Running Wild
Moderator: The Killer Krew
Ei tässä mitään kultasormi-soundeja olla hakemassa, tosin mitään Sädärin 'sairaala soundeja' (lol) ei ole 'Port Royal' -levyllä havaittavissa. Kertosäkeet, ai että sitä juhlaa.Jussi K wrote:^ Höpölöpö, BHI:lla sitä DOG-tyylistä raivoa ja vihaa vasta onkin, PR:llä kun se usein parjattu kehno tuotanto syö jo sen puolen veks.
Höh, enpä jotenkin aiemmin huomannutkaan, vaikka itse tuon Best Of Adrian -biisilistan tuonne olen postannutkin että 2002 vuoden kehno levynavaaja Welcome To Hell on pitänyt tunkea kahteen kertaan mukaan.. olisihan siellä samanvuoden Live -tuplalla ollut jokin kolmaskin klassikko/helmi napata tilalle. Noh, kaisse Rolf tykkää sitten tuosta. Ämpärisoitinkäyttöön tuli ripattua kirjastosta tuo, kaikki G.U.N. -firman(kin) levyt kun hyllystä löytyy.
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Tässä on viimeaikoina tullut taas yli vuoden mittaisen tauon jälkeen hurahdettua Running Wildin musiikkiin. Kaikki levyt Gates To Purgatorysta Masqueradeen olen kuunnellut muistin virkistämiseksi, eikä tarvinnut pettyä yhteenkään niistä. Jopa aiemmin väheksymäni levyt ovat nostaneet osakkeitaan merkittävästi (täytyy ostaa ne pari aiemmin rahapulassa myymääni RW-lättyä takaisin hyllyyn piakkoin 
). Kirjoitin kaikista levyistä tuohon Masqueradeen asti pienet kommentit, jotka voisin postata tänne muidenkin ihmeteltäväksi:
Gates To Purgatory (1984)
Debyyttialbumi Gates To Purgatory on kaikessa yksinkertaisessa metallisuudessaan kiehtonut meikäläistä aina ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Meininki on paikoin kuin Venomin levyillä tai jopa hetkittäin kuin Di’Anno –eran Maidenilla. Erityisesti Genghis Khan biisi on muutenkin kuin vain nimensä puolesta erittäin Iron Maiden –henkinen rykäisy. Tummasävyiset lyriikat uppoavat meikäläiselle oikein mainiosti, mutta toimivaa on musiikkikin. Kaikki levyn biisit ovat vähintään perushyviä heavy metal –ralleja, mutta ylitse muiden nousevat mielestäni Soldiers Of Hell, Victim Of State Power ja Black Demon. Myös bändin nimikkokappale Prisoner Of Our Time on toimiva esitys, vaikka kertosäe on itseäni alkanut hieman kyllästyttämään. Vaikka levyllä on RW:n eliittiin lukeutuvia kappaleita, niin kokonaisuutena se ei kuitenkaan pärjää parhaille merirosvoaikojen levytyksille. Energinen metal-albumi tämä Gates To Purgatory on kuitenkin.
Arvosana: 4/5
Branded And Exiled (1985)
Meikäläisen kirjoissa tämä Branded And Exiled hakkaa debyytin kokonaisuuden tasolla jopa yllättävänkin selvästi. Tyylillisesti levy ei eroa merkittävästi edeltäjästään, mutta Running Wildin myöhempien aikojen tyylisiä erinomaisia melodisia kitarahetkiä on kuultavissa enemmän. Realm Of Shades on biiseistä ehdoton suosikkini pelkästään kitarointiensa puolesta. Myös nimikkobiisi Branded And Exiled on (melkein liiallisestakin) hittimäisyydestään huolimatta aivan tajuttoman kova kappale. Evil Spirit puolestaan osoittaa levyn hitaamman tunnelmoinnin olevan myöskin ensiluokkaista, eikä Chains And Leatheria hauskempaa lopetusta voisi kuvitellakaan: erittäin hyvä metal-anthem. Kauttaaltaan levy on tasaisen vahva, enkä löydä siitä mitään erityistä kritisoimisen aihetta.
Arvosana: 4½/5
Under Jolly Roger (1987)
Vain reilut 35 minuuttia kestävä Under Jolly Roger oli bändin ensimmäinen merirosvoteemainen levytys. Musiikillisesti Under Jolly Roger on tasaisen vahva heavy metal –kattaus aina Iron Maidenin, Judas Priestin ja Acceptin hengessä, Running Wildin omaa soundia unohtamatta. Meikäläiselle levyn ainoa todellinen tapporaita on toimivan perusheavy–riffin omaava Raw Ride. Kiitettävän rajalle kohoavia sävellyksiä on toki muitakin: Under Jolly Roger (klassikko jo syntyessään), Beggar’s Night ja Raise Your Fist. Levyn tylsin rykäisy on itseään toistava War In The Gutter. Muita keskinkertaisemman puolella vajoavia kappaleita en levyltä löydä, vaan kaikki loput biisit ovat vähintäänkin hyviä. Land Of Ice on eeppisemmän tunnelman omaava fiilistely (biisistä tulee mieleen jopa Bathoryn viikinkiaikakauden tuotanto), kun taasen Diamonds Of The Black Chest ja Merciless Game nopeampia perushyviä esityksiä. Running Wild osoitti Under Jolly Rogerilla(kin), että bändi osasi 80-luvulla tehdä laatualbumeita toinen toisensa perään.
Arvosana: 4/5
Port Royal (1988)
Tällä levyllä soitti ihanteellinen Running Wild –kokoonpano, sillä rytmiryhmä Finley-Becker oli omiaan tukemaan Rock’N Rolfin mainioita kitarointeja. Biisimateriaali vaihtelee Port Royalilla pitkälti erittäin hyvän ja erinomaisen välillä. Kokonaisuuden tasolla Port Royalin –kattaus on tasapainoinen ja nautittavan onnistunut. Uaschitschun, Conquistadores, Calico Jack ja lyhyt instrumentaali Final Gates kuuluvat kaikki minun kirjoissani RW:n tuotannon ehdottomaan parhaimmistoon. Myös levyn nimikkobiisi on hehkuttamisen arvoinen. Ainoa heikompi raita on mitäänsanomaton Into The Arena, joka jää keskinkertaiseksi power metal –rykäykseksi. Edellä mainitun kappaleen lisäksi levyn ainoat heikkoudet löytyvät sen äänimaailmasta, mutta eipähän hiljaiset soundit pidemmän päälle haittaa. Volyyminappulaa voi aina tarpeen vaatiessa kääntää kovemmalle. Port Royal on ehdottomasti yksi Running Wildin parhaimmista levykokonaisuuksista.
Arvosana: 4½/5
Death or Glory (1989)
Kolmella sanalla ilmaistuna: bändin timanttisin levykokonaisuus. Soitannollisesti Death or Glory on selvästi parempi kuin kaikki sitä seuranneet Running Wild -studioalbumit. Merkittävin ero löytyy rumpusektorilta, sillä Iain Finlayn soittotyyli on juuri sellainen, josta minä pidän. Erittäin toimivaa pikkukikkailevaa heavy metal –soitantaa. Kun Jens Beckerin bassottelu täydentää mainiosti rytmiryhmän, niin jossiteltavaa ei siltä puolelta löydy laisinkaan. Runnin Wildin ollessa kyseessä on tietenkin nostettava esiin pääpiru Rolf Kasparek, jonka eläytyvä vokalisointi sekä elämää suuremmat kitarailoittelut niin riffien kuin soolojenkin puolesta on korvia hivelevän tyylikästä. Biisimateriaali on täynnä toinen toistaan parempia heavy metal –anthemeita, joiden järjestykseen laittaminen on lähes mahdoton tehtävä. Jotain äärimmäisen pientä kritisoimisen aihetta löytyy biiseistä Running Blood ja Death Or Glory, mutta kokonaisuudessaan erittäin hyviä vetoja ovat nekin. Erityismaininta on annettava vielä remasteroidun version bonusraidalle Wild Animalille, joka on kertakaikkisen upea kappale niin musiikillisesti kuin lyriikoiltaankin. Varsinaisen levyn biiseistä edes Top-3:en listaaminen on liian vaikea tehtävä. Palaan asiaan joskus vuosien päästä, kun osaan järjestää biisit parhausjärjestykseen.
Arvosana: 5/5
Blazon Stone (1991)
En tiedä, minkä takia tämä Blazon Stone ei joskus aikoinaan maistunut meikäläiselle kuin osittain, sillä nyt pitkän tauon jälkeen levy kuulostaa taas kerrassaan loistavalta. Voisin jopa nostaa tämän lätyn samalle viivalle Black Hand Innin kanssa, mikä ei todellakaan meikäläisen tuntien ole mikään pikku juttu. Ainoa keskinkertaisempi biisi on Billy The Kid, kun taas juuri hyvän puolelle pelastuvat esitykset ovat minun korvaani Slavery ja Bloody Red Rose. Oikeastaan kaikki muut levyn biisit ovat vähintään kiitettävän tuntumassa tai kirkkaasti kiitettäviä rykäisyjä. Hieman muiden yläpuolelle nostaisin kolmikon Lonewolf, Little Big Horn ja Rolling Wheels. Aivan tuntumassa tulevat mm. Jens Beckerin näppärä sävellys Straight To Hell, Fire And Ice ja kertosäkeellään kiehtova Heads Or Tails. Toki myös nimikkobiisi, White Masque, instrumentaali Over The Rainbow ja pätevä Thin Lizzy –coveri Genocide ovat oikein tyylikkäitä heavy-biisejä. Rolf Kasparek on kova luu!
Arvosana: 4½/5
Pile Of Skulls (1992)
Pile Of Skulls on varsin tasaisen vahva kokonaisuus, mutta niitä total killer –biisejä ei löydy samalla tavoin kuin Blazon Stonelta. Levyn nimibiisi Pile Of Skulls on mielestäni harvinaisen tylsä ja keskinkertainen sävellys. Biisin tekijänä on kunnostautunut Rolfin sijasta Axel Morgan. Myös Jeanning’s Revenge uhkaa hukkua puuduttavuuden puolelle, mutta toimivat kitarahetket pelastavat kappaleen juuri ja juuri perustoimivaksi ralliksi. Kahta edellä mainittua esitystä lukuun ottamatta levyn materiaali on tasaisen hyvää (joskin aavistuksen ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä). Tajunnan räjäyttäviksi kappaleiksi nousevat Lead Or Gold, White Buffalo ja RW:n tuotannon parhaimmistoon lukeutuva eeppinen Treasure Island. Albumi sisältää ison tukun laadukasta Running Wildia, mutta jää osiltaan aavistuksen puolitiehen. Levy olisi siis voinut olla jopa parempikin, mutta kyllä sitä tällaisenaankin mielellään kuuntelee.
Arvosana:4/5
Black Hand Inn (1994)
Tämä oli se levy, jonka kautta tutustuin Running Wildiin joskus 2005-vuoden keväällä. Levy on paitsi tunnearvoltaan, niin myös biisimateriaaliltaan toimiva paketti. Kansikuva on RW:n upein ja lyriikoiden kerronta myöskin erittäin hienosti toteutettua. Levyltä löytyy esim. Death Or Gloryyn verrattuna enemmän power metal –tyylistä rumputyöskentelyä, mikä ei ole koskaan ollut täysin se meikäläisen teekupillinen. Myönnettävä toki on, että useisiin levyn kappaleisiin edellä mainittu rumputuli sopii varsin kivuttomasti. Hienoja kappaleita on levy täynnä, mutta parhaiden palojen valitseminen ei kuitenkaan ole kovin vaivalloista. Genesis (The Making And The Fall Of Man) on oma lempparini levyltä, mutta myös yksi Running Wildin tuotannon erinomaisimmista esityksistä. Parhaimmistoon nostaisin myös nelikon: Soulless, Fight The Fire Of Hate, Freewind Rider ja Dragonmen. Heikkoja esityksiä ei Black Hand Inniltä löydy, mutta kiitettäviä raitoja saisi olla vielä muutama kappale lisää. Remasteroidun version bonusraita Dancing on A Minefield mahtuisi mielestäni levylle kevyesti, sillä niin toimiva "2 Minutes To Midnight –henkinen" heavy metal –kappale se kuitenkin on.
Arvosana: 4½/5
Masquerade (1995)
Masquerade on yllättävän hyvä levykokonaisuus (lue: parempi kuin muistin) täynnä toimivia kertosäkeitä ja tyylikkäitä kitaraosioita. Tylsempiä esityksiä ovat lähinnä vain Soleil Royal ja Wheel Of Doom, mutta pieneksi heikkoudeksi on luettava myös levyn mitäänsanomaton rumputyöskentely. Lyriikkapuolella on mukana simppeleitä, mutta erittäin toimivia tekstejä. Löytyy merirosvomentaliteettia, mutta myös paljon yleistä yhteiskuntakritiikkiä. Kertosäkeet ovat pääasiassa jopa hävettävän tarttuvia, mutta pääosin erittäin mainioita. Black Soul –kappaleen kertosäe on ehdottomasti RW:n tuotannon kärkikastia. Myös Men In Black ja Rebel At Heart omaavat upeat kerto-osiot. Edellä mainittujen kolmen huippuraidan lisäksi mainitsemisen arvoisia ovat Underworld, Lions Of The Sea ja Metalhead. Remasteroidun version bonuksena on kaiken kukkuraksi helvetin hieno alkuaikojen Running Wild –biisi Bones To Ashes. Kyllä tämä Masquerade on yllättävän kova lätty, vaikka ei sitä edeltäneelle Black Hand Innille aivan pärjääkään.
Arvosana: 4/5
Ajatuksia RW:n uudemmista levyistä tulossa myöhemmin, jahka saan ne otettua kuunteluun.
). Kirjoitin kaikista levyistä tuohon Masqueradeen asti pienet kommentit, jotka voisin postata tänne muidenkin ihmeteltäväksi:Gates To Purgatory (1984)
Debyyttialbumi Gates To Purgatory on kaikessa yksinkertaisessa metallisuudessaan kiehtonut meikäläistä aina ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Meininki on paikoin kuin Venomin levyillä tai jopa hetkittäin kuin Di’Anno –eran Maidenilla. Erityisesti Genghis Khan biisi on muutenkin kuin vain nimensä puolesta erittäin Iron Maiden –henkinen rykäisy. Tummasävyiset lyriikat uppoavat meikäläiselle oikein mainiosti, mutta toimivaa on musiikkikin. Kaikki levyn biisit ovat vähintään perushyviä heavy metal –ralleja, mutta ylitse muiden nousevat mielestäni Soldiers Of Hell, Victim Of State Power ja Black Demon. Myös bändin nimikkokappale Prisoner Of Our Time on toimiva esitys, vaikka kertosäe on itseäni alkanut hieman kyllästyttämään. Vaikka levyllä on RW:n eliittiin lukeutuvia kappaleita, niin kokonaisuutena se ei kuitenkaan pärjää parhaille merirosvoaikojen levytyksille. Energinen metal-albumi tämä Gates To Purgatory on kuitenkin.
Arvosana: 4/5
Branded And Exiled (1985)
Meikäläisen kirjoissa tämä Branded And Exiled hakkaa debyytin kokonaisuuden tasolla jopa yllättävänkin selvästi. Tyylillisesti levy ei eroa merkittävästi edeltäjästään, mutta Running Wildin myöhempien aikojen tyylisiä erinomaisia melodisia kitarahetkiä on kuultavissa enemmän. Realm Of Shades on biiseistä ehdoton suosikkini pelkästään kitarointiensa puolesta. Myös nimikkobiisi Branded And Exiled on (melkein liiallisestakin) hittimäisyydestään huolimatta aivan tajuttoman kova kappale. Evil Spirit puolestaan osoittaa levyn hitaamman tunnelmoinnin olevan myöskin ensiluokkaista, eikä Chains And Leatheria hauskempaa lopetusta voisi kuvitellakaan: erittäin hyvä metal-anthem. Kauttaaltaan levy on tasaisen vahva, enkä löydä siitä mitään erityistä kritisoimisen aihetta.
Arvosana: 4½/5
Under Jolly Roger (1987)
Vain reilut 35 minuuttia kestävä Under Jolly Roger oli bändin ensimmäinen merirosvoteemainen levytys. Musiikillisesti Under Jolly Roger on tasaisen vahva heavy metal –kattaus aina Iron Maidenin, Judas Priestin ja Acceptin hengessä, Running Wildin omaa soundia unohtamatta. Meikäläiselle levyn ainoa todellinen tapporaita on toimivan perusheavy–riffin omaava Raw Ride. Kiitettävän rajalle kohoavia sävellyksiä on toki muitakin: Under Jolly Roger (klassikko jo syntyessään), Beggar’s Night ja Raise Your Fist. Levyn tylsin rykäisy on itseään toistava War In The Gutter. Muita keskinkertaisemman puolella vajoavia kappaleita en levyltä löydä, vaan kaikki loput biisit ovat vähintäänkin hyviä. Land Of Ice on eeppisemmän tunnelman omaava fiilistely (biisistä tulee mieleen jopa Bathoryn viikinkiaikakauden tuotanto), kun taasen Diamonds Of The Black Chest ja Merciless Game nopeampia perushyviä esityksiä. Running Wild osoitti Under Jolly Rogerilla(kin), että bändi osasi 80-luvulla tehdä laatualbumeita toinen toisensa perään.
Arvosana: 4/5
Port Royal (1988)
Tällä levyllä soitti ihanteellinen Running Wild –kokoonpano, sillä rytmiryhmä Finley-Becker oli omiaan tukemaan Rock’N Rolfin mainioita kitarointeja. Biisimateriaali vaihtelee Port Royalilla pitkälti erittäin hyvän ja erinomaisen välillä. Kokonaisuuden tasolla Port Royalin –kattaus on tasapainoinen ja nautittavan onnistunut. Uaschitschun, Conquistadores, Calico Jack ja lyhyt instrumentaali Final Gates kuuluvat kaikki minun kirjoissani RW:n tuotannon ehdottomaan parhaimmistoon. Myös levyn nimikkobiisi on hehkuttamisen arvoinen. Ainoa heikompi raita on mitäänsanomaton Into The Arena, joka jää keskinkertaiseksi power metal –rykäykseksi. Edellä mainitun kappaleen lisäksi levyn ainoat heikkoudet löytyvät sen äänimaailmasta, mutta eipähän hiljaiset soundit pidemmän päälle haittaa. Volyyminappulaa voi aina tarpeen vaatiessa kääntää kovemmalle. Port Royal on ehdottomasti yksi Running Wildin parhaimmista levykokonaisuuksista.
Arvosana: 4½/5
Death or Glory (1989)
Kolmella sanalla ilmaistuna: bändin timanttisin levykokonaisuus. Soitannollisesti Death or Glory on selvästi parempi kuin kaikki sitä seuranneet Running Wild -studioalbumit. Merkittävin ero löytyy rumpusektorilta, sillä Iain Finlayn soittotyyli on juuri sellainen, josta minä pidän. Erittäin toimivaa pikkukikkailevaa heavy metal –soitantaa. Kun Jens Beckerin bassottelu täydentää mainiosti rytmiryhmän, niin jossiteltavaa ei siltä puolelta löydy laisinkaan. Runnin Wildin ollessa kyseessä on tietenkin nostettava esiin pääpiru Rolf Kasparek, jonka eläytyvä vokalisointi sekä elämää suuremmat kitarailoittelut niin riffien kuin soolojenkin puolesta on korvia hivelevän tyylikästä. Biisimateriaali on täynnä toinen toistaan parempia heavy metal –anthemeita, joiden järjestykseen laittaminen on lähes mahdoton tehtävä. Jotain äärimmäisen pientä kritisoimisen aihetta löytyy biiseistä Running Blood ja Death Or Glory, mutta kokonaisuudessaan erittäin hyviä vetoja ovat nekin. Erityismaininta on annettava vielä remasteroidun version bonusraidalle Wild Animalille, joka on kertakaikkisen upea kappale niin musiikillisesti kuin lyriikoiltaankin. Varsinaisen levyn biiseistä edes Top-3:en listaaminen on liian vaikea tehtävä. Palaan asiaan joskus vuosien päästä, kun osaan järjestää biisit parhausjärjestykseen.
Arvosana: 5/5
Blazon Stone (1991)
En tiedä, minkä takia tämä Blazon Stone ei joskus aikoinaan maistunut meikäläiselle kuin osittain, sillä nyt pitkän tauon jälkeen levy kuulostaa taas kerrassaan loistavalta. Voisin jopa nostaa tämän lätyn samalle viivalle Black Hand Innin kanssa, mikä ei todellakaan meikäläisen tuntien ole mikään pikku juttu. Ainoa keskinkertaisempi biisi on Billy The Kid, kun taas juuri hyvän puolelle pelastuvat esitykset ovat minun korvaani Slavery ja Bloody Red Rose. Oikeastaan kaikki muut levyn biisit ovat vähintään kiitettävän tuntumassa tai kirkkaasti kiitettäviä rykäisyjä. Hieman muiden yläpuolelle nostaisin kolmikon Lonewolf, Little Big Horn ja Rolling Wheels. Aivan tuntumassa tulevat mm. Jens Beckerin näppärä sävellys Straight To Hell, Fire And Ice ja kertosäkeellään kiehtova Heads Or Tails. Toki myös nimikkobiisi, White Masque, instrumentaali Over The Rainbow ja pätevä Thin Lizzy –coveri Genocide ovat oikein tyylikkäitä heavy-biisejä. Rolf Kasparek on kova luu!
Arvosana: 4½/5
Pile Of Skulls (1992)
Pile Of Skulls on varsin tasaisen vahva kokonaisuus, mutta niitä total killer –biisejä ei löydy samalla tavoin kuin Blazon Stonelta. Levyn nimibiisi Pile Of Skulls on mielestäni harvinaisen tylsä ja keskinkertainen sävellys. Biisin tekijänä on kunnostautunut Rolfin sijasta Axel Morgan. Myös Jeanning’s Revenge uhkaa hukkua puuduttavuuden puolelle, mutta toimivat kitarahetket pelastavat kappaleen juuri ja juuri perustoimivaksi ralliksi. Kahta edellä mainittua esitystä lukuun ottamatta levyn materiaali on tasaisen hyvää (joskin aavistuksen ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä). Tajunnan räjäyttäviksi kappaleiksi nousevat Lead Or Gold, White Buffalo ja RW:n tuotannon parhaimmistoon lukeutuva eeppinen Treasure Island. Albumi sisältää ison tukun laadukasta Running Wildia, mutta jää osiltaan aavistuksen puolitiehen. Levy olisi siis voinut olla jopa parempikin, mutta kyllä sitä tällaisenaankin mielellään kuuntelee.
Arvosana:4/5
Black Hand Inn (1994)
Tämä oli se levy, jonka kautta tutustuin Running Wildiin joskus 2005-vuoden keväällä. Levy on paitsi tunnearvoltaan, niin myös biisimateriaaliltaan toimiva paketti. Kansikuva on RW:n upein ja lyriikoiden kerronta myöskin erittäin hienosti toteutettua. Levyltä löytyy esim. Death Or Gloryyn verrattuna enemmän power metal –tyylistä rumputyöskentelyä, mikä ei ole koskaan ollut täysin se meikäläisen teekupillinen. Myönnettävä toki on, että useisiin levyn kappaleisiin edellä mainittu rumputuli sopii varsin kivuttomasti. Hienoja kappaleita on levy täynnä, mutta parhaiden palojen valitseminen ei kuitenkaan ole kovin vaivalloista. Genesis (The Making And The Fall Of Man) on oma lempparini levyltä, mutta myös yksi Running Wildin tuotannon erinomaisimmista esityksistä. Parhaimmistoon nostaisin myös nelikon: Soulless, Fight The Fire Of Hate, Freewind Rider ja Dragonmen. Heikkoja esityksiä ei Black Hand Inniltä löydy, mutta kiitettäviä raitoja saisi olla vielä muutama kappale lisää. Remasteroidun version bonusraita Dancing on A Minefield mahtuisi mielestäni levylle kevyesti, sillä niin toimiva "2 Minutes To Midnight –henkinen" heavy metal –kappale se kuitenkin on.
Arvosana: 4½/5
Masquerade (1995)
Masquerade on yllättävän hyvä levykokonaisuus (lue: parempi kuin muistin) täynnä toimivia kertosäkeitä ja tyylikkäitä kitaraosioita. Tylsempiä esityksiä ovat lähinnä vain Soleil Royal ja Wheel Of Doom, mutta pieneksi heikkoudeksi on luettava myös levyn mitäänsanomaton rumputyöskentely. Lyriikkapuolella on mukana simppeleitä, mutta erittäin toimivia tekstejä. Löytyy merirosvomentaliteettia, mutta myös paljon yleistä yhteiskuntakritiikkiä. Kertosäkeet ovat pääasiassa jopa hävettävän tarttuvia, mutta pääosin erittäin mainioita. Black Soul –kappaleen kertosäe on ehdottomasti RW:n tuotannon kärkikastia. Myös Men In Black ja Rebel At Heart omaavat upeat kerto-osiot. Edellä mainittujen kolmen huippuraidan lisäksi mainitsemisen arvoisia ovat Underworld, Lions Of The Sea ja Metalhead. Remasteroidun version bonuksena on kaiken kukkuraksi helvetin hieno alkuaikojen Running Wild –biisi Bones To Ashes. Kyllä tämä Masquerade on yllättävän kova lätty, vaikka ei sitä edeltäneelle Black Hand Innille aivan pärjääkään.
Arvosana: 4/5
Ajatuksia RW:n uudemmista levyistä tulossa myöhemmin, jahka saan ne otettua kuunteluun.
-
IndianaJones
- Taka-ampuja
- Posts: 1167
- Joined: Tue Sep 21, 2004 19:02
- Location: Espoo
^Kiitos suuri Hammerille, josko tästä jossain välissä noiden hehkutusten takia muistaisi Running Wildilta pari plättyä ostaa hyllyyn.
Port Royalia olen itse pitänyt ehdottomasti parhaana levynä (läheskään kaikkia en ole kuullut, Pile Of Skulls, Black Hand Inn, Under Jolly Roger ja Death Or Glory kaikki enemmän tai vähemmän muistissa), enkä ymmärrä tuota yleisesti vallitsevaa Into the Arenan mollaamista, pätevää riffittelyä meikäläisen korvaan. Black Hand Inn oli alkuun pienoinen pettymys, mutta on sittemmin nostanut päätään ja ihan mielellään sen silloin tällöin soittimessa pyöräyttää. Äänimaailma vain hivenen jyystää korvaa, rummut melko kamalat ja turhan eteen miksatut.
Toivonmukaan sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni ja ostettua ainakin pari noista kasariaikojen klassikoista hyllyyn. Kiitos suuri vielä kerran, on aina ilo lukea kun joku vähän paneutuu levyihin ja pistää mielipiteitä kehiin.
Port Royalia olen itse pitänyt ehdottomasti parhaana levynä (läheskään kaikkia en ole kuullut, Pile Of Skulls, Black Hand Inn, Under Jolly Roger ja Death Or Glory kaikki enemmän tai vähemmän muistissa), enkä ymmärrä tuota yleisesti vallitsevaa Into the Arenan mollaamista, pätevää riffittelyä meikäläisen korvaan. Black Hand Inn oli alkuun pienoinen pettymys, mutta on sittemmin nostanut päätään ja ihan mielellään sen silloin tällöin soittimessa pyöräyttää. Äänimaailma vain hivenen jyystää korvaa, rummut melko kamalat ja turhan eteen miksatut.
Toivonmukaan sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni ja ostettua ainakin pari noista kasariaikojen klassikoista hyllyyn. Kiitos suuri vielä kerran, on aina ilo lukea kun joku vähän paneutuu levyihin ja pistää mielipiteitä kehiin.
Hmmm.... tää taitaa olla nyt sit mun pualest täss...
Riffittelyssä ei sinällään ole vikaa, mutta tylsähkö power-rumpalointi ja vaatimaton kertosäe tiputtavat pisteitä aika lailla. Minun korvaani täysin hajuton, väritön ja mauton raita. Mikäli tuon Into the Arenan tilalla olisi yksi tapporaita, niin levy taistelisi oikestikin RW:n parhaimman albumin tittelistä. Nyt sitä ykkössijaa pitää (lähes) täydellinen Death or Glory.IndianaJones wrote:enkä ymmärrä tuota yleisesti vallitsevaa Into the Arenan mollaamista, pätevää riffittelyä meikäläisen korvaan.
Samaa mieltä. Siinä ne Black Hand Innin suurimmat viat tulivatkin mainittua. Rumpusuoritus on harvinaisen tylsä, eikä heikohko miksaus paranna rumpusektoria lainkaan. Biisimateriaali on pääasiassa kyllä pirullisen toimivaa.IndianaJones wrote:Äänimaailma vain hivenen jyystää korvaa, rummut melko kamalat ja turhan eteen miksatut.
Mars, kauppaan siitä! Ainakin Death Or Glory mukaan ja tehokuunteluun. Hyvä, että meikäläisen hehkutukset kelpasivat. Masqueradea uudemmista levyistä saattaa tulla vähän negatiivisempiakin mielipiteitä kehiin, ainakin osittain. Ei oikein tuo rumpukoneen käyttö miellytä. Noh, kuunnellaan ensin ja kritisoidaan/kehutaan vasta sitten.IndianaJones wrote:Toivonmukaan sitä saisi otettua itseään niskasta kiinni ja ostettua ainakin pari noista kasariaikojen klassikoista hyllyyn. Kiitos suuri vielä kerran, on aina ilo lukea kun joku vähän paneutuu levyihin ja pistää mielipiteitä kehiin.
^ Ei niissä kaikissa ole rumpukonetta vielä, sillä The Rivalryllä oli messissä vielä Jörg Michael. Hyvä albumi sekin, vähän ylipitkä, mutta mitäs sitä mussuttamaan jos sisältää yhden RW:n parhaista: War & Peace. Mie en kyllästy siihen (riittävästi toistettuun) riffiin/melodiaan koskaan! Myös Return Of The Dragon, nimibiisi mahtavine introineen March Of The Final Battle (The End Of All Evil), Ballad Of William Kidd & Adventure Galley jyräävät.
Kansikuvista huolimatta levyllä rummuissa Stefan Schwarzmann, eikä Ian Finlay.Hammer wrote:Port Royal (1988)
Tällä levyllä soitti ihanteellinen Running Wild –kokoonpano, sillä rytmiryhmä Finley-Becker oli omiaan tukemaan Rock’N Rolfin mainioita kitarointeja.
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Tämän tiesinkin, että rumpukonetta ei vielä tuolloin käytetty, mutta tarkennus olisi toki ollut paikallaan. The Ballad Of William Kid löytyy omistamaltani RW-kokoelmalta. Kyseinen biisi on kieltämättä aivan pirullisen hyvä. Koko levyä en ole vielä kuullut, mutta ajattelin ottaa sen kaverilta lainaan tässä lähitulevaisuudessa.Jussi K wrote:^ Ei niissä kaikissa ole rumpukonetta vielä, sillä The Rivalryllä oli messissä vielä Jörg Michael.
Kiitos tarkennuksesta. Kansikuvat onnistuivat hämäämään samalla tavoin kuin Mercyful Faten In The Shadowsilla aikoinaan (Snowy kuvissa, mutta Morten Nielsen rummuissa). Kehutaan sitten Schwarzmannia tällä kertaa, sillä miehen rumputyöskentely on levyllä kerrassaan mainiota.Jussi K wrote:Kansikuvista huolimatta levyllä rummuissa Stefan Schwarzmann, eikä Ian Finlay.
^ Khyl, kuten myös Pile Of Skullsilla. Mahtavat olla ainoat RW-levyt joilla soitti (tai, no se eka livelätty vielä) U.D.O. -palveluksensa ohessa. UJR:llähän rummuissa vielä wanhan miehistön Wolfgang "Hasche" Hagemann.
Jännä homma muuten, että siinä missä uusintaäänitys saattaa olla joillekin kirosana, niin mie oon aina pitäny enemmän noista kahden legendabiisin uudemmista & jämäkämmistä versioista. Nopeampi Prisoner Of Our Time tarttuu entistäkin paremmin The First Years Of Piracylla Blazon Stone-miehistöllä, kehnoista soundeista huolimatta (ei ne alkuperäiselläkään jyllänneet) & Chains And Leather 1989 Wild Animal EP:n versiona suorastaan tappaa, Majk Moti naulaa lopun unohtumattoman "GUITAR!" -komennon jälkeen licksit paikalleen Preacheria paremmin myöskin.
BS:n Heads Or Tailsin köörikuoroissa veisaavat muuten fanclubin kisan voittaneet, hauska idea
Jännä homma muuten, että siinä missä uusintaäänitys saattaa olla joillekin kirosana, niin mie oon aina pitäny enemmän noista kahden legendabiisin uudemmista & jämäkämmistä versioista. Nopeampi Prisoner Of Our Time tarttuu entistäkin paremmin The First Years Of Piracylla Blazon Stone-miehistöllä, kehnoista soundeista huolimatta (ei ne alkuperäiselläkään jyllänneet) & Chains And Leather 1989 Wild Animal EP:n versiona suorastaan tappaa, Majk Moti naulaa lopun unohtumattoman "GUITAR!" -komennon jälkeen licksit paikalleen Preacheria paremmin myöskin.
BS:n Heads Or Tailsin köörikuoroissa veisaavat muuten fanclubin kisan voittaneet, hauska idea
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
-
The Prisoner
- Bugstomper
- Posts: 2423
- Joined: Tue Jan 06, 2004 18:44
- Location: Vantaa/Finland
- Contact:
-
Wrathchild.
- Kisälli
- Posts: 529
- Joined: Tue Feb 07, 2006 17:47
- Location: jyväskylä
imho Welcome To Hellissä ei ole kyllä juuri mitään hyvää, saa The Brotherhoodin avausbiisinä juuri huonoa makua RW:n nykykunnosta valittajille, vaikkei aina ihan kaikkea parjausta ansaitsekaan. Esimerkiksi Victory on todellakin plussan puolella reilusti oleva, oikein hyvä levy. Tämä TB sen sijaan yksi bändin heikoimmista, mutta silti esimerkiksi repivä instrumentaali (aika harvinaista parhaimmistossa, mutta tämä tappaa) Siberian Winter, Crossfire, The Ghost, Pirate Song & kingdiamondmaisen mahtavan harpsichord(unohdin suomenkielisen nimen ko. härpättimelle! 
)-intron sisältävä nimibiisi The Brotherhood ovat sitä parempaa laatua kuitenkin. Uusin REV on vähän sekoitus näistä kahdesta edellisestä.
Liveshow olisi kyllä yksi niistä 'must' -jutuista, jos siihen mahdollisuus bändin viimeisinä vuosina tulisi joskus.. 2002 tuplaliven perusteella palkkasoturimeingilläkin hemmetin kovasti kulkevaa vastinetta tulisi rahoille; hyvin tuota jaksanut nyt viidettä vuotta aina silloin tällöin best of -hengessäkin pyöräytellä. Sääli ettei ex-Angel Dust Bernd Aufermann jäänyt livekokoonpanoon, loistava kitaristi.
)-intron sisältävä nimibiisi The Brotherhood ovat sitä parempaa laatua kuitenkin. Uusin REV on vähän sekoitus näistä kahdesta edellisestä.Liveshow olisi kyllä yksi niistä 'must' -jutuista, jos siihen mahdollisuus bändin viimeisinä vuosina tulisi joskus.. 2002 tuplaliven perusteella palkkasoturimeingilläkin hemmetin kovasti kulkevaa vastinetta tulisi rahoille; hyvin tuota jaksanut nyt viidettä vuotta aina silloin tällöin best of -hengessäkin pyöräytellä. Sääli ettei ex-Angel Dust Bernd Aufermann jäänyt livekokoonpanoon, loistava kitaristi.
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
-
Asamael
- Hiippari
- Posts: 1500
- Joined: Tue Nov 09, 2004 19:23
- Location: Herwood Forest, Mansester
- Contact:
Welcome to hell on toki simppelimpi ja rokimpi veto, eikä sitä oo kyllästetty Rolfille tyypillisellä tavalla piraattihenkisillä sahausriffeillä, mutta kyllä se mun mielestä silti paikkaansa puolustaa, ja on omalla tavallaan tarttuva vetäisy. Pirate Song on kummiskin henk.koht. suosikki tuolta lätyltä.
Eikös harpsichord oo cembalo, vai olenko aivan väärässä... Joka tapauksessa moisen kapistuksen saisi metallimusiikissa kieltää.
Eikös harpsichord oo cembalo, vai olenko aivan väärässä... Joka tapauksessa moisen kapistuksen saisi metallimusiikissa kieltää.
-
The Prisoner
- Bugstomper
- Posts: 2423
- Joined: Tue Jan 06, 2004 18:44
- Location: Vantaa/Finland
- Contact:
Cembalo se kai on. Ja mä olen niin samaa mieltä sen kieltämisestä. Puolensataa powerbändiä luulee että se tekee metallista poweria. Ja onhan se jo nykyään aika saatanan kauheeta kuunneltavaa.Asamael wrote: Eikös harpsichord oo cembalo, vai olenko aivan väärässä... Joka tapauksessa moisen kapistuksen saisi metallimusiikissa kieltää.
Puolustaa paikkaansa ainoastaan introissa yms. joissa muut soittimet kuuluvat samaan luokkaan.
-
The Prisoner
- Bugstomper
- Posts: 2423
- Joined: Tue Jan 06, 2004 18:44
- Location: Vantaa/Finland
- Contact:
Noni. Nyt on sitte aika erikoinen huhu liikkeellä.
Mä ite veikkaan että se on selkee vitsi koska jengi RW:n foorumilla valittaa ettei "bändistä" kuulu mitään. Internetin aikakausi on siitä kiva että tämäntyyppisiä källejä on helppo kehitellä.
No, päätelkää itse:
Topic Running Wildin foorumilla, tsekatkaa linkit ja kuvat/sivut.
...ja siltä varalta että joku on ihan perkeleen laiska niin linkit erikseen:
TOXIC TASTE-bändin kotisivut, katelkaas kuvat tarkkaan! Ja lyhennelkää osoitetta niin pääsette pääsivulle.
Lisäksi vielä METAL.DE -uutisia saksankielen osaajille. Kirjoittaja "Jens" lienee RW:n saitin ja myspacen ylläpitäjä Jens Pohl.
TOXIC TASTE! ENJOY!
Mä ite veikkaan että se on selkee vitsi koska jengi RW:n foorumilla valittaa ettei "bändistä" kuulu mitään. Internetin aikakausi on siitä kiva että tämäntyyppisiä källejä on helppo kehitellä.
No, päätelkää itse:
Topic Running Wildin foorumilla, tsekatkaa linkit ja kuvat/sivut.
...ja siltä varalta että joku on ihan perkeleen laiska niin linkit erikseen:
TOXIC TASTE-bändin kotisivut, katelkaas kuvat tarkkaan! Ja lyhennelkää osoitetta niin pääsette pääsivulle.
Lisäksi vielä METAL.DE -uutisia saksankielen osaajille. Kirjoittaja "Jens" lienee RW:n saitin ja myspacen ylläpitäjä Jens Pohl.
TOXIC TASTE! ENJOY!
-
The Prisoner
- Bugstomper
- Posts: 2423
- Joined: Tue Jan 06, 2004 18:44
- Location: Vantaa/Finland
- Contact:
Jaha.... Enpä oikein tiedä et mitä tähän sanois. Ei ilmeisesti olekaan vitsi.
Toxic Tasten UUSI BIISI-RAISE YOUR GLASS
No, samat kitarasoundit kuin Rogues en Voguella.
Täysin Rolfin kuuloinen biisi.
Laulu aika suolesta.
Sävellys itsessään toimii mulle HYVIN!
Jos tää biisi ois Running Wildin uudella levyllä, paremmilla kitarasoundeilla ja Rolfin laulamana niin voisin olla kovinkin onnellinen mies.
Melodia on hieno ja choruksesta saisi jäätävän hoilauksen livenä aikaan.
Vittu, mä en oikein ymmärrä et miks tää Toxic Taste on laitettu pystyyn kun kerran juuri mikään, laulajaa lukuunottamatta, ei ole muuttunut Rogues en Voguesta...
Toxic Tasten UUSI BIISI-RAISE YOUR GLASS
No, samat kitarasoundit kuin Rogues en Voguella.
Täysin Rolfin kuuloinen biisi.
Laulu aika suolesta.
Sävellys itsessään toimii mulle HYVIN!
Jos tää biisi ois Running Wildin uudella levyllä, paremmilla kitarasoundeilla ja Rolfin laulamana niin voisin olla kovinkin onnellinen mies.
Melodia on hieno ja choruksesta saisi jäätävän hoilauksen livenä aikaan.
Vittu, mä en oikein ymmärrä et miks tää Toxic Taste on laitettu pystyyn kun kerran juuri mikään, laulajaa lukuunottamatta, ei ole muuttunut Rogues en Voguesta...
Täsmälleen samoin täällä! Hemmetin toimiva kipale sävellyksen osalta, mutta soundit ja laulu onkin sitten aivan totaalikuraa.The Prisoner wrote: Sävellys itsessään toimii mulle HYVIN!
Jos tää biisi ois Running Wildin uudella levyllä, paremmilla kitarasoundeilla ja Rolfin laulamana niin voisin olla kovinkin onnellinen mies.
"Life goes on....until it doesn't"
-
Asamael
- Hiippari
- Posts: 1500
- Joined: Tue Nov 09, 2004 19:23
- Location: Herwood Forest, Mansester
- Contact:
^^
^
Jep, biisi suorastaan huutaa saundien ja riffien puolesta nimeä "Rock'n'Rolf".
Ja onhan tämä muuten toimivaa, vaikka laulu ei häävistä. Saundit nyt on aika samaa kamaa ku Rogues en Voguella, eli kohtuupaskat. Kertosäkeestä tulee jotenkin mieleen Virgin Steelen tietyt biisit, mikä ei ole ollenkaan huono juttu.
^
Jep, biisi suorastaan huutaa saundien ja riffien puolesta nimeä "Rock'n'Rolf".
Ja onhan tämä muuten toimivaa, vaikka laulu ei häävistä. Saundit nyt on aika samaa kamaa ku Rogues en Voguella, eli kohtuupaskat. Kertosäkeestä tulee jotenkin mieleen Virgin Steelen tietyt biisit, mikä ei ole ollenkaan huono juttu.
-
The Prisoner
- Bugstomper
- Posts: 2423
- Joined: Tue Jan 06, 2004 18:44
- Location: Vantaa/Finland
- Contact:
^^^ Nyt sitten tuolla samalla sivulla toinenkin demoversio. N.C.R.-biisi ei ole enää edes hyvä sävellys. Jos loppu matsku on tämän tyyppistä niin sitten ymmärrän Toxic Tasten perustamisen. Toivottavasti noi uusimpia RW-levyjä vaivanneet kurabiisit ja eiciidiicii-kopiot jää nyt Toxic Tastelle ja Running Wild palaa omalle tasolleen... Toiveajattelua? 
Tässä vihdoin viime heinäkuussa lupailemani ajatukset uudemmista Running Wild -lätyistä eli väliltä The Rivalry - Rogues En Vogue. Helkkarin hienoa oli ottaa nuo levyt kuunteluun, sillä ne olivat pääasiassa parempia kuin muistin.
Running Wild: The Rivalry (1998)
Tämä levy yllätti erittäin positiivisesti. Levyhän lukeutuu Running Wildin parhaisiin, jos minulta kysytään. Epäkohtia löytyy ainoastaan levyn satunnaisista hetkistä ja yllätyksettömästä lyriikkapuolesta. Liian saarnaavan ja itseääntoistavan tyylistä tekstiä Rolfilta. Musiikillisesti levy sen sijaan on aivan tajuton paketti, sillä kitarapuoli nakkaa kehiin sellaista melodisen metalin riffittelyä, sooloja ja melodioita, joista meikäläinen diggaa. Paikoin simppeliä, mutta helvetin hyvänkuuloista kitarointia. Myös se on positiivinen juttu muihin uudempiin RW-kiekkoihin verrattuna, että The Rivalrylla on rumpukoneen sijasta vielä oikea rumpali (Jörg Michael). Ballad Of William Kidd on bändin tuotannon parhaimmistoa, kuten myös Fire & Thunder. Aivan edellä mainittujen vanavedessä on esille nostettava vielä nimikkobiisi The Rivalry, Return Of The Dragon, Man On The Moon, The Poison ja Kiss Of Death.
Arvosana: 4½/5
Running Wild: Victory (2000)
Victory jää biisien laadussa lähes valovuosia edellisen The Rivalryn jalkoihin, mutta parhaimmillaan tämäkin albumi tarjoilee oikein mainiota Running Wild -menoa. When Time Runs Out on levyn todellinen timantti, mutta myös The Hussar, The Guardian ja Into The Fire ovat oikein iskeviä kappaleita. Levyn muu materiaali on minun makuuni liian “ihan jees”-osastoa, joten kokonaisuutena albumi jättää hieman toivomisen varaa. Mitään totaalisen huonoa ei levyltä löydy, mutta liikaa keskinkertaisempaa heviä/poweria kuitenkin. Lyriikkapuoli on taas yhtä puuduttavaa kuin The Rivalrylla. Musiikillisesti levy on parempi kuin yleisesti puhutaan. Running Wild on tunnetusti keskinkertaisimmillaankin toimivaa tavaraa.
Arvosana: 3½/5
Running Wild: The Brotherhood (2002)
The Brotherhood on tasaisen vahva paketti. Ainoastaan Unation ja Dr.Horror jäävät hieman keskinkertaisimmiksi kappaleiksi. Kaksi edellä mainittua pois ja limited editionin bonusraita Powerride tilalle, niin levy olisi vieläkin loistavampi. Rumpusoundit ovat vaatimattomat, mutta liekö Angelo Sasso edes oikea rumpali, kun sen verran konemaiselta kuulostaa? Muutoin meininki on kyllä taattua Rock 'N Rolfia ja Running Wildia. Riffittely on maukasta ja biisit ovat hyviä. Nimikkobiisi levyn parhaimpana, mutta erittäin hyvin potkivat myös The Ghost ja Welcome To Hell. Pirate Song on myös hauska rallatus. Lyriikoissa on paikoin ideaakin, mutta aika samoilla poluilla pääasiassa liikutaan kuin parilla aikaisemmallakin lätyllä, eli aika yllätyksettömiä tekstejä. Running Wild ei kertakaikkiaan osaa tehdä meikäläisen makuun huonoa levyä, sillä aina ne tietyt elementit löytyvät, jotka iskevät kuin vasara venäläisen naamatauluun.
Arvosana: 4+/5
Running Wild: Rogues En Vogue (2005)
Levy on pääpiirteissään vain “ihan kivaa melodista heviä”, jota kuuntelee mielellään, mutta keskittyneisiin kuunteluihin Rogues En Voguesta ei oikein ole. Levy tuppaa siis jäämään mukavaksi taustamusaksi. Varsinaisia huonoja biisejä ei tällä RW:n uutukaisella ole ainoatakaan, mutta kiitettäviä rypistyksiäkin löytyy vain pari kappaletta. Omat suosikkini ovat hienon draivin omaava Angel of Mercy ja Dead Man’s Road. Myös eeppinen The War on laskettava levyn huippuvetojen joukkoon. Oikeastaan kaikki loput biisit ovat kohtalaisia tai hyviä, mutta eivät säväytä sen suuremmin. Bonusbiiseinä tarjoiltavat Cannonball Tongue ja Libertalia olisivat molemmat Rogues En Vogue -levyn parempaa antia, joten on kumma, että ne ovat mukana vain bonuksina. Lyriikoiltaan levy on taas vähän liian yllätyksetön, sillä olen tottunut lukemaan Rolfilta mielenkiintoisimpiakin tekstejä (lähinnä vanhoilta levyiltä). Potentiaalia tällä RW:n uusimmalla pitkäsoitolla on, mutta itse en ole saanut vielä revittyä levystä aivan kaikkea irti.
Arvosana: 3½/5
Seuraavaa merirosvo-levyä odotellessa.
Toivottavasti joskus saataisiin Rock' N Rolf ja kumppanit Suomeen.
Running Wild: The Rivalry (1998)
Tämä levy yllätti erittäin positiivisesti. Levyhän lukeutuu Running Wildin parhaisiin, jos minulta kysytään. Epäkohtia löytyy ainoastaan levyn satunnaisista hetkistä ja yllätyksettömästä lyriikkapuolesta. Liian saarnaavan ja itseääntoistavan tyylistä tekstiä Rolfilta. Musiikillisesti levy sen sijaan on aivan tajuton paketti, sillä kitarapuoli nakkaa kehiin sellaista melodisen metalin riffittelyä, sooloja ja melodioita, joista meikäläinen diggaa. Paikoin simppeliä, mutta helvetin hyvänkuuloista kitarointia. Myös se on positiivinen juttu muihin uudempiin RW-kiekkoihin verrattuna, että The Rivalrylla on rumpukoneen sijasta vielä oikea rumpali (Jörg Michael). Ballad Of William Kidd on bändin tuotannon parhaimmistoa, kuten myös Fire & Thunder. Aivan edellä mainittujen vanavedessä on esille nostettava vielä nimikkobiisi The Rivalry, Return Of The Dragon, Man On The Moon, The Poison ja Kiss Of Death.
Arvosana: 4½/5
Running Wild: Victory (2000)
Victory jää biisien laadussa lähes valovuosia edellisen The Rivalryn jalkoihin, mutta parhaimmillaan tämäkin albumi tarjoilee oikein mainiota Running Wild -menoa. When Time Runs Out on levyn todellinen timantti, mutta myös The Hussar, The Guardian ja Into The Fire ovat oikein iskeviä kappaleita. Levyn muu materiaali on minun makuuni liian “ihan jees”-osastoa, joten kokonaisuutena albumi jättää hieman toivomisen varaa. Mitään totaalisen huonoa ei levyltä löydy, mutta liikaa keskinkertaisempaa heviä/poweria kuitenkin. Lyriikkapuoli on taas yhtä puuduttavaa kuin The Rivalrylla. Musiikillisesti levy on parempi kuin yleisesti puhutaan. Running Wild on tunnetusti keskinkertaisimmillaankin toimivaa tavaraa.
Arvosana: 3½/5
Running Wild: The Brotherhood (2002)
The Brotherhood on tasaisen vahva paketti. Ainoastaan Unation ja Dr.Horror jäävät hieman keskinkertaisimmiksi kappaleiksi. Kaksi edellä mainittua pois ja limited editionin bonusraita Powerride tilalle, niin levy olisi vieläkin loistavampi. Rumpusoundit ovat vaatimattomat, mutta liekö Angelo Sasso edes oikea rumpali, kun sen verran konemaiselta kuulostaa? Muutoin meininki on kyllä taattua Rock 'N Rolfia ja Running Wildia. Riffittely on maukasta ja biisit ovat hyviä. Nimikkobiisi levyn parhaimpana, mutta erittäin hyvin potkivat myös The Ghost ja Welcome To Hell. Pirate Song on myös hauska rallatus. Lyriikoissa on paikoin ideaakin, mutta aika samoilla poluilla pääasiassa liikutaan kuin parilla aikaisemmallakin lätyllä, eli aika yllätyksettömiä tekstejä. Running Wild ei kertakaikkiaan osaa tehdä meikäläisen makuun huonoa levyä, sillä aina ne tietyt elementit löytyvät, jotka iskevät kuin vasara venäläisen naamatauluun.
Arvosana: 4+/5
Running Wild: Rogues En Vogue (2005)
Levy on pääpiirteissään vain “ihan kivaa melodista heviä”, jota kuuntelee mielellään, mutta keskittyneisiin kuunteluihin Rogues En Voguesta ei oikein ole. Levy tuppaa siis jäämään mukavaksi taustamusaksi. Varsinaisia huonoja biisejä ei tällä RW:n uutukaisella ole ainoatakaan, mutta kiitettäviä rypistyksiäkin löytyy vain pari kappaletta. Omat suosikkini ovat hienon draivin omaava Angel of Mercy ja Dead Man’s Road. Myös eeppinen The War on laskettava levyn huippuvetojen joukkoon. Oikeastaan kaikki loput biisit ovat kohtalaisia tai hyviä, mutta eivät säväytä sen suuremmin. Bonusbiiseinä tarjoiltavat Cannonball Tongue ja Libertalia olisivat molemmat Rogues En Vogue -levyn parempaa antia, joten on kumma, että ne ovat mukana vain bonuksina. Lyriikoiltaan levy on taas vähän liian yllätyksetön, sillä olen tottunut lukemaan Rolfilta mielenkiintoisimpiakin tekstejä (lähinnä vanhoilta levyiltä). Potentiaalia tällä RW:n uusimmalla pitkäsoitolla on, mutta itse en ole saanut vielä revittyä levystä aivan kaikkea irti.
Arvosana: 3½/5
Seuraavaa merirosvo-levyä odotellessa.
Toivottavasti joskus saataisiin Rock' N Rolf ja kumppanit Suomeen.
RW & vuosituhannen vaihde
Tänään Joensuusta Kajaanin kautta takaisin kotio autoillessani ämpärilevyllä ilahdutti juuri tätä tarkoitusta varten rippaamani Best Of Adrian. Alkoi suorastaan harmittamaan, kun paria tuoreinta levyä ei vähään aikaan ole tullut soitettua hyllystä, miten ero näissa 1998-2005 tuotoksissakin lyö naamalle kuin märkä rätti. Viimeiseltä oikeaa miehistöä omaavalta levyltä 10 vuoden takaa & timanttisella The Rivalry-biisillä starttaava & esimerkiksi The Ballad Of William Kidd-helmen sisällyttävä GUN-records-ajan kokis toi tosiaan tuota jyrkkää kontrastia taas (huonomman pään) valinnoillaan Draw The Line (Rogues En Voguelta) & Welcome To Hell / Detonator (The Brotherhood).
Hemmetti sentään, toivottavasti -vaikkakin luultavasti on- joskus tuleva seuraava levy ei kuulostaisi enää yhden miehen DEMOLTA
Nyttemmin kun Rolf on äänittänyt 2/3:osaa bassoistakin itse, konerumpujen lisäksi niin eihän tämänkuuloista pitäisi käyttää BÄNDILLE tapahtuvan idean esittämistä enempää. Vielä v. 2000 Victoryllä sävyjä tuonut edes kahden muun jäsenen soitto (pitkän linjan kaiffarit Thilo Herrmann & Thomas Smuzynski) piristi sentään hemmetisti eikä levy ollenkaan kehno olekaan.
Tämä on itselleni oikein maistuvaa RW:tä, kuitenkin konemaiset rummutkaan eivät särähdä vielä niin pahasti kuin tuoreemmilla. Ainoana huonona biisinä olen ilmestymisestä asti (ah, autokouluajoja tämän kanssa) pitänyt juuri esillenostamaasi Into The Fireä! Timeriders olisi muutoin vanavedessä, mutta kun on niin mukavan rivakka & soolot/licksit ovat silkkaa GammaRayta parhaimmillaan niin eihän sitä voi lytätä. Pari samaa top5-biisiä (Hussar & Guardian) kuin minullakin tältä, mutta Tsar & eritoten bändin koko uran parhaimpiin lukeutuva nimibiisi loistaa poissaolollaan, hitto miten voikin olla kyllästymättä yksittäiseen biisiin! Lukemattomista kuunteluista huolimatta, nyt pauhaava Masquerade on RW:ilta toinen (niistä lukuisista..) tälläinen kestohitti itselleni.
Siberian Winter -instrumentaali melkeinpä levyn parhain biisi, toki The Ghostin & Crossfiren kanssa. Nimikkobiisin intro on KD-maisella harpsichordisoundillaan myös aina kiehtonut, sääli ettei käytetä enempää. Muutoin aika b-puolimainen levy, ennakkoon nimelläänkin jo odotuttanut Pirate Song:kin on aina kuulostanut jotenkin keskeneräiseltä.
Hemmetti sentään, toivottavasti -vaikkakin luultavasti on- joskus tuleva seuraava levy ei kuulostaisi enää yhden miehen DEMOLTA
Nyttemmin kun Rolf on äänittänyt 2/3:osaa bassoistakin itse, konerumpujen lisäksi niin eihän tämänkuuloista pitäisi käyttää BÄNDILLE tapahtuvan idean esittämistä enempää. Vielä v. 2000 Victoryllä sävyjä tuonut edes kahden muun jäsenen soitto (pitkän linjan kaiffarit Thilo Herrmann & Thomas Smuzynski) piristi sentään hemmetisti eikä levy ollenkaan kehno olekaan.
Hyvää juttua! Muutoin allekirjoitan, mutta mihin jäänyt maininta bändin (valmiiksi korkealuokkaisessa) eeppisten upeuksien joukossa parhautta edustavasta melodiaihme War & Peacesta?Hammer wrote:Running Wild: The Rivalry (1998)
Tämä levy yllätti erittäin positiivisesti. Levyhän lukeutuu Running Wildin parhaisiin, jos minulta kysytään. Epäkohtia löytyy ainoastaan levyn satunnaisista hetkistä ja yllätyksettömästä lyriikkapuolesta. Liian saarnaavan ja itseääntoistavan tyylistä tekstiä Rolfilta. Musiikillisesti levy sen sijaan on aivan tajuton paketti, sillä kitarapuoli nakkaa kehiin sellaista melodisen metalin riffittelyä, sooloja ja melodioita, joista meikäläinen diggaa. Paikoin simppeliä, mutta helvetin hyvänkuuloista kitarointia. Myös se on positiivinen juttu muihin uudempiin RW-kiekkoihin verrattuna, että The Rivalrylla on rumpukoneen sijasta vielä oikea rumpali (Jörg Michael). Ballad Of William Kidd on bändin tuotannon parhaimmistoa, kuten myös Fire & Thunder. Aivan edellä mainittujen vanavedessä on esille nostettava vielä nimikkobiisi The Rivalry, Return Of The Dragon, Man On The Moon, The Poison ja Kiss Of Death.
Arvosana: 4½/5
Heh, heti 1. lauseessa menet eri vesille & arvosanassakin vähintään 0,5 pinnaa jäljessäHammer wrote:Running Wild: Victory (2000)
Victory jää biisien laadussa lähes valovuosia edellisen The Rivalryn jalkoihin, mutta parhaimmillaan tämäkin albumi tarjoilee oikein mainiota Running Wild -menoa. When Time Runs Out on levyn todellinen timantti, mutta myös The Hussar, The Guardian ja Into The Fire ovat oikein iskeviä kappaleita. Levyn muu materiaali on minun makuuni liian “ihan jees”-osastoa, joten kokonaisuutena albumi jättää hieman toivomisen varaa. Mitään totaalisen huonoa ei levyltä löydy, mutta liikaa keskinkertaisempaa heviä/poweria kuitenkin. Lyriikkapuoli on taas yhtä puuduttavaa kuin The Rivalrylla. Musiikillisesti levy on parempi kuin yleisesti puhutaan. Running Wild on tunnetusti keskinkertaisimmillaankin toimivaa tavaraa.
Arvosana: 3½/5
Tämä on itselleni oikein maistuvaa RW:tä, kuitenkin konemaiset rummutkaan eivät särähdä vielä niin pahasti kuin tuoreemmilla. Ainoana huonona biisinä olen ilmestymisestä asti (ah, autokouluajoja tämän kanssa) pitänyt juuri esillenostamaasi Into The Fireä! Timeriders olisi muutoin vanavedessä, mutta kun on niin mukavan rivakka & soolot/licksit ovat silkkaa GammaRayta parhaimmillaan niin eihän sitä voi lytätä. Pari samaa top5-biisiä (Hussar & Guardian) kuin minullakin tältä, mutta Tsar & eritoten bändin koko uran parhaimpiin lukeutuva nimibiisi loistaa poissaolollaan, hitto miten voikin olla kyllästymättä yksittäiseen biisiin! Lukemattomista kuunteluista huolimatta, nyt pauhaava Masquerade on RW:ilta toinen (niistä lukuisista..) tälläinen kestohitti itselleni.
Tämä taas oli hirveä pettymys meikälle & taas vastarannassa arvosanaasikin laskisinHammer wrote:Running Wild: The Brotherhood (2002)
The Brotherhood on tasaisen vahva paketti. Ainoastaan Unation ja Dr.Horror jäävät hieman keskinkertaisimmiksi kappaleiksi. Kaksi edellä mainittua pois ja limited editionin bonusraita Powerride tilalle, niin levy olisi vieläkin loistavampi. Rumpusoundit ovat vaatimattomat, mutta liekö Angelo Sasso edes oikea rumpali, kun sen verran konemaiselta kuulostaa? Muutoin meininki on kyllä taattua Rock 'N Rolfia ja Running Wildia. Riffittely on maukasta ja biisit ovat hyviä. Nimikkobiisi levyn parhaimpana, mutta erittäin hyvin potkivat myös The Ghost ja Welcome To Hell. Pirate Song on myös hauska rallatus. Lyriikoissa on paikoin ideaakin, mutta aika samoilla poluilla pääasiassa liikutaan kuin parilla aikaisemmallakin lätyllä, eli aika yllätyksettömiä tekstejä. Running Wild ei kertakaikkiaan osaa tehdä meikäläisen makuun huonoa levyä, sillä aina ne tietyt elementit löytyvät, jotka iskevät kuin vasara venäläisen naamatauluun.
Arvosana: 4+/5
Siberian Winter -instrumentaali melkeinpä levyn parhain biisi, toki The Ghostin & Crossfiren kanssa. Nimikkobiisin intro on KD-maisella harpsichordisoundillaan myös aina kiehtonut, sääli ettei käytetä enempää. Muutoin aika b-puolimainen levy, ennakkoon nimelläänkin jo odotuttanut Pirate Song:kin on aina kuulostanut jotenkin keskeneräiseltä.
Samoilla ~3/5 linjoilla melkein miekin, parantaa Brotheroodista, muttei riittävästi. Osasyy soundeilla (kauheimmat koskaan), mutta kyllä biisien sävellystyölläkin roolinsa löytyy. Nyt vähän hajanaisesti niitä helmiä, kuten Born Bad, Dying Worse, Libertalia, Angel Of Mercy & Soul Vampires.Hammer wrote:Running Wild: Rogues En Vogue (2005)
Levy on pääpiirteissään vain “ihan kivaa melodista heviä”, jota kuuntelee mielellään, mutta keskittyneisiin kuunteluihin Rogues En Voguesta ei oikein ole. Levy tuppaa siis jäämään mukavaksi taustamusaksi. Varsinaisia huonoja biisejä ei tällä RW:n uutukaisella ole ainoatakaan, mutta kiitettäviä rypistyksiäkin löytyy vain pari kappaletta. Omat suosikkini ovat hienon draivin omaava Angel of Mercy ja Dead Man’s Road. Myös eeppinen The War on laskettava levyn huippuvetojen joukkoon. Oikeastaan kaikki loput biisit ovat kohtalaisia tai hyviä, mutta eivät säväytä sen suuremmin. Bonusbiiseinä tarjoiltavat Cannonball Tongue ja Libertalia olisivat molemmat Rogues En Vogue -levyn parempaa antia, joten on kumma, että ne ovat mukana vain bonuksina. Lyriikoiltaan levy on taas vähän liian yllätyksetön, sillä olen tottunut lukemaan Rolfilta mielenkiintoisimpiakin tekstejä (lähinnä vanhoilta levyiltä). Potentiaalia tällä RW:n uusimmalla pitkäsoitolla on, mutta itse en ole saanut vielä revittyä levystä aivan kaikkea irti.
Arvosana: 3½/5
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
RUNNING WILD To Release New Album In September
According to a posting on RUNNING WILD's official web site, a new album from the German power metallers, entitled "Under Jolly Roger II: Return To Port Royal", will be released in September. The CD will contain 13 songs, including such cuts as "Captain Ahab", "Fighting In The Shadows", "Time And Space" and a 12-minute epic about Henry Every. The cover artwork was once again designed by Andreas Marschall.
More information will be made available soon.
"The nightmare corpse-city of R'lyeh was built in measureless eons behind history by the vast, loathsome shapes that seeped down from the dark stars. There lay great Cthulhu and his hordes, hidden in green slimy vaults."
Dark Days Ahead
DDA@Facebook
Dark Days Ahead
DDA@Facebook