Albumikeskustelua ja äänestys: Fear Of The Dark

[_maiden_]

Kompit kahteen edelliseen viestiin. Childhood's End on todella upea ja tunnelmallinen biisi. Aluksi en niin paljon pitänyt, mutta hiljalleen biisin avauduttua huomasin sen olevan ehdottomasti Fear Of The Darkin parhaimmistoa.

[Icarus666]

Fear of the Dark
Aina puhutaan miten synkkä ja ahdistava The X-factor on, no eipähän sen edeltäjäkään mikään HHJJ levytys ole.. Levyllä 12 kappaletta eli mukana pakolliset pari täytettä..

Be quick or be dead
Yksi Maidenin listasijoituksellisesti kovimmista hiteistä, eräänlainen poliittinen kritiikkihän tämä on. Reippaasti lähdetään liikkeelle, hyvin Gersmäisellä riffillä, ja reippaalla vauhdilla edetään. Mutta jostain syystä tämä kappale ei ole minusta hirveän "Maidenmäinen", Brucen laulusuorituksestakin voi olla montaa mieltä, toisaalta räkäisempi tyyli sopii tälläiseen kriittiseen kappaleeseen varsin hyvin mutta minä en sille ihan täysillä lämpene.. Ei paskin mutta ei paraskaan..
3

From here to eternity
Charlotten tarina jatkuu.. Lähtee komeasti käyntiin bassoilulla ja Daven sooloilulla. Sanoituksiin haettu Harlotin kaltaista tyyliä mutta eihän "giving a swish with your arse in the air" kaltaista nerokkuutta voi ylittää.. kertosäkeen sonnikuoro on kyllä "balancing on ledge" korniuden rajoilla. Mutta helkkari sitten pistetään kisat käyntiin "gentlemen, start your engines" ja soolot hyökkää päälle, sori vaan Janne fanit mutta Dave ohittaa tässä kyllä kierroksella.. Aikalailla tasapaksu rykäisy, olisi levy voinut paremminkin alkaa kuin näillä kahdella..
3

Afraid to shoot strangers
Aijai, nyt lähtee nätisti käyntiin.. Brucen vokaalit tulevat Persianlahden aavikoiden käheyttämästä kurkusta, "the desert sand mound, a burial ground".. Rummut jyskyttävät kuin kranaattituli sotilaan painajaisissa "lying awake at night".. Sitten heivataan akustiset nurkkaan ja pistetään tulemaan pirun komeaa kitaramelodiaa, tässä onkin Maiden kitaroinnista kaikki oleellinen mukana, soolot toimivat ja menevää stemmailua. Eikä 'Arryn bassotteluakaan voi haukkua. Aikalailla instrumentaali osioita tässä biisissä mutta mitäs sen väliä kun ne toimivat. Erittäin hyvä kappale.
4,5

Fear is the key
Onpas ahdistava ja kieroutunut alku mielenkiintoisella melodialla, levyn toinen (Dickinson/Gers) tuotos.. Mulla on aina ollut jotenkin sellainen olo että tämä tavallaan jatkaa Afraid..:n tarinaa, mutta totuus tuskin on tällainen.. Bruce pääsee näyttämään moninaista tulkintaa tässä kappaleessa, on puhdasta, kiljumista ja ns.kurkkulaulantaa. Varmasti yksi Maidenin uran "oudoimmista" kappaleista, välillä tulee jostain syystä mieleen Zeppeliinin Kashmir.. "we live in fever" ahdistuskerroin 100.. puolivälin vinguttelut ovat kyllä aivan täyttä Zeppeliiniä, onkohan pojat käyneet hakemassa inspiraatiota "somewhere back in time"..Kaikesta huolimatta tämä on minulle yksi levyn suosikkikappaleista, on sen verran hämärää kamaa..
5

Childhoods end
Harris-intro oikein viimeisen päälle, mikäs siinä ihan hieno kuuloinen. Ja sitten yhtäkkiä ollaankin lyhyessä kertsissä jossa Nicko päristelee menemään, ei kyllä ihan paras komppi tähän kohtaan. Puolivälin kitaroinnilla pelastetaan taas paljon, tästä mä tykkään.. Tämän kappaleen soolossa alkaa tulla mitta täyteen Janickin soolosoundia,ei vaan iske meikäläiseen, sinällään hyvä soolo mutta.. Ei kyllä näissäkään sanoissa paljon hymyilemisen aihetta ole. Tästäkään kappaleesta ei hirveästi jää käteen, aika peruskauraa Steveltä.
3

Wasting love
Maiden goes Scorpions Noh, ei sentään, Maidenin harvoja oikeita powerballadeja.. Tosin tässäkin kyllä on hieman havaittavissa Brucen soolotuotannon viitteitä, eikä tietenkään voi välttää ajatusta siitä etteikö sanoituksia olisi tarkoitettu jonkin asteisena vinkkinä Steven suuntaan, ensimmäisen säkeistön ainakin voi käsittää selaisena. Mutta jos edellämainitut asiat sivuuttaa jää käteen erittäin nätti kappale josta on myös varsin mielenkiintoinen video. "rolling shadows of the night" ja "and the desperate cry that tears the night" kohdat aivan timanttia. Mainio fiilispala levyn puolivälissä.. Janickilta hyvä soolo tässä kappaleessa..
4

The fugitive
Rytmiryhmä aloittaa kappaleen varsin miehekkäällä otteella. Sanoituksellisesti eräänlainen Killerin hengenheimolainen. Mukavaa tässä välissä kuulla myös Daven sooloilua ja menevää semmoista. Temmonvaihdoksia kylvetty sinne tänne, kaikki hoitavat tonttinsa hyvin mutta ei tämäkään kyllä tarjoa mitään adrenaalivirtausta, menee aivan suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Osaakin tuottaa päänvaivaa tämä biisi, en osaa päättää onko tämä 2,3 vai 4 pisteen arvoinen eli toisinsanoen onko kappale tasaisen vahva vai tasaisen tylsä. Kallistun kyllä kohti tylsää..
-3

Chains of Misery
Daveyn ensimmäinen kappale tällä levyllä. Aikamoisella jytällä lähtee käyntiin, säkeistöjen kitarointi ja laulumelodiat ihan pirun hyviä. Kertosäekin alkaa komean kuuloisesti mutta taas se sonnikuoro, perhana soikoon, yllättää "tseins ov miserii". Tällähän vaan haetaan sitä että livenä ihmiset tietäisivät missä kohtaa möykätä, tosin onko se nyt tarpeellista? Noh annetaan anteeksi.. En nyt tiedä ketä neitolaista lainaan kun sanon että "Murray sooloilee avaruudessa" tuossa hitaassa soolossa. Voi oikeastaan kuvitella videon missä toi pätkä vedetään jossain vuoren huipulla kotkien lennellessä ympärillä. Jokin taika Davella kyllä on koska hänen kappaleensa saavat meikäläisen piristymään, kai se johtuu siitä soolo soundista, joka on kuin soittajansakin, yhtä hymyä..
4

The Apparition
Jos sinulla on levyä varten 12 kappaletta, joista yksi on The Apparition, niin miksi se pitää siihen levylle laittaa? Tätä selkeämpää b-puolta ei ole millään Maidenin levyllä, helvetti mikä säikähdys kun pamahti repeatin ansiosta uudestaan kuulokkeisiin. Mitään sanomattomat ja itseään toistavat säkeistöt. Sanat nyt eivät ole mitään umpi-kakkaa, se onkin ainoa positiivinen asia kappaleessa. Aivan uskomaton biisi, HUONOSSA mielessä. Saakoon nyt yhden pisteen, ihan siitä hyvästä että laulajana on Bruce Dickinson..
1

Judas be my guide
Volumet kaakkoon, sillä nyt meinaan lähtee. Ehdottomasti yksi Maidenin parhaista introista koskaan, soolon pätkä intron lopussa on jotain mahtavuutta. The Trooper, be quick.., run to the hills, tämä pyyhkii lattiaa niillä kaikilla ja kevyesti. "I live in the black, I have no guiding light, I'm whispering in your dreams" jonka perään soolot ja kertsi uudestaan = pois turhat kikkailut. Dave Murrayn paras sävellys, ei mitään turhaa vaan täyttä paahtoa. Tämän kun joskus saisi kuulla livenä, liekö koskaan soitettu..? Lyökää turpaan ja syöttäkää Eddielle mutta tässä taitaa olla viimeinen Maidenin oikeasti kovatempoisista ja huippulaatuisista rockereista, jonnekin lähelle päästään Different worldillä/Rainmakerillä ja tietyissä rajoissa Wicker manilla mutta ei samoille mahtavuus lukemille.
5

Weekend warrior
Äh, nyt se sitten lerpahti edellisen timantin jälkeen.. En lämpene hirveästi vaikka väliosan kitaramelodia onkin erittäin hieno. Johtuneeko siitä että tämäkin on ns. rytmivetoinen kappale aivan kuten Apparitionkin..? Weekend warrior sitä, weekend warrior tätä, joo ymmärsin kerrasta..päälle vielä Gerssin hirveä soundinen soolo ei kyllä Davekaan ihmeitä esitä.. Heikkoa, hyvin heikkoa..
2

Fear of the dark
Harvoja biisejä joista selkeästi kuunnellumpi on live-versio(t). Hieman hämmentävää taas kuulla ensisäkeistöt ilman yleisöä. Kyllähän tämän klassikoksi tunnistaa jo ensi sävelistä. Steven sanoitukset ovat tässä jälleen täyttä rautaa, samoin kuin sävellys, ainut huono puoli oikeastaan on että tämä on jo niin mieleen syöpynyt liveversiona että melkein pitää itse hyräillä noita melodioita kuunnellessa. Eihän tätä kuunnellessa oikeastaan pysty mitään kirjoittamaan kun kappale vetää mukaansa, ja se jos mikä on hyvän kappaleen tunnusmerkki..
5

Tätä tehdessä kyllä viimeistään huomasi miten paljon kappaleita tällä levyllä oikeasti on. Sinällään valitettavaa koska muutaman kappaleen deletoinnilla albumista olisi saatu tiukempi ja tasaisempi kokonaisuus. Huippubiiseistä huolimatta hyvin vähälle kuuntelulle jäänyt levy, No prayer.. todennäköisesti ainut vähemmän kuunneltu.. Alussa mainitsin The X-factorin synkän levyn maineen, mielestäni tässä synkkyydellä on henkilökohtaisemmat kasvot kuin X:llä, Brucelta varsinkin paikoin aika selkeää avautumista. Huomionarvoista myös että Harris/Dickinson ei ole tehnnyt yhtään kappaletta yhdessä tälle levylle.

Mutta sijoitetaanpa levy listalle:
Iron Maiden: 4.125
Piece of mind 4.1
Seventh son of a seventh son:4
Somewehere in time: 4
Powerslave: 3,6875
Dance of death: 3.6666
The number of the beast: 3.625
-->Fear of the dark: 3,52
The x-factor: 3.34

[scorpions]

Fear is the key
Onpas ahdistava ja kieroutunut alku mielenkiintoisella melodialla, levyn toinen (Dickinson/Gers) tuotos.. Mulla on aina ollut jotenkin sellainen olo että tämä tavallaan jatkaa Afraid..:n tarinaa...

Hyvä arvostelu Icarukselta, vaikka hiukan olisi pisteet jakautuneet eri tavalla jos allekirjoittanut olisi jotain paperille sotkenut.

Muistelenkohan ihan väärin, kun on sellainen mielikuva että Fear is the key liittyisi jotenkin Hiv/Aids nimiseen tautiin.?

Sen verran vielä laulusta että on aika läheinen biisi jo siksikin, että kuuntelin kyseistä veisua juuri, kun kaveri soitti ja kertoi että Bruce oli palannut Maideniin ja siitäkös riemu ratkesi

[puolisukeltaja]

Fear is the key
Onpas ahdistava ja kieroutunut alku mielenkiintoisella melodialla, levyn toinen (Dickinson/Gers) tuotos.. Mulla on aina ollut jotenkin sellainen olo että tämä tavallaan jatkaa Afraid..:n tarinaa, mutta totuus tuskin on tällainen.. Bruce pääsee näyttämään moninaista tulkintaa tässä kappaleessa, on puhdasta, kiljumista ja ns.kurkkulaulantaa. Varmasti yksi Maidenin uran "oudoimmista" kappaleista, välillä tulee jostain syystä mieleen Zeppeliinin Kashmir.. "we live in fever" ahdistuskerroin 100.. puolivälin vinguttelut ovat kyllä aivan täyttä Zeppeliiniä, onkohan pojat käyneet hakemassa inspiraatiota "somewhere back in time"..Kaikesta huolimatta tämä on minulle yksi levyn suosikkikappaleista, on sen verran hämärää kamaa..
5

Täähän oli kuin suoraan miun suusta. Ihan uskomaton biisi, yksi FOTD:in parhaista, juurikin tuon ahdistavan, härön tunnelmansa takia. Jaksan aina ihmetellä, miksi ihmiset dissaa tätä biisiä.

[Dino]

No Prayer For The Dying vetäisi aikoinaan maton alta. Oli toki ymmärrettävää ettei 7th Sonin jälkeen voinut enää kauemmas siihen suuntaan päästä, ja Smithin lähdönkin vuoksi palikoita oli aseteltava uuteen järjestykseen. Siltikin se levy oli minulle iso pettymys - tyylillisesti, sävellyksellisesti, tunnelmaltaan. Jos kerran oli pakko mennä eteenpäin menemällä taaksepäin, eikö sitä olisi voinut edes tehdä huolellisesti ja hyvin?!?!

Osittain tuosta syystä jäi Fear of the Dark aika vähälle huomiolle stereoissani ilmestyttyään. Tokihan sitä kuuntelin, ja oli se tavallaan askel parempaan, mutta jotain muuta vissiinkin odotin. Hyllyyn kiekko jäi pölyttymään pääasiassa. Sitten vielä kun Bruce otti ritolat, väheni mielenkiintoni Maidenin tekemisiin nähden pohjalukemiin. Akuuttiin nälkään pyörittelin Piece of Mindia, Somewherea, 7th Sonia...

Brucen palattua, Brave New Worldin ilmestyttyä, asioiden "normalisoiduttua" palasin Fear of the Darkin pariin aivan uusin korvin, ja kas! Levyhän olikin paljon parempi kuin muistinkaan. Nimikkobiisi tietenkin oli kohonnut keikkasuosikiksi ja vakuutti studioversionakin, mutta lisäksi mm. Afraid to Shoot Strangers, Childhood´s End, Judas Be My Guide olivat ensi luokan heviveisuja. En ole yleensä balladien ystävä, mutta Wasting Love toimi lajissaan mainiosti. Fear is the Key tuntuu jakavan kuulijat; minä pidän, ja enemmän kuin Zeppeliniä kuulen raidalla Deep Purplea ja Rainbowia - kitaraliidit ovat niin Blackmorea että ihan hätkäyttää. Keskiverrompiakin ralleja levyllä on, mutta kokonaisuus kuitenkin pysyy reilusti plussalla.

Useampikin aikakausi loppui tähän levyyn. Bruce meni, Birch eläköityi... 90-luvun jälkipuoliskon vietimme Irman kanssa "asumuserossa", mutta erään palosireenin paluu Millenniumin hujakoilla yhdisti meidät uudelleen ja puhalsi liekkiin hiljaa kyteneen hiilloksen. Siitä lisää toisaalla, tuonnempana.

[maidenpoker]

Fear Of The Dark on musta yksi tylsimmistä ja myös musiikillisesti huonoimmista Maidenin levyistä muutamaa helmeä lukuunottamatta. FOTD on nyttemmin jääny aika vähälle kuuntelulle levynä vaikkakin levyn nimibiisi ja Be Quick Or Be Dead soivat koneella.

Levyn parhaimmistoon kuuluvat yllämainitut, Afraid To Shoot Strangers ja Childhood's End. Myös From Here To Eternity on ihan kohtuuhyvä veto mutta muu levy ei ole sitten millään auennut mulle vaikka se onkin läpi käyty moneen kertaan . Vaikka monet pitää tätä No Prayeria parempana lättynä niin mä kallistun kuitenkin edellämainitun kannalle.

[Jyyd]

Pistetääs omaa mietiskelyä kehiin.

1. Be Quick Or Be Dead 5
Nopea, suorastaan tapporalli, ehkä paras sellainen Maidenilta ikinä. Brucen ääni sopii tähän, vihaista ja nopeaa menoa. Toki siihen ääneen voi kyllästyäkkin. Mutta kuitenkin omia maiden suosikkibiisejä varmasti ikinä. Tällä tavalla levy pitääkin aloittaa!

2. From Here to Eternity 3,5
Ei ole ihan suosikkibiisejäni tältä levyltä, menee siis sinne keskitasolle. Tässä on ehkä liikaa rock n' rollia, enemmän sitä heviä pitäisi löytyä. Vaikka on tässä toki ihan tarttuva kertsi, mutta silti.

3. Afraid to Shoot Strangers 5
Ehdottomia klassikkobiisejä tämäkin tältä levyltä, ja toimi erinomaisesti Blazenkin kanssa livenä, ehkä sopivin biisi hänelle Brucen aikakaudelta. Alussa meno on rauhallista, mutta pikkuhiljaa mennään nopeampaan suuntaan, mikä on vallan mainio juttu tässä biisissä. Tälläistä Fear Of The Darkin olisi pitänyt olla koko ajan.

4. Fear Is The Key 2,5
Keskitempoinen biisi, jossa heitetään kehiin vähän erilaista riffiä. Ihan mielenkiintoinen biisi, mmmutta ei ihan pääse sinne tasolle minne pitäisi päästä. Jotenkin pitkästyttävä biisi, vaikka väliin heitetään kehiin temmon vaihtelua.

5. Childhood's End 3
Tykkään tässä biisissä rummuista, ne on hyvin rakennettu tähän biisiin. Tämä on vähän parempi veto kuin Fear Is The Key, eli menee sinne keskitasolle, ehkä hieman jopa sen yläpuolellekkin. Tunteellinen biisi loppujen lopuksi.

6. Wasting Love 4
Tässä onkin sitten niin ysikytluvun alun biisi kuin voi olla, semmoista kaupallisesti menestyvää kamaa. Ja kuten monesti sanottu, tälläistä olisi silloin voinut kuvitella kuulevan Brucen soololevyllä. Mutta kuitenkin jostain syystä tämä nousee omilla listoilla FOTD:n parhaimmistoon. Ehkä tämä erottuu edukseen muista biiseistä.

7. The Fugitive 3,5
Sanoitukset on biisin nimen mukaista. Meno on tasaista ja ihan hyvää, Brucella jälleen tuttu 90-luvun alun tyylinen ääni. Mutta se sopii tähänkin biisiin, tämäkin biisi onnistuu nousemaan keskivertobiisien paremmalle puolelle.

8. Chains Of Misery 2,5
Tanakasti rummuttelulla lähdetään menemään. Mutta tästä biisistä ei löydy tarpeeksi mielenkiintoa, vähän liian pitkästyttävä biisi taas. Kertsi ei herätä sen suurempia tuntemuksia. Kahden minuutin kohdalla oleva hitaampi osio sentään saa minulta hieman plussaa.

9. The Apparition 1,5
Tässäkään biisissä ei hirveän kova vauhti ole, semmoista FOTD tyylistä menoa minusta. Junnaava biisi, jossa huonoja kitarariffejä minusta. Joten tämä biisi on minun listoilla tämän levyn heikoin biisi.

10. Judas Be My Guide 4,5
Biisi alkaa mahtavilla kitarasoundeilla, joten nyt tässä biisissä sitten vihdoin petrataan. Tämä on kuulunut jo kauan tämän levyn suosikkeihin, en vain tiedä miksi, ehkä se kitaraintro on yksi syy siihen. Myös ihan tanakka meno on ehdotonta plussaa tältä biisiltä, unohtamatta hyvää kertsiä.

11. Weekend Warrior 3,5
Ja sitten Weekend Warriorin voimin palataan keskivertoiselle tasolle. Biisin tempo ei ole mitään päätä huimaavaa, eli sitä FOTD meininkiä taasen minusta. Kertsi on ihan kelvollinen, ja tämän biisin ehdoton huippukohta on hieno kitarasoolo, siitä ropisee pointseja.

12. Fear Of The Dark 5
Jos levy aloitettiin mahtavasti, niin se myös lopetetaan saamarin hienosti, harmi vain ettei näiden sisään mahdu ihan niin mahtavaa pakettia. Mutta silti, nimikkobiisi pelastaa paljon tältä levyltä, ilman tätä biisiä tämä levy olisi ollut paljon heikommilla sijoilla minun listoilla. Ehdoton Iron Maiden klassikko. Biisi on rakennettu mahtavalla tavalla, ja bändi soittaa ihan tanakasti tässä, Nickon rumputyöskentely olisi saanut jatkua X-Factorilla tälläisenä, harmi vain ettei sillä kovin nopeita paloja hirveästi ole.

Ja keskiarvoksi tälle levylle saan 3,625. Melko odotettu keskiarvo, jotain tuollasta osasinkin veikkailla. Ensimmäinen kerta btw kun tälläisen teen tänne foorumille, mukavaa puuhaa .

[Karpaasi]

Nyt pääsinkin taas Fear of the Darkin pariin, pitkän Maiden-paussin jälkeen. Olen aina ollut sitä mieltä, että huonompiakin vetoja, kuin FoTD on Maidenin katalogissa (VXI, Killers, IM, NPFTD, VXI, jotakuinkin tasoissa AMOLADin kanssa), ja sitä mieltä olen vieläkin. Levyn killeriosastoa edustavat Judas Be My Guide, Fear is the Key, Fear of the Dark ja Afraid to Shoot Strangers. Aiemmin threadissa onkin mietitty Fear is the Keyn dissausta. Siis eihän tämä ole maidenmainen kappale, mutta onhan niitä muitakin kappaleita, jotka eivät ole Maidenille tyypillisiä, kuten melkein koko AMOLAD-levy, joka hönkii dickinsonmaista otetta. Mukava tunnelma kyseisessä kappaleessa.

Itse asiassa tämä on yksi niitä levyjä, joilla ei nyt NIIN kauheasti täysin huonoa materiaalia ole. Okei, joku The Fugitive on niin filleri kuin olla ja voi. The Apparition on epäonnistunut yritelmä olla lyriikoiltaan fiksu biisi, ja Weekend Warrior on köpöä hardrockia. Meinasin myös unohtaa Chains of Miseryn olemassaolon, joka olisi kyllä ihan biisille arvoista. Muuten levy on kyllä luokkaa menevä/hyvä. Asettaisin tämän Dickinsonin kultaisten Maiden-vuosien ja kahden ensimmäisen reunion-levyn taakse. On tämä ihan jees. Dickinsonin äänikin on hvässä kuosissa.

3/5

[maidenpoker]

Pistetäänpä nyt sitten arvostelu kun levyä on muutama kuukausi kuunneltu.

Fear Of The Dark

Be Quick Or Be Dead

Biisi alkaa komeasti Nickon tykityksellä ja kun Bruce vetää vielä todella hienon kirkaisun alkuun niin kyllä on todellinen tykkialoitus levylle. Hyvin tämä on mulle aina toiminut, todellinen löysät pois-aloitus, sopii hienosti Maidenin tyyliin.Musiikillisesti ihan peruskamaa mutta ei levyn avaajalta tarvitsekkaan odottaa mitään mullistavaa. Brucen tulkinta on studioversiossa aivan mahtava, sopivan agressiivinen, kyllä tälläinenkin laulutyyli on hänen kohdallaan hyvin toiminut. 4/5

From Here To Eternity

Hieman huonompi kuin avausbiisi, toimii ihan hyvin vaikka biisin aloitusriffi on melko huono. Vähän laahaava tämä biisi on levyllä, livenä tässä on hieman ylimääräistä potkua.Kertosäe on ihan mukavan kuuloinen, se onkin tämän biisin paras hetki. Kyllä on silti pakko sanoa, että osittain melko ponnetonta menoa tämä biisi tarjoilee. Soolo on kyllä todella hieno mutta se ei kovin kauaa ehdi kuuntelijaa ilahduttaa. Pieni pettymys tämä biisi oli minulle ensimmäisellä kuuntelulla mutta nyt sen jaksaa kuunella, vaikkei se mitään eritysiä tuntemuksia herätä.3/5

Afraid To Shoot Strangers

Hienoa tunnelmointia tarjoava biisin alkupuoli on todella mahtavaa kuultavaa. Bruce laulaa todella hyvin, tässä biisissä hän onnistuu todella hyvin omassa osuudessaan. Alun hidas osuus on tosin hieman ylipitkä,vaikkei se hirveästi häiritse kun on näin loistavaa tunnelmakamaa tarjolla. Kitarointi on alkamisestaan lähtien todella vakuuttavaa, ensin todella hienoja melodiapätkiä, joissa luonnollisesti kolinabasso aivan mahtavasti mukana. Biisin nopea kohta on myös todella mahtava se on viimeinen pala tämän biisin hienossa rakenteessa, joka tarjoaa hyvin monipuolisia musiikkielämyksiä.
Kyllä tämä lähes täydellinen biisi on, joten pitäähän tästä viisi pistettä antaa.5/5

Fear Is The Key

Kylläpäs on kova riffi heti biisin alussa, hienoa toimintaa bändiltä heti alussa. Tunnelma on erittäin hyvin kohdallaan eikä Brucen laulussakaan ole valitettavaa. Kitarointi on todella onnistunutta ja sävellys tarjoaa sopivan monipuolista tavaraa vaikka biisi onkin sopivan yksinkertainen. Välillä tämä toistaa hieman itseään mutta silti kyseinen biisi tarjoaa monia todella mahtavia hetkiä. Pieni kikkailukin toimii hyvin sopivassa määrin kuten juuri tässä biisissä.Yksi levyn parhaista vedoista tämä on, mutta ei valitettavsti yllä ihan terävimmälle huipulle Maidenin asteikolla. 4/5

Childhood's End

Mahtavia melodioita tarjoava biisi käsittelyyn. Alun melodiat ovat todella mahtavia. Myös perussäkeistö toimii hyvin, ja kertosäe on tunnelmoineen todella mahtava. Sanoitukset ovat myös onnistuneet ja haikea tunnelma on todella hyvin koko ajan pinnalla. Vauhdikkaampi kohta on tämän biisin huipentuma todella mahtavaa tavaraa, kitarointi toimii tässä hyvin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Soolo ei ole mitenkään ihmeellinen, semmoinen perusrykäisy mutta toimii se niinkin. Hieno biisi silti.5/5

Wasting Love

Alun riffi toimii ihan hyvin. Tälläinen balladityylinen biisi ei silti mielestäni toimi tässä kohdassa levyä. Itse biisinä tämä on ihan onnistunut ja Bruce on kyllä hyvässä vireessä nähden miehen äänen kuntoon noihin aikoihin, varsinkin Live At Doningtonilla häiritsee välillä Brucen äänen kunto. Mutta levyllä se siis toimii ja varsinkin tässä biisissä. Ihan mukava biisi muttei mikään mullistava kokemus. 3/5

The Fugitive

Alun rumpuosuus toimii ihan hyvin ja sen jälkeinen osa myös.Tässä biisissä on välillä hieman kikkailua mukana mutta kun biisi on kunolla auennut tuntuvat kaikki pienet kikat ihan mahtavilta. Tunnelma on tässä aivan mahtava. Perussäkeistö on todella hieno ja samoin kertsi joka huipentaa todella mahtavan tunnelman ja Brucen hienon tulkinnan.Kitarointi ei ole aivan levyn huipputasoa mutta hyvää Maiden-laatua kuitenkin. Tämä biisi toimii kyllä ihan mahtavasti auettuaan vaikka se kyllä kesti kauan, The Fugitive kuului pitkään skipattavien Maiden-biisien lyhyelle listalle. 5/5

Chains Of Misery

Alku toimii ihan hyvin mutta ei ole tässä biisissä oikein Maiden-tyyli hallussa, mikä tietenkin häiritsee koska Maidenin omintakeinen tyyli on niin mahtava. Kertosäkeessä on biisin nimeä huudettaessa ihan mukavasti masiivisuutta mukana, mutta ei se tätä kappaletta millään pelasta. Tämän biisin häiritsevin asia on jo mainittu Maiden-tyylin puuttuminen. Ei oikein iske millään vaikka kuinka monta kertaa kuuntelisi, tässä ollaan taas aika pohjamudissa tämän levyn osalta. Olisi kuulostanut paljon paremmalta jos tätä biisiä kirjoitettaessa olisi oltu yhtään uskollisempia Maidenin soundimaailmalle. 2/5

The Apparition

Alusta asti olen vihannut tätä biisiä lähes kaikilta osin. Todella outoa soittoa, jatkaa edellisen biisin surkeaa Maidenin tyylin rasikaamista. En tule varmasti koskaan tajuamaan tämän biisin päälle, ei tästä oikein löydä mitään erityisen hyvää. Hidas tempo vain lisää vitutusta tämän biisin suhteen, soolokin on aivan törkeän huonoa tavaraa ja melodiat lievästi sanoen outoja. Maidenin huonoimman biisin tittelin mun mielestä tämä vie kevyesti, todella surkea tekele. Miksi Maiden, miksi!? 1/5

Judas Be My Guide

Hienot kitaroinnit heti alkuun, tämä biisi nostaa tämän levyn kahden edellisen kappaleen pohjamudista taas todella hyvälle tasolle. Bruce aulaa hienosti antaumuksella ja kertosäe on yksi Maidenin historian hienoimmista kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kahden edellisen kappaleen todellisen surkeuden jälkeen tämä tuntuu aivan helvetin hyvältä ja ihan kokonaisuuden ulkopuolellakin mahtava biisi on nyt kysessä. Ei liian pitkä vaan juuri sopivan nopea ja tunnelmallinn veto. 5/5

Weekend Warrior

Alku ei oikein iske mutta sen jälkeen hieman raskaampi osio toimii hyvin. Brucen agressiivinen laulu on todella hyvä ratkaisu tähän biisiin.Tempo ei ole ihan parhaimmasta päästä ja raskaan perussäkeen katkaisu ei ole minusta kovin hyvä veto.Kertosäe on ihan hyvää tasoa mutta se ei iske kovin hyvin. Melko keskinkertainen biisi tämä on. Ei oikein mitään erityisen hyvää tästä löydä vaan kaikki toimii juuri sillä perustasolla, eli ei herätä tuntemuksia puolesta eikä vastaan. Soolokin on ihan mukiinmenevä mutta ei mikään kovin mestarillinen tilutus.3/5

Fear Of The Dark

Hieno biisi, levyn paras studioversionakin vaikka livebiiisinähän tämä lopullisen loistonsa saavuttaa. Sama hieno tunnelma ja kitaratyöskentely säilyy kuitenkin studioversiossakin.Tämän biisin mahtavuutta voi tuskin kukaan kiistää, niin mahtavia ovat kappaleen melodiat ja tempo ja varsinkin tyyli millä tämä saa yleisön niinkin hienosti livenä mukaan. Kyllä on todella hieno lopetus tälle levylle ja tässä korjataan se vitutus, jonka osa levyn biiseistä aiheuttaa. Kertosäkeessä on ehkä hitusen liian hidas tempo mutta tuollaiset pikkuasiat eivät tätä mahtavuuden riemuvoittoa latista yhtään. Tämän kappaleen vahvuuksiin kuluu myös se ettei tähän oikein kyllästy, tämä on vain niin mahtvaa tavaraa monen sadan kuuntelun jälkeenkin. 5/5

Ihan hyvä levy tietyiltä osin mutta muutama räpellellys mahtuu valitettavasti mukaan muuten ihan paseliin kokonaisuuteen. Hieman heikompia biisejä karsimalla olisi tämä levy ollut paljon hienompi teos.

Keskiarvo:3.75

[Iron "Dude"]

Levyn Fear Of The Dark on huono, Fear Of The Dark biisi sopii ainoastaan keikoille... Niinkuin oletteko te kuulleet Real Live One-Albumin Fear Of The Darkin joka on otettu Suomen Keikalta 92 vuonna ja verranneet sitä Fear Of The Dark-albumin Fear Of The Darkiin.
Real Live One-albumin Fear Of The Darkissa, yleisö tulee hyvin mukaan, oooo-oo-ooo kohdassa, ja Bruce sanoo loppu puolella biisiä: "Sign it Helsinki"... Se saa minut kananlihalle. Pointini on tässä, että Fear Of The Dark raitaa ei olisi saanut laittaa olleenkaan studioalbumille, vai mitä?

[Iivis]

[quote="Iron "Dude""]Levyn Fear Of The Dark on huono, Fear Of The Dark biisi sopii ainoastaan keikoille... Niinkuin oletteko te kuulleet Real Live One-Albumin Fear Of The Darkin joka on otettu Suomen Keikalta 92 vuonna ja verranneet sitä Fear Of The Dark-albumin Fear Of The Darkiin.
Real Live One-albumin Fear Of The Darkissa, yleisö tulee hyvin mukaan, oooo-oo-ooo kohdassa, ja Bruce sanoo loppu puolella biisiä: "Sign it Helsinki"... Se saa minut kananlihalle. Pointini on tässä, että Fear Of The Dark raitaa ei olisi saanut laittaa olleenkaan studioalbumille, vai mitä?[/quote]

Oliskohan oikeinkirjoituksen oppitunti paikallaan? On vaan niin helvetin vaikeaa lukea tuota sun tekstiäs. Eikä siinä muutenkaan ole mitään järkeä. Lueppa vaikka tekstisi itse kerran läpi ennekuin painat sitä lähetä nappia.

P.S Ei muuta kuin nimi alle, kun Bruce käskee.

EDIT: Tämän on pakko olla trolli.

[QazKFD]

[quote="Iron "Dude""]Pointini on tässä, että Fear Of The Dark raitaa ei olisi saanut laittaa olleenkaan studioalbumille, vai mitä?[/quote]

Kyllä! Olen täysin samaa mieltä.

Paljon paremmin olisi nimittäin asiat nykyään, kun Maiden olisi vuonna 1992 julkaissut levyn Fear of the Dark, ilman nimikappaletta! Sitten ihan puskista keikoilla alkanut vetään tota nimibiisiäkin. Siis ou mai gaad! Vähäx parempi!

[Polunimuri]

Fear of the Dark

Nonniih! Miten tässä on näin päässyt käymään kun reilu vuosi on viimeisimmästä Maiden-kiekon arvostelusta? Aika ottaa vahinko takaisin ja nyt kun illat ovat alkaneet syksyn myötä (huom: arvostelu aloitettiin lokakuun alussa ) pimentyä (ja sormeni syyhyävät päästä pomppimaan näppiksellä!), niin eiköhän oteta kys. fiiliksiin ainakin meikäläiselle kaikkein sopivin levy Maiden-kataloogista, joka on saanut imo aivan liian vähän tunnustusta ja jäänyt vähän muiden mammuttien varjoon. Mikä tämä levy siis on? No tietenkin Fear of the Dark (sherlock).
Taisin joskus sanoa tuossa taannoisesessa (ja käsittämättömän tylsässä) Brawe New World-arvostelussani todeta, että kys. rieska oli ensimmäinen kokonaan ITSE hankkimani Maiden-levy, mutta joudun myöntämään rakas lukija, että se ei ole totta. Pahoittelen kömmähdystäni, sillä oikeasti ensimmäinen itse ostamani Maiden (ja samalla ihan mikä tahansa itselleni ostama levy) on sama, mistä minä tätä tylsää esipuhetta nyttenkin tässä skriivaan ja koitan ärsyttää lukijaansa tällä vaikea- ja rasittavalukuisella tekstilläni. Asiaan: FotD oli siis tämän teinihevarin ensimmäinen itse ostama levy itselleen (Stadin Stockmanista hintaan 20€! Kylmää vieläkin) ja sehän jos mikään nostaa levyn muutenkin suurta tunnearvoa.
On totta ettei FotD ollut ensimmäisiä kuulemiani Maiden ja samalla metallilevyjä (itseasiassa se taitaa olla vasta seitsemäs) enkä aluksi edes pitänyt koko levyä kovin kummoisena. Pidin sitä yhtenä sen aikaisen pienen Maiden-levyistä koostuvan levykokoelmani heikoimpana tuotoksena mutta kuten monesti on tullut todistettua, että vaikeammat levyt ovat yleensä parempia, piti se väite jälleen paikkansa. En väitä että FotD:sta olisi haastamaan semmoisia teoksia kuin 7th Son ja SiT levykokonaisuuksina, mutta siltikin se on allekirjoittaneelle todella hyvä ja tunnepitoinen levy, jota on kiva kuunnella pimeinä syysiltoina ulkona käppäillessä. Enemmittä puheitta, aloitan täten arvosteluni (ja vuodatukseni) kys. levystä:

Mukavia (tuskaisia) lukuhetkiä.

Be Quick or Be Dead

”Takatakatakataka...”. Levy jyrähtää upeasti käyntiin bändin yhdellä tiukimmista, ja samalla IMO viimeisellä kunnon aloitusmenobiisillä, jonka alun rumpufilli ja suorastaan pirullisen kova riffi vievät samantien mennessään.
Huomio kiinnittyy nopeasti kuitenkin Dikcinsonin vokaaleihin( ja aivan mahtavaan taisteluhuutoon, joka nostaa aina karvat pystyyn!), joita minä itse en henkilökohtaisesti voinut aikoinaan sietää tottuneena 80-luvun ”Air raid siren” Dickinsoniin, mutta nykyjään herran hieman karheampi ilmaisu on alkanut pikkuhiljaa uppoamaan ja toimii itseasiassa pienestä väkinäisyyden kuuloisuudestaan erittäin hyvin. Vokaaleista vielä että kappaleen laulumelodiat toimivat erittäin hyvin, ja mielenkiintoiset lyriikat vain nostavat vokaalipuolen rumputyöskentelyn kanssa kappaleen vahvimmiksi paloiksi kitarapuolen taas jäädessä hieman vaisuksi kertosäkeen bassonmaalailuja ja muutamaa kitarajuttua lukuunottamatta.
Varsin pian biisi loppuukin melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin mutta tämänkaltaisia nopeita rypistyksiähän Maidenilla ei ole ollenkaan tarpeeksi. Hienoa!
Toivottavasti aloittavat tällä ”ehkä” tulevan Maiden history part. kolmosen joka kattaisi bändin 90-luvun levyjä. Ehkä...

4-

From Here To Eternity

Ja sitten se pakollinen sinkkubiisi... Tälläkertaa kuitenkin Charlotten ja jyrisevien motskareiden mukana.
Kepeä intro suorastaan lyö kasvoille edellisen tykityksen jälkeen ja teilaa samalla meikäläisen viimeisetkin odotukset paluun 666:lta löydettävän suorastaan käsittämättömän upean 22 Acacia Avenuen painostaviin tunnelmiin. Noh, katsotaan kuinka kovaa moottoripyörällä päästään.
Kaikesta kepeydestään huolimatta intro on oikeastaan varsin toimiva lepeine kitara/basso jameineen. Tasaisesti mennään... Jyrkkä hidastuminen, eikä syynä ole löpön loppuminen! Perussäkeistöjen toimivuus kaatuu lähinnä ah niin tuttuun Maiden-sointukiertoon ja tylsiin laulumelodioihin.
Pientä nousua on havaittavissa kertosäkeen aikana joka sekään ei mielikuvituksellisuudellaan ei pääse vauhtia kasvattamaan edes niin kovaksi, etteivät mummot pääsisi ohi. Milloinkohan viimeksi Maiden käytti taustalauluja kertissä? Ei nyt muista muu mieleen kuin Die With Your Boots On. Sanatkaan eivät ole järin kiinnostavat vaikka huora-Charlotten tarinaan jollain tapaan liittyvät.
No! Lähti! Daveyn soolo ampaisee kuin helvetinenkeli-jengi kuumalla moottoritiellä kohti korkeuksia mahtavian jyrinöiden saattelemana mutta jälleen pian ollaan taas kaheksankympin alueella pakollisten kertsien toiston seurauksena.
Kokonaisuutena sävellyksellisesti köyhä mutta turvallinen biisi, jonka on helppo sisäistää mutta kokonaisuuden jäädessä helposti sinne keskinkertaisen maille jolloin kys. kappale tuleekin melko monesti skipattua levyä kuunnellessa. 10-minuutissa tekemällä tehty turvallinen Maiden-hittiralli ystävälliseen radiosoittoon veikkaan ma. Erityismainintana jos joku ei ole vielä huomannut niin kannattaa kuunnella väliosan höpinät tarkasti. ”Davey, start your engines... Wrouuuuuu....”-kohta nostaa aina hymyn huulille

2,5

Afraid To Shoot Strangers

Tähän mennessä jo kaksi biisiä takana ja heti ollaan saatu kaksi erintasoista biisiä: Hyvä ja se heikompi. Paljon uskaltaisi veikata seuraavalta? En viitsi spoilata vielä joten käydään kappaleen tunnelmat ja jutut ihan alusta loppuun.
Erikoisenniminen kappaleen tarina pohjautuu juuri siihen alueeseen, jonka tämä bändi osaa erityisen hyvin: sotaan. Jo tästä odotukset nousevat korkealle ja painaessani play-nappulaa päästäkseni analysoimaan tämänkin kappaleen jotta saisin tämän kedyn arvosteluni joskus valmiiksi, niin yht’ äkkiä korvani täyttää todella kaunis, mutta samalla hyvin surullinen melodia. Olisiko pienen paussin ja vähän rennomman biisin vuoro. Ohan se. Utuiselta kuullostavat kitara/basso näppäilyt yhteistuossa Dickinsonin ylenmaallisen tunteellisen mutta samalla niin hienoisesti karhea tulkinta (huomatus: biisi toimii loistavasti myös Blazen tulkitsemana. Jos et ole kuullut, äkkiä youtubeen niinkuin olisi jo!) maalaavat kuvitelmia jossain jumalan selän takana olevalla auringon polttamalla aavikolla piilossa makaavasta sotilaasta, joka odottaa sydän pamppaillen (rumpukomppi) hetkeä iskeä ja pähkäilee mielessään viimehetken moraalisia pohdintojaan.
Jos tämä osa on jo kuten jo varmaan olette saaneet tietää tarpeeksi toimiva, niin mitä tuleva tuo tullessaan? Yksinkertaisesti PARHAUTTA! Musiikillinen orgasmi voisi kai väittää ainakin omalla kohdallani. Voin hyvällä omatunnolla todeta, että kappaleen hetkestä 2.43 alkava kahdenkitaran melodia on yksi tämän bändin hienoimmista, upeimmista, kauneimmista, tunteikkaimmista jne kuten kaikki muutkin stemmamelodiat kys. kappaleen aikana ja tämä on mielestäni paljon sanottu. Puhutaanhan me sentään Maidenista, jolta ei hyviä melodioita puutu. Long live Murray/Gers ja erityisesti vääpeli Harris, joka tämmöisiä ihmeitä mielestään keksii! Mutta jatketaan:
Leijuessani musikiillisen orgasmin kliimaksinpyörteissä ja toivoessani ettei tämä koskaan loppuisi, minut kiskaistaan takaisin maahan sillä peli on muuttunut bändille tyypillisellä rytminvaihdoksella huomattavasti nopeampaan ja tarjottimella tarjotaan hienouksien sijaan varsin toimivaa vitossointu runttausta a’la tiukkaa rympipuolta (pää heiluu).
Gers vetää epä-Gersmäisesti tiukan soolon (siitä plussaa) jonka jälkeen varpaani jälleen kohoavat maasta ja päässäni pälkähtää ajatus: ”Voi voiko näin hienoja melodioita edes olla?” Voi kyllä voi. Tunnelma on suorastaan USKOMATON! Jos joskus joutuisin myymään sieluni tälle bändille niin tekisin sen tämän kappaleen nimissä (eiku sehän on myyty jo Powerslaven väliosan ja Murrayn soolon maagisuuden vangitsemana heh heh huono vitsi). Mutta takaisin 90-luvulle:
Dickinsonin lataillessa kappaleen nimeä uskomattomalla voimalla salamasormi-Daveykin repäisee tyylinsä mukaisesti nopean ja sähäkän soolon, joka yllättäen johtaa jälleen siihen ylisanoja säästelemättömään mestarilliseen melodiaan, johon kappale todella kauniisti sitten loppuukin jättäen meikäläisen laudan Stratocasteria lainatakseni istumaan penkillään koneensa edessä hölmö jarisillanpää-hymy typerällä naamallaan... No? Tuskin keneltäkään jäi selväksi mitä mieltä olen kys. kappaleesta, vaikka omasta mielestäni tähän raapustamani kuvaus vastaa tuskin yhtä kuudessadaskuudettakymmentäkuutta osaakaan siitä fiiliksestä minkä kys. biisiä saan mutta olkoon näin. Jos nyt hakemalla haetaan jotain miinusta, niin Murrayn soolo ei oikein sytytä niin hyvin kuin sen toivoisi ja alkuosio on ehkä PIKKASEN hieman pitkä mutta... Äääh. Klassikkobiisi ei epäillystäkään. Jos eivät tätä soita (ehkä) tulevalla History part kolmosellaan, niin allekirjoittaneella ainakin olisi hieman kahdenkeskeistä asiaa herra Steve Harrikselle...

5 (mitä oikein luulit?)

Fear is the Key

Jos nyt koitettais lopettaa tuo turha paskanjauhaminen ja mentäs itse asiaan eli kappaleiden arvostelemiseen ja perinpohjaiseen penkomiseen. Sopiiko? No hyvä. Ylläolevien fiilsitelypätkien skriivaaminen on ainakin allekirjoittaneelle aina se isompi pala kuin vähän lyhkäsemmän ja asiapitoisemman (lue; tylsemmän) tekstintyngän kirjoittaminen. Joo joo laiska oon mutta aina ei jaksa tuleepahan vähän monipuolisuutta koko roskaan sano mummo lumihangessa eiku...
Biisi kuullostaa pelottavan etäisesti tuolta 60-luvun raskaan musiikin mammutilta Led Zeppeliiniltä, mikä on varsin mielenkiintoinen piriste. Vaikutelma tulee ainakin omalle kohdalle lähinnä koukeroisista ja raskaista epä-Maidenmaisita riffittelyistä sekä hieman erikoisemmasta tunnelmastaan, jonka kappale pitää sisällään. Mukaan vielä raskas komppipuoli ja Dickinsonin ehkä hieman nuivasti tulkitsemat wierdot lyriikat niin voala!
Kasassa on hieman melankolinen, Maiden-asteikolla varsin raskas ja tunnelmallisesti iskevä, mutta kokonaisuutena melko mitäänsanomaton biisi.
Kuten jo mainitsin, riffit puree eikä rytmipuolen suorituksessakaan ole oikein mitään moittimista. Peruskauraa. Dickinsonin tylsä tulkinta vain rokottaa kokonaisuutta, sillä jotenkin se ei vain istu. Mitä nyt kertsissä on vokaalien puolesta havaittavissa pientä nousua mutta... Bridgen olisi voinut jättää väliin. Ei toimi allekirjoittaneeseen. Vastapainoksi ihme häröily biisin väliosassa on yllättävän mielenkiintoista kuunneltavaa rytminvaihdoksineen ja riipivine mutta tunnelmallisine melodioineen. Sanat vaan edelleenkin jotain ihmeellistä, joita en ole koskaan ymmärtänyt kunnolta. Kokonaisuutena kuitenkin vähän semmoinen olo, että kuin melko hätäisemälllä kyhätty paketti, joka sisältää paljon mielenkiintoisia juttuja ja ideoita (kitarat, rytmipuoli, yleinen fiilis), mutta kokonaisuuden kustessa se jättää yleisen tason sinne tyydyttävän tasolle. Ei siinä mitään. Kiva kun on välillä vähän erillaistakin kamaa mutta tämä pieni timantti olisi vaatinut vielä hiomista.

3+

Childhood’s End

Noni, tämähän alkaa kuullostaa olevan enemmän bändin omalla tontilla.
Jo alun melodiasta odotukset nousevat heti ylös ja minkä muun jos hyvien melodioiden teon tämä bändi osaa? Tunnelma on kertakaikkiaan yksi yhteen levyllä muutenkin vallitsevan fiiliksen mukaisesti suorastaan valloittavan lohduton että synkkä. Mainiota! Tästä se vielä lähtee! Tai ei sittenkään... Mit’ vit...
Sanon jo näin alkuun, että omaan korvaan rytmipuolen ihme alkuasukasnegerviidakkorumpu-sydeemi ei vaan kertakaikkiaan toimi. Tässäpä erinomaisen hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvän melodian aiheuttamat uskomattomat fiilikset voidaan haihduttaa yhdellä kömmähdyksella kuin tuhka tuuleen.
Voi Harris minkä teit! Biisistä olisi ollut imo huomattavasti enemmän potenttiaalia ilman kys. pongorumputulitusta. Tai no enpä tiedä. Ilman melodioita ja mielenkiintoisia voxuja ja sanoja mitä luultavimmin kys. kappale joutuisi yhä useammin skip-nappulan armottomat voiman alle. Kuten jo mainitsin, melodisuus ja mielenkiintoiset sanat toimivat kappaleen kantavana voimana. Ilman niitä... Maiden-asteikolla melkeinpä kehno ja hiomaton kappaleenviritys.

3-

Wasting Love

Okei... Jos diggasin huomattavasti jo edellisen kappaleen meloditteluista (onko tää es sana?), niin kuinka järisyttäviä fiiliksiä seuraava aiheuttaakaan? Herranen aika ylisanoja säästelemättä JUMALAUTA DICKINSONIN JA GERSSIN PITÄISI SÄVELTÄÄ YHDESSÄ ENEMMÄN! Siis... Varoitan etukäteen:
Jos et pidä hävyttömän yliampuvien ja suorastaan koomisen ylisanoja säästelemättömiä mauttomia ylistyksen toitotuksia, ehdotan että hyppäät tämän biisin yli ja jatkat seuraavasta. Noni. Joko se meni? Mainiota!
Suorastaan äiteläntunteikkaan kitaramelodian riipiessä ilmaa meikäläinen sulaa tuoliinsa ja alkaisi maalaamaan Eddyjä ja 666:sia seinälle jos kykenisi. Siis. Joo joo kuullostaahan tämä Dickinsonin soolotuotannolta ja lässynlässyn ja höpötilöpöti mutta onko kiistäminen, että kys. on yksi levyn hienoimpia, ja samalla yksi koko bändin upeimpia hitaampia tunnelmakappaleita? Hienoa että pääsimme yksimielisyyten. Waisting Love on yksi tämän bändin tunteikkaimpia paloja, josta en keksi oikein mitään pahaa sanottavaa, piste.Biisin melodiat, kitaranäppäilyt, Gerssin (luit oikein, GERSSIN) sanoinkuvaamattoman selkärankaa järisyttävä soolo (puhutaanko me ihan varmasti Gerssistä?), Dickinsonin tunteikas tulkinta, tyhjyyttä ja yksinäisyyttä kumpuavat lyriikat, simppeli mutta iskevä kertsi, vielä kerran melodiat, ja ne melodiat... Ei. En keksi tästä mitään pahaa sanottavaa. Iski salakavalasti ja upposi kuin Reiskan leka.

5

The Fugitive

Okei myönnän että mopo karkasi viime biisissä hieman taas käsistä, mutta niin no... Ää kedyt annetaan nyt palaa ja ammutaan roimasti yli kun meikäläinenkin on kerran tulessa ja näppis maistuu. Jees. Nyt lähtee. Uus biisi ja vauhdilla, ai’m in fleiiiims!
Prowler, The Assasin, The Fugitive... Henkilökerrontoja tällä bändillä riittää mutta so what? Tälläkertaa sukellamme kuitenkin kirpeänpakkaiseen lokakuun aamuun eli aihe ei ainakaan tunnelmaltaan pääse poikkeamaan levyn jo monesti todetusta kauniin syksyisestä fiiliksestä. Asiaan.
Introriffi toimii. Tomitulitus toimii. Yhtäkkiä cleanikitara maalailee kuvaa Dickinsonin tulkintojen ohella kuvaa hämyisestä myöhäissyksyn aamusta ilman ollessa sumuinen, nurmikon ollessa vielä huurteessa ja korttelin päästä voi melkein aistia kuulevansa poliisiauton sireenin ulinan... Kertakaikkiaan upeaa. Synatkin toimivat hienosti. Ainoastaan bassolinjat olisivat voineet olla hieman mielikuvituksellisemmat.
Tunteikkaiden perussäkeistöjen vastapainoksi kertosäkeen sovitutksessa ja yleisessä kekseliäisyydessä oltaisiin voitu olla luovempia. Ei siinä mitään. Pakolaisemme porskuttaa silti eteenpäin kuin Neitolainen Maidenin keikkalippujonossa ja on allekirjoittaneelle yksi levyn henkilökohtaisia suosikkibiisejä, vaikkei biisi itse pääse sävellyksellään kovin paljoa loistamaan. Päälle vielä Murrayn upea melodinen soolo ja viimeinen sanoituksiltaan loistelias säkeistö + kertsi niin kyllä on hyvä paketti kasassa.
Ainoastaan lopetusta oltaisiin voitu vielä miettiä. Joten.. Kokonaisuutena kybällä tykittävä ja samalla melodinen ja tunteellinen hieman unholaan jäänyt rykäisy, josta pienellä viilaamisella olisi saanut bändin ”ne kovat ja tuntemattomammat”-kokoelmaan kuuluvan yhden ykkösveisun.

4

Chains of Misery

Mietittäessä tähän asti levyn yleistä tasoa voisi kai sanoa, että se on melkoista vuoristorataa. Välillä ollaan huipulla, sitten taas melkein pohjalla ja kaikkialla siinä välillä. Seuraava biisi edustaa meikäläiselle edellisen kohokohdan jälkeen sitä löysempää osastoa. Siis... Ei pahalla mutta allekirjoittanut ei saa mitään fiiliksiä näistä samasta muotista tehdyistä kurapaskoista joita tämä bändi tekee selvinpäin vaikka 15 päivässä. Ei mitään. Tylsät ja munattomat vitossointuriffit, tylsät sanat ja tulkinnat, hölmö bridge ja vielä hölmömpi kertosäe, peruskauraa olevat soolot (biisin ainoa hyvä puoli ), homo kappaleennimi, raivostuttava jamittelu väliosassa, tylsät rumpujutut, köyhät bassot, karmeet soundit, vielä karmeampi lopetus...
No joo. Meni vähän yli mutta pääpointti tuli ilmi, eli skip-nappi tulee liiankin tutuksi tämän kappaleen kohdalla.

1,5

The Apparation

Aaahahahhahahhhahahahhahahaaa.... Kerronpa teille jotain. Kirjoittaessani ylläolevan biisin tuomiota naama kurtussa ja huuli mutrussa biisi vaihtuikin yllättäen The Apparationiksi ja meikäläinen repesi jostain sairaasta syystä täysin.
En tiedä miksi. Kai ylläolevan kappaleen kuvaus sopi liian hyvin myös tähän.
Siis, kuka OIKEASTI voi TYKÄTÄ tästä? Haluaisin kuulla sen henkilön perusteet sille, sillä mikäli mahdollista, tämä biisi ei ole vain huonompi kuin yllämainittu, vaan mahdollisesti koko BÄNDIN koko mittavan uran mahtavinMUNAUS ja koko laajan tuotannon KARMEIN kappaleenviritys (ei edes surullisenkuuluisa The Angel And The Gamber aiheuta meikäläisen näkemään yhtä paljon punaista).
Ei, en minä pelleile. Oon tosissani. Kappaleen huonous heijastuu melkein kaikista sen osa-alueista: Sanoista, rytmityksestä, kaikesta. Eritoten sanoista. Ja se väliosan ”heavy-riffi”. Eieieieiei. Ainut kohta jolloin olin huomaanivani jotain valontapaista tunnelin päästä oli jälleen biisin soolot (tai no oikeastaan Murrayn), mutta kokonaisuuden kustessa näin pahasti en näe sillä olevan mitään myönteistä vaikutusta. Iron. Maidenin.uran.kaikkien.aikojen.paskoin.biisi.piste.

1-

Judas Be My Guide

Aaaaah! Äskeisen kurapaskan (pahoittelen ronskia kielenkäyttöä!) jälkeen voi vain yksi kappale minut pelastaa.

Minä: Oi salamasormi-Murray, be my guide! Pelasta minut tuolta äsköiseltä ripulicacalta!
Murray: (hörppää pullosta ja näyttää vakavalta) Olen samaa mieltä Hei! Kuule... Mitä jos ylittäisin itseni ja tekisin sellaisen biisin, josta minut takuulla muistettaisiin. Ei mitään tekotaiteellista paskaa vaan semmoinen piristävä mutta 666% metal biisinrykäys. Miltäs kuullostaisi?
Minä: Ahhhh yessss yessss!

5 min päästä.

Murray: Joo tosiaan mie tuossa keksin joitain jänniä juttuja joita voitas soveltaa tuoho biisiin. Haluatko kuulla?
Minä: Nyökyttää , kuolaa ja kusee hunajaa kaikkia kolmea samaan aikaan.
Murray: Aloitetaan

3 min päästä

Allerkirjoittanut makaa lattialla koivet ojossa, teltta pystyssä ja typerä hymy naamalla.

Joo eli ylläoleva ”mielikuvitusseikkailu” (copyright by Peke!) kuvastaa siis melko hyvin meikäläisen mietteitä tästä kappaleesta, joka on bändin yksi kovimpia ellei sitten kovin alle 4 minuuttinen rykäisy, mutta koska tältä bändiltä ei sen mittaista kappaletta kovin montaa löydy niin nostetaan pituus viiteen minuuttiin. Kovin alle viisminuuttinen (tai no Aces High pistää kyllä kovalla kovaa vastaan...).
Äh oli miten oli kyseessä on yhtään liioittelematta bändin yksi kovimpia, tiukimpia ja tunteikkaimpia menopaloja kuunnelkaa vaikka nyt introriffiä ja Murrayn sooloa! Jumalauta meikä paskoo housuun vähemmästäkin! Ei voi muuta kuin palvoa ja ylistää mr. Murrayn suuntaan. Piisejä tulee yksi kahdessa vuodessa mutta kuten todettua: laatu korvaa määrän. Allekirjoittanut ei vaan voi olla tykkäämättä tästä. Siis... En vaan millään löydä sanoja kuvaamaan tämän kappaleen melodisuutta, iskevyyttä, tehokkuutta, voimaa... Täysin käsittämätöntä. Kuunnelkaa ite. Joo hei. Murray on jumala ja tämä biisi rokkaa ikuisesti. Kiitos nähdään ku tavataan.

5

Weekend Warrior

HUH! Äskeisen menon jälkeen mulle ainakin passais vähän lempeämpi biisi jotta vois koota vähän näitä ajatuksia että sais tämän roskan vielä tänään valmiiksi. Hei mikäs se kuulostaa näin hyvältä? Ei, ei tämä ole AC/DC:tä vaikka vähän kuullostaakin vähän siltä. Katsotaas... Weekend Warrior!
Jälleen yksi aivan liian vähän huomiota saanut suosikki muutenkin aliarvostetulta levyltä, jolla on vähän sama fiilis kuin vaikkapa Fear Is The Keyllä ja Waisting Lovella, eli kappaleethan eivät ole sitä kaikkein perinteisintä Maidenia ja eivätkä välillä edes kuullosta Maidenilta, mutta mitä HITON väliä sillä on jos biisi toimii? Ei mitään minun mielestäni.
No, kuitenkin: minä tykkään tästä. Cleanit kitarat kuullostaa hyvältä, Dickinson kuullostaa hyvältä, muu bändi kuulostaa hyvältä... Kertsistä myös pojot. Loistavaa mukavan rempseää kamaa ja jopa powerikohdat toimii AC/DC:mäisine tahdituksineen loistavasti. Myös Gers pääsee yllättämään rennosti rokkaavalla soolollaan josta ei ainakaan asennetta puutu. Mut hei, meikäläinenkin on nyt mukavasti laiskalla päällä ja teksti alkaa olla melko jäykkää (jonka te varmasti jo huomasitte), niin lopetetaanpa tämä osa tähän näihin fiiliksiin, jotka tosin saattavat muuttua jo muutaman päivän aikana. Noh, ei voi mitään. Hyvä, hieman erikoisempi meiden piisiksi oleva kiva rock’n roll pala joka tuo mukavaa väriä ja vaihtelua levyn muuten hieman synkkään maailmaan...

4

Fear Of The Dark

Ja sitten se nimibiisi, klassikko, legenda. Biisi, josta vielä vielä 16-vuotta julkaisemisensa jälkeenkin kuiskitaan salaa pimeissä nurkissa ja palvotaan sen suorastaan pelottavaa taianomaista voimaa... No joo tää oli huono. Eli; tuttu biisi luultavasti kaikille joka turhaan tarvitsenee kummempaa esittelyä. Arvostelun on kuitenkin jatkuttava vielä viime metreillä joten otetaanpa näppis kauniiseen käteen, ja!

Vaikka Suomen Iltasanomissa virallisesti tämän brittiläisen poppipumpun kaikkeinaikojen parhaaksi kappaleeksi (heh heh) kyseinen biisi edustaa minulle monien muiden bändin tunnetuimpien palojen kanssa sitä tylsinä (lue kuluneinta) sorttia, niin tämän kappaleen kohdalla asia on hieman poikkeava. Siinä missä ”ah niin ihq” The Troopper ja ”ui siis viel ihqumpi) Run To The Hills aiheuttavat minulle kummaa tarvetta hypätä kappale yli (hienoja biisejä sitä en kiistä, ylikuluneita vain), niin tämä ei, vaikka luukutuskertoja voin ylpeästi kertoa olevan kaikkine mahdollisine versioineen lukemattomia määriä, josta olen ylpeä sillä koinhan valaistuksen vasta 2 ½ vuotta sitten. Eli lyhyemmin: tämä biisi ei kulu. Ainakaan mulle. Ei mitenkään. Tai no kertsi ehkä vähän mutta ei muuten. Ei. Tuliko selväksi? Hyvä. Nyt kun olisi sitten viimeisen biisin arvostelun vuoro, niin vedetäänpä kunnolla överiksi ja kaikki pellit auki. Okei. Sitä saa mitä tilaa. Aloitetaan.

Intro. The intro voisi kai sanoa, sillä kuinka monessa biisissä on yhtä tarttuvaa, yhtä iskevää tai yhtä jylhän ja kunnioituksenherättävää arkahkoa tunnetta? Ei tule montaa nyt mieleen. Mutta... Cleaneja? Ja tuo melodia? THE MELODIA! Olen jo monesti tässä pitkässä, turhanpäiväisessä ja aikaavievässä arvosteluntyngässäni todennut ja ylistänyt tämän bändin tyylitajua melodioiden suhteen, mutta voiko tämmöistä musiikillista tunnetta edes mainita nimellä? Ei vaan voi!
Yllättäen Dickinson aloittaa jälleen mahtavan tulkintansa ja voin melkeinpä vakavalla naamalla sanoa, että kappale sisältää tämän levyn kovimmat tulkinnat. Ei nyt sentään koko uran, mutta tämän levyn. Biisiä voisikin pitää häpeämättä ja rinta koholla herran väliaikaisena joutsenlauluna, mutta se on toinen juttu... Kuitenkin; mies on tulessa. Vaikkei 80-luvun stafääreihin äänellisesti oikein ylletäkkään, niin kyllä se hieman karheampikin aksentti kuten olen jo maininnut toimii biisillä enemmän kuin hyvin. Siis aivan mahtavaa, kertakaikkiaan.
Aihekkin on loistava: pimeän pelko. Miksei tätä ole käytetty ennen. Fear of the dark. Fear of the dark... BAM! Mistä toi riffi tuli? Sama sille se toimii? Tuplatempo, tuplameno ja McBrainkin pistelee pistelee parastaan menemään kitaristiparivaljakon takoessa jälleen yhtä unohtumatonta riffiä sähköskeboistaan.
Ja jälleen Dickinsonin karhea tulkinta... Tunteikasta, toimivaa ja ennenkaikkea 666% asennetta indeed! Kertosäkeen temmatessa mukaansa meikäläinenkin innostuu kaikesta teiniangtistaan huolimatta yhtymään mukaan lauluun vaikkei nyt ihan yhtä korkealle päästäkkään. Fear of the dark. FEAR OF THE DARK! Karjuessani naamapunaisena ja happea haukkoen jo kauan aikaa sitten opittuja maagisia sanoja puskista hyppäävä kahden kitaran harmonia lyö samantien sanattomaksi. Ei.... Minä en löydä sanoja kuvaamaan tätä mahtavuutta.
Äkkiä. Äkkiä! Levyhyllyyn siitä, levy varovasti kotelosta, pelti auki, levy sisään noin, kiinni, biisi nmro 12 ja nupit kaakkoon! Noin! Ei, minä en kaikkine kyynisine piirteineni löydä mitään pahaa tästä. Jopa kummankin amigosin soolo iskee kuin miljoona volttia jok’ ikinen kerta. Jälleen yksi ikivihreä melodianpätkä, yleisönhuudatusta ja noin! Back in the action! Viimeiset säkeistöt menevät kuin siivillä kitaravallien tahdissa heiluen ja Dickinsonin jumalaisen äänen fiilistelyjen tahdissa ja ennenkuin huomaankaan olemme palaneet takaisin alkuasetelmaan, ja levyn viimeiset sävelet hiipuvat pois kaukaisuuteen. No? Mitä nyt? Soitamme biisin uudestaan ja vielä uudestaan. Mitä muutakaan odotit, hä? Ja arvosana on...

5

Noin! Saatiinhan tämä päätökseen, mutta ei hätäillä! Ennenkuin pääset irroittamaan särkevät ja oikeinkirjoitusvirheistä rasittuneet silmäsi pyydän, lue tämä vielä.

Kiitos. Eli. Vielä lyhyt yhteenveto, kiitospuhe, lista niistä jotka ovat tukeneet minua tämän tekemisessä ja... Jos nyt pelkästään se yhteenveto. Eli: Tämä levy, kuten jo olet saattanut jo huomata, on ollut minulle melkoista vuoristorataa. Itseäni lainaten välillä ollaan huipulla, sitten pohjalla ja kaikkialla siinä välillä. Levystä olisi saanut huomattavasti tasaisemman (hyvässä mielessä) ilman muutamaa nimeltämainitsematonta kappaleenhirvitystä, mutta pistetään se tuon ajan CD-formaatin yleistymisen syyksi.
Poikaparat eivät osanneet pitää sävellyskyniään (tai muottejaan ja kaavojaan) tarpeeksi kurissa. Kaikesta huolimatta levy sisältää silti joitain rehellisesti sanoen tämän bändin ehdottomimpaan kärkikastiin kuuluvinta materiaalia ja myös joitain muita mielenkiintoisia, ehkä hieman kokeilevampia paloja ja se jos joku lisää albumin monipuolisuutta. Hienoa. Yleinen fiilis koko levyllä on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sitten sama, eli tuo valloittavan syksyinen ja hieman synkähkö tunnelma tällä levyllä on juuri se syy, miksi minä olen tätä oppinut niin paljon rakastamaan. Siinä on vain jotain ainutlaatuista. Lisättäköön vielä, että allerkirjoittaneelta liittyy paljon hienoja muistoja kys. levyyn, jotka yhä ennestään nostavat henkilökohtaista tunnearvoani sitä kohtaan.
Puhuttaessa levyn soundeista, niin niissä olisi olut kyllä minun ja monen muunkin mielestä paljon parantamisen varaa. Ihmettelenkin, että miten koko levylle on edes saatu näin tunkkanen ja pöhöttynyt äänimaailma, mutta njääh... En ole niin kultakorva että jaksaisin mokomasta parkua. Sitä enemmän närää aiheuttaa enemmänkin bändin rytmipuolen soitanto, tai no oikeastaan vain Steve Harriksen, jonka mielikuvitukselliset ja upeat bassomaalailut jäivät suht. koht. vähäisiksi tällä levyllä. McBrain sen sijaan painaa hyvin toisissa biiseissä enemmän toisissa vähemmän, vaikkei nyt ihan 80-luvun kannutukseen ihan ylletäkkään. Yksi hieno asia levyllä on kuitenkin päässyt tapahtumaan verraten edeltäjäänsä: kitaristiparivaljakon yhteissointon parantuminen. No Prayerillä yhteinen linkki oli mielestäni vielä hukassa, mutta tällä levyllä se on alkanut pikkuhiljaa löytymään näiden kahden herrasmiehen välillä. Hienoa. Toinen huomattava asia on Gerssin kova parannus sooloissaan edelliseen rieskaan verrattuna, jolla herran soolot olivat... Noh, sanotaanko että melkoisia räpellyksiä. Jos joku uskaltaa väittää ettei miehellä ole minkäänsortin tyylitajua, niin otappa se korva käteen ja kuuntele Waisting loven vingutus. Ihan tämän bändin imo parhaimmistoon kuuluva soolo. Mutta joo. Nyt alkaa oikea käsikin kramppaa niin lopetetaanpa tähän. Hyvä yleisö: show on päättynyt. Olen tyytyväinen jos olen saanut kulutettua 15 minuuttia kallista aikaanne (hyvässä lykyssä jopa 20min!). Ei siinä mitään. Kiitos kun jaksoit lukea. Jotain kommenttia olisi hauska kuulla, sillä kyllähän tähän upposi tunti jos toinenkin. Up the Irons ja Tero, Chains Of Misery EI ole hyvä biisi. Ei vaikka mitä sanot!

KA: 3.56, johon lisättynä upea fiilikseen natsaava kansitaide, huonot soundit ja omat tunnesiteet saadaan 3.7


No joo. Tulihan se ulos Pahoittelen rasittavasta ja vaikealukuisesta tekstistä (jota tuo omasta mielestäni ainakin edustaa) mutta tällä mennään. Toivottavasti tuli meikäläisen kanta kys. levyyn jotenkin selville niille, joilla oli kärsivällisyyttä mokoma lukea....

[BlackBart]

Be Quick Or Be Dead:4
From Here To Eternity: 4.5
Afraid To Shoot Stranger:5
Fear Is The Key:2
Childhood's End:3
Wasting Love: 4
The Fugitive:2
Chains of Misery:3.5
The Appartion:1.5
Judas Be My Guide:2.5
Weekend Warrior: 2
Fear of the Dark:5

KA:3.75

[scorpions]

Katselin tuossa piruuttani Iron Maidenin kotisivujen albumiosiota ja yksi juttu pisti silmään. Onko minulla ihan väärä muistikuva, kun muistelin että Fear olisi ollut parhaimmillaan Englannin listoilla n.1?

http://www.ironmaiden.com/index.php?cat ... icleid=312" onclick="window.open(this.href);return false;
^Tuolla se on joka tapauksessa 2.

Luultavasti muistelen vaan väärin, joten pahoitelut siitä

[A.Kivi]

Muistelenkohan ihan väärin, kun on sellainen mielikuva että Fear is the key liittyisi jotenkin Hiv/Aids nimiseen tautiin.?

Juu, sellainen muistikuva mullakin on. Dickinson avautui joskus jossain 16 vuotta vanhassa metal hammerissa tai vastaavassa aiheesta. Taudin pelko pitää skidit hengissä, kun loppuu se synnissä rypeminen tjsp..

[Iivis]

^ Komppaillaan täältäkin. Juurikin Metal hammerissa oli aikoinaan tuosta juttua.

[Viper]

Muistelenkohan ihan väärin, kun on sellainen mielikuva että Fear is the key liittyisi jotenkin Hiv/Aids nimiseen tautiin.?

Juu, sellainen muistikuva mullakin on. Dickinson avautui joskus jossain 16 vuotta vanhassa metal hammerissa tai vastaavassa aiheesta. Taudin pelko pitää skidit hengissä, kun loppuu se synnissä rypeminen tjsp..

Ilmeisestikin yksi syy kappaleen tekemiseen oli myöskin Freddie Mercuryn poismeno juuri samaisen taudin takia.

Mutta hei, minä tiedän parhaan genitaalikontaktista leviävien tautien välttämiskeinon mitä on: älkää harrastako seksiä.

[A.Kivi]

^Nimenomaan. Fear is the key to what you want to be...
Vaikeahko vastakkainasettelu selitettäväksi makuuhuoneessa...

[sjheikki]

Maidenfans-sivuilla biisistä kerrotaan: "While the band were writing songs for the album, they heard about the death of Queen's singer, Freddy Mercury (1946-1991), due to the HIV virus, and decided to add the AIDS theme to their list of serious topics already contained in the album."

Tärkeä aihe toki, mutta musta jotenkin sanoitukseltaan tönkköä ilmaisua tämä piisi..

[Omar]

Fear of the dark
Tätä levyä on tultu tykitettyä melko paljon viime aikoina joten väsätään nyt tästä arvostelu.

Be quick or be dead
Tyylikkäämin ei voisi levyä avata! Nickon konekivääri tulitus vetää heti luun kurkkuun,ja Brucen kirkaisu päälle... JEAH! Minulle tämä Brucen raspi soundi on aina iskenyt. Mies laulaa upeasti raspi soundilla ja laulu sekä kitara sovitukset ovat toimivia. Sanoitukset nyt eivät ole mitään kummoisia mutta toimii silti minuun... ''Somethings just crawling inside of your ear...'' mahtavaa! Koko biisi on täyttä tykitystä ilman hengähdys taukoja, Janickin soolokin toimii. Biisi loppuu kuin seinään ja jättää tosi hyvän maun. UP THE IRONS! 5

From here to eternity
Biisi starttaa lupaavalla Introlla ja alun kitarat ovat ihan kivat. Kokonaisuutena biisi on kuitenkin melko tylsä ralli. Kertsikin on jotenkin junnaava... Ehkä olisi kaivannut nopeampaa tempoa tai jotain... Soolotkin ovat sitä perus maidenia. ei mitenkään häikäiseviä. Sanoituksetkin ovat vähän niin ja näin. Livenä tämä biisi toimii taas astetta paremmin mutta se on asia erikseen. Tuosta rauhallisemmasta kohdasta irtoaa plussa. Kokonaisuutena kuitenkaan ei mikään erikoinen veto. 3

Afraid to shoot strangers
Tätä klassikoa on tultu kuunneltua paljon eikä se tunnu koskaan kuluvan... Koko biisin ajan on aivan mieletön tunnelma. Brucen tulkinta on aivan upeata...Tätä kuunnellessa voi tosiaan haistaa aavikon hiekan ja sen tunnelman. Kitara riffi on ehkä Maidenin paras ja aiheuttaa joka kerta Kylmät väreet. Soolot ovat huippu luokkaa niinkuin kitarointi koko kappaleen ajan. On se Harris äijä! Ehdoton 5

Fear is the key
Tästä kappaleesta en koskaan ole kovin paljoon pitänyt. Alun kitarat/rummutelu kuulostaa ihan kivalta mutta koko biisin ajan meininki on jotenkin latteaa... Laulu sovitukset ovat melko toimivat ja sanoituksetkin ovat ihan ok. Plussaa biisin kieroituneesta tunnelmasta, loppujen lopuksi biisi on kuitenkin melko tylsä... 3

Childhoods end
En oikeen keksi tästä biisitä mitään sanottavaa... Ei herätä mitään fiiliksiä minulle... Ei oikein mitään huonoakaan... mutta ei mitään erityisen hyvääkään. Keskinkertainen veto alusta loppuun. Ei huippukohtaa tai mitään. Ei iskenyt minuun. 2

Wasting love
Hetkinen eikös tämän pitänyt olla brucen soololevyllä? No ei sitten. Maidenin harvoja balladeja ja pirun toimiva sellainen! Alun kitarat soivat komeasti ja koko biisin ajan on hyvä tunnelma... Brucen tulkinta on jälleen huippu luokkaa. Kertsin kitaroista ja muutenkin koko kertsistä iso Plussa! Sanoitukset ovat vähän niin ja näin mutta sovituksen kannalta toimivat. ''Sands are flowing...'' Kohdasta ja tulkinnasta iso plussa jälleen. Soolot toimivat ja Soolon jälkeen siirtyminen kertsiin toteutetaan hyvin. Ainukseksi miinukseksi voisi laskea around 4 min kohdalla tulevan basso/rummutelu kohdan, ei toimi tuo, sen jälkeen tuleva soolo kyllä paikkaa tilannetta. Kokonaisuutena 4

The fugitive
En muistanutkaan kuinka hyvä biisi tämä oli. Brucen tulkinta on taas huippuluokkaa kuten sanoituksetkin. Kitara riffi toimii ja biisi rullaa hyvin. ''I am a fugitive...'' Onko tuo nyt sitten kertsi kuulostaa hienolta ja siitä plussat. Soolotkin toimivat... (millon eivät toimisi maiden biiseissä) En nyt keksi oikeen mitään mitään negatiivista sanottavaa, Hyvä biisi ja pisteet tälle 5

Chains of misery
levyn ehkä heikoin biisi. Ei toimi minulle. Laulusovitukset ovat melko kömpelöt samoin kitarat... kertsikin kuulostaa Lähinnä typerältä... ei herätä oikein mitään fiiliksiä. Tylsä perusralli, täytebiisin makuinen. 1,5

The apparition
Biisi starttaa ilman sen isompia introja ja lähtee heti käyntiin. Brucen tulkinta jälleen hyvää, mutta muuten tämäkin biisi melko väsynyt ja tylsä veto. Ei oikein keksi sanottavaa kun ei herätä mitään fiiliksiäkään. 2

Judas be my guide
Sitten taso nouseekin parista viime biisistä. Alun kitarat ovat hienoa kuultavaa ja biisi rullaa hyvin. Brucen tulkinta on jälleen hyvää. Kertsi toimii ja hyvä meininki ja tunnelma koko biisin ajan. Soolotkin ihan hyvät. Juuri sopivan pituinenkin, loppuu juuri sillon kun on kuullut tarpeeksi, hyvä veto. 4

Weekend warrior
Sitten taso laskee jälleen... melko mitään sanomaton ja tylsä veto tämäkin, tosin Brucen tulkinta on jälleen huippua. Kertsikin on ihan ok. Melko junnaava ja tylsä veto silti. 2,5

Fear of the dark
Sitten taso nouseekin kerralla oikeen kovasti. Koko biisin ajan tunnelma vain on jotain sanoin kuvaamatonta. Brucen tulkinta on jälleen huippu luokkaa. ''I am the man who walks alone...'' Tunnelma on aivan mieletön. Sitten biisi starttaa kunnon tykitys kitara riffillä. Sanoitukset ovat mestarilliset eli Perus Harrisia. Laulusovitukset ovat hyvät. kertsi vie mukanaan vaikka turhaa toisota ehkä loppua kohden onkin. Soolot, varsinkin Murrayn, ovat maidenin parhaimmistoa. ''When im walking the dark road....'' Ei parempaa tapaa lopettaa kappaletta. Mestarillinen teos josta Maiden tullaan muistamaan monien vuosien päästä. UP THE IRONS! 5

Kokonaisuutena levy on melko heikko, sisältäen 3 Mestari teosta, 2 hyvää vetoa ja muut keskinkertaisia tai heikkoja ralleja. Yhdistämällä tämä ja No prayer for the dying oltaisiin saatu yksi maidenin Parhaimpia levyjä. Tunne arvo tällä levyllä on myös kova koska ensimmäinen omistamani Maiden levy. levyn onglema onkin sen suuressa biisi määrässä, miksi levylle on pitänyt ahdata niin monta biisiä?? Sounditkin ovat kunnossa ja sopivan raa-at minun makuuni.

Be quick or be dead 5
From here to eternity 3
Afraid to shoot strangers 5
fear is the key 3
Childhoods end 2
Wasting love 4
The fugitive 5
Chains of misery 1,5
The Apparition 2
Judas be my guide 4
Weekend warrior 2,5
Fear of the dark 5

Keskiarvo:3,5

[P.K.]

Keskiarvo:5

Olisikin. Oikea keskiarvo on 3,5. Back to school.

[Omar]

oho nyt tuli ihan näppäily virhe eli joo 3,5 oikea keskiarvo.

[P0W3R5L4V3R666]

Be Quick Or Be Dead 3
+ Rummut alussa
+ Nopea biisi
+ "You got to watch them - Be quick or be dead"
- Huudot joissakin kohdissa

From Here To Eternity 2
+ Soolot
+ Monipuolinen
- "From here to eternity"

Afraid to Shoot Strangers 2
+ Sanat
+ Kertosäe
- Liian rauhallinen

Fear Is The Key 2
+ Tempo
+ Kitarat
- Jokin mättää

Childhood's End 5
+ Intro
+ Lyriikat
+ Sävel
+ No hope, no life...
+ Soolo
+ "..and somewhere's someone's dying"
+ "just what the hell is going on.."

Wasting Love 4
+ Lyriikat
+ "Wasting lovee..."
+ Rauhallisuus

The Fugitive 2
+Bruce
+Tempo
- Turhan raskas biisi

Chains of Misery 2
+ Bruce
+ Chains of misery-huudot
- Yksitoikkoisuus

The Apparition 2
+Soitto
+Kertosäe
- Jotain puuttuu
- Tylsä

Judas Be My Guide 5
+ Kitarat & Rummut!
+ "Judas my guide..."
+ Lyriikat
+ Soolo
+ Sävel koko biisin ajan

Weekend Warrior 1
+ Rummut
- Yksitoikkoinen
- Kitarat alussa
- Brucen ääni?!

Fear Of The Dark 5
+ Intro
+ "I am a man who walks alone..."
+ "turn around and no one's there"
+ Soolot
+ Lyriikat
+ Levyn paras biisi
+ Varsinkin livenä

Keskiarvo 2,9

[Peke]

3. Afraid To Shoot Strangers (Harris) 5
Siinä se taas on vitosen biisi.
Herkutteleva ja mieltä ja aivoja herättelevä ja rauhoittava alku. Sanoitukset laittaa Peken oikeesti miettimään, millasta se on maata rynkky käsissä muna maapallolla ja katsoo tähtäimen läpi jonkun isiä ja poikia, ja vieraassa maassa!

Alku itsessään saa mut tunnelmiin ja sitten lisää nannaa.... skittaosuudet alkaa.....todellisuus hämärtyy.... usvaaa.... ääni usvasta:

-Herää Peke..... aika on tullut.....
-Twin-Guitar God- ystäväni, missä olet ollut?
-Daven taskussa
-Tulitko nyt esiin?
-Jepp, ystäväiseni... Jaksoitkos Peke odottaa näin kauan?
-Huh, jaksoin hädin tuskin,hetkeksi jo menetin uskon maideniin, mutta onneks toimii Twin homma Daven ja Janickin kanssa. Tervetuloa takaisin Twin-Guitar God!
-Peke, me vaan testattiin sua, nyt me annettiin sulle palkinto, Afraid To Shoot Strangers on sen nimi ja odotas kun kuulet fear of the darkin.
-Ai, minkä?
-Shut Up And Listen!

Judas Be My Guide

Minä: Oi salamasormi-Murray, be my guide! Pelasta minut tuolta äsköiseltä ripulicacalta!
Murray: (hörppää pullosta ja näyttää vakavalta) Olen samaa mieltä Hei! Kuule... Mitä jos ylittäisin itseni ja tekisin sellaisen biisin, josta minut takuulla muistettaisiin. Ei mitään tekotaiteellista paskaa vaan semmoinen piristävä mutta 666% metal biisinrykäys. Miltäs kuullostaisi?
Minä: Ahhhh yessss yessss!

5 min päästä.

Murray: Joo tosiaan mie tuossa keksin joitain jänniä juttuja joita voitas soveltaa tuoho biisiin. Haluatko kuulla?
Minä: Nyökyttää , kuolaa ja kusee hunajaa kaikkia kolmea samaan aikaan.
Murray: Aloitetaan

3 min päästä

Allerkirjoittanut makaa lattialla koivet ojossa, teltta pystyssä ja typerä hymy naamalla.

Joo eli ylläoleva ”mielikuvitusseikkailu” (copyright by Peke!) kuvastaa siis melko hyvin meikäläisen mietteitä tästä kappaleesta, joka on bändin yksi kovimpia ellei sitten kovin alle .

Ilmankos shamauduin tarinaan niin vahvasti Keep on coming!