Kyllä tämä levy on lähimpänä täydellisyyttä (ellei sitä ole), mitä minä olen ikinä kuullut. Muutama kuukausi sitten ostin Chemical Weddingin Äxästä ja pari ensimmäistä kuuntelukertaa meni sisäänajaessa tätä levyä, jonka jälkeen tuli todettua sen olevan ehdottomasti paras levy minkä omistan.
Ajattelin täältä lukemieni juttujen perusteella levyn olevan vähän enemmän monimutkaisempi ja hankalammin sisäistettävissä, mutta koukkuja on kuitenkin reilusti ensikuulemallakin ja balls to the walls-riffejä riittää enempi kuin jaksaa laskea. Sanoituksissa piisaa pohdittavaa ja tongittavaa Blaken teksteistä ja alkemiasta ja vaatii varmasti jumalattomasti paneutumista ennen kuin koko levyn tekstien merkitys on takaraivossa.
Ja laitetaan pientä arvosteluakin sitten heti perään, kun vauhtiin päästiin.
King in Crimson:
Räjähtää ensikuulemalta kuuloelimiin ja armottoman räyhä ja "kiero" kertosäe tekee tästä niin hienon kappaleen. Aloittaa levyn tyylikkäimmällä mahdollisella tavalla. Tämä tulee kuunneltua aina niin kovaa kuin tärykalvot kestävät, ja vaikkeivät kestäisikään, saa tämä kipale täyden femman elikkäs
5!
Chemical Wedding:
Kuulin biisin ensimmäistä kertaa Best of:ilta, ja nappasi kyllä mukaansa. Tuntuu hieman laimentuneen ajan myötä korvissani, mutta vähän vaan. Kertosäe on kaikesta huolimatta äärimmäisen hienosti laulettu. Hyvä kipale, annetaan
4!
The Tower:
Varsin namulla bassottelulla lähtee vaihteeksi tämä kappale. Vähän tuntuu jäävän kahden edellisen varjoon, mutta subjektiiviset lausunnot kunniaan. Ymmärrän kyllä niitä jotka laskevat tämän biisin levyn parhaimmistoon, mutta minun tapauksessa ei nappaa ihan niin paljoa. Annetaan kolomonen eli
3.
Killing Floor:
Voi kiesus mitä mahtavuuksia se Bruus on tässä kappaleessa tehnyt. Rankalla riffillä lähdetään jyräämään, ja mitkä saundit niissä kitaroissa on, ihanaa. Kertosäe laittaa poikkeuksetta pään heilumaan. SATAN!!! Smithin soolo on täyttä timangia. ADRIAN!!! Ei tälle voi muuta antaa kuin täydet pisteet, niin helmi piisi on kyseessä että
5, hands down. Ja se musavideo on paras.
Book of Thel:
Rauhallisissa, mutta uhkaavissa tunnelmissa avautuu Thelin Kirja. Vähän aikaa makustellaan kitarointia, jonka rauhan rikkoo ajoittain raskas riffittely B:n manatessa jotain käsittämätöntä hiljaa taustalla. Tunnelma kasvaa tasaisesti huippuunsa, jonka jälkeen lähdetään aiemmin soineen riffin tahtiin taas niin maan perkuleen kovaa vauhtia sieltä kuin vuoristoradassa alamäkeen konsanaan. Yksi rankimmista vedoista levyllä, ja yksi hienoimmista. Soolot ovat kohdillaan, ja viimeisen kertsin jälkeen palataan kappaleen alun tunnelmiin, Arthur Brownin siteeratessa Blaken tekstejä. Hieno kokonaisuus kappaleena.
5 tällekin.
Gates of Urizen:
Urizenin portit avautuvat kaikessa jylhyydessään naristen. Tasaisesti vuorotellaan raskaan ja rauhallisen välimaastossa, biisin kertoessa William Blaken runossa syntymästään asti erotetuista kaksoisveljistä Losista ja Urizenista, jotka vihaavat toisiaan ikuisesti, kuvastaen ihmispsyykkeen kaksinaisjakoa. Hieno teos, toisaalta ei ehkä aivan omaan mieleeni. Annetaan silti
3. Olen sivistymätön äpärä.
Jerusalem:
Kaadetaan kulhoon tasaisesti Blaken kirjoittamaa kansallisrunoa ja Brucen omia tekstejä, heitetään sekaan akustinen kitara ja vähän folk(?)-meininkiä, niin mitä saadaan? Erittäin loistavasti Brucen laululla tulkittu hitaampi eepos, jota kuuntelee enemmän kuin mielellään. Kertosäkeen aikana tuntee samaan aikaan auringon paisteen sadepilvien välistä, kun pisarat taivaalta iskeytyvät kasvoille huuhtoen kaiken maallisen tieltään. Puhdistava elämys, pakollinen
5.
Trumpets of Jericho:
Huhhuh. Toinen toistaan täydellisempiä kappaleita tämä levy on täynnä, viimeistään tämän jälkeen se alkaa olla selkeää. Tylyllä junttausriffillä lähdetään taas matkaan, ja suoraan Jerikon muurille. Pasuunoihin puhalletaan palkeet punaisina, mutta mikä on kun ei muurit murru? Ei hätää, Dickinson se siellä vain on vähän niitä vahvistanut vastapuolelta omalla puhkumisellaan, joka vastaa voimaltaan tusinoita vastapuolen instrumentteja. Älyttömän lennokas kertosäe on niin mahtavaa kuultavaa, että meinaa tulla tippa linssiin. Täysi
5 tällekin.
Machine Men:
Eräs suomalainen rytmiorkesterikin on ilmeisesti tämän biisin mukaan itsensä nimennyt. Siihen, kerrotaanko tässä Maidenin pojista vai mistä, en osaa kyllä ottaa kantaa, mutta kuten edellä on mainittukin, lienee kyse niistä useammista merkityksistä. Melko tavanomaisemmalta vedolta tämä maistuu, muttei siltikään huonolta. Raskasta meininkiä kaikesta huolimatta. Plussana mainittakoon jykevä kappaleen päättävä "Iron in the soul"-hokema, joka on varsin hieno. Annanpa tälle
3.
The Alchemist:
Levyn ilmeisen teeman mukaan nimetty kappale lopettaa tämän lätyn hitaalla tempolla. Varsin tunteikkaasti on Bruce saanut jälleen kerran laulunsa kuuluviin, mutta vähän omaan makuun tässä jokin tökkii nyt vastaan. Tosin, kappaleen viimeinen kertosäe levyn järjestyksessä toisesta kappaleesta lainattuna toimii kuin häkämyrkytys Schumille, eikä tätä mahtavaa levyä olisi paremmin voinut päättää. Pelkästään sen ansiosta hellyin antamaan
2.
Yhteenveto:
4,0
Ei tästä aivan ilman heikkoja hetkiä selvitty, mutta ne antaa kyllä helposti anteeksi koko muun levyn ollessa niin timanttia. Suosittelen kyllä omasta puolestani kaikille, joita vähänkään kiinnostaa Brucen soolotuotanto, sen verran loistava levy on kyseessä. Yleissivistystä tämä on ehdottomasti jokaiselle metallista pitävälle.
Ja sitten vielä yksi kysymys asiantuntijoille: Levyn kansi (siis ei se Blaken maalaus/ kansikuva "Ghost of Flea" vaan se sininen ympyrähökötys LEVYN kannessa) on mielenkiintoisen näköinen kuva. Kenelläkään ideaa mikä se mahtaa olla? Epäilemättä alkemiaan liittyvää kuvastoa, mutta mikä lienee nimeltään, sen haluaisin tietää. Epäilin aluksi jopa Fullmetal Alchemistista tuttua "syntetigrammia" (Transmutation Circle), mutta pienellä wikittämisellä huomasin että kyse on vain siitä sarjasta tutusta jutusta...
