King Diamond

[Hammer]

Se siitä Euroopan kiertueesta, PERKELE! Jenkit (nuo hannuhanhet) näkevät luultavasti taas bändin ennen meitä suomalaisia. Toivotaan Kingille kuitenkin pikaista paranemista, sillä eihän mies itse tälle paskamaiselle tilanteelle mitään voi. Mitenköhän on lippujen laita, pystyyköhän jo pian lunastamaan rahat takaisin?

Uudesta levystä tulee ainakin otettua kaikki irti, sillä sen ilmestyminen tuskin peruuntuu. Toivottavasti uusi levy on kaikkien hehkutusten arvoinen.

[Sameli]

No voi nyt VITTU! Ei tälläisiä tueta, tosin kaikki kunnin Kingille, selkäkivut ovat niin pirun ilkeitä. Noh, pääseeköhän samoilla lipuilla myös "tuleville" keikoille.

[Wrathchild.]

Todella harmillista
Nyt on kyllä lohdutukseksi kuunneltava etukäteen toi Never Ending Hill.

[Hammer]

Noh, pääseeköhän samoilla lipuilla myös "tuleville" keikoille.

Ilmeisesti ei, jos tätä uutista on uskominen.

Jenkkien kiertue toteutetaan kuulemma alkuperäisessä aikataulussaan, joten Euroopan rundi siirtyy varmaan lähes vuodella. Viimeinen jenkkirundin keikka näyttäisi olevan toukokuun puolivälin tietämissä.

[Sameli]

Noh, pääseeköhän samoilla lipuilla myös "tuleville" keikoille.

Ilmeisesti ei, jos tätä uutista on uskominen.

Jenkkien kiertue toteutetaan kuulemma alkuperäisessä aikataulussaan, joten Euroopan rundi siirtyy varmaan lähes vuodella. Viimeinen jenkkirundin keikka näyttäisi olevan toukokuun puolivälin tietämissä.

Vuosi on kyllä tuskallisen pitkä aika Kuninkaan ensi näkemiseen, mutta onhan se pakko näköjään odottaa. Ja olenpahan ensi vuonna virallisestikin sen 16 niin ei tarvitse vilungilla sisään mennä, heh. Harmillisia vaan tommoset peruutukset, eivät varmasti bändille eivätkä varsinkaan faneille mitään helppoja tapauksia. Paranemisia vaan Kingille!

[P.K.]

Hieman kirpaisee, mutta TAAS kerran saan käyttörahaa ensi viikonloppua varten. Halleluja!

[raastin]

Nyt vituttaa. Keikka peruuntuu ja vielä harmittavampaa oikeastaan on juuri se asia, että Kinkulla on tuollaisia selkäongelmia. Ei tuollaista toivoisi kenellekään. No toivottavasti King toipuu kunnolla ja pääsee sitten joskus vetämään keikkaa tännekin. Lipuista saa kuitenkin rahat takaisin. Toipumisia Kingille!

[Heikunkeiku]

Mitenköhän on lippujen laita, pystyyköhän jo pian lunastamaan rahat takaisin?

Jo ostetut liput lunastetaan takaisin ennakkomyyntipisteissä 30. lokakuuta mennessä.

sauna-open-air.fi

[Roskisdyykkari]

No voihan helevetti... Onneksi en sentään ollut itse ostanut vielä lippuja... No, ottaahan tuo päähän jokatapauksessa.

[ozz3]

Perkele. Kerkesin jo fiilistellä, että kohta pääsee Kinginkin todistamaan elävänä, mutta näin kävi sitten. Ketuttaa kyllä armottomasti. Säästyypä sitten rahaa, vaikka kyllä tuohon olisi voinut sijoittaakin.

[Wrathchild.]

Keikan siirtymisestä toipuneena aattelin, että voisin heittää jonkin näköisiä arviointeja kinkun albumeista tänne uuden levyn kunniaksi. En tiedä täyttääkö sepustukseni arvostelun määritelmän, mutta jonkin näköinen biisikohtainen yhteenveto se ainakin on. Loogista on aloittaa ekasta eli Fatal Portraitista.

Fatal Portrait

Heti levyn avausbiisi The Candle osoittaa mitä tulevan pitää. Ehdotonta parhaimmistoa mielestäni levyllä ja kun biisi lopulta pärähtää alun intron jälkeen kunnolla käyntiin hienolla riffillä ja Kingin "ooo-oo-ooo" vokalisoinnilla, niin meikäläinen ainakin on heti liekeissä. Dennerin toisen soolon jälkeen alkava upea kohta on myös kappaleen parhaimmistoa. Kaiken kaikkiaan The Candle on tasapainoinen ja hieno avaus albumille.

Seuraavaksi päästäänkin sitten The Jonahin pariin, joka musiikillisesti yltää lähes samalle tasolle The Candlen kanssa jatkaen levyä hienosti mahtavan tunnelmansa, sekä komean pääriffinsä voimin. Ehdottoman mainitsemisen arvoinen kohta biisissä on soolojen jälkeinen huikea riffittely osio.

Tiukan avauskaksikon jälkeen tuleekin sitten levyn nimibiisi, joka ei hienoista laulumelodioistaan huolimatta yllä millään edeltävän kaksikon tasolle. Siltikin hyvä veto, vaikka onkin heikompaa kastia levyllä.

Jos The Portrait antaa pienen "hengähdys tauon" niin sen jälkeen tuleekin sitten henkilökohtainen suosikkini eli Dressed In White. Ihan uskomaton startti Dennerin soittaman melodiaosuuden merkeissä ja perussäkeiden laulumelodiat ovat Kingin koko tuotannon kärkikastia. Järjettömän hieno biisi, johon loppupuolen viiden peräkkäisen soolon ilotulitus tuo vielä oman herkullisen mausteensa. Upeaa!!

Seuraavaksi tuleva Charon jatkaa levyä vakuuttavasti kuuluen mielestäni levyn kärkinelikkoon. Kokonaisuudessaan komea biisi, jonka suurimpana kohokohtana on kappaleen päättävä huikea Dennerin soolo.

Mielestäni levyn heikoin veto on vuorossa seuraavaksi, eli Lurking In The Dark. Jostain syystä kyseinen kappale ei ole oikein koskaan iskenyt meikään kauhean kovaa. Eipä tätäkään huonoksi voi haukkua, mutta Kingin tasolla aika vaisu biisi siltikin.

Lurking In The Darkia seuraakin sitten aivan eritason veto, levyn ehdottamaan parhaimmistoon kuuluva Halloween. Mahtavalla riffillä starttaava ja upean kertosäkeen omaava biisi olisi ehdottamasti oltava syksyllä setissä, koska sen verran tiukka se on livenä. Lopun Halloween hokeminen huipentaa kappaleen hienosti.

Voices From The Past on ihan jees veto ja sen jälkeen tuleekin Haunted. Se päättää varsinaisen levyn ihan hyvin, vaikka onkin levyn heikompaa keskikastia. Hyvä biisi jokatapauksessa ja varsinkin "The House is forever haunted......" osuus on mahtavan kuuloista. Levyn bonusbiiseistä voi sanoa lyhyesti ja ytimekkäästi, että ne ovat loistavia.

Fatal Portrait on itselleni sellainen heikompaa keskitasoa oleva albumi Kingin tuotannossa, ehkä omassa rankingissani sijoilla 7-8. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä olisi oikein laadukas albumi.



Arvosanaksi muodostuu 4/5

[poolrules]

edit. Otetaanpa takaisin, Äxän sivuilla julkaisupäivänä mainitaan vasta 29.päivä. Eli aika täpinöissä joutuu vielä peräti kahdeksan päivää odottelemaan.

Ja nyt päiväksi on muuttunut tuolla 4.7, joten odottavan aika vain pitenee.

[Akiman]

Ovatkos kaikki ihan samattomia vai miksei uudesta kuninkaallisesta timanttialbumista heru kommentteja?

Itselläni on vasta pari kuuntelua voice over -promoa ja yksi kuuntelu varsinaista albumia takana, mutta olen jo täysin myyty. The Puppet Master ei ollut todellakaan vahinko uudemman linjan timanttisessa King Diamondissa, vähintään yhtä hyvällä linjalla jatketaan Give Me Your Soulilla. Mitään tunnesidettä albumin teemaan, musiikkiin ja tunnelmiin ei ole esimerkiksi The Puppet Masterin musertavaan tarinaan verraten syntynyt, mutta itse musiikki, vokalisoinnit, soitto, riffit, soolot ja muut ovat jo tehneet erittäin suuren vaikutuksen. Jos 80-luvun King Diamondia ikuisesti nyhväävät jaksavat dissata tätäkin albumia, saavat he timanttiporaa peräsuoleensa. Tämä toimii nimittäin aivan käsittämättömän kovalla laadulla ja kasvaa vielä jatkossa paljon.

Sen kummemmin mehustelematta, tervetuloa myös The Invisible Guestsiin puhumaan uudesta albumista ja muustakin. Mehusteluun on nimittäin syytä enemmän kuin paljon.

[Lord_Hypnos]

Vihdoinkin levy on hyllyssä, monien myöhästymisien jälkeen. Ulkoiset seikat levyllä ovat ainakin kunnossa; kansitaide on asiansa ajavaa ja varsinkin booklet on komeaa katseltavaa. King ei ole vieläkään siirtynyt uransa komeimmista maskeista mihinkään, onneksi.

Musiikillisesti levy onkin sitten hankalampi pureskeltava, ainakin näin 2-3 kuuntelukerran perusteella. Soitto levyllä on äärimmäisen tiukassa kunnossa, ja varsinkin kitaraosasto osoittaa todellista taituruutta lukuisien soolojen ja riffien muodossa. Kingin puheet Hal Patinon basson erityisestä kuuluvuudesta eivät mielestäni pitäneet ihan paikkaansa - kyllähän bassosta jotenkuten selvän saa, muttei mitenkään erottuvan selvästi verrattuna muihin nykyisiin levytyksiin. Rumpusounditkin ovat ihan mielekkäät, ja Kingin ääni luonnollisesti miksattu, kuten edellisellä täyspitkällä The Puppet Masterillakin. Kuten King sen itse sanoi, hänen äänensä on tällä levyllä selkeimmin juuri sellainen, jollaisena se hänen kurkustaan lähteekin. Falsetit eivät edelleenkään ole menneen ajan tavaraa, mutta niitä ei ole korostettu terävällä miksauksella, eikä juurikaan käytetty ensisijaisessa laulukulussa. Stemmoissa ja lukuisissa taustoissa sen sijana falsetteja on kuultavissa edelleen varsin paljon.

Näin ensikuunteluilla levystä on paha sanoa mitään syvällisempää. Tuntuu kuitenkin, että "Give me your soul...Please" vaatii reilusti kuunteluja alleen puhjetakseen täyteen loistoonsa. Ensimmäisellä kuuntelulla levyä vaivasi konseptialbumille hieman erikoinen seikka: levy on hyvin vahvasti kokonaisuus. Miksikö se on heikkous? Koska yksittäiset kappaleet eivät osoittautuneet todellisiksi killereiksi, kuten monilla vanhoilla King Diamond-albumeilla. Lisäksi tarinaa vaivasi pieni keskeneräisyyden tuntu, joskin se johtunee THEM:n ja Abigail:n kaltaisten mestariteosten luomista suurista odotuksista.

Todella tyytyväinen olen kuitenkin siihen, että levy on nyt hyllyssä. "Give me your soul...Please" tuntuu juuri semmoiselta lätyltä, joka voi joko nousta King Diamondin levyjen TOP-3-joukkoon tai unohtua totaalisesti vanhempien klassikoiden alle. Paraikaa kolmatta kuuntelua suorittaessani alkaa kuitenkin tuntua, että tämä rieska nostaa osakkeitaan jatkuvalla syötöllä ja päätyy lopulta kolmesta korokkeesta sille keskimmäiselle verrattaessa moniin muihin nykyajan albumeihin.

Tämä mies toi meille jälleen albumin (v)ihasteltavaksi. HAIL KING!

[Brain Damage]

Eilen oli sitten ilokseni levy postilaatikkoon tipahtanut ja kyllä siinä aikamoinen jännitys oli päällä kun rieskan ensimmäistä kertaa koneeseen lykkäsin. Nyt kahden kokonaisen kuuntelukerran jälkeen voi huoletta todeta, että King on jälleen onnistunut tekemään aivan mahtavan albumin. Ensiksi täytyy sanoa, että tarina on jälleen erittäin nerokas ja mukaansatempaava, niin kuin aina Kingin kokonaisen tarinan sisältävissä albumeissa. Yhtään väliinputoajaa ei löydy, vaan levy on loistavasti yhteen nidottu kokonaisuus. Mahtavia biisejä löytyy yllin kyllin, parhaiksi voisi tällä hetkellä mainita seuraavat: Never Ending Hill, Black Of Night, Mirror, Mirror, The Floating Head, The Girl In The Bloody Dress ja Moving On. Soundimaailmaltaan levy muistuttaa pitkälti The Puppet Masteria, mitä nyt Halin bassoa on tuotu hieman enemmän pintaan, mikä on erittäin hyvä asia. Koko bändi on erittäin kovassa tikissä, kuten odottaa saattoi. Kingin lisäksi erityismaininta täytyy antaa kitaristikaksikolle, jotka soittavat mahtavasti yhteen ja naulaavat vuorotellen upeita sooloja. Kyllä Andy ja Mike vain osaavat. Livia ei ole kovin suuressa roolissa tällä kertaa, mutta hoitaa kuitenkin tonttinsa kiitettävästi. Vielä on vaikea sanoa kiilaako Give Me Your Soul... Please edeltäjänsä edelle, mutta Kingin levyjen TOP5:een se kyllä raivaa tiensä komeasti. Kansitaiteesta on vielä annettava plussaa, uskomattoman hienoa työtä. Eipä tässä kai sitten muuta kuin lisää kuuntelua kehiin ja katsellaan mihin mittoihin albumi vielä tästä lähtee kehittymään.

[Hammer]

Ovatkos kaikki ihan samattomia vai miksei uudesta kuninkaallisesta timanttialbumista heru kommentteja?

Täälläpäin ainakin levy teki niin suuren vaikutuksen, etten malttanut aloittaa syvällisempien analyysien kirjoittamista vielä eilen, vaan keskityin pääasiassa levyn kuuntelemiseen ja sen sisältämän heavy metallisen materiaalin ihastelemiseen. Nyt kymmenen kuuntelukerran jälkeen Give Me Your Soul... Please on osoittanut olevansa paras albumikokonaisuus sitten 80-luvun parhaiden päivien. Vaikka eilen jo hehkuttelin levyn olevan parasta sitten Abigailin, niin jätetään vielä pieni varaus tuohon lausuntoon. Uusin levy on joka tapauksessa vähintään timanttisin kokonaisuus sitten "Them":n, mikä ei ole sekään mikään pikku juttu.

Mitään tunnesidettä albumin teemaan, musiikkiin ja tunnelmiin ei ole esimerkiksi The Puppet Masterin musertavaan tarinaan verraten syntynyt, mutta itse musiikki, vokalisoinnit, soitto, riffit, soolot ja muut ovat jo tehneet erittäin suuren vaikutuksen.

Toistaiseksi olen täsmälleen samaa mieltä tuon väittämäsi kanssa. Yhtä mahtaviin tarinallisiin korkeuksiin en ole vielä päässyt, kuten vaikkapa tuon The Puppet Masterin kanssa, mutta musiikillisesti Give Me Your Soul... Please on lähes jokaisella osa-alueella TPM-albumia edellä. Pelkästään jo yksittäisten biisien huikaisevassa laadussa uusin voittaa The Puppet Masterin mennen tullen. Omasta mielestäni The Puppet Masterin täyden kympin esitykset olivat kaikki La Rocquen säveltämiä, sillä Darkness-Magic-The Ritual kolmikkoa on vaikea ylittää. Väittäisin kuitenkin, että uuden levyn parhaimmat biisit eivät kalpene yhtään The Puppet Masterin kärkibiiseihin verratessa, vaan ovat vähintään yhtä loistavaa tavaraa.

Andy on myös uutukaisella ollut säveltämässä useita levyn parhaimmistoon lukeutuvia kappaleita (varsinaisista biiseistä itseasiassa erinomainen startteri Never Ending Hill on melkein vaatimattomin La Rocque sävellys, mikä kertoo paljon miehen biisientekotaidosta. En laske siis lyhyttä väliraitaa Pictures In Rediä mukaan Andyn biisejä vertailtaessa). Mielestäni La Rocquen kyhäilemistä raidoista Give Me Your Soul, Black Of Night, The Cellar ja The Floating Head ovat kaikki lähes täydellisiä biisejä. Myös tuo Never Ending Hill on kevyesti kiitettävän tasoinen nopeampi startteri. Andyn huippuraitojen vastapainoksi maestro King Diamond on tehnyt puolestaan myös yhden bändin kiehtovimmista uusista biiseistä eli The Girl In A Bloody Dressin (tämä tulee nousemaan all time favourite -KD-biisien joukkoon ainakin itselläni).

Ensimmäisellä kuuntelulla levyä vaivasi konseptialbumille hieman erikoinen seikka: levy on hyvin vahvasti kokonaisuus. Miksikö se on heikkous? Koska yksittäiset kappaleet eivät osoittautuneet todellisiksi killereiksi, kuten monilla vanhoilla King Diamond-albumeilla. Lisäksi tarinaa vaivasi pieni keskeneräisyyden tuntu, joskin se johtunee THEM:n ja Abigail:n kaltaisten mestariteosten luomista suurista odotuksista.

Itse olen eri mieltä. Mielestäni Give Me Your Soul... Please toimi/toimii yksittäisten biisien tasolla alusta lähtien paremmin kuin The Puppet Master, joka on minun kirjoissani enemmän kokonaisuutena nautittava albumi. Tämän uutukaisen kanssa irtobiisien kuuntelu on yhtä mukavaa kuin koko levykokonaisuuden, sillä biisimateriaali on riittävän monipuolista ja biiseistä löytyy huomattavasti enemmän koukkuja kuin yhdeltäkään KD-levyltä sitten 80-luvun Abigail-"Them"-Conspiracy -päivien. Todellisia killereitä on tällä uudella levyllä melkein liikaa, koska biisien parhausjärjestykseen laittaminen tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä vielä kymmenen kuuntelun jälkeen.

Tarina rakentuu Give Me Your Soul... Please -lätyllä enemmän tunnelman varaan, eikä ole yhtä vaikeasti tulkittava kuin useat aiemmat KD-stoorit. Pidän kyllä uuden levyn tarinasta paljon, mutta myönnän, että Kingi on kirjoittanut pitkällä urallaan kiehtovampiakin kauhukertomuksia. Oletteko muuten huomanneet, että tämän uuden levyn tarina on erittäin samanhenkinen kuin The Shiningissa/Hohdossa? Kingihän on tunnetusti kyseisen kirjan&elokuvan suurimpia faneja, joten oli yllättävää kuinka vasta nyt mies teki tämäntyylisen kertomuksen. Levyn teemahan on puhuttelevan dramaattinen, sillä tosi elämässäkin käy liian usein niin, että vanhempi tappaa lapsensa ja sen jälkeen itsensä. Surullista, sairasta, mutta erittäin totta. Tämänkin valossa on hienoa, että Kingi käsitteli kyseistä asiaa levyllään, vaikka kaikki kuulijat eivät viestiä välttämättä fiktiivisen stoorin välistä tajuakaan etsiä.

Livia ei ole kovin suuressa roolissa tällä kertaa, mutta hoitaa kuitenkin tonttinsa kiitettävästi.

Livia laulaa mielestäni selvästi paremmin kuin The Puppet Masterilla, vaikka pidin toki hänen aiemmistakin laulusuorituksistaan. Nyt uskallan jo tosissani väittää Livian olevan varsin mainio vokalisti, sillä kehitystä on tapahtunut enemmän kuin uskalsin uneksiakaan. Jopa naislaulun suhteen kriittinen tyttöystäväni kehui Livian vokalisointia, mikä on äärimmäisen harvinaista hänen suustaan.

Tähän loppuun vielä pienimuotoinen analyysi (lyhyiden biisikohtaisten kommenttien kanssa) kymmenen kuuntelukerran perusteella:

Levy on siinäkin mielessä mielenkiintoinen paketti, että se pitää sisällään paljon viitteitä KD:n vanhempaan tuotantoon niin lyriikoista kuin musiikillisistakin hienouksista lähtien. Viitteet vanhempaan tuotantoon ovat tarkoituksellisia, sillä ainakin King Diamond on haastatteluissa korostanut, että hän halusi piilottaa levyllä jotain tuttua faneille löydettäväksi. "Falsettojen puuttumista" päivittelevät lausunnot ärsyttävät itseäni, sillä levyltä löytyy yllättävän paljon korkeita ääniä. Tällä kertaa falsetot on miksattu pääosin taka-alalle, joten väitteet "Kingiltä on ääni häviämässä kun ei laulaa niin paljon korkealta" ovat asiantuntemattomia. Kingihän laulaa yhtä korkealta kuin useilla aiemmillakin albumeilla, mutta falsettolauluja ei ole miksattu yhtä pintaan kuin alkuaikoina. Omien sanojensa mukaan KD:n falsetot ovat vahvempia kuin koskaan, mutta nyt niitä käytetään vaan taka-alalla ikäänkuin soittimena, koska mies itse pitää sen tyylisestä laulutavasta enemmän. Sitä paitsi, kyllä joitain yksittäisiä tehokeinona käytettyjä korkeita falsettojakin levyltä löytyy, joskaan ei niin paljoa kuin ennemmin. Itse tiivistäisin Kingin äänenkäytön Give Me Your Soulilla muotoon "Mies käyttää ääntään enemmän soittimena, eikä sooloile".

Kitaristikaksikko La Rocque - Wead ansaitsee erittäin suuret kehut. Andy paitsi teki levyllä nipun sen parhaimmistoon lukeutuvia biisejä, mutta soitti myös lukuisia 80-luvun kulta-ajat mieleen tuovia kitarasooloja. Parasta Andyn kitarointia KD-bändissä lähes kahteenkymmeneen vuoteen! Mike Wead ei osallistunut sävellyspuolelle, mutta soolosektorilla mies teki yhtä vakuuttavaa jälkeä kuin Mr. La Rocque. Itse asiassa usea levyn parhaimmista kitarasooloista on Miken soittamia. Way to Go Mike! Erittäin otettu olin Weadin suorituksesta siinäkin mielessä, koska tiesin miehen potentiaalin esim. hänen Edge Of Sanity -vierailunsa kautta. Matt Thompson ei vieläkään uhkaa Mikkey Deen tai Snowy Shawn rumpusuorituksia, mutta Give Me Your Soul -lätyllä Thompson soittaa monipuolisemmin ja paremmin kuin Abigail II & The Puppet Master -levyillä yhteensä. Erityisesti The Girl In A Bloody Dressin ja Black Of Nightin rumputyöskentely on korvaa hivelevän tyylikästä. Pikku jippoja siellä täällä pitävät mielenkiinnon hyvin yllä, vaikka Matt ei kovin progressiivisiin rumpukuvioihin yritäkään päästä. Levyn ehdoilla mennään, mikä on hyvä asia. Kuulemma Thompsonilla on taitoja vaikka minkälaisiin rumpusuorituksiin, sillä muissa bändeissään mies on soittanut vaativampaakin materiaalia. Odotellaan, jos mies vielä KD-bändissäkin tulevaisuudessa heittäisi enemmän Mikkey Dee -tyylin jippoja biisien mausteiksi tai soittaisi progressiivisemmin.

Hallin bassoraidat kyllä kuuluvat paremmin kuin viime levyillä, mutta ei tosiaan niin selvästi kuin Kingi on antanut aiemmin ymmärtää. Hienoa työskentelyä tältä bassotaiteen Alice Cooperilta joka tapauksessa (kansivihkon kuvassa Patino näyttää melkein identtiseltä Alicen kanssa, heh). Ulkoisista puitteista kansikuva on itse levyllä huomattavasti tyylikkäämpi kuin nettikuvissa. Ei kuitenkaan KD:n parhaita kansitaiteita, mutta kertakaikkisen tyylikäs tekele siltikin (suomalaisen kaverin piirtämä!). Kiitokset siis Teemu Vedenojalle tyylikkästä The Shining -tyylisestä kansitaiteesta. Soundimaailma on äärimmäisen selkeä, mikä on melodisia kitarahienouksia sisältävän albumin tapauksessa positiivinen seikka.

Vaikka monia tärkeitä pointteja tuosta alustuksesta unohtui, niin heitetäänpä perään vielä biisikohtaiset kommentit:

1. The Dead (intro)
Tunnelmallinen Voodoo-levyn intron, The Candlen ja MF:n Time-biisin "sekoitus". Erittäin kiehtovaa kauhuleffamaista tunnelmanluontia. Yhtä hyvä kuin vaikkapa Midnight, Upon The Cross ja valta-osa bändin vanhoista intropätkistä. Funeralille tämä ei sentään pärjää, mutta sehän ei The Deadia huononna.

2. Never Ending Hill
Biisi, jonka riffiä väitettiin Painkiller-kopioinniksi hatarin perustein. Samanhenkinen tapporiffi biisistä löytyy kuin ko. Priest-klassikosta, mutta samanlainen se ei ole missään nimessä. Enemmän biisin riffi muistuttaa Abigail II: The Revenge -levyltä löytyvää The Stormia. Biisi itsessään on selvästi parempi kuin edellä mainittu The Storm. "Magic"-falsetto on Kingiä parhaimmillaan vuonna 2007. Molemmat kitarasoolot ovat mainioita. Miken soolo yksi koko lätyn parhaista, kun taas Andyn soolo on kuin trademark La Rocque -soolo-oppaasta. Lopun "Darkness Coming" -säkeistö biisin mielenpainuvinta antia. Kertosäe varsin epäkingimäinen, mutta oikein hyvä kaltaisekseen.
Arvosana: 9+ - 10-

3. Is Anybody here?
Biisi alkaa Follow The Wolf -biisin mielentuovalla riffillä, mikä oli itselleni pienoinen pettymys ensimmäisillä kuulemilla. Follow The Wolf kun sattuu olemaan se HoG-levyn tylsin kokonainen raita. Mainio kertosäe pelastaa paljon kappaleen osakkeita, mutta kitarasektori innostuukin vallan näyttämään parastaan. Miken soolot erityisesti ovat mainioita! Help Me -osiossa olisin ehkä odottanut Kingiltä enemmän korkeita pintaan miksattuja ylä-äänikirkaisuja, mutta muuten ko. osio on tyylikäs. Itämaishenkinen riffi tarjoaa kylmiä väreitä biisin loppupuolella, mutta Miken soolot jäävät kuitenkin biisin parhaaksi anniksi. Toistaiseksi Is Anybody Here? on tämän loisteliaan albumin vaatimattomin raita, mutta silti pidän tästä kuin mielipuoli kaurapuurosta. Uskoisin, että biisi saattaa aueta jatkossa vielä lisää, sillä kasvu ensimmäisen kuuntelun tunnelmista kymmenenteen kuulemaan on ollut merkittävä.
Arvosana: 9- - 9+

4. Black Of Night
Kun levyn laulumelodioista puhutaan, niin Black Of Night taistelee ykköspaikasta. Itse pitäisin biisin laulumelodioita Kingin tuotannon parhaimpien joukossa. Kokonaisuudessaankin tämän uuden levyn laulumelodiat/stemmalaulut ovat tuotannon kärkikastia (lue: maailman parhaita meikäläisen kirjoissa). Andyn riffi on kerrassaan erinomainen. Tunnelma on yhtä puhutteleva kuin The Puppet Masterin parhaissa biiseissä. Koko ajan biisissä tapahtuu niin musiikillisesti kuin lyriikallisesti. Lyriikallisesti biisi on yksi kiehtovimmista levyllä, mutta myös vastustamaton musiikillinen vetovoima tekee kappaleesta klassikon jo syntyessään. Lyhyt soolovuorottelu kitaristien kesken istuu biisin saumattomasti. Andy & Mike, you are the best! Toivottavasti tämä löytyy tulevista liveseteistä. Kingin pirullinen naurahdus on kuin biisin kruunaava piste i:n päälle.
Arvosana: 10- - 10

5. Mirror Mirror
Rumpukomppi tuo heti mieleen House Of Godin rummut, niin hyvässä kuin pahassakin. Kingin nauru häikäisee jälleen kerran. Kertosäkeen "Ah Ah/ Auw Auw" laulanta on jotain, mitä vain King Diamond osaa. Ilman niitä hetkiä kertsi hukkuisi levyn mitäänsanomattomimmaksi. Tässä kappalessa erityisesti Andyn soolot ovat kuin 80-90 -lukujen vaihteesta, joten todella kiehtovat melodiat nostavat kappaleen osakkeita entisestään. Lyriikallisesti kappale on äärimmäisen kiinnostava, mutta myös musiikillisesti mainio. Kaikesta hienosta huolimatta biisi jää tällä kivenkovalla levyllä mitäänsanomattomimpien joukkoon, vaikka tarjoilee melkoista korvakarkkia koko kestonsa ajan. Biisi on oikein hieno, joten Mirror Mirron olisi ilman muuta esim. Abigail: II -levyllä parhaimmistoa, vaikka uusimman timanttisessa seurassa se onkin toiseksi heikoin.
Arvosana: 9- - 9½

6. The Cellar
Tämä biisi kuuluu taas kategoriaan: parhaimpia laulumelodioita kautta historian. Erityisesti kertosäkeen uskomattoman tunnelmalliset laulumelodiat tarjoavat jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Kylmät väreet menevät joka kerta pitkin koko kehoa, kun The Cellarin hypnoottisen puhutteleva kerto-osio alkaa. Biisistä löytyy muitakin huippuhetkiä. Tarkkakorvaisimmat varmasti huomaavat lyhyet Abigail-levyn mielentuovat kitarakohdat ( A Mansion In Darkness tulee paikoin mieleen). Myös Andyn kitarasoolo on taas kerran aivan jumalattoman tyylikäs. Livian "Mine Mine Mine" -hoenta on outoa, mutta levyn teemaan sopivaa. Vieläkään en ole varma, onko tuo tuleva klassikkokohta omituisuudessaan vaiko biisin ärsyttävin hetki. Biisin nimi on siitä mileenpainuva, että KD:n oli tarkoitus nimetä The Puppet Masterin introbiisi The Cellariksi, mutta viime hetkillä nimi taipui muotoon Midnight. Loppuun vielä: Hail Andy!
Arvosana: 9½ - 10

7. Pictures In Red
Voodoota ja The Puppet Masteria sekaisin. Tunnelmallinen tarinanjohdatusraita, joka on tämän tyylisistä lyhyistä väli"introista" bändin parhaimpia. Livia laulaa oman osuutensa ehkä paremmin kuin koskaan. Arvosanaa en rupea tällä kuitenkaan miettimään, koska kappale on niin lyhyt.

8. Give Me Your Soul
Levyn tunnelmaltaan paras kappale. Andyn riffi on ultimaalista parhautta, kuten levyllä on totuttu. Tämä lyö lähes kaikki The Puppet Masterin biisit vaivatta, sillä niin täydellisyyttä hipova esitys on kyseessä. Laulumelodiat nousevat taas kerran parhaiden kuulemieni joukkoon, mutta erityisesti kertsin vokalisointi on suurempaa kuin elämä itsessään. Kertsin riffin lisäksi Livia-King vuorottelu on parasta koskaan. Molemmat laulavat erinomaisesti. Miken jamitteleva soolo osoittaa taas kerran, että mies on kitaristina kehittynyt (ainakin sooloissa) huipputasolleen. Andy jatkaa Miken sooloa sille kuuluvalla tavalla, eikä kumpikaan kitaristi jätä mitään hampaankoloon tälläkään kertaa. "Below"-sanan venyttäminen on Kingin parhaita vokalisointeja koko levyllä. Kun vielä Miken toinenkin soolo osuu napakymppiin, niin soolojen tasollakin biisi on levyn kärkeä. "And Daddy's got a hole on his head" -huipentaa biisin dramaattisen kerronnan käsittämättömän upealla tavalla. Tämän biisin kuultuani olin lopullisesti myyty jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.
Arvosana: 10- - 10

9. The Floating Head
Laulumelodiosta ei liene tarvitse mainita enää sen tarkemmin? Samaa parhautta kuin ennenkin. "Inside My Mind" -säkeistö nostaa ihokarvat pystyyn AINA. Lyriikallisesti biisi on levyn parhaita. Andyn soolo on yksi levyn parhaista, kun taas Miken soolo on tällä kertaa perinteinen KD-soolo, joka jää selvästi Miken parempien suoritusten varjoon. Biisi jatkaa Andyn napakymppiin osuneiden sävellysten sarjaa, mutta ei kuitenkaan ole itselleni The La Rocque -biisi tällä levyllä. Pienimuotoinen fanien suosikki tästä on muotoutumassa, ainakin jos virallisen foorumin kommentteihin on uskominen.
Arvosana: 9½ - 10-

10. Cold As Ice
Perussäkeistöille täytyy heti täräyttää kymmenen pistettä. Aivan mieletön tunnelmointia kaikilta osiltaan. Cold As Ice on kokonaisuutena kuin sekoitus 70-luvun heavy rock -legendoja (hetkittäin), 80-luvun heavy metallia, mutta kuitenkin 2000-luvun King Diamondin hengessä. Kertsi on simppeli ja toimiva. "And so Am I" -kohdan falsetto lukeutuu levyn ikimuistoisimpiin laulusuorituksiin. Kyllä Kingi on vokalistina edelleenkin kaikista kovin, vaikka DIO ja kumppanit väijyvätkin tiukasti takana. Cold As Ice on biisi, joka saattaa kasvaa levyn valioiden joukkoon, mutta yhtä lailla vajota levyn korkeatasoisten "perusraitojen" laajaan kategoriaan. Lisäkuuntelut kertonevat biisin paikan.
Arvosana: 9+ - 10-

11. Shapes Of Black
Mielenkiintoinen outlintu höystettynä No More Me/The Graveyard/Spider's Lullabye elementeillä. Tämä olisi TOP-3 esitys niin Graveyardilla kuin Spiders-levylläkin. Edellä mainituista oikeastaan vain The Graveyard -lätyn I AM pystyisi haastamaan tämän kappaleen tasavertaisesti, sillä niin mainio esitys Shapes Of Black kertakaikkiaan on. Tunnelma ja laulumelodiat ovat suuressa roolissa, mutta lyriikat hämähäkkeineen puhuttelevat yhtä mainiosti. "Ah-Ah-Ah I See Them, Ah-Ah-Ah I Feel Them" -kohdat ovat koko levyn parhaimmistoa. Muutenkin kyseinen "Spider's-säkeistö on 10/10-kamaa" Syntikoitakin käytetään kerrankin upeasti tehokeinona, eikä päinvastoin. Aivan huikea spektaakkeli, vaikka eroaakin muusta levystä aika tavalla.
Arvosana: 9½ - 10

12. The Girl In The Bloody Dress
Tämä on selvästi yksi levyn hiteistä, jos KD:n biisejä voidaan sellaisiksi ylipäätään kutsua. Biisi kiehtoo samalla tavalla kuin vaikkapa Halloween tai Magic. Riffissä on oikeastaan aika paljon samanlaista draivia kuin Magicin vastaavassa. Kingin laulusuoritus on minun korvaani kokonaisuudessaan jopa levyn paras. Asennetta, pirullisen hienoja matalia sekä muutamia teräviä falsettoja löytyy Kingin eläytyvästä tulkinnasta. "Black Of Night"-kohdan falsetto ja räkäinen "SIN"-huuto ovat omalla tavallaan biisin tähtihetkiä. Bändin aavistuksen jamitteleva soitanta nostaa biisin musiikilliselta arvoltaan korkeimmalle jalustalle. Thompsonin yksinkertaisen nerokas rumpukikka on häkellyttävän toimiva. Miken soolo on myöskin puhdasta kultaa. Mike rules!
Arvosana: 10- -10

13. Moving On
Tämä on levyn So Sad, vaikkei kokonaan slovari olekaan. Moving On vain sattuu olemaan mielestäni So Sadin parenneltu versio. Kingin mahtava eläytyminen on yhtä tyylikästä kuin So Sadissa, mutta Livian herkällä tavalla kaunis laulusuoritus koskettaa uskomattoman vahvasti. Kunpa Livia olisi laulanut näin hyvin TPM-levylläkin. Heavy-säkeistö tehostaa ja monipuolistaa muuten tunnelmansa varaan rakennettua spektaakkelia entisestään. Pikkuhiljaa tämä Moving On nostaa osakkeitaan levyllä. Saa nähdä, jos tämä vielä kipuaa albumin timanttisimpaan kärkeen. Liian hienoa ollakseen totta, niin tämä biisi kuin koko albumikin.
Arvosana: 9½ - 10-

Myöhemmin lisää ajatuksia levystä tulossa, mutta nyt lähden kuuntelemaan sen taas kerran alusta loppuun läpi. Edes mikään joululahja pikkupoikana ei ole ollut näin positiivinen yllätys kuin tämä albumi. Mielenkiinnolla odotellaan kuuntelukertojen kasvaessa, että pitääkö levy paikkansa KD-tuotannon kärkikolmikossa. Abigailia tämä tuskin ohittaa, mutta ei jää muuten kovin kauksi siitäkään. HAIL KING DIAMOND, ANDY LA ROCQUE, MIKE WEAD & CO.

[Iron Constable]

^Awesome. Fanipoika isolla F:llä. Respect

Kingi seuraavana listalla, kun Candlemass kotiutuu. Noin kovia kicksejä kuin Hammer en kuitenkaan usko levystä saavani. Ne lujimmat potkut tulivat munille kauan sitten, eikä niitä ylitetä minkäänlaisella materiaalilla.

Tossa ->http://www.seaoftranquility.org/reviews ... nt&id=5359 jotakuinkin päinvastainen arvio kuin Hammerin, vanhalta fanilta sekin. Totuus lienee jossain noiden puolessa välissä ? Soundeja moititaan oikein kunnolla, ei kai nyt sentään mitään a´la Virgin Steelen viimeisin ???

[Rawhead]

^^Paljon tekstiä, mutten ainakaan itse pysty täysin samaa mieltä olemaan. Nyt en jaksa mitään pidemmän kaavan analyysia väsäämään, vaan tyydyn sanomaan, että suurinpiirtein The Puppet Masterin tasoinen kokonaisuus on kyseessä. Näin siksi, että yksittäiset biisit eivät kokonaisuudesta irroitettuina todennäköisesti toimi yhtä lujaa kuin yhdessä. Ihan killeriraitoja levyltä ovat tähän mennessä ainakin Give Me Your Soul, The Floating Head ja Moving On.

Soitto-osastolla homma on tiukimmillaan sitten kenties Conspiracyn, mutta jotenkin hengettömät soundit sitten levylle päätyi. Kenties ripaus "rosoisuutta" olisi tehnyt tehtävänsä. Soolot ovat todellakin selvästi parempia kuin edeltäjällään TPM:lla. Propsit myös sille, että Patinon basso kuuluu melko selkeästi kautta levyn. Mike Thompsonin soitto kuulostaa peruskauralta, eli mitään ns. ylimääräistä ei biiseihin ole päätynyt. Missä kaikki Deemäiset kikkailut?

Kova kamaa kyseessä, mutta ei viiden kuuntelun pohjalta nouse omissa kirjoissani Abigailin tai "Themin" tasolle.
Arvosanana tällä hetkellä sellainen 4,5/5.

edit. Ah, unohdin vielä kritisoida tarinaa. Olkoot miten tunnelmallinen tahansa, niin jotenkin "etäiseksi" on ainakin itselleni vielä tässä vaiheessa jäänyt. Loppuratkaisu on turhan duurivoittoinen "everything's well again!". Ja esimerkiksi The Floating Head Woman on tungettu tarinaan ilman syytä, sillä minulle ei ainakaan ole selkiytynyt mikä tämän hahmon merkitys tarinassa oikeastaan on.

[Hammer]

Soundeja moititaan oikein kunnolla, ei kai nyt sentään mitään a´la Virgin Steelen viimeisin ???

Soundit eivät ole steriilejä nähneetkään. Soundien moittimisen ymmärrän kyllä esim. black metal -diggareilta, joiden mielestä ainoa oikea äänimaailma on kellaritason rosoinen. Itsekin pidän tiettyjen black & death metal orkestereiden tarkoituksella suttuisista soundeista, mutta perinteisen heavy metallin kanssa sellaisilla soundeilla ei mielestäni ole mitään tekemistä. Mercyful Faten alkuaikojen tunnelmaan rosoisemmat soundit sopivat erinomaisesti, mutta KD-bändillä tilanne on toinen. Äänimaailma on Give Me Your Soul... Please -albumilla äärimmäisen selkeä (ei lähelläkään mitään nyky- Virgin Steelen ja nyky- Running Wildin hengettömiä soundeja kuitenkaan) ja täydellisyyttä hipova. Soundit saisivat toki olla vähän "kovemmalla", mutta se ongelma ratkeaa volyymia nostamalla. Uskoisin, että nimenomaan Konstaapelille ja muille enemmän hifi-tyylisestä äänimaailmasta nauttiville äänimaailma on lähes täydellinen. Rosoisuutta/ug-fiilistä hakeville tilanne voi olla toisinpäin.

EDIT: Rawheadilta kysyisin, että miten niin loppuratkaisu on duurivoittoinen? Levyhän loppuu lauseeseen "I'm Moving on to THIS house..". Tarinahan jätetään avoimeksi, jotta kuulija voi itse yrittää ratkaista mistä talosta synnitöntä sielua yritetään metsästää. Tiedä vaikka levyn tarinaan tulisi joskus vuosien päästä jatko-osa, koska moinen olisi mahdollista olettaen levyn lopetustavan.

[poolrules]

Ei nuo tämän levyn soundit mitkään erikoisen huonot ole, mutta jossain määrin kyllä hieman vaisut. Joissain kohdissa ripaus enemmän sitä paljon puhuttua munaa olisi paikallaan. Muuta kritisoitavaa levystä on vielä tässä vaiheessa keksiä, sen verta laadukasta on biisi materiaali.

[Rawhead]

EDIT: Rawheadilta kysyisin, että miten niin loppuratkaisu on duurivoittoinen? Levyhän loppuu lauseeseen "I'm Moving on to THIS house..". Tarinahan jätetään avoimeksi, jotta kuulija voi itse yrittää ratkaista mistä talosta synnitöntä sielua yritetään metsästää. Tiedä vaikka levyn tarinaan tulisi joskus vuosien päästä jatko-osa, koska moinen olisi mahdollista olettaen levyn lopetustavan.

No itselleni jäi jo ensi kuuntelulla tarinan kohdalla sellainen fiilis, että tässäkö tämä nyt oli. Ehkä hivenen ns. helppo lopetus, olisin kaivannut jotain roisimpaa. En kuitenkaan mitään täyttä kaaosta, tyyliin maailmanloppu, vaan jotakin vähän karmivampaa kenties. Duurivoittoinen tässä tapauksessa taisi olla vähän liian voimakas sana. Musiikillisesti levy tosin loppuu lähes timanttisissa merkeissä.

[Lord_Hypnos]

EDIT: Rawheadilta kysyisin, että miten niin loppuratkaisu on duurivoittoinen? Levyhän loppuu lauseeseen "I'm Moving on to THIS house..". Tarinahan jätetään avoimeksi, jotta kuulija voi itse yrittää ratkaista mistä talosta synnitöntä sielua yritetään metsästää. Tiedä vaikka levyn tarinaan tulisi joskus vuosien päästä jatko-osa, koska moinen olisi mahdollista olettaen levyn lopetustavan.

No itselleni jäi jo ensi kuuntelulla tarinan kohdalla sellainen fiilis, että tässäkö tämä nyt oli. Ehkä hivenen ns. helppo lopetus, olisin kaivannut jotain roisimpaa.

Rawhead sanoi oikeastaan täsmälleen sen, mitä itsekin ajattelin. Yllättävän helpohkon kaltaisen loppuratkaisun King oli tähän tarinaan sisällyttänyt.

The Dead on introna todella hieno. "Do you hear that organ play?"-kohdan jälkeinen kosketinkuvio Livian "Ooo-ooo"-äänien kanssa on yksi levyn upeimmista hetkistä. Hiljalleen levyltä alkavat nousta myös yksittäiset kappaleet omiksi toimiviksi kokonaisuuksiksiin. Tämä albumi ei ole selvästikään vieläkään minulle kokonaan auennut, mutta mikäs sen palkitsevampaa kuin löytää uusia piirteitä levystä joka kuuntelulla. Tällä hetkellä n. 4+/5-levy, joten hyvin laadukasta kamaa kuitenkin kyseessä.

[Wrathchild.]

Avataanpas oma sanainen arkku tässä vaiheessa. Helvetin kova levy on kyseessä, joka omasta mielestäni on aikalailla samaa tasoa Puppet Masterin kanssa, arvosana 5/5. Suosikkibiisejä ovat Black In Night, Give Me Your Soul ja The Girl In The Bloody Dress.Levyn kovin osio on kuitenkin Shapes Of Blackin There`s a spider on the wall... säkeistö. Aivan tolkutonta kamaa.
Ja todettakoon täältäkin, että on muuten Never Ending Hillin riffi todella kaukaista sukua Painkillerin riffin kanssa, pikkuserkku korkeintaan jos sitäkään.

[Yrms_]

No kyllä teki King sitten levyn, kovinta kamaa mitä bändi on levyttänyt sitten Conspiracyn, ei turhaan King kehunut etukäteen tätä levytystä. Timanttibiisejä ovat ainakin Never Ending Hill, Is Anybody Here, Mirror, Mirror, Give Me Your Soul ja The Floating Head.
Ehkä miinusta hieman heikoista lyriikoista. Vähän liikaa toistetaan sitä I Can't See Anything, It's So Dark-linjaa

[Hammer]

-Victoria- tuolla Invisible Guests -foorumilla kirjoitti erittäin loistavan ja tyhjentävän suomennoksen & analysiin House Of God -levystä, joten ajattelin ottaa oikeudet postata sen tännekin. Olkaa hyvä:

HOUSE OF GOD - HERRAN HUONE

Tarina alkaa perinteisen vanhan koulun kauhun - esimerkkinä vaikkapa Edgar Allan Poe - tyyliin johdantosanoilla, joissa kerrotaan tarinan totuuspohjasta. Mies (tai oikeastaan Kingi itse, kuinka se nyt halutaankaan tulkita) on kuullut ystävältään hyvin hämmentävän vanhan tarinan mystisestä kirkosta paikalla, jonka sijainnin hän on vannonut pitävänsä salassa, joten nimet ja paikat on muutettu. Mies kertoo myös, kuinka hän haluaa kertoa tarinan niin kuin se olisi tapahtunut hänelle itselleen ja muistuttaa vielä, kuinka monet tarinat ovat samanlaisia: suullisesti kulkeneita juttuja tyypiltä toiselle ilman todistavia faktoja. Mutta tämä tarina jättää kuulijansa pohtimaan, josko sittenkin...

Introssa kerrotaan vahvistamaton, tuntemattoman kirjoittama teoria: Jeesus ei kuollut ristillä, vaikka häntä kidutettiin, vaan hänet salakuljetettiin meriteitse rauhalliseen Etelä-Ranskaan, missä hän meni naimisiin Magdalan Marian kanssa ja perusti uuden dynastian (mahdollinen viittaus Siionin veljeskuntaan, josta enemmän tuonnempana). Kukkulalle rakennettiin kirkko palvelemaan kaikkia jumalia mielin määrin. Ja varsinainen tarina alkaa tämän jälkeen.

Päähenkilö on ratsastanut lähes koko yön, ja sekä hän että hevonen ovat jo väsymässä. Ylhäällä vuorella paistaa täysikuu, ja alhaalla rotkossa pimeys vallitsee. Miehestä tuntuu, kuin hän ei olisi yksin - hän on paikassa, joka tunnetaan nimellä Paholaisen kätkö, ja paikan luonnottoman korkeilla puilla tuntuisi olevan silmät, jotka tarkkailevat häntä.

Mies on kulkenut kyseistä tietä usein, mutta nyt se vaikuttaa erilaiselta - hän on yhtäkkiä eksyksissä ja pysähtyy katsomaan ympärilleen. Edelleen hänellä on se tunne, kuin joku tarkkailisi häntä, ja hän tietää, ettei tunne johdu pelkästä kuuhulluudesta. Ja äkkiä hän kuulee juuri sen äänen, jota hän ei olisi tahtonut kuulla: ulvonnan kuuta kohti. Silloin hän huomaa myös ne silmät, joita hän ei niin ikään olisi tahtonut nähdä. Hänen olisi pitänyt kääntyä takaisin etsimään tietä, mutta jostain syystä hän ei tee niin.

Ulvonta kuuluu entistä kovempana ja pureutuu hyytävänä luihin ja ytimiin. Keltaiset silmät kieppuvat ympäriinsä kaikkialla, yksi susi muuttuu tusinaksi, ja mies valmistautuu kuolemaansa. Mutta yhtäkkiä hän näkeekin hopeanharmaan naarassuden ilmestyvän säteilevän valon kehässä ja tuijottavan suoraan häntä mitä sinisimmillä, taianomaisilla silmillä. Mies ei ole ikinä aiemmin nähnyt niin kaunista petoa.

Seuraavaan kappaleeseen siirryttäessä aamu on jo tullut hiljalleen miehen arvellessa elämänsä olevan lopuillaan. Muut sudet ovat poistuneet, ja vain se enkelimäinen naaras on jäänyt hänen luokseen. Se huutaa äänettömän kutsun: ”Seuraa minua, seuraa sutta!” Mies tottelee käskyä ja seuraa sitä lähes vuoren huipulle saakka, jolloin he pysähtyvät katsomaan unohtumatonta maisemaa. Mies näkee alhaalla kylän, jonka talot muistuttavat mädäntyviä mustia hampaita. Muutamat kaukana häämöttävät tiet johtavat kaikki poispäin, eikä niillä näy ketään kulkijaa.

Ja jälleen miehen on seurattava sutta - loppuun saakka. Silloin susi kääntyy ympäri vuoren huippua kohti. Mies tuijottaa hämmästyneenä kuin aika olisi pysähtynyt: siellä on Herran huone, eikä mies ole koskaan nähnyt vastaavaa kirkkoa. Oven yläpuolelle on kaiverrettu: ”Tämä paikka on hirvittävä.” Etäiset ajatukset kutsuvat miestä synnin pariin kaiken rappion keskellä. Kirkossa ei ole ketään, ja hämärään valoon kietoutuneena kuin viimeistä yötään viettäen mies miettii, oliko Herra koskaan käynyt tässä huoneessaan, vai oliko Hän kääntynyt pois peloissaan.

Yhtäkkiä miehen astuessa kirkon sisään rappio muuttuu häikäiseväksi kauneudeksi. Ja mies katsoo kauhuissaan sutta, joka alkaa luoda turkkiaan pois. Mies tarttuu hopeiseen krusifiksiin luullen pahuuden olevan vierellään, mutta krusifiksi lentää lattialle, ja susi on muuttunut unelmien naiseksi, joka sykähdyttää miehen sydäntä, jollaista hän ei uskonut edes itsellään olevan. Nainen kuiskaa: ”Rakasta minua ikuisesti, älä koskaan lähde pois...” Se on rakkautta ensi silmäyksellä, eikä todellisessa rakkaudessa ole oikeaa tai väärää. Mies ei välitä, mistä nainen on tullut - vain hänen nimensä, Angel (huom. suom. enkeli), merkitsee. He suutelevat lämpimästi ja pehmeästi ja viettävät taivaallisen syntisiä öitä. Kirkossa on paljon ruokaa ja viiniä, joten he syövät ja nauravat ja rakastelevat pyhimmässä. Intohimo tekee heidät hulluiksi.

Seitsemännen päivän aamuna mies on rakastellut Angelin kanssa jo kaikin tavoin. Aurinko paistaa ylhäältä ikkunasta, ja mies huomaa alttarilla istuvan pienen, kylmästä ja tummasta kivestä veistetyn miehen, Mustan Paholaisen, jonka päätä Angel suutelee. Mies miettii, mitä Musta Paholainen hänestä tuumii, ja miksi se ei tahdo häntä kirkkoon. Hän tuntee Paholaisen vihan sielussaan.

Mies kummeksuu kirkon kahta saarnastuolia ja freskoja, joissa demonit pitävät hauskaa. Ulkona lehdet putoilevat puista, mustia pilviä ilmestyy taivaalle ja myrsky on tulossa. Angel ja mies aloittavat seksileikin rippituolissa - mies on pappi ja Angel hänen unelmiensa syntinen. Mutta yhtäkkiä unelmat muuttuvat painajaisiksi, kun Angelin hymy pyyhkiytyy pois hänen kasvoiltaan, ja hän sanoo: ”Mikään... Mikään ei ole ikuista. Täällä on niin paljon pahaa, niin monesti olen pelännyt. Vuosi sitten allekirjoitin pyhän valan, ja jos rakastat minua, niin sinäkin teet samoin.” Niin Angel kertoo valasta kyynelsilmin murskaten miehen unelmat. Mies vaipuu polvilleen, mutta tajuaa sen olevan turhaa, koska kirkko on kuin helvetti.

Vala on niin voimakas, ettei sitä voi murtaa. Joka vuosi uusi henkilö allekirjoittaa sen verellään vartioidakseen pahaa kirkkoa ja vaeltaakseen sutena kukkuloilla. Jos mies allekirjoittaa valan, Angel on vapaa lähtemään, mutta hänen on lähdettävä ilman muistoja, naisena suden sijaan. Ja jos mies ei allekirjoita, seitsemän päivän sisällä Angel kuolee hänen silmiensä edessä. Kummassakaan tapauksessa hän ei näe Angeliä enää koskaan. Ja jos mies allekirjoittaa, hänen täytyy jäädä kirkkoon, ja hän voi poistua vain saalistavana sutena.

Niin mies päättää allekirjoittaa valan Angelin vuoksi. Mies itkee, eikä tahtoisi sanoa sanaa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt sanoa: hyvästi. Hän toivottaa Angelille kaikkea hyvää, vaikkei se tapahdukaan hänen kanssaan. Hän päästää Angelin vapaaksi käskien tätä lentämään pois kauniina enkelinä, parempaan maailmaan.

Sen jälkeen mies on taas yksin viinin valuessa maahan, sillä ei ole enää ketään, jonka kanssa sen voisi jakaa, eikä ketään, joka välittäisi. Ainoa valo miehen elämässä on musta kynttilä. Hän tuntee olonsa kylmäksi ja synkäksi istuessaan yön yli. Angelin muisto seuraa häntä kuolemaan saakka, ja mies itse on vain varjo entisestä. Patsaiden silmät tuntuvat seuraavan hänen jokaista liikettään ja kyyneltään. Hän ei ole enää elävä, muttei vielä kuollutkaan. Hän esittää korkeammalle voimalle kysymyksiä: ”Täytyykö olla tuonpuoleinen vain, jotta voimme tuntea itsemme eläviksi? Millaista olisi, jos ei minua olisi koskaan luotu? Pimeyden ympäröimänä tässä kylmässä kirkossasi yritän muistella kaikkea sitä, mikä joskus oli minun. En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta jos elämä kerran on niin jumalallista, niin miksi minä sitten joudun kärsimään niin kovasti omassani?” Mies muistaa, kuinka hän eli pitkään surussa ja vihassa, ja kuinka sitten rakkaus Angeliin teki hänet hetkeksi niin sokeaksi, ettei hän ollutkaan enää nähnyt sen läpi maailman sairautta.

Hiljalleen mies on tulossa hulluksi, sillä kaikki päivät tuntuvat samalta. Hän yrittää turhaan huutaa apua. Seinien peileissä ja risteissä hän näkee kurjuuden, joka on saanut hänestä otteen. Hän turvautuu muistoonsa viinin muuttuessa happamaksi ja odottaa kuolemansa hetkeä, sillä hänet on kirottu ikuisiksi ajoiksi, eikä hän voi enää koskaan olla vapaa. Hän huutaa: ”Jumala tai Saatana, kuka tahansa sitten oletkin, piilottelet vain varjoissa ja kirosit minut pedon merkillä!”

Miehen on pakko rikkoa peilit ennen kuin ne murskaavat hänen sielunsa. Ne viiltävät hänet haavoille, ja hän vuotaa pahasti verta lattialle. Sitten hän havahtuu ääneen ja kääntyy hitaasti ympäri - jokin liikahti! Alttarin tilalla on pimeä tyhjyys, ja mies päättää mennä lähemmäksi - astua epäpyhään selliin, Helvetin käytävään. Hän kuulee jonkun soittavan kelloa, mutta kuka se voi olla, kun kirkossa ei ole hänen lisäkseen ketään? Mies arvelee kuulleensa äänen syvältä aukosta ja miettii, kuka siellä voi olla. Häntä kohtaa vahva ummehtuneen haju, kun hän astuu portaille, joita tuskin edes näkee pelkkä kynttilä ja oma sielunsa valonaan.

Päästessään portaiden alapäähän mies huomaa, kuinka lattiaan on kirjoitettu kryptisiä viestejä, ja samalla rotat näykkivät hänen varpaitaan. Hän tappaa niistä yhden ja jatkaa matkaansa pilkkopimeässä hämähäkinseittien keskellä. Mies näkee pitkien varjojen tanssivan seinillä ja tuntee pelon läheisen läsnäolon. Hän miettii, mikä mahtaakaan olla tuo suuri voima pimeydessä. Hän näkee ihmisten luita pienissä kammioissa kapean salin molemmin puolin. Katakombissa on kuolemaa elämän sijasta, joten mies miettii, onko hänkin kuolemassa sinne. Hän näkee valoa ja työntää luita pois tieltään. Voisiko hohtava kammio olla oviaukko toiseen maailmaan, vai onko se vain pimeyden luoma illuusio?

Mies huomaa neitsyt Marian aidonkokoisen puusta veistetyn hahmon seinää vasten. Mies miettii, onko se pelkkä patsas, vaiko juuri se, mitä hän on tullut etsimään. Hän rikkoo patsaan kasvot, joiden takaa paljastuu muumio. Käärinliinojen pudotessa mies näkee kuivettuneet kasvot, jotka tuijottavat häntä vihaisesti. Muumion päässä on piikkikruunu ja tyhjistä aukoista, joissa pitäisi olla sen silmät, vyöryy valotulva, ja sitten kuuluu ääni... Mies ihmettelee: ”Jeesus Kristus, mitä he ovatkaan sinulle tehneet?” Ja mies juoksee henkensä edestä, mutta hänen on vaikea hengittää löyhkän takia. Hän huutaa avuksi Saatanaa tai Jumalaa tai ketä tahansa, joka kuulee. Mies tietää kuolevansa.

Vihdoin hän pääsee takaisin kirkkoon, yö on saapunut, ja mies hengittää hyvin raskaasti pimeässä. Lattian reiästä hän kuulee katakombeissa puhaltavat tuulet, ja sitten aukosta purskahtaa niin suurenmoinen valo, että koko kirkko sokaistuu. Ylös kohoaa kasvoja ja ruumiita yhdistyneenä voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Mies ei enää pelkää kuolemaa, vaan vain totuuden kuulemista, mutta tahtomattaankin hänen täytyy ottaa selvää, keitä nämä henget ovat. Ja ne puhuvat:

”Olet astunut sinne, minne minkään inhimillisen ei pitäisi koskaan mennä. Olet nähnyt valheen rististä... Minä olen monta - Me olemme yksi, KORKEIN. Et saa koskaan tietää, miksi Me pidimme Häntä täällä - ehkä pidimme Hänet poissa Jumalan luota, jottei hän enää koskaan voisi kävellä maan päällä. Tai ehkä Me pidimme hänet turvassa TEILTÄ (ihmisiltä), jottette enää koskaan yrittäisi samaa kuin silloin kauan sitten (viittaus Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen ihmisten syntien tähden). Ehkä se riippuu siitä, keitä Te todella olette.

Jumala ja Saatana ovat vain marionetteja MEIDÄN langoissamme - he vain pitävät MEIDÄT hengissä luomalla konflikteja ihmisten mieliin. Ei ole väliä keitä te luulette Meidän olevan - pääasia, että tiedätte meidän olevan. Jumala, Paholainen, hyvä ja paha - olemme kaikki ne, sekä vielä paljon enemmän.

Joten elä tämä elämä niin hyvin kuin pystyt, ja jätä loppu MEIDÄN huoleksemme.”

Mies vastaa: ”Mutta en voi... En tule olemaan se, joka palvoo tuntematonta Jumalaa. Siispä osoittakaa ihmiskunnalle, että todella olette olemassa ja kertokaa, mikä on tämän kaiken kaaoksen merkitys. Antakaa meille syy elää tässä Maanpäällisessä Helvetissä. Tahdon vain mielenrauhan teiltä olemattomilta jumalilta. Lyön vaikka pääni pantiksi, että edes TE ette ymmärrä koskaan totuutta, koska ette ole muuta kuin marionetti vielä korkeammissa langoissa.”

Siitä paikasta mies menee ja ompelee Jeesuksen epäpyhät silmäaukot kiinni ja valitsee kuoleman hänen sijastaan. Mies nousee ylös harmaita kylmiä portaita Helvetin torniin - köysi kädessään hän etsii tuntematonta maata huutaen: ”UNIVERSUMIN ISÄ, tässä minä tulen... TÄMÄ PAIKKA ON HIRVITTÄVÄ!” Niin mies hirttää itsensä ja saa vihdoin mielenrauhan kuolemassaan.

***

Lopuksi selvitän vielä muutamia omia tulkintojani tarinasta, sekä selvitän kertomuksen totuuspohjaa ja taustaa, sillä kyseessä on yksi koko KD:n tuotannon tulkinnanvaraisimmista tarinoista.

Sanoitukset sisältävät viitteitä moniin eri lähteisiin, sekä toisiin kappaleisiin levyn sisällä. Mielenkiintoinen moniulotteinen hahmo on esimerkiksi Angel (jo pelkän symbolisen nimensäkin takia tietysti). Esimerkiksi Angelin susihahmoa luonnehditaan tarinan alussa ilmauksella ”beautiful beast”. Tässä on ilmiselvä sanaleikki Beauty and the Beastista, eli Kaunottaresta ja Hirviöstä. Angel on siis samassa kaunotar ja hirviö - hän tuo tarinan päähenkilölle sekä suurimman onnen että kivuliaimman tuskan. Charles Baudelaire -tyylinen rappion ja kauneuden vastakkainasettelu on läsnä muuallakin tarinassa, esimerkiksi ihmissusiteemassa ja siinä, kuinka kirkko näyttää ulkopuolelta mädäntyneeltä, mutta sisäpuolelta loistokkaalta.

Toinen kiinnostava symbolinen ulottuvuus on vertaus viimeisestä ehtoollisesta: Angel ja päähenkilö syövät ja juovat yhdessä viimeisenä päivänään, ja myöhemmin kerrotaan, kuinka Angelin lähdettyä viini vuotaa veren tavoin maahan ja muuttuu happamaksi, kun ei ole ketään sitä jakamassa. Symboliikkaa vahvistaa myös myöhemmin miehen veri, joka vuotaa kivilattialle kuin Jeesuksen verikyyneleet hänen viimeisenä iltanaan ennen ristiinnaulitsemista.

Kolmanneksi tärkeäksi symboliksi erottaisin kaikki mainitut silmät ja miehen jatkuvan läsnä olevan tarkkailun tunteen. Tämä jatkuu alusta loppuun saakka: ensin puut, sitten sudet, patsaat, varjot jne. Epäilisin tämän olevan viite korkeamman voiman tai oikeammin kohtalon polttavaan katseeseen, jolta ei voi paeta, ja joka vainoaa kaikkialla jokaisessa tapahtuman käänteessä. Mieshän tuntee tarkkailun vahvimmillaan aina silloin, kun tarinassa tapahtuu jokin kohtalokas käänne: eksyminen, suden seuraaminen ja kirkon löytäminen, Angelin lähtö, Jeesuksen ruumiin löytäminen... Lopulta mies päättää tämän raivostuttavan tuijotuksen ompelemalla Jeesuksen valosilmät umpeen, ja ympyrä on sulkeutunut ja kohtalo sinetöity. Kyseessä tässä ompelemisessahan on tottakai myös valon pimentäminen ja henkien vaientaminen, mutta ennen kaikkea kuitenkin symbolinen ele.

House of Godin tarina kokonaisuutena ei pyri vain murskaamaan myyttiä jumalallisesta Jeesuksesta, vaan se kertoo myös yhden miehen henkilökohtaisesta uskonsodasta. Tarinan lomassa hän esittää filosofisia kysymyksiä, joihin ei tarjota vastauksia, vaan ne jäävät lukijan pohdittaviksi. Miehen lopullinen ratkaisu on erittäin kiintoisa: hän valitsee mieluummin kuoleman kuin hataralle pohjalle rakennetun, todistamattomiin tietoihin perustuvan uskonnon. Jeesukselle mies sanoo: ”I choose death over you.” Tämä on viittaus aikaisempaan Catacomb-biisiin, jossa on ilmaus ”death over life”. Raamatun kolmiyhteinen jumala on elämän symboli ja tarkoitus, ”elämän vesi/puu”, joten life-sana on tulkittavissa myös näin. Tarinan lopussa mies kiistää Jeesuksen ja siis tämän jumalallisuuden symbolin muuttamalla life-sanan tilalle ”you” (mahdollisimman epäkohteliaasti ”sinä” pienellä alkukirjaimella, tottakai).

House of Godin päätösbiisissä yliluonnolliset voimat tai henget yhtyvät yhdeksi ääneksi. Voimien purkautumien Jeesuksen silmistä on tietysti viite levyn introon, jossa kerrotaan, kuinka kirkko on rakennettu itse asiassa kaikille jumalille mielin määrin, ei vain Raamatun Jumalalle. Joka tapauksessa tämän henkien äänen puhe on levyn vaikeimmin tulkittavaa antia, ja tietysti erittäin olennaisessa osassa. Mies päättelee äänen arvoituksellisen puheen johtuvan siitä, etteivät nämäkään henget ole maailman valta, vaan kohtalo on vielä korkeamman voiman käsissä. Mies löytää siis lopullisen vastauksen ja mielenrauhan vasta kuolemansa kautta.

Tarinassa on siis aihetta moneen eri tulkintaan ja viitteeseen, ja tässä olen esittänyt vasta vain omat päätelmäni. Vielä olisi aika selvittää muutamia faktoja, joiden pohjalta tarina on kirjoitettu - kyseessä ei siis tietenkään ole pelkkä keksitty juttu. Kyseisenlainen kirkko on oikeasti olemassa Ranskassa ja kantaa nimeä Rennes-le-Château (nimeä klikkaamalla pääsette paikan nettisivuille, joista olen suurimman osan näistä mielenkiintoisista tiedoista löytänyt - lisäksi sieltä löytyy paljon muuta, kannattaa tutustua).

King Diamondin itsensä mukaan ihmiset eivät tahdo vierailla Rennes-le-Châteaussa, koska uskovat Saatanan olevan siellä. Kirkon seinillä on paljon koodattuja salaviestejä, jotka kertovat mm. haudoista, joita ei ole vielä koskaan löydetty. Eräässä teoriassa väitetään, että kirkosta on todella saattanut löytyä aikoinaan krypta, joka myöhemmin on jälleen kadotettu. Erään hypoteesin mukaan on taas käynyt, kuten House of Godin introssa kerrotaan: Jeesus ei kuollut ristillä, vaan hän siirtyi Rennes’hin Magdalan Marian kanssa, meni tämän kanssa naimisiin, sai lapsen ja kuoli rauhallisesti Rennes’ssä.

François Bérenger Saunière oli pappina kirkossa vuosina 1885 - 1909, ja hän löysi kirjakääröjä, joiden koodatuista viesteistä pystyi lukemaan mm. sen, että mahdollinen aarre (Jeesuksen ruumis?) kuuluu Siionin veljeskunnalle (pahamaineinen salaseura, jonka olemassa oloa ei ole todistettu - lisätietoa kiinnostuneille vaikkapa täältä). Kirjakääröt sisälsivät myös esimerkiksi selostuksen siitä, kuinka demoni vartioi kirkkoa ja kuinka Jeesuksen pako ristiinnaulitsemisen jälkeen on todistettavissa. Väitetään, että kirkko olisi ostanut papin vaitiolon näistä aiheista.

Papin pystyttämässä monumentissa on myös kirjainyhdistelmä, joka yhden tulkinnan mukaan on viite samaisesta Siionin veljeskunnasta. Mielenkiintoinen seikka tämä on House of Godin kannalta juuri siksi, että monumentissa on samannäköinen risti kuin levyn takakannessa. Tämä tarjoaa siis vielä yhden uuden näkökulman tähän kannen ristinkääntösymboliikkaan, sillä jos monumentissa on todella kyse Siionin veljeskunnasta, pitäisi siinäkin ristin olla ikään kuin väärinpäin.

Kirkko on omistettu Magdalan Marialle, ja kirkon oven yläpuolella todella lukee ”Terribilis est locus iste.” Tämä on itse asiassa epätäydellinen katkelma raamatusta; kohta menee oikeasti näin englanniksi: ”How terrible is this place! This is none other than the house of God, and this is the gate of Heaven.” ja suomeksi: ”Kuinka pelottava onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Herran huone ja taivaan portti.” (1. Moos. 28:17) Tässä vaiheessa täytyy sanoa sen verran omasta käännöksestäni, että olen suomentanut ”this place is terrible” --> ”tämä paikka on hirvittävä”. En siis käytä täysin raamatun mukaista ilmausta, sillä se ei ole sellainen englanniksikaan, vaan paremminkin suora käännös latinan kielestä. Siispä tuonkin käännöksessäni enemmän esille sitä, mitä Kingi itse on luultavasti tahtonut lauseella ilmaista - raamattuakin kun voi tulkita monella eri tavalla.

House of Godin lyriikoissa mainitaan monesti valo, joka tulee sisälle kirkon ikkunoista. Rennes-le-Châteaukin on rakennettu leikkimään valolla: aamun ensimmäinen auringonsäde osuu tarkoituksellisesti eri kohtiin eri symbolisina päivinä, esim. joka vuosi Jeesuksen kasteen päivänä Jeesuksen patsaaseen jne.

Kohukirja/-elokuva Da Vinci -koodi juontaa juurensa House of Godin kanssa samasta alkuperästä. Tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta Da Vinci -koodissa etsitäänkin Magdalan Marian - ei siis Jeesuksen - ruumista. Da Vinci -koodissa myös Jeesus ja Maria ovat menneet naimisiin jo ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja sen jälkeen/aikana Maria oli jo raskaana ja pakeni Ranskaan. Jeesuksen jumalallisuuden ja ylösnousemuksen myytin murskaaminen ja ihmisyyden todistaminen on kuitenkin näiden molempien tarinaversioiden pääteemana.