin vapaa viikonloppuna hyvä pyörittää läpi hyllyyn kerätyt uudet musadvdt.
^ vähän sama homma, nyt vasta sain katsottua Dark Tranquillity-dvd:n kaikki ekstrat loppuun vaikka onhan tuosta aikaa kun ostin, ja vaikken aivan ilmestyessään kerinnytkään kauppaan. Mutta noin siinä käy kun on kattavasti ekstroja. Seuraavaksi vuorossa oleva Judas Priestin Live In London (kuinkahan hitaita valikoita uskaltaa odottaa vm. 2002 devarilta..) menee sentään pelkkänä keikkana putkeen.
ns: se, Demolition & Feed On Me
edit: Axel Rudi Pell - Still I'm Sad
Upea cover, laulettuna studioversiona tottakai, kuten Rainbowilla vasta 1995.
see the stars come falling down from the sky
gently passing they kiss your tears and your cry
Jatkuvaa tuplabasaria Eric Carrilta & Gene laulaa harvinaisen korkealta? Just.. Hyvä nimi sentään kappaleella, ettei aivan turha ole.
edit: Reason To Live Kuvaile "imelyys"
Hei äläs nyt, eikö toi Reason to Live oo jokaisen terapeutin suosikkibiisi. Aina jos kaveri valittaa pahaa oloa, niin toi biisi vaan soimaan ja viekas hymy naamalle Imelyyskisassa Bryan Adams on kuitenkin aivan omassa sarjassansa.
^ äläs sano! Juuri tänään fiilistelin toimistolla paineilmaliitäntöjen lukumäärän kanssa suunnitteluohjelmalla tapellessani radiosta Summer Of '69:n akustista (unplugged?) -versiota
ns: Uriah Heep - Only Human
Enpäs tiennyt tästä kuin nyt kirjastosta lainattuani, että pelkäksi uuden yhtiönsä best of:iksi leimaamani Celebration (40 vuotta!) sisältääkin kaikki kappaleensa uudelleenäänitettyinä! Eli paljon mielenkiintoisempi nyt, vaikkei jotain Easy Livin' -klassikkoa nyt oikein voikaan paremmin tehdä. Tämä on toinen kahdesta uudesta biisistä ja varsin hyvä sellainen, aivan kuten uusimman Wake The Sleeperin Overload tai 1998 Sonic Origamin livehelmi Between Two Worlds.
Smear Campaign on pyörähtänyt tämän päivän aikana muutaman kerran ja hyvä levy on kyseessä. Ei tietenkään mitään Scumin tai From Enslavement To Obliterationin tasoista mutta hyviä levyjä bändi tekee onneksi vielä nykyäänkin.
Between The Walls meneillään. Olen Spotifystä tässä kuunnellut herran tuotantoa, kun sitä siellä melkein 100% osumatarkkuudella on. Toki useampi levy on ollut tuttu jo kauan, mutta nyt vähän sitä oudompaakin matskua haltuun. Täytyy sanoa, että hiljaksiin on herra ja tuotantonsa noussut aivan oman soittolistan kärkeen. Takuuvarmaa, laadukasta perusheavya, höystettynä hyvällä laulajalla, oli sitten Gioeli tai vaikkapa onetimer Rob Rock. Yhtään ei myöskään haittaa se tosiseikka, että pidän Pellin kitarasoundista vallan paljon, ei liikaa tilua ja vaikka paljon soittaakin, yleensä mennään kappaleitten ehdoilla. Riffit toimivat, soolot ovat monipuolisia jne. On se hyvä.
Cynic-yhtyeen Traced In Air on mahdollisesti yksi kovimmista kiekoista, joita koko 2000-luvun aikana on julkaistu. Mutta onko tämä metallimusiikkia, vai kenties sittenkin jotain ihan muuta? Yhdistelmä eri juttuja tämä on. Ainakin bändi kuulostaa juuri itseltään, eikä keneltäkään muulta - eikä kukaan muu kuulosta Cyniciltä.