Oliko No Prayer oikea suunta Seventh Sonin jälkeen?

[Pertti Keinonen]

Tuolla Helsingin keikka topicissa alkoi mielenkiintoinen keskustelu No Prayer For The Dying albumiin ja sitä seuranneeseen kiertueeseen liittyen. Koska itse olin tuona aikana yläasteikäinen, niin muistan vielä hyvin sen aikaiset vibat ja fiilikset, mitä vuosina 1990-93 koettiin. Mitä mieltä olette, oliko "paluu juurille raaempaan ja pelkistetympään" tyyliin oikea valinta niin levyn materiaalin kanssa kuin kiertueellakin sitä taustaa vasten, että aivan ensimmäisestä Maiden levystä alkanut kehitys huipentui Seventh Soniin, jota monet pitävät Golden Eran päättymisenä? Miten Adrian Smithin ero vaikutti mielestänne? Oliko oikea päätös lähteä lätkimään kokonaisuuden kannalta ja tulla entistä ehompana takaisin a la Bruce? Oliko Janick oikea valinta korvaajaksi? Aikaahan uuden sopivan kitaristin etsimiseen ei ilmeisesti ollut juuri nimeksikään, kun levyäkin äänitettiin helvetin kovalla kiireellä ja matsku oli puolivalmista, mikä johti omalta osaltaan Smithin kypsymiseen.

Tuolta ajalta on jäänyt sellainen fiilis, että GNR ja Metallica jyräsivät Maidenin pahasti alleen. Tuntui, että 90-luvun alkuun ihmiset kaipasivat amerikkalaista, seksikästä, vaarallista ja ennalta arvaamatonta rockia ja Maidenhan ei ole koskaan halunnut ollakaan mitään noista. Väsyivätkö ihmiset Maidenin konemaisuuteen, siihen tuttuun ja turvalliseen?

EDIT: Tuossa vielä linkki No Prayer For The Dying topiciin, jossa on noita plussa pisteitä, mutta niin vähän ah niitä kunnon vääntöjä: Better watch out!

Oli pakko käydä vilkaisemassa, että mitä sitä oli tullut joskus taas valehdeltua

[Stratocaster]

Sinänsä idea "juurilleen palaamisesta" ei ollut lainkaan huono; toteutus vaan kusi kaiken kiireen keskellä. Maidenin olisi pitänyt ottaa reilu breikki Adrianin lähdön jälkeen, ajaa Janick sisään rauhassa ja alkaa työstää ilman kiirettä uutta materiaalia. No Prayerin kappaleet ovat oikeastaan kaikki jotenkin puolivalmiin tuntuisia; hyviä ideoita löytyy rutkasti mutta kokonaisuus ei toimi.

Oikeastaan minä sanoisin että Seventh Son of a Seventh Sonista olisi ollut hyvin paha jatkaa enää eeppisempään suuntaan, eli sinänsä juurille paluu oli ainakin idean asteella toimiva. No Prayer vaan hutiloitiin liiassa kiireessä kasaan ja lopputulos on sen mukainen. Levyllä on vain yksi alusta loppuun täysin toimiva kappale, nimittäin No Prayer for the Dying. Yksi omista Maiden-suosikeistani.

[rue morgue]

Heitipä pahan kysymyksen.

Toisaaltaan ku ajattelee niin jos maiden olisi jatkanut samaa tyyliä SSOASS jälkeen. Niin seuraava levy olisi varmaankin mennyt niin teknilliseksi että moni vanha fani olisi heittänyt pyyhkeen kehiin ja olisiko se ollut edes mahdollista tehdä. Jokainen bändissä on ns. perusmuusikkoja ei mitään Steve Vai tiluttelioita.

Toisaaltaan taas NPFTD oli lievä pettymys SSOASS jälkeen. Levyssä ei ollut kunnon punaista lankaa jota seurata kuten edellisissä levyissä oli. Liian rosoinen lopputulos. Sama oli FOTD kanssa muutama helmi biisi sitten hiukan täytettä. Voisimpa luulla että kysessä oli ideoiden hiipumista ja pojat päättivät ottaa varman päälle SSOASS jälkeen. SSOASS on lähes tulkoon täydellinen levy niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Siinä osui kaikki palikat yhteen täydellisesti.


Ne oli omalla tavallaan hyviä levyjä ja näytti maidenin sen ajan kunnon. Ehkä Brucen lähtö -93 oli Maidenin pelastus, koska minun mielestä X-Factor toi taas jotain uutta ja ehkä selkeämmän levyn. Tarkoitan kokonaisuutena. Punainen lanka alkoi löytyä taas.

Tuo tauko jolloin Bruce ja Adrian eivät olleet bändissä teki koko bändille hyvää. Kun Adrian ja Bruce tulivat takaisin syntyi todella hyvä laatuisia levyjä pidän niistä kaikista.

Toisaaltaan kaipaan SSOASS saundia jossa synät olivat aika iso osa biisiä/biisejä.

-90 luvulla oli hyvää ja huonoa maidenin suhteen. Keikat olivat todella hyviä kuten aina mitä olen nähnyt. Ehkä FOTD keikka oli tunnelmaltaan paras maidenin keikka mitä olen nähnyt. Se lava esiintyminen bändillä oli aivan uskomatonta. Ehkä olivat tietosia Brucen lähdöstä ja päättivät tehdä ikimuistoisen keikan.

Ei tuohon kysymykseen voi oikein vastata ku juu ja ei.

Ehkä tekstini alkoi lähteä käsistä, mutta -90 luvulla tapahtui niin paljon Maidenin sisällä.

Tuolta ajalta on jäänyt sellainen fiilis, että GNR ja Metallica jyräsivät Maidenin pahasti alleen

Joo olet tuossa oikeassa Pera. -90 luvulla grunge oli niin kova sana että perusmetalli oli ns. pannassa. Tuolloin loppuin minulta Metallican kuunteleminen. Tuli Load ja Reload jotka olivat -90 luvun paskimmat levyt ei voi muuta sanoa.

Tuo Grunge hypetys voi olla yksi syy minkä takia Maiden teki paluuta juurilleen. Maidenilla oli edellisessä levyssä silotutemmat saundit ja NPFD levylle tuli takas sitä alkuräkää saundeihin.

Janic oli mun mielestä hyvä valinta ottaa Adrianin tilalle. Koska Janicilla on sävellys taitoa ja kyllä Steve tarvitsee jonkun rinnalle kynäilemään uusia riffejä. Livenä Janick oli mitä oli alkuaikoina ehkä liika näyttämisen tarve oli, mutta nyt kun katsoo kaverihan vetää soolonsa ihan ok! ( Kämmiä tulee ja se kuuluu live tilanteeseen).

[maidenpoker]

Minusta ratkaisu oli oikea koska Seventh Sonin jälkeen oli ideat niin lopussa, että oli parempi palata raaempaan perusilmaisuun, mikä ei missään nimessä ole mitenkään huono tyyli Maidenin kohdalla. No Prayer on kyllä todella hieno levy, hyvä tunnelma ja rankemmat soundit, eli toimii erittäin hyvin.

Smithin lähtö vaikeutti tietysti levyn tekoa sillä miehen mukana katosi paljon ideoita ja sävellystaitoa.Tämänkin takia juurille palaaminen oli musta ainoa oikea ratkaisu. Seventh Sonin jälkeen Maiden olisi tuskin pystynyt enää kehittämään musiikillista ilmaisuaan. Joten Prayer löi sopivasti jarrua kehitykseen, ettei bändin linja ajautunut ylitaiteellisuuden ja tekniikkapelleilyn pyolelle.

Eli siis todella hyvän ratkaisun bändi teki tuolloin.

[Xolair]

Kyllä Maiden kai olisi muuhunkiin suuntaan voinut edetä, vaikka ihan ok kamaa nuo NPftD- ja FotD -albumit ovat. Eri asia sitten että millaiseen...

Tuntuu vaan siltä että esim. Bruce raiskasi ääntänsä, jos ei nyt ihan totaalisesti niin edes jonkin verran tuossa parin-kolmen vuoden aikana kun tuolle linjalle lähdettiin. NPftD -lätyllä mieheltä kuulosti löytyvän vielä vähän sitä 80-luvun "voimaa" ja räkäisyys sopi kohtuuhyvin hänen äänelleen, mutta FotD:lla joitain hienoja hetkiä lukuun ottamatta Brucen raspiääni alkoi taas olla ehtoopuolellaan, myöhemmillä No Prayer -keikoillakin (esim. Roskilde '91) kuulosti jo ääni olevan aika päreinä. FotD -kiertueen jotkut keikat kuten vaikkapa Donington ovat sitten paljon parempia vetoja, mutta jo '93 sattuneesta syystä laulanta alkoi Brucella tökkiä ja pahasti. Itse bändin livekunto ei tietystikään liiemmin kärsinyt.

Noin muuten ajateltuna, Adrianin lähtö kyllä vaikutti biisien laatuun. Ei välttämättä positiivisella tavalla, mutta ainakin erilaisempaa matskua tuli kuin aiemmin. Nuo 90-luvun alun albumit ovat sellaista kevyempää "rokkikamaa", no eivät sinällään, mutta kun 80-lukuun vertaa niin progressiivisuus ja yleinen ''eeppisyys'' katosi kokonaan. Tilalle tietysti tulivat nuo raaemmat soundit, yksinkertaisemmat biisirakenteet jne. mutta täytyy myöntää että 80-luvun korkealentoisuuteen verrattuna nuo kaksi albumia SSoaSS:n jälkeen ovat pettymyksiä. Ei siitä pääse yli eikä ympäri.

[Sir]

Levy oli ilmestyessään aivan karmea pettymys 7th Sonin jälkeen. Holy Smoke-single oli jo pistänyt ihmettelemään ja pelkäämään pahinta, mutta koko levy oli sitten aikamoista shokkihoitoa. Muistan vieläkin sen tunteen, kun levy oli pyörinyt ensimmäisen kerran läpi. Fiilis oli lähinnä osastolla "EI SAATANA!", eikä se siitä sen kummemmaksi muuttunut uusintakuunteluillakaan. Jo avausraita Tailgunner oli luvattoman heikko, eikä taso kovin moneen otteeseen albumin jatkuessa noussut. Laski paremminkin todellisiin pohjamutiin asti. Suurin osa albumin materiaalista olisi toiminut jonain sinkkujen b-puolina, ja kaikin puolin kiekosta jää kiireellä väsätyn välityön maku.

Se Maiden, johon olin tutustunut ja rakastunut, teki eeppisempää ja monimutkaisempaa tavaraa - tämä varamiehinen bändi taas tuntui tekevän pahimmillaan sellaista kaikkein paskinta NWOBHM-ajan hard rockia, jota sitten vain joku urpo päätti kutsua heavy metaliksi.

Dickinsonin laulu ei vakuuttanut, ja hard rock-rallatukset ei pahemmin lämmittäneet. Eeppisemmätkin viritelmät oli joko ankeaa tissinläpsyttelyä tai sitten surkuhupaisuuden puolelle menevää. Mother Russian Boney M-mielleyhtymistä en ole vieläkään toipunut.


Erotellaan nyt noi biisit toisistaan oman näkemykseni mukaan... olkaapa hyvä.

Sysipaskat:
Bring Your Daughter To The Slaughter
Holy Smoke
Hooks In You

Juuri ja juuri siedettävät:
Tailgunner
The Assassin
Running Silent, Running Deep
Mother Russia
Fates Warning

Hikisesti Maidenin normeihin yltävät:
No Prayer For The Dying
Public Enema Number One

Lieventävänä asianhaarana pitää mainita kuitenkin se, että jos Maiden-levyihin EI ole tutustunut niiden ilmestymisjärjestyksessä, niin NPFTD saattaa kuulostaa jopa ihan hyvältä hevilevyltä. Kulta-ajat eläneenä ja levyt ilmestyessä ostaneena kuitenkin levy oli äärettömän raskas pettymys, eikä Maidenin albumikokonaisuudet tämän levyn jälkeen ole saavuttaneet huipputasoaan kuin oikeastaan vasta uusimmalla studiolevyllä. Jokaisella tässä välissä olevalla levyllä on ajoittain ollut melkein enemmän "filleriä" kuin "killeriä".





Anteeksi vain, mutta mitä vittua ukot ajatteli, vai ajatteliko ne yhtään mitään?

[DevilLook]

^ aika pitkälti samat ajatukset täälläkin. Tosin myöhemmin levy on alkanut toimimaan hiukkasen paremmin.

Pettymys oli muuten myös tuo kiertue kun edellisten rundien hienot lavasteet ja härpäkkeet oli riisuttu pois. Plussaa oli Anthrax läppärinä

[S.R.]

Ehkä jollakin tavalla pienimuotoinen pettymys mahtavien SIT ja SSOASS levyjen jälkeen, olihan nuo kaksi hyvin kunnianhimoisia kokonaisuuksia sisältäen kuitenkin eeppisiä kappaleita ja samalla hieman uudistettua Maiden-soundia syntikoiden myötä. Adrianin lähtö todellakin verotti noilla muutamilla levyillä bändin sävellyskynää. Toisaalta bändi tuntui saaneen roimasti lisää energisyyttä livesoitantaan Janickin myötä ja ehkä näin ollen olikin asiallista että riisuivat lavarakennelmat pelkistetympään formaattiin.

Muistan erittäin hyvin päivän kun No Prayer For The Dying ilmestyi, saman tien piti paikallisesta levykaupasta noutaa vinyylinä itselle. Hieman kyllä ennakkoon latisti tunnelmia juurikin Holy Smoke. Tuntui että bändi olisi mennyt juuri erittäin kauas kahden edellisen levyn yleisestä totisemmasta, vakavemmasta ja eeppisemmästä tavarasta. Hauska video ja menevä kappalehan HS on edelleen mutta jotain muutoksia oli havaittavissa. Tosin eipä sinkkuina julkaistakaan mitään saagan mittoihin yltäviä tarinoita. Levyn "halvahtavat" autotallisoundit ovat edelleen oudot, toisaalta taas noiden soundien ansiosta bändillä on levyllä eheä livesoundi ja soitto kuulostaa tuoreelta eikä liian kliiniseltä/tuotetulta. Vielä näinäkin päivinä NPFTD ja Fear Of The Dark ovat ihan ihme levyjä. Siis niin että molemmissa, etenkin FOTD:ssa on muutama todellinen hittikappale lopun levyn piisien vaihdellessa ihan ok-tasosta huonompaan materiaaliin.

Molemmat levyt tottakai aina silloin tällöin viihtyvät soittimessa. Noidenkin levyjen joitain kappaleita ei vain muista niin hyvin kun eivät ole kuuluneet ihan aktiivikuunteluun kuten bändin merkittävimmät levyt jotka ilmestyivät 1980-1988.

Syvällisen pohdinnan, piisien kuuntelun jälkeen vastaus on yllättävän vaikea löytää. Kanada!

[OsmaGunner]

En tiedä oikeasta suunnasta, mutta loistava levy joka tapauksessa on kyseessä. Levy eroaa hyvinkin paljon edeltäjästään 7th Sonista, mutta koska 7th Son on Maidenin kaikkien aikojen paras levy niin oikeampaan suuntaan oltaisiin menty ainoastaan tekemällä sitä parempi levy. 7th Sonin ja Somewhere in Timen jälkeen No Prayer on Maidenin kolmanneksi kovin lätty, joten ei voida sanoa että oltaisiin menty täysin metsäänkään.

Janickin valitseminen Adrianin tilalle on näin 2008 ajateltuna oikea ratkaisu sillä onhan mies vääntänyt monta loistorallia vajaassa 20 vuodessa. Ei voisi vähempää kiinnostaa kuulostaako joku 2 Minutesin soolo Doningtonissa '92 paskalta kun sen vetääkin Janick eikä Adrian. Biisit ratkaisevat.

No Prayer -helmet:
-Public Enema Number One 5/5, Maidenin top-5 biisi.
-Run Silent Run Deep 5-/5, yksi levyn ehdottomista helmistä
-Fates Warning 4,5/5
-No Prayer For The Dying 4,5/5, hyvin samankaltainen kuin Afraid to shoot strangers, ehkä piirun verran heikompi. Timantti silti.

Hyvät:
-kaikki loput.

[metal invader]

Juurille palaaminen oli oikeasti hyvä ratkaisu mielestäni. Toinen mielestäni hyvä ratkaisu olisi ollut, jos bändi olisi jatkanut Seventh sonin linjoilla. Mutta sitä levyä on paha päihittää... Samantasoisen levyn teosta en sitten tiedä, että olisiko sellainen onnistunut sillä kokoonpanolla. Johtopäätös on siis se, että juurille palaaminen oli ihan hyvä ratkaisu paremman puuttuessa.

NPFTD on täynnä ihan ok biisejä, mutta ei minusta todellakaan päihitä kokonaisuutena kahta aiempaa studiolevyä. Gers ei vielä tällä levyllä ollut niin hyvä biisintekijä mitä on nykyään mielestäni. Dickinsonin ääni on tähän levyyn mennessä muuttunut vähän "räkäisemmäksi", joka ei kaikkia miellytä. Minä en lukeudu näihin ihmisiin.
Mutta kuitenkin, mieluummin tätä kuin itsensä totaalisesti "myyminen" .

[Hippo]

No Prayer on ainakin omasta mielestäni aivan helvetin loistava levy. Ei se tietenkään pärjää kahdelle edeltäjälleen, mutta silti sitä kuuntelee aina mielellään. Biisit kuten Tailgunner, Nimibiisi, Public Enema Number One, Run Silent Run Deep, Bring Your Daughter... ja Mother Russia toimivat aina. Soundit ovat räkäisyydessään mukava vaihtelu edellisiin levyihin ja muutenkin levyn äänimaailma miellyttää korvaa. Myös Brucen äkäinen rähinä sopii levyn tyyliin hyvin ja kitarakaksikosta Dave on kovassa vireessä. Jäsenistä huonoiten suoriutuu Janick, jonka soolot sopivat kyllä levylle, mutta jättävät Adrianin epäinhimillisen upean kitaroinnin jälkeen pettymyksen maun.

Kyllä tätä nyt mielummin kuuntelee kun Numberia, Virtualia ja FOTD:ta.

[Edward Mannerheim]

Levy oli ilmestyessään aivan karmea pettymys 7th Sonin jälkeen. Holy Smoke-single oli jo pistänyt ihmettelemään ja pelkäämään pahinta, mutta koko levy oli sitten aikamoista shokkihoitoa. Muistan vieläkin sen tunteen, kun levy oli pyörinyt ensimmäisen kerran läpi. Fiilis oli lähinnä osastolla "EI SAATANA!", eikä se siitä sen kummemmaksi muuttunut uusintakuunteluillakaan. Jo avausraita Tailgunner oli luvattoman heikko, eikä taso kovin moneen otteeseen albumin jatkuessa noussut. Laski paremminkin todellisiin pohjamutiin asti. Suurin osa albumin materiaalista olisi toiminut jonain sinkkujen b-puolina, ja kaikin puolin kiekosta jää kiireellä väsätyn välityön maku.

Se Maiden, johon olin tutustunut ja rakastunut, teki eeppisempää ja monimutkaisempaa tavaraa - tämä varamiehinen bändi taas tuntui tekevän pahimmillaan sellaista kaikkein paskinta NWOBHM-ajan hard rockia, jota sitten vain joku urpo päätti kutsua heavy metaliksi.

Dickinsonin laulu ei vakuuttanut, ja hard rock-rallatukset ei pahemmin lämmittäneet. Eeppisemmätkin viritelmät oli joko ankeaa tissinläpsyttelyä tai sitten surkuhupaisuuden puolelle menevää. Mother Russian Boney M-mielleyhtymistä en ole vieläkään toipunut.
.
.
.
Lieventävänä asianhaarana pitää mainita kuitenkin se, että jos Maiden-levyihin EI ole tutustunut niiden ilmestymisjärjestyksessä, niin NPFTD saattaa kuulostaa jopa ihan hyvältä hevilevyltä. Kulta-ajat eläneenä ja levyt ilmestyessä ostaneena kuitenkin levy oli äärettömän raskas pettymys, eikä Maidenin albumikokonaisuudet tämän levyn jälkeen ole saavuttaneet huipputasoaan kuin oikeastaan vasta uusimmalla studiolevyllä. Jokaisella tässä välissä olevalla levyllä on ajoittain ollut melkein enemmän "filleriä" kuin "killeriä".

Niinpä, SSoaSS:n jälkeen NPFTD oli "pienoinen" pettymys. Ja perkele, se on sitä vielä 18 vuotta myöhemmin.

Muistan kun kaverin kanssa kuunneltiin ekaa kertaa Holy Smokea 12 tuumaiselta sinkulta hieman ennen kuin itse albumi julkaistiin. Sitä kuuluisaa ilopissaa ei hirveästi päässyt lahkeisiin lorahtamaan. Kun HS:ää ennen oli julkaistu niinkin paska biisi sinkkuna kuin Infinite Dreams, niin odotukset oli HIUKKA korkeammalla. Onneksi HS:n video sentään lunasti odotukset.

Sir oikeastaan kertoi hyvin sanankääntein jo niistä asioista joista olisin itsekin kertonut: korkeat odotukset jotka ammuttiin alas helevetin isolla tykillä, luvattoman heikko sinkkumaistiainen (ja sen video ), levyn heikko biisikokonaisuus, Brucen bluesmaisempi laulutyyli, Adrianin puuttuminen ja Janickin liittyminen bändiin. Melkoisia mullistuksia fanille, jonka ensimmäinen julkaisupäivän hankinta IrMalta oli SiT eikä SSoaSS:n ja Maiden Englandin julkaisuista ollut kulunut vuotta kahta kauempaa.

No, onneksi nuorena jaksaa vääntää. Prayerin kiertueella näin Maidenin ekan kerran livenä, vaikka enemmänkin tuli seurattua roudarien toimintaa bäkkärillä oikeasti näkörajoitteisten paikkojen takia. Ja parin vuoden päästä päädyttiinkin sitten jo levylle asti, toivottavasti ei jäänyt viimeiseksi kerraksi.

[Meadow]

Ei ollut. No Prayerin jälkeen vajottiin suohon, josta ei mielestäni olla oikein vieläkään noustu. Maiden olisi voinut jalostaa eteenpäin Seventh Sonin "progempaa" ilmaisua, Tiedä sitte halusivatko tehdä ns. jaloittelulevyn, Smithin lähdön luulisi olleen todella kova isku bändille aikoinaan.

[Karpaasi]

Totta kai oli! Saatiin muutama helvetin tiukka biisi tyyliin Hooks in You, Public Enema #1, nimikkobiisi, Holy Smoke, Fate's Warning ja The Assassinin kertsi. Kiitos Harris & Co. Oikeasti ihan mukiinmenevä levy, paljon The Fillersiä ja VXI:ta parempi. AMOLADIN kanssa ehkä tasoissa.

[reptile]

Oikeastaan Seventh Sonista ei olisi päässyt enää eeppisempään suuntaan, elleivät olisi sitten alkaneet vääntää +20 minuuttisia eepoksia, joten siinä mielessä linjan tarkistus oli tervetullut. Oikeastaan Seventh Son Of A Seventh Son huipensi ja kruunasi Maidenin 80-luvun täydellisesti. Sitä teosta ei Maiden enää ikinä pystynyt, eikä pysty, ohittamaan. Se on täydellinen levy ja olisi ollut turhaa yrittää vääntää samalla tyylillä ja soundeilla jotain sen suuntaista. Mielestäni bändi kulki sen linjan loppuun ja teki sen hienosti.

No Prayer For The Dying aloitti uuden episodin Maidenin historiassa. Adrian Smith häippäsi ja Gers tilalle, siinäkin mielessä oli hyvä, että tuli selvästi erilainen ja riisutumpi levy. Gersin mukana bändiin tuli uusi annos intoa ja energiaa, eikä vähiten lavalle.

Ymmärrän Smithin ratkaisun, ketä se olisi palvellut, jos hän olisi ollut mukana vain, koska ei ole muutakaan. Siinä olisi menty metsään ja rajusti. Hienoa, että hän palasi bändiin entistä innostuneempana ja on jälleen olennainen osa bändiä.

Minulla ei ole ikinä ollut mitään Gersiä vastaan. Hän on osoittanut lahjansa biisinkirjoituksessa ja eikä lavakoikkelehtiminenkaan minua häiritse, päinvastoin, herran touhuja on mukava seurata. Okei, ei hän soita joka nuottia oikein, mutta se on vain hänen lavashow'taan. Ennemmin seuraan sitä, kuin jos hän vain seisoisi paikoillaan ja keskittyisi vain kitaran kaulaan.

Vaikka kyseinen levy ei minun suosikkini millään olekaan, olen oppinut pitämään levystä ajan myöstä ja alkanut pitämään sen riisutummasta linjasta ja sellaisesta rock-energiasta, millaista Maidenilla ei ole ennen ollut. Vasta Fear Of The Darkilla bändi onnistui. Siinä 80-luvun kaiut ja uusi, riisutumpi linja lyö onnistuneesti kättä.

Eli, minusta No prayer For The Dying oli oikea siirto. Levy ei ole mitenkään Maidenin parhaimmistoa, mutta tervetullut muutos kuitenkin ja se sisältää monia loistavia biisejä ja siitä oli hyvä lähteä eteenpäin.

[Bruusbruus]

No Prayer For The Dying on Maidenin huonoin levy Dickinsonin kaudelta. Muistan, kun levy ilmestyi minkälainen pettymys se olikaan. Soundipolitiikka aivan perseestä, Dickinsonin ääni karseaa raakkumista ja tietysti huonoja ja vieläkin huonompia biisejä, Tailgunner on ainoa häthätää kuunneltava, mutta sekin alle keskiverron koko Maidenin tuotantoon peilaten. Pettymys oli tosiaan niin suuri edellisten loistavien levyjen jälkeen, etten mennyt keikallekaan ja käytännössä unohdin koko Maidenin olemassaolon vuosikausiksi. Eli summa summarum: No Prayer For The Dyingista alkoi lähes koko 90-luvun kestänyt Maidenin alennustila, eikä sitä Fear of the Darkin nimibiisi pelasta.

[Deathrasher]

No Prayer on täydellinen levy.

[rocker]

Ajatus hyvä, toteutus puolivillainen. Muutama menevä biisi (HS, Tailgunner, PENO ja nimibiisi). Vastapainoksi taas totaalikuraa, kuten HIY, MR...

Pettymys oli ilmestyttyään, eikä vieläkään suosikkeihini kuulu.

[Stratocaster]

Mother Russia on kyllä levyn toisiksi kovin nimibiisin jälkeen. Ainoa kappale nimikon lisäksi jossa on oikeasti VITUN HYVIÄ kohtia (koko alkupuolisko).

[Northernstar]

Kyllähän No Prayer loppujen lopuksi pirun hyvä levy on (ja Fear of the Dark laittoi vielä paremmaksi). Hyvä suuntaus tuo "rokimpi kama" 7th Sonin jälkeen, vaikka nuo Maidenin syntikkalevyt SIT ja 7th koko yhtyeen huikeimmat saavutukset ovatkin.
Ja kun nyt rehellisiä ollaan, niin mielestäni Maidenin kultakausi osui linjalle Powerslave - Fear of the Dark, ehdottomana mahtavuuden huippunaan Somewhere in Time.

Mutta mutta, FATES WARNING, siinä vasta biisi! Kevyesti Maidenin top10 kappaleissa! Legendaarinen introkin...

[Sir]

Tuntuuko musta vaan siltä, vai onko niin, että suuri osa niistä, jotka täällä NPFTD-paskapaukkua kehuvat, ovat juuri näitä nuoremman polven Maiden-faneja, jotka ovat kiekot saaneet kuunteluunsa satunnaisessa järjestyksessä? Se voisi nimittäin selittää tuota äänestyksen tämän hetkistä tilannetta. Muistelin vain tässä, että enpä muista että oikeastaan kukaan kaveripiiristäni, joka levyn ilmestyessä sen hommasi, olisi siitä mitenkään erityisemmin pitänyt. "Paskaa" oli aika monen kommentti levystä, ja monella Maidenin kuuntelu loppui juuri tuohon levyyn, tai viimeistään Fear Of The Darkiin. Minulle ja monelle muulle NPFTD oli kamala pettymys silloin vuonna miekka ja kypärä, mutta toisissa olosuhteissa jos olisi siihen ensikosketuksen saanut, niin levy voisi kuulostaa vaikkapa hyvältäkin perushevikiekolta, kuten jo tuossa aiemmin sanoinkin.

[Deathrasher]

^

Saattaa olla hyvinkin mahdollista, että juuri tuo siinä onkin levyn puolella. Mutta silmään pisti aika radikaalisti tuo "ja monella Maidenin kuuntelu loppui juuri tuohon levyyn, tai viimeistään Fear Of The Darkiin." Kuka nyt oikeasti lopettaa bändin kuuntelun siihen, että sieltä tulee yksi omasta mielestä huono levy? Ei esimerkiksi kukaan vanha Deep Purple fanikaan varmasti lopettanut ennen vuotta -93 tulleiden Purple levyjen kuuntelemista, kun Morsen kanssa tehdyt levyt paljastuivatkin astetta keskinkertaisemmiksi. Vähän radikaalimmankin esimerkin olisi voinnut heittää, mutta menköön. Ainakin omasta mielestäni tuo kuulostaa aika naurettavalta ihan minkä tahansa bändin kohdalla, mutta tapansa kullakin.

[Sir]

silmään pisti aika radikaalisti tuo "ja monella Maidenin kuuntelu loppui juuri tuohon levyyn, tai viimeistään Fear Of The Darkiin." Kuka nyt oikeasti lopettaa bändin kuuntelun siihen, että sieltä tulee yksi omasta mielestä huono levy? Ei esimerkiksi kukaan vanha Deep Purple fanikaan varmasti lopettanut ennen vuotta -93 tulleiden Purple levyjen kuuntelemista, kun Morsen kanssa tehdyt levyt paljastuivatkin astetta keskinkertaisemmiksi. Vähän radikaalimmankin esimerkin olisi voinnut heittää, mutta menköön. Ainakin omasta mielestäni tuo kuulostaa aika naurettavalta ihan minkä tahansa bändin kohdalla, mutta tapansa kullakin.

Joo, huono sanavalinta - tarkoitin siis sitä, että monien kohdalla Maidenin levyjen ostaminen loppui noihin aikoihin. Kyllä ne niitä klassikkolevyjä varmaankin kotonaan pyöritteli, mutta aika moni luokitteli Maidenin menetetyksi tapaukseksi. Näkyihän se nopeasti sitten keikoillakin puolityhjinä halleina ja romahtaneena levymyyntinä. FOTD-rundilla Helsingin vanha jäähalli ei tainnut olla kuin juuri ja juuri puolillaan - puhumattakaan sitten Blaze-vetoisen kokoonpanon keikasta Kulttuuritalolla - joka sekään ei ollut edes loppuunmyyty. Tulihan noita nähtyä. Heikko levy johtaa yleensä nopeaan yleisökatoon, ja vain hardcore-porukka pysyy mukana.

[Jussi K]

Näkyihän se nopeasti sitten keikoillakin puolityhjinä halleina ja romahtaneena levymyyntinä. FOTD-rundilla Helsingin vanha jäähalli ei tainnut olla kuin juuri ja juuri puolillaan - puhumattakaan sitten Blaze-vetoisen kokoonpanon keikasta Kulttuuritalolla - joka sekään ei ollut edes loppuunmyyty.

Tuossa ensimmäisen lauseen tekijässä on nyt sen n + x -tekijää muutoinkin mukana, jota ei tarvinne tässä eritellä maamme taloudellisesta lähihistoriasta. Toki myös fanikannan degeneroituminen pätee osatekijänä
Blazeen asti ei nyt kannata edes mennä, paskasoundinen väsytunnelmainen levy heikompilahjaisella laulajalla pudottaa muuttuneissa musiikkitrendeissäkin niitä lojaaleimpiakin sotureita..

Itse aiheesta, mie tykkäsin NPFTD:stä hetimmiten & aina (itse asiassa, ala-asteen lopussa/ylä-asteen vaihteessa kun moni heikompi IM [The Number Of The Beast, Fear Of The Dark, vittu jopa Piece Of Mind ] joutui divariin, niin tuo jäi. Mutta olenkin jäävi kommentoimaan, sillä tuo oli tuorein levy jolla niinsanotusti ehdin mukaan; eli ehdin tuoreeltaan kuulemaan uutena ~1991. Sehän seikka tekee monia levyjä paremmiksi kuin ovatkaan ja mitä sitä on kukaan kiistämään..

edit: kirjoitusvire, saatanan stana

[Sir]

Tuossa ensimmäisen lauseen tekijässä on nyt sen n + x -tekijää muutoinkin mukana, jota ei tarvinne tässä eritellä maamme taloudellisesta lähihistoriasta.

Totta on tuokin, mutta veikkaan kuitenkin väsyneiksi muuttuneiden levyjen olleen vähintään yhtä iso tekijä yleisökatoon. Vaan saahan sitä veikkailla, ei se kiellettyä ole.