Primal Fear

[Zapper]

Olen ehdottomasti menossa Nosturiin. U.D.O. nähty 2004, 2 keikkaa vuonna 2006 sekä Accept 2005 ja kaikki keikat ovat olleet loistavia. Mikään ei voita sitä, kun näkee Udon huutamassa nuppi punaisena ja itse miettii samalla, että koska äijän pumppu sanoo sopimuksensa irti. Primal Fear toimii myös mukavana bonuksena.

[Hammer]

Tulevat myös Nosturiin Oulua seuraavana päivänä eli 22.11.

I'll be there.

Acceptia/UDO:a en ole kumpaakaan livenä nähnyt, joten Nosturin keikka tulee olemaan kuin balsamia haavoille. Primal Fearilla on oikeastikin varsin toimivia biisejä ainakin kokoelmalevyn perusteella, joten bändi on siinäkin mielessä mieleinen lämppäri. Oli Ralf kuinka "koominen hahmo" tahansa, niin hyvin ukko jodlaa.

[Wrathchild.]

^ Samoin! Ensisijaisesti UDO:a kattomaan, mutta kieltämättä myös Primal Fear kiinnostaa. Kokoelman olen ainoastaan bändiltä kuullut ja sieltä löytyy muutama todella kova biisi sekä paljon kovia.

[Ipe]

Kait sitä pitää keikalle lähteä, ja pienet tumut vetää, Ralf nyt menee siinä samalla. Normipäivä tulossa.

[Karpaasi]

Tuska 2005:n PF-keikka oli parasta. Ralfista en ollut pahemmin kuullut, enkä sen koomin bändistäkään, paitsi Metal is Forrreevaaaaaaah -sinkun radiosta. Bändi sitten töräytti lavalle Testosteronia uhkuva hormonihirmusupersankari, joka näyttää Jean Luc-Picardilta. Pisteenä ulosannin päälle jätkällä on vielä lateksitrikoot, joissa lukee PF, aivan kuin Scheepers olisi itse tuhertanut sen tussilla siihen. Keikkakin oli mainio, joku kesähattuinen kääpiö kiipesi teltan salkoon ja sitten turvamiehet yritti saada miestä alas.

Kun yleisö ei tarpeeksi aplodeerannut, vaati Scheepers yleisöä taputtamaan aivan joka välissä. Olisi tullut turpaan varmaan muuten.

Tuliko Running in the Dust? Tuli kai? Enivei, hauska keikka

[P.K.]

Kyllä ne veti Running in the Dustin. Scheepers mustassa kumi-wifebeaterissä pullistelemassa oli jotain omaa luokkaansa juu.

[Wrathchild.]

"Pikku" tumuissa Primal Fear on varmasti saatanan kova

[Iron Constable]

Primal Fear on AINA kova. Ootteko pojat ajatelleet sitä, että Ralf teki yleisön edessä sen, mitä te teette kotonanne peilin edessä, kun kukaan ei näe ? Turha väittää, jokaiselta löytyy lateksitrikoot ja slingeri kaapista, siinä sitä peilin edessä sitten pullistellaan ja väännellään niin että otsasuonet paukkuu. Ralffilla on sentään kroppaa ja pokkaa tehdä temppunsa kaiken kansan edessä ja siinä sivussa laulaa rappaus irti katosta, paitsi tietenkin festarikeikalla ulko-ilmassa.

[Iron Constable]

Harva bändi minua enää tänä päivänä innostaa kirjallisiin suorituksiin, PRIMAL FEAR on yksi niistä. Neljäs kuuntelu kirvoitti seuraavat kommentit. PF jatkaa tiukkaa linjaansa, vuoden 2001 Nuclear Firen jälkeen on tullut pelkkää parhautta. Tatuoin bändin tribaalikotkan jonnekin, alkaa olla kiire, nahka jo roikkuu.

PRIMAL FEAR – NEW RELIGION – PITKÄ OPPIMÄÄRÄ

Sign Of Fear
- Kitaroiden sahauksella aloitetaan ja rumpalin intro on varmaan keikan souncheckistä. Kappale pääsee vauhtiin Ralffin kurkun puhdistuksella ja säkeistöön mennään aivan helvetin korkealta, todella repivän rajua laulua. Itse asiassa sairaan hienoa. Kertosäe on kohtalainen, mutta kappaleen yleissävy on sen verran rankka, että siinäkään ei liikoja hellitetä. Laulupuoli varsinaisessa säkeistössä jaksaa hämmästyttää loppuun saakka, tässä taas bändin repertuaariin yksi laulajalle äärimmäisen raskas kappale livenä esitettäväksi. Tiukka jyystö jatkuu loppuun saakka ja jopa soolot ovat Primal Fearille kohtalaisen repivät ja raskaat. Kuuntelu kuuntelulta biisi on parantanut, kun alkujärkytyksestä selvisin. Jos tarkoituksena oli pyyhkiä kuulijoilla pölyt heti aloitusraidalla, siinä onnistuttiin täydellisesti. Lopun kiihdytykseen löytyy jo uljasta kitarointia taustalle. Käsittämättömän hieno laulusuoritus muuten keskinkertaisessa tykityksessä. 8½

Face The Emptiness
- Orkestraation sävyttämä alku, ei edelleenkään kovin kepeätä menoa, mutta tarttuvuusaste edelliseen verrattuna on potenssiin kaksi. Säkeistön alku lupaa vanhalle fanille hunajaa ja sitähän seuraa. Majesteettista laulua, joka huipentuu takiaisen lailla tarttuvaan kertosäkeeseen. Biisi voisi olla suoraan Seven Sealsin sessioista, samankaltaista tappavan komeaa matskua kun meille tarjotaan. Keskivaiheilla, pienen suvannon jälkeen mennään yllättävän möreisiin kitara-osuuksiin, jotka kuitenkin purskahtavat kirkkaampaan menoon ennen paluuta loistavaan kertsiin. Tässä biisissä nyt vaan toimii kaikki ja HITTI on kirjoitettu biisin joka kulmaan. Hyvää odotin, parasta sain. 9½

Everytime It Rains
- Hei, täällähän sataa. Orkesterikuviota kehiin tähänkin alkuun, erittäin paljon fiiliksiä taas Seven Sealsin suuntaan. Ja sehän vaan passaa, kun kerran kyseessä yksi vuosituhannen parhaista levyistä on. Simone Simonsin aloitus on hieno, Ralf tyrkkää omassa säkeistössään hienosti mukaan ja PAM, yhdessä kertosäkeeseen, joka heittää tämän heti PF-klassikon puolelle. Nais-ja mieslaulun vuorottelu ynnä yhteislaulu toimii todella hienosti, äänet sointuvat saumattomasti yhteen ja kylmät väreet vaan heittävät pitkin selkäpiitä. Mahtipontista menoa, jossa kaikki palaset loksahtavat mahtavasti kohdilleen. Kestoakaan ei ole laitettu liikaa, 3:52 saadaan mahtumaan just se mitä tarvitaan. Ei ihan tämän levyn Seven Seals, mutta aika lähellä. Varsinaisia sooloja ei kuulla ollenkaan, vain vahva kokonaisuus ja pirun hienot laulusuoritukset. Jo näiden kolmen ensimmäisen kappaleen aikana Ralf Scheepers on näyttänyt, miksi mies on yksi suosikkilaulajistani. Mahtavaa työskentelyä ja soundit ovat täydelliset. 10-

New Religion
- Ja sitten aina vaikea nimikappale. Samplea alkuun ja semmoista hieman keskitasoa vilkkaampaa tempoa aletaan survoa kuuloelimiin. Tykkiriffin päälle Ralf tyrkkää taas Halfordista muistuttavaa repivää lauluaan, äärettömän tehokasta. Laulumelodia on vähintäänkin mielenvikainen. Epämelodinen alustus kertosäkeeseen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Epätavallinen sävelkulku muuntuun puolessa välissä jopa hieman nuotin vierestä vedetyn kuuloiseksi, tehokeino tietenkin ja osittain jopa onnistuu, sillä ainakin täällä kulmat kurtistuu, että whatta fuck. Aika monimuotoiset soolot saadaan kitaroista aikaiseksi, puolet osuu kohteeseensa ja puolet menee ohi. Kaksijakoinen biisi myös kokonaisuudessaan, puolet kolahtaa aivan täysillä ja toisesta puolesta jää päähän lähinnä kysymysmerkki. PF kokeilee aivan selvästi uusia uria tällä biisillä, lasken kokeilun osittain onnistuneeksi, mutta auttamatta tähän astisista heikoin biisi. 8+

Fighting The Darkness / The Darkness / Reprise
- Kunnianhimoinen eepos, joka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on ihan normibiisi, joka muuntautuu sitten instrumentaaliksi ja kolmannessa osassa palataan ekan osan teemaan. Olishan tämän voinut tehdä yhdeksikin kappaleeksi, mutta kikkailu on kivaa kun sen osaa. Arvostelen tämän kuitenkin yhtenä kokonaisuutena, koska sellaiseksi se on mielestäni tarkoitettu. Homma alkaa pianovetoisella introlla ja Ralf tulee mukaan pehmeästi. Jos kohta mieheltä irtoaa kova, rappaukset irrottava korkea laulu, niin kyllä on vakuuttavasti, edelleen, hallussa tämä softispuolikin. Biisissä mennään hyvin samanlaisilla linjoilla Everytime It Rains-biisin kanssa, - naislaulu. Vaan mihin sitä naisääntä tarvitaan, kun Ralf vetää niin komeasti, että taas on asiaa tuonne selkäpii-osastolle. Parin minuutin kohdalle hypähdetään tunnelmoinnista hetkeksi rivakkaan kitarointiin, kunnes palataan fiilistelemään. Powerballadihan tämä on, sen verran on voimaa takana tulkinnassa ja bändin soitossa. 3½ minuutin kohdalla Ralf toteaa käheän kauniisti ”Fighting The Darkness”, josta astutaan instumentaaliosion puolelle. Luvassa on lähes 4 minuuttia pelkkää soittimien viestintää. Kappaleen tunnelma ei liiemmin muutu, mahtipontista, keskitempoista fiilistelyä löytyy joka suuntaan lonkeroituna. Orkestraatioita käytetään aika paljon, meininki muuttuu olennaisesti 1:43 kohdalla, kun vauhtia tulee lisää. Mielenkiinto säilyy korkealla tasolla, samassa teemassa ei pysytä turhan kauaa, vaan kappale muuntelee itseään kuin mustekala lonkeroitaan. Jokaiselle jotakin, mutta johdonmukaisuus taustalla säilyttäen. Loppua kohden alkaa jalka kyllä vipattaa aivan vimmatusti, sen verran komeaa on meno. Yks kaks yllättäen palataan vielä reilun minuutin ajaksi kappaleen alun teemaan ja mikäs siinä, Ralf vakuuttelee taistelevansa pimeyttä vastaan, ja minä uskon. Johan tyrkkäsivät pojat spektaakkelin kehiin, hattu pois päästä ja pojot kehiin. 9½

Blood On Your Hands
- Hieman lisää vauhtia, alun riffit ovat kovin tutun kuuloiset, PF on käyttänyt aika lähelle samanlaisia jo aiemminkin. Sävy muuttuu kuitenkin nopeasti tuoreemmaksi. Ralffin ääneen pääsy kestää peräti 43 sekuntia ja säkeistö mennään läpi aika perusäänellä. Kertosäe on sanalla sanoen outo, eikä mitenkään mieleenpainuva. Parin minuutin kohdalla tulee väistämättä mieleen, että nyt on käsissä levyn rutiiniveto. Kertosäe on toki erikoinen, mutta koska se ei ole kovin innostava, niin tuntuu siltä, ettei kappale pääse missään vaiheessa kovin erikoiseen lentoon. Kitarasoolojen aikana taotaan oikein kunnolla, mutta kappaleen perussävy on ja pysyy aika monotonisena. Pieni notkahdus, kai sellainen on pakko sallia ? 7

The Curse Of Sharon
- Kovasti odotin kannanottoa taannoiseen Iron Maidenin ja Sharon Osbournen yhteenottoon, mutta ainakaan sanoitusten puolesta siitä ei ole kyse… Tarttuvasta alkuintrosta tulee mieleen joku kotimainen bändi, Sonata Arctica tai jotain, jälleen kerran en kuitenkaan saa kiinni mielleyhtymästä. Ralffin aloitus on räkäinen ja alleviivaava, laulusuoritus kuitenkin normalisoituu, palaten taas hassun räkäiseen ja selvääkin selvempään lausuntaan, uutta kokeilussa aivan selvästi. Kertosäe on hyvä, tarpeeksi moniosainen kiinnostaakseen, Ralf vie sen oikeille urille vakuuttavalla laulullaan. On hämmästyttävää, miten miehen ääni soi esim. tässä biisissä lähes täsmälleen yhtä hienosti kuin vaikkapa Gamma Rayn 1990-luvun alun tuotoksilla. Ne terveet elämäntavat, siinäkö salaisuus. Biisi toimii kokonaisuutena hienosti, fiilis on kuitenkin vähän kepeän oloinen ja se aivan viimeinen silaus jää puuttumaan. Silti, hyvää Primal Fear-tasoa, josta moni muu bändi olisi ikuisesti kiitollinen. 8½

Too Much Time
- Erittäin mielenkiintoinen laulumelodia alkuun, kunnon rääkäisy ja keskivertoa nopeampaan tempoon. Ensimmäisen varsinaisen säkeistön fiilis heittää kummasti aikakoneella jonnekin Gamma Rayn Insanity & Geniuksen aikoihin, todellakin, tämä kappale olisi voinut olla tuolla levyllä. Kertosäkeessä mennään tuosta introsta tutulla sävelellä, jotenkin äärimmäisen tarttuva ja hyvä viritelmä. Perussäkeistön poljento on melko raskas ja tausta pysyy melko möreän riffisenä koko ajan, Ralf vain leikittelee laulumelodioillaan sinne tänne. Kitarat kun saavat vallan 3 minuutin jälkeen, meno on melkoisen ärjyä ja sinne tänne poukkoilevaa. Perusteemaan palataan kuitenkin hienolla kahden kitaran yhteistyöllä, näyttää siltä, että kitaristin vaihdos on merkinnyt tähän astisen perusteella myös selvää tyylin vaihdosta, tuplaharmoniat ja muut fiilistelyt ovat joutuneet antamaan hieman enemmän sijaa rankemmalle ilmaisulle. Lopun vokaalivenytykset eivät ainakaan kappaletta huononna. Omituisen mielenkiintoinen viritelmä. 9-

Psycho
- Tymäkkää riffiä alkuun. Bassovetoinen jatko ja kokonaisfiilis heittää taas hieman tutunkuuloisen PF:n puolelle. Ralf laulaa vakuuttavasti ja nousu kertosäkeeseen muuttaa kappaletta selvästi kevyemmäksi. Hämäävää sinänsä, sillä itse kertosäe on melko repivä ”PSYCHOO, PSYCHOO MILLIONAIRE”, mitä hittoa se sitten tarkoittaakin. Puoliksi tässä mennään erittäin tutun kuuloisesti ja se toinen puoli on sitten vähän verevämpää materiaalia. Kitarasoolot ovat taas hieman kauempana siitä, mihin on totuttu viime vuosina. Puhuttu väliosa piristää biisiä, varsinkin taustalla kumpuavat rummut kuulostavat hyviltä, paluu kappaleen teemaan menee suoraan siihen kertsiin valmistavaan kevyempään osioon. Hyvästä yrityksestä huolimatta jotain jää hampaankoloon. 8-

World On Fire
- Heti aloituksesta on selvä, että nyt mennään taas tarttuvan namin puolelle. Useamman kappaleen tauon jälkeen palataan Seven Sealsin äänimaisemiin. Ei voi mitään, meikäläinen hyppää heti stratosfääriin, kun tämmöistä matskua alkaa tulla tuutista. Ralf laulaa hienosti ja laulumelodia on mahtava, kevyet orkestraatiot vellovat taustalla, kertosäe tarttuu taas kuin purkka tukkaan ja jopa perussäkeistöt mennään tarttuvissa merkeissä. Vajaaseen neljään minuuttiin saadaan mahdutettua kaikki se, mikä tekee kappaleesta sairaan kovan. Kovan alun jälkeen levyn taso notkahti kevyesti, loppuun tarvittiin juuri tälläistä korvakarkkia. Hymy venyy korviin, viimeisen 20 sekunnin kitarat venyttävät sen takaraivoon asti. 9½

The Man ( That I Don´t Know)
- Kolmas kerta toden sanoo. Tää ukko jota en tunne, menee vahvasti Everytime It Rainsin ja Fighting The Darknessin alueille. Ralf laulaa kuten vain hän osaa, mahtipontisen kauniin vakuuttavasti ja kappale soljuu vahvojen orkesterikuvioiden sävyttämänä rauhallisella temmolla eteenpäin. Itselle tulee sellainen fiilis, että pakostakin nojautuu tuolissa taaksepäin ja vain nauttii. Kivoja pikku tehosteita siellä täällä, tyylikkäät ”haunting”-kuiskaukset tuovat tunnelmaan tarvittavaa syvyyttä. Siis ihan vitun jylhän vakuuttavaa !!! Kitaraosasto innostuu maalailemaan oikein tosissaan ja reilut kuusi minuuttia kuluu niin, ettei huomaakaan. Ralf venyttää 04:08 – 04:19 tyylikkään 11 sekunnin vedon ja kruunaa muutenkin suorituksellaan koko biisin. Lopussa kitarat kuulostavat jännästi ihan Scorpionsilta, semmoinen fiilis vaan tulee soundista. Erittäin hitaasti feidaten levy kaatuu kohti loppuaan. Gimme five, tana. 9½

[Jussi K]

Hyvvää tekstiä, propsit vaivannäöstä. Lihavoinnilla oli vain (tai sitten mie olen jo liian vkonloppuilta-kaljapöhnässä ) jotenkin hankalampi lukea, kuin r-neidon hyväksi havaitulla peruspohjalta, tai kuten pitkien pätkien kohdalla, lainaustaustaa vasten.

Tämä uusin levy jää mielestäni hieman edelliselle Seven Sealsille, sekä sitä edeltäneelle Nuclear Fire-favoriitilleni. Siinä jaetulla kolmannella sijalla roikkuu at da moment Jaws Of Deathin kanssa. Jotenkin aika monta (ainakin toistaiseksi) mieleenjäämäntöntä biisiä mukana, vaikkakaan ei sentään Devil's Ground / Black Sun / s/t -"muuan helmi, paljon tylsää" -kuivuusasteissa roikuta.

Ylläri oli, ettei IC digannut nimibiisiä esmes tosiaankin kehnon startterin yläpuolelle. Mulle oli ensikuuntelulla päälimmäisin mieleenjäänyt tarttuvuudellaan. Myös Fighting The Darkness -eepos Seven Sealsin sinfonisimmat hetket mieleentuovilla pätkillään on ehdottoman onnistunut. Jos osaisin itse soittaa yhtään mitään, voisin todeta sen välisoittelun todella 'groovaavan'! Everytie It Rains ei minua säväyttänyt, muutenkin Simone Simons Epicoineen ei tuo muuta kuulemalta mieleen kuin geneerisyyttä vailla mitään merkittävää, joten en toisaalta ollut alkuunkaan tuosta kollaboraatiosta täpinöissäni. Sävellyksenäkin PF:n edellisen platan päätösbiisi pesee tämän hiturina milloin vain. Psycho (Millionaire ) on jotenkin hauska, tulee mieleen ekan levynsä oudoimmat hetket. Eli mitä väliä lyriikoista, kunhan vain scrrrreaming heavvy metttal!

[Iron Constable]

^No, muokkasin, ettei mikään ole PF:n maailmanvalloituksen tiellä !

Sign Of Fearin ja New Religionin keskinäinen paremmuus on esim. tänään kovin häilyvä käsite, New Religion nappaa biisinä paremmin kuin avausraita, jossa kuuntelen lähinnä Ralffin huikeaa laulua. Kokonaisuuten ovat aika tasoissa.

[Jussi K]

Tämähän on palvelua, hehe

Jokusen lisäkuuntelun myötä levy on nostanut osakkeitaan lisää. Ihmettelen itseäni, miten kesti näinkin pitkään huomata World On Firen olevan PF:n a-luokkaa! Hemmetin tarttuva heille perinteinen mättöpala ja albumin paras biisi nimikkoveisun kanssa. Samaten Face The Emptinessin tarjoama aiempaa kiipparipitoisempi henki toimii nyt paljonkin paremmin kuin aluksi.


Too Much Time on samalla erikoinen, uudenlainen & mukailen IC:n arviota toteamalla sen todellakin tuovan Gammojen Insanity & Geniuksen paremman puoliskon mieleen, tiedä nyt sitten miksi. Ei silläkään noin kummastuttavaa ja pysäyttävää kertsiveisausta ole.. tai sitten No Returnin tms. kanssa samanlainen "henki"? Samaten matkin lisää haukkumalla Blood On Your Handsin levyn paskimmaksi osaseksi. Aivan hemmetin kummallinen, tällä kertaa huonolla tavalla, idea bridgessä/kertosäkeessä. Ei toimi tällä ääniefektirintamalla uuden kokeilu, ei. Hieman samalla tavalla haukkaa -kuraa kuin avausbiisin Mat Sinner -taustahuudot. Päätösballadikin paranee vain joka kerta, kohta melkein Fighting The Darknessin tasolla! No ehkei kuitenkaan ihan yllä, mutta kuitenkin Evanescencemäistä Everytime It Rainsia paaaljon parempi sävellys.

[Iron Constable]

Parhaillaan soi päätösbiisi ja taas yksi kuuntelu lopuillaan. Jaksaa innostaa, pidän vuorokauden paussia ja nyt oli pakko pistää tulemaan.

En nyt viitsi muokkailla arvosteluni arvosanoja, mutta sen verran on pakko todeta, että The Curse Of Sharon ja New Religion ovat nostaneet osakkeitaan ainakin puolen pisteen verran kumpikin. Oikeastaan levy on tällä hetkellä minulle tasaisen varmaa hittiä, lukuunottamatta Blood On Your Handsia, joka on ja pysyy melkoisen yhdentekevänä biisinä. Psycho on toinen biisi, joka ei ole avautunut sen enempää ja pysyy tasollaan, ollen se toiseksi huonoin veisu tässä vaiheessa.

Loput ovatkin sitten täyttä terästä ja koko homma kiteytyy mielestäni World On Firen aloitukseen Ralffin sanoin : "Riding the wind in Toledo, I will follow the rising sun..." ja niin edespäin. Ekat 34 sekuntia ovat jotain huikean tarttuvaa ja siitä vielä nousu mahtavaan kertsiin. Täydellistä.

[Iron Constable]

Settilista ProgPowerista Atlantasta. Aika kova setti on, miinus Blood On Your Hands. Viisi biisiä yhteensä uudelta, tuo paskin veto mukaanlukien. Täytyy katella, onko Euroopan setti sama kun kiertue on jo käynnissä, mutta aika valmiilta näyttää.

Sign Of Fear
Rollercoaster
Face The Emptiness
Seven Seals
Angel In Black
Nuclear Fire
Iron Fist In A Velvet Glove
New Religion
Battalions Of Hate
Demons & Angels
Fighting The Darkness
Final Embrace
Metal Is Forever
----------
Blood On Your Hands
Chainbreaker
Eye Of An Eagle

[Jussi K]

Seven Seals
Angel In Black
Nuclear Fire

Uh, saakeli mikä trio biisejä. Eikä kaksi seuraavaakaan pahemmaksi oikeastaan laita. Muutoinkin ihan hyvältä näyttää, toki tuo encore-osuus on hieman outo että laitetaan paremmat (esmes. Demons And Angels & Final Embrace -helmet) ensin ja sitten nuo.. no, onhan se Chainbreaker ekan levyn avausbiisinä JP-'vaikutteineen' jonkinasteinen legendakappale. Battalions Of Haten ja Rollercoasterin ymppäämistä mie en oikeastaan myöskään käsitä; mutta saas nähdä tuleeko nähtyä täällä Oulussa (epätodennäköistä, perkele) vaiko työreisun päällä Hkissä U.D.O. -rundilla nyt sitten.

[Edward Mannerheim]

Ralf tehnyt soolodiilin. Mielenkiintoista kuulla minkälaista matskua on tulossa. Oliskohan Arjen mukana vierailemassa?

[Iron Constable]

^Yeah. Ostan. Tottakai. Mahtavaa ja upeeta. Ralf conquers you all.

[Iron Constable]

Primal Fear oli eilen hyvä. Bändi on käytännössä yhtä kuin laulaja Ralf Scheepers. Enpä ole vähään aikaan todistanut livenä noin hyvin levyillä kuultavaan suoritukseen pystyvää laulajaa. Veret seisautti jo aloitusraita, eli uuden levyn Sign Of Fear, jonka Ralf veti 1:1 levyn version kanssa. Enpä olisi ikinä uskonut, mutta kun omin korvin kuuli, niin pakko oli.

Keikan kovin veto oli ehdottomasti uutukaisen Face The Emptiness, joka on levyllä täydellinen, kuten oli livenäkin. Nuclear Fire, Rollercoaster, Seven Seals, Fighting The Darkness, Final Embrace, Demons And Angels, Angel In Black ja Metal Is Forever toimivat kaikki täysillä.

Jos haetaan miinuksia, niin settilistaa saisivat kyllä viilata. Running In The Dust, Chainbreaker ja Battalions Of Hate esimerkiksi ovat sen verran perusjyrää, että sitä samaa riffiä ei jaksaisi ainakaan livenä kovin montaa kertaa kuunnella. Iron Fist In A Velvet Glove ei myöskään jostain syystä toiminut toivotulla tavalla.

Bändi on ammattitaitoinen ja homma on suvereenisti hanskassa, mutta tämä uusi, ainakin kiertueella mukana oleva 80-luvulta kotoisin olevan reliikin näköinen Alex Beyroth ei oikein vakuuttanut. Vähän tuntuivat koreografiat ja osittain soittokin olevan välillä hukassa. Rutiinin puutetta, ehkä. Tuplakitarat eivät vaan soineet siten, kuin noilla muutamalla dvd-keikalla, mitä olen nähnyt. Eli Stefan Leibingille uusi kaveri, kiitos. Toi kitaristien juoksu sisään/ulos alkaa vähitellen kyllästyttää. Pohjanoteerauksena oli sen yhden soolon soitto niskan takana, ei helvetti

Suht harvalukuinen yleisö oli erittäin hyvin mukana ja bändi tuntui arvostavan osallistumista. Erittäin hyvä fiilis läpi keikan. Ja vetihän Ralf yllättäen Maamme-laulusta yhden säkeistön suomeksi, me tietenkin mukana. Hiukka pisti naurattamaan, mutta niin bändiäkin. Kunnon yleisönkosiskelua.

Tämän keikan perusteella Ralf on ylivoimainen. Äijä on pitänyt pitkästä urasta huolimatta äänensä mahtavassa kunnossa. Ensinnäkään moni ei pysty vetämään edes levylle sellaista kamaa kuin Ralf, saati sitten pääsisi livenä lähellekään. Ei kompromisseja, ei oikomisia, kaikki onnistui. Helvetin mahtavaa. Total support.

Pyhäpaidaksi tarttui mukaan tyylikäs New Religion t-paita, hinta siedettävät 20 euroa. Hyvää bändiä pitää kannattaa, näinä vaikeina aikoina. Näyttipä noita paitoja menneen muillekin, parikymmentä ainakin kävi samoilla ostoksilla.

Paljon parempaa tunnelmaa, kuin Metal Is Forever-biisin aikana ei keikoilla saa aikaiseksi. Primal Fear + U.D.O. oli todellakin 22 euron arvoinen sijoitus.

[Jussi K]

P tämä uusi, ainakin kiertueella mukana oleva 80-luvulta kotoisin olevan reliikin näköinen Alex Beyroth ei oikein vakuuttanut. Vähän tuntuivat koreografiat ja osittain soittokin olevan välillä hukassa. Rutiinin puutetta, ehkä. Tuplakitarat eivät vaan soineet siten, kuin noilla muutamalla dvd-keikalla, mitä olen nähnyt. Eli Stefan Leibingille uusi kaveri, kiitos.

Sillähän on eli juuri rundin tältä osalta estynyttä Leibingiä oli tuuramassa tämä Jaws Of Death -kakkoslevyn rundilla (& sittemmin Silent Forcessa) soittanut Beyrodt. Henny Wolter oli nyt tämä toinen, parempi, huikealla fiiliksellä soittanut (joskin kertaalleen bändistä ulkonakäynyt, kun debyyttilevyn Tom Naumann palasi paskalle Devil's Groundille) kitaristi.

Hieno oli keikka, kuten Zapperille & IC:lle totesinkin, "siinä oli kaikkea". Miekin heittäisin Battalions Of Haten & Running In The Dustin pois, samaten kuin käsittämättömän valinnan soittaa uusimman heikoin raita Blood On Your Hands kummine kertosäkeineen. Debyytillä nyt ei liiemmin Promised Landin ja parin muun lisäksi olekaan; Formula One? hrr.. Ralf totesi Udon aikana kättä paiskatessani, ettei kaikkea voi tietenkään soittaa. Mutta olisi bändin top 5 -biisi Lightyears From Home silti relevantti noiden 10 v vanhojen täytebiisien sijaan. Kuulemma ed. iltana bussissa oli saanut maammelaulu-idean ja yksin googlesta opetellut sanat aika hiton hyvin meni siihennähden. Yllättävää oli että tämä lavalla aina isolta näyttänyt pala-Ralf oli melkeinpä yhtä lyhyt kuin miekin, noin se habitus kai vaikuttaa.

Mutta hieno keikka tosiaan, Nuclear Fire, Seven Seals, Final Embrace, Demons And Angels, New Religion, Angel In Black.. melkoinen ässäliuta biisejä Fighting The Darkness oli myös toimiva noinkin pitkäksi biisiksi keikkakäytössä.

[tsorl]

Ralf oli vireessä Teatriallakin, mainio keikka. Biisejä en tietenkään osannut ja olisi 70% yleisöstä voinut tulla pois sieltä kalja-alueelta mutta eipä haitannut ketään lavalla tai sen edessä. Ralf siis tosiaan erityisesti vakuutti, kaiken veti nappiin, pro äijä. Uusi levy lähti mukaan ja kuulostaapa monta kertaa virkeämmältä bändiltä kuin niillä vanhoilla.
UDO jäi väliin kiinnostus- ja univajeen takia mutta onpa tuo pariin kertaan nähtykin...

[Iron Constable]

^Paljonkos oli populaa Teatrialla, noin suurinpiirtein. Ja noista kitaristeista, Wolteriahan mä sattana tarkoitin, mutta meni taas nakit solmuun. Eli Wolter + Leibing kiitos, toki ymmärrän jos on esteitä, mutta tota Alex-pojua en ainakaan livenä toivoisi enää näkeväni. Jäiks.

[Relic]

^Paljonkos oli populaa Teatrialla, noin suurinpiirtein.

Pari sataa.

[Iron Constable]

^*tun onnetonta. Oikeesti.

[Iron Constable]

Suomi-poikain väsäämä erinomainen haastattelu Ralffin kanssa Primal Fearista, menneestä, nykyisestä ja tulevasta taannoisen Hesan-keikan yhteydessä. Ketä kiinnostaa niin linkkiä painaa hän, meni tovi tuota lukiessa, mutta harvinaisen paljon asiaa oli tässä jutussa. Oiva esimerkki hyvästä haastattelusta.

http://www.metal-rules.com/zine/index.p ... ew&id=1167

[Iron Constable]

Primal Fear starttaa huhtikuun lopussa 10-vuotis juhlakiertueelle. Muutama keikka on jo varmistettu, Suomea tuskin joukkoon tulee, ellei sitten jonnekin festareille ? No, omana kiertueenaan kiertävät Mystic Prophecyn, jo varmistunut, ja jonkun kolmannen bändin kanssa. Kyllähän tuokin kattaus kelpaisi, täytyy sivusilmällä vilkuilla keikkapäivien varmistuksia.