No kyllähän oli aikamoinen arvostelu, jotakuinkin kaikki mitä tämä herra Karo sanoo, on juuri päinvastoin. No saavutushan se on sekin
Minusta tuntuu nimittäin, että Saxonilla on Lionheartista lähtien ollut aivan uusi vaihde silmässä. Kaikenkaikkiaan nyt on jo kaksi uutta loistavaa albumia alla...ja ei kahta ilman kolmatta! Tällähetekllä en omista Killing groundia, joten en sen tasosta osaa sanoa sen enempää, joskus ilmestymisensä aikoihin lainasin kirjastosta. Pitää kyllä sekin levy ottaa taas uudelleen tarkastelun alle. Kunhan nyt ensin kuuntelee nämä Wheels of steel ja Strong arm of the law levyt, jotka juuri saapuivat.
scorpions wrote:No kyllähän oli aikamoinen arvostelu, jotakuinkin kaikki mitä tämä herra Karo sanoo, on juuri päinvastoin. No saavutushan se on sekin
No, on siinä asiaakin. Itse petyin myös suuresti tähän uuteen albumiin. Kuultuani "Lionheartin", joka on yksi bändin parhammista albumeista ikinä, uskalsin odottaa paljon, paljon parempaa. Samat, tappavat, ja voimakkaat riffit puuttuvat mielestäni tältä uudelta levyltä, kuin mitä kuultiin "Lionheartilla".
scorpions wrote:Tällähetekllä en omista Killing groundia, joten en sen tasosta osaa sanoa sen enempää, joskus ilmestymisensä aikoihin lainasin kirjastosta. Pitää kyllä sekin levy ottaa taas uudelleen tarkastelun alle.
imo kolme hyvää biisiä: Deeds Of Glory, nimibiisi & King Crimson -cover. Sekin on 3 kertaa enemmän kuin edellisellä Metalheadilla. En mie tosin koskaan Lionheartilta 3-5 hääviä enempää ole myöskään löytänyt..
Tällä uudella on vasta kuuntelu tai pari takana, joten ei siitä muuta kuin että rumpusoundi on todella paska demoplonkutusta perkele, saa nähdä kuinka paljon riepoo useammalla kuuntelulla.
tsorl wrote:^ Tolla kaverilla on vähän erilaiset mielipiteet lähes kaikista levyistä mitä se arvostelee. Sinänsä ihan kunnioitettavaa että se kehtaa ne tuoda julki mutta sanoisin että perinteisen hevin ystävien ei kovin tosissaan noita arvosteluja kannata ottaa.
Musta tuntuu että nykyään ollaan metallimediassa menossa siihen suuntaan, ettei noiden vanhojen perinnehevibändien uusien levyjen arviointiin jakseta edes kunnolla keskittyä. Infernossa esimerkiksi tuo puoli on todella huonosti hanskassa. Jos joltain Ragelta tai Grave Diggeriltä tulee uus levy, niin se saatetaan arvioida vähän naureskellen, että viiksiheviveteraanit jaksaa porskuttaa ja ompa siinä tutunkuuloista junnausta, heh heh. Eipä se AMOLAD:kaan kyseisessä julkaisussa mitään kovin syvääluotaavaa arviota ollut saanut osakseen. Sääli sinänsä, sillä haastattelut ovat kumminkin lehdessä kohtuullisen mielenkiintoisia.
Nyt soitossa Killing Groundin nimibiisi, ja tää on sitä heavy metallia, jos ei joku vielä tiennyt.
Jussi K wrote:
Tällä uudella on vasta kuuntelu tai pari takana, joten ei siitä muuta kuin että rumpusoundi on todella paska demoplonkutusta perkele, saa nähdä kuinka paljon riepoo useammalla kuuntelulla.
No nyt on pakko kysyä että paljonko olet demoja kuunnellut?
Rummut on ehkä miksatessa jääneet hiukan pimentoon/taka-alalle paikoin mutta RUMPUsoundit ei todellakaan ole "demoplonkutusta".
EDIT: sanan "rumpu"
Last edited by The Prisoner on Wed Mar 21, 2007 19:30, edited 1 time in total.
Tässä tulisi uusi Biff haastattelu, joitakin voi häiritä "copypasteija" meininki, mutta minusta tämä ainakin oli varsin mielenkiintoinen pätkä. Tällä hetkellä Saxon potkii kyllä kokoajan enemmän ja enemmän ja onkin tällä hetkellä jaetulla sijalla Scorpionsin kanssa lempipändeistä puhuttaessa. Ei voi kuin hattua nostaa ja kumartaa näin kauan mukana pysyneelle pändille, jonka uudet levyt ovat vielä sitä luokkaa että uudemmat puurtajat saa haukkoa henkeä niiden perässä!!
SAXON - Biff! Bang! Pow!
by Martin Popoff
If Maiden have become a near classic rock institution the world over, Saxon are doing much the same in the tighter confines of Europe, regularly recording and touring, with only, really, North America yet to (re)conquer. I mean, things were pretty good for the band in America in the mid'80s, with Denim And Leather, Power And The Glory and Crusader marking the pinnacle of packages like the one I got to experience - Maiden/Saxon/Fastway., Biff in white, hair flyin'... power and glory indeed.
And like Motorhead - a band from the same well, but with a whole different career dynamic again - Saxon are making their best music right now, not that anyone's going to believe it. The Inner Sanctum is the latest rock-solid record, offering up booming productions of rootsy rooted classic metal with, not so much modern characteristics, but modern competitive fire.
"I think production-wise, it's pretty following on, improving all the time," ponders head Saxon wagoneer Biff Byford, asked to define a few contours on the new platter. "I think it's a good mixture of the Saxon styles, sort of half heavy metal, half rock 'n' roll, and that's really where we are, you know what I mean? We started off as a mixture of the two, and we more or less have moved back to that lately. But I think the album gives a good facet of all sides of Saxon, the different influences in the band. I just think it's quite entertaining. I mean, a lot of people really dig it, because it's not just one song all the way through. They all have different values. For instance, a lot of younger fans are getting into the band by buying the old catalog, so they're into the rock 'n' roll element as well. So we're in a bit of a win/win situation at the moment. And everything is working in Europe right now for us, and hopefully that will move across the Atlantic."
"I think there are some quite unique things," adds Biff, delving into a bit of the record's detail. "For example the first track, 'State Of Grace'. I'm dealing with some difficult subjects there to deal with in the heavy metal genre, cathedrals and things. I like approaching quite odd stories. And we've gotten a little bit more prog rocky on this. That one has quite a few prog rock elements in the middle, and 'Atila The Hun' is quite a long progressive song. So we are dealing with more of our musical side, and I think that comes more from me and Paul, because we were into prog rock when we were young. So some of the songs are meant to be more musical, and less about catchy melodies."
"'State Of Grace' is a very strange, unique song, that only probably we could do. It's a mixture. It's strange, really. It's sort of like Doobie Brothers crossed with Slayer crossed with AC/DC and a little bit of something else thrown in there (laughs). It's a very weird mixture of styles, but it really does get inside you, actually; it's quite haunting. I think it's just a mixture of five guys coming together to write a song that is totally theirs, really. 'I've Got To Rock (To Stay Alive)' is a straight out-and-out rock song in the Wheels Of Steel/Strong Arm Of The Law/Solid Ball Of Rock style. But I think lyrically I like all the songs. The strange thing is they all work together as well, the songs. And that was something we were worried about in the beginning, when we started putting the album together and recording - that the different styles wouldn't fit. But actually they do. I've obviously approached them with the same vocal performance, so it tends to tie them all together."
What do you mean exactly with respect to approaching them all the same vocally?
"I'm singing quite full-on these days, if you know what I mean. We didn't change the style of the performance aspect of the songs, when we did the vocals. I sang them all in maybe five days. We didn't do anything different with 'Red Star Falling' versus 'Let Me Feel Your Power'; I'm just singing it louder or more aggressive. We didn't back off on any of the production elements for those songs, so they are quite live. That's what I'm trying to get at. Everything on there vocally is quite live and done very quickly. We didn't spend a long time trying to get different sounds in there. So I think it's tied together better because of that."
Legendary Saxon drummer Nigel Glockler is back in the fold as well. He's been back for a while, but this is the first record where he's rolled up his sleeves and gotten into the writing. If you recall, the hiring on of Nigel was a huge catalyst with respect to making Power And The Glory what many (including this writer) feel to be the band's masterpiece.
Says Biff, on locking in Glockler, "Well, all five of us wrote the music, and we usually write the music first. And I usually take it away and do some melodies and rough vocals to it, and then come back and change it all. But yeah, I think his big song, his major contribution, would be 'Red Star Falling'; he played all the keyboards on that. I mean, we wrote that song as a five-piece, I played bass and he plays keyboards and Nibbs played drums. But you can hear the more keyboard-oriented style on that song, because that's what he's into - as well as his drumming, he's into keyboards. That brought a new element into the band. So his contribution is good. On the last album, Lionheart, Nigel didn't contribute anything to the writing. He contributed to the performance."
"Nigel rejoining the band was basically... we did this 25th anniversary tour in Germany, of the New Wave Of British Heavy Metal, yeah? Basically Jorg (Michael) went back to Stratovarius, to play violin or something, I don't know. Sorry, stupid joke. And we asked Nigel if he wanted to do the tour, and that's where that came from. And we really liked it. And it got to the point where we asked him if he wanted to rejoin the band. He didn't say yes straightaway, by the way. He thought about it for a while, I mean, we have worked with a lot of drummers now in the last ten years. Before this, he'd been writing keyboard-y, atmospheric stuff, really. He's got quite a lot of music on TV in England."
On picking The Inner Sanctum as the title for the new record, Biff says, "We had a few titles, and State Of Grace was one; Bloodbrothers was another one, but that song didn't happen. The thing is, we were doing this huge TV documentary in England, a bit of a fly-on-the-wall thing about us, and I'm writing my new book - I'm writing an autobiography at the same time - so I just thought The Inner Sanctum was a great title, because I like that religious stuff anyway. The Inner Sanctum, the secret place where you're invited; it was just a cool thing for the album at this point in our careers."
And how would you classify the roles of Doug Scarratt versus Paul Quinn - your two guitarists - on here? Who is writing more; who is playing more?
"I would say this album it's 50-50 between Doug and Paul. Obviously Nibbs is contributing as well in this. He plays guitar, as do I. We're all musicians - this is the thing. But yeah, Doug and Paul are 50-50 on this, really. I think Doug came up with a lot of Lionheart, but I think Paul came up with quite a bit of this album. And I think their solo work is actually stunning on this album."
The stars may not be aligned yet, says Biff, for a proper assault on these shores. "Well, at the moment, to be fair, the main countries we're attacking on this album are France, England, Spain and Italy. But we do have a new agent now, a big agency, and he's just been in America trying to put things together for us. So there are some things happening there. Because, you know, going there and just doing a few/couple of club shows and coming back, is really... it's all right, it's nice to travel around and meet with people, but we really need a concerted effort to do a full-on tour to make any sort of impact. Some package tours with some other bands, really. But we don't want to tell people we're coming to America and then not come again. We're not doing that anymore, with the visas and all the rest of the stupid things that happened down in South America. So when we come to America, we'll be coming properly. And we'll be letting everybody know when we come, basically. This album is getting fantastic reviews here, and tons of airplay, and we just need a bit of a break in America, to get some airplay. Getting on a couple stations would help, with the kids picking up on the album, from a cult point of view. We just need to be rediscovered."
Ihan on hyvä levy tuo eilen ostamani Strong Arm Of The Law. Homman nimi on rehellinen Heavy Metal, rock-riffit jyrisevät ja Biff Byford kiljuu minkä kerkiää. Kuulemani Wheels Of Steel on tosin vielä kovempi kokonaisuus. Ehkä Strongista olisi arvostelukin paikallaan, jos jotakuta kyseinen teksti kiinnostaa.
Saxon on mainio bändi. Hankintalistalla Saxonilta (ainakin):
Wheels Of Steel (1980)
Denim And Leather (1981)
Eagle Has Landed (1982)
Power And The Glory (1983)
Innocence Is No Excuse (1985)
Lionheart (2004)
The Inner Sanctum (2007)
^^ Hanki seuraavaksi ehdottomasti bändin kovin tuotos: Lionheart! Kuulemistani viidestä SAXONIN albumista ehdottomasti kovin. Mielettömän laadukas kokonaisuus, ei jumalauta noita levyn riffejä..
1970-luvulta asti heavy metalin kultaista keskitietä pitkin paahtanut brittivasara Saxon porskuttaa yhä tänä päivänä eteenpäin tasaisen vahvaa tahtia. Bändi julkaisi juuri ties kuinka monennen studioalbuminsa ”The Inner Sanctum”, ja levy on saanutkin hyvän vastaanoton. Monille Saxon ei merkitse mitään erikoisempaa, ja kieltämättä bändin voi kokea jääneen monen muun jalkoihin 1980-luvun metalliaallon keskellä. Silti bändillä on oma, kiinteä kuulijakuntansa, joka ei päästä irti Saxonista, ja osaltaan tämä faneista ammennettava voima on toiminut bändin liikkeellepuskevana elementtinä – jäsenten ollessa jo yli 50-vuotiaita.
1980-luvun alkuvuosina julkaistiin bändin kenties kehutuimmat albumit. Wheels Of Steel, Storng Arm Of The Law, Power And The Glory yms. Nyt tartun Strong Arm Of The Law-albumiin. Levy julkaistiin vuonna 1980; ja oli jo bändin toinen studiolevytys samana vuonna, Wheels Of Steelin seuraaja.
Levyllä soittaneesta kokoonpanosta Biff Byford/Graham Oliver/Paul Quinn/Steve Dawson/Pete Gill on jäljellä tämän päivän Saxonista nokkamies Byford ja kitaristi Paul Quinn. Bändi on kulkenut pitkän matkan miehistönvaihdoksineen kaikkineen. Itse olen vielä tällä hetkellä väärä henkilö kommentoimaan bändin nykytilaa sen syvällisemmin, sillä tietämykseni rajoittuu muutamaan kahdelta uusimmalta levyltä kuultuun pätkään. No, Strong Arm Of The Lawista tässä oli tarkoituskin puhua.
Biff Byfordin vokalisointi oli alussa korvaani hieman omituista, mutta nopeasti miehen ulosantiin tottui. Sittemmin tästä on alkanut jopa pitää, ja nimenomaan Saxonin keulille en muita varteenotettavia kurkkuja voisi kuvitellakaan. Kitarakaksikossa Oliver/Quinn ei niinkään ole valittamista, ja perinteinen heavy-kitarointi sankarillisine sooloineen ja rockaavine riffeineen on hyvin hallussa. Rytmiryhmä Dawson/Gill hoitaa tonttinsa myös pätevästi. Homman nimi näin musiikillisestihan on ollut ja tulee olemaan Heavy Metal Saxonista puhuttaessa. Allekirjoittaneen lähiaikoina raskaampaan materiaaliin keskittynyt musiikkimaku onkin ottanut kevyemmän tulokkaan hienosti vastaan, ja vanhan liiton parrat ovat toimineet lähipäivinä stereoiden aktiiviasiakkaina.
Kappalemateriaaliltaan levy on täynnä tasaisen vahvaa jälkeä. Bändi on parhaimmillaan rehellisesti rokkaavien heavyjyrien, kuten Heavy Metal Thunder, 20, 000 Feet tai Taking Your Chancesin parissa, mutta myös keskitempoisempi riffittely albumin groovaavaan nimikkokappaleen tai Hungry Yearsin merkeissä nappaa kuulijan valtaansa vallan mainiosti. Saxon ei turhia kieroile, vaan bändi pitää linjansa tiukasti yksinkertaisen heavy metalin parissa. Näin ollen levy ei ole vaikeasti avautuvaa sorttia, vaan kaikki tarjottava lyödään eteen heti ensitapaamisella. Ota tai jätä.
Vaikka levy on perustasoltaan ehdottoman hyvä, sitä todellista tajunnanräjäytystä ei näy eikä kuulu. Siinä missä kappaleet ovat tasaisen vahvoja, löytyy aina sieltä täältä itseäni ei-niin-hirveästi miellyttävä laulumelodia tai riffi, jotka osaltaan verottavat kappaleiden yleistunnelmasta. Mutta taas kyseessä ovat melkein jokaisella levyllä siellä täällä ilmenevät pienet yksityiskohdat, joiden vaikutus itse levykokonaisuuteen on mitättömän pieni. Strong Arm Of The Law on vahva levy, jota voin suositella varauksetta kaikille joita vanhan liiton heavyrock kiinnostaa. Parhaimmillaan levyn kappaleet ovat loistavia, ja kehnoimmillaankin hyviä.
Stratocaster wrote:1980-luvun alkuvuosina julkaistiin bändin kenties kehutuimmat albumit. Wheels Of Steel, Storng Arm Of The Law, Power And The Glory yms. Nyt tartun Strong Arm Of The Law-albumiin. Levy julkaistiin vuonna 1980; ja oli jo bändin toinen studiolevytys samana vuonna, Wheels Of Steelin seuraaja.
Lionheart? Jos lukee hiukankin tätä topicia, niin huomaa että lähes jokainen kehuu albumia bändin uran parhaimmaksi. Denim and Leather toinen.
Pakko raapustaa pari riviä. Panin koneseen pitkästä pitkästä aikaa iki-ihanan kasarisuosikkini Saxonin Innocence Is No Excuse lätyn.... ja kun vanha suosikkibiisi Call Of The Wild pääsi Metallitehtaan ämyreistä maailmalle (ilmakehää saastuttamatta) , niin oli siinä vaimo, lapset ja naapuritkin ihmettelemässä Peken meininkiä, kun kaatuiltiin edestakas kuin pahis-jengi Niilo-Yli-Vainion pohjoisen keikoilla aikanaan... kitaraa korvasi puhallettava turtles-ilmapatja.
Peke wrote:ja kun vanha suosikkibiisi Call Of The Wild pääsi Metallitehtaan ämyreistä maailmalle (ilmakehää saastuttamatta) , niin oli siinä vaimo, lapset ja naapuritkin ihmettelemässä Peken meininkiä, kun kaatuiltiin edestakas kuin pahis-jengi Niilo-Yli-Vainion pohjoisen keikoilla aikanaan... kitaraa korvasi puhallettava turtles-ilmapatja.
HOHOHOO!!!
Onneksi luin ton etta joku asia taalla Maltallakin nauratti!
Kiitti Peke siita! Voin vain kuvitella nayn....
Taalla ei muuten paljon Saxonit eika muu metalli/heavi/rock soi.
Paikallisilla Manoloilla on kaikenlaissa kuppasissa mosseissa (toki muutama Ferrarikin on nahty) kauheet poppikoneet subbareineen ja sellasta teknojumputusta tulee etta on pakko kompensoida omalla mp3-soittimella.
NP: Saxon - The Inner Sanctum
Peke wrote:ja kun vanha suosikkibiisi Call Of The Wild pääsi Metallitehtaan ämyreistä maailmalle (ilmakehää saastuttamatta) , niin oli siinä vaimo, lapset ja naapuritkin ihmettelemässä Peken meininkiä, kun kaatuiltiin edestakas kuin pahis-jengi Niilo-Yli-Vainion pohjoisen keikoilla aikanaan... kitaraa korvasi puhallettava turtles-ilmapatja.
HOHOHOO!!!
Onneksi luin ton etta joku asia taalla Maltallakin nauratti!
Kiitti Peke siita! Voin vain kuvitella nayn....
Taalla ei muuten paljon Saxonit eika muu metalli/heavi/rock soi.
Paikallisilla Manoloilla on kaikenlaissa kuppasissa mosseissa (toki muutama Ferrarikin on nahty) kauheet poppikoneet subbareineen ja sellasta teknojumputusta tulee etta on pakko kompensoida omalla mp3-soittimella.
NP: Saxon - The Inner Sanctum
Heh
Joskus osuu näköjään nauruhermoon... Yeeaahh We rock!
Jatkakaa.... vanha setä seuraa....
edit:
NP: Call Of The Wild.... mikäs muukaan... perskutarallaa siskot & veljet
SAXON on kyllä perkeleen kova. Dantella tuli kuunneltua sekä Lionheartia että The Inner Sanctumia aika lailla, ja kyllähän nuo todella kovan vaikutuksen tekivät. Vieläkin pyörii päässä Lionheartin nimibiisi!
Itse omistan bändiltä vasta Strong Arm Of The Lawin, mutta haen tässä pian Swampista jokusen levyn lisää; ei todellakaan kallista lystiä kerta vanhemmat levyt ovat monet 7-8€ hintaisia.
Yhden tärkeän huomion tein uudempia Saxon-tuotoksia kuullessani. Bändi ei todellakaan ole jäänyt itseääntoistavaksi kehäraakiksi vaan on saanut todella modernin otteen sekoitettua sujuvasti omaan, vanhahkoon soundiinsa. Lopputulos on jotain uskomatonta ja bändin musiikissa on paljon energiaa. Uskon myös nuorempien metallidiggareiden innostuvan Saxonista nimenomaan noiden uudempien levyjen kautta. Kyllä Inner Sanctumilla kuullaan välillä sellaista tuplabasarivyörytystä ettei ole tosikaan.
Ja Biff Byford alkaa nousta vokalistirintamalla yhdeksi omaksi suosikikseni. Äijä kuulostaa uudemmilla levyillä hieman Helloweenin Andi Derisilta, sillä pienellä erotuksella että laulaa kymmenen kertaa paremmin. (ja on vielä kymmenen vuotta vanhempi, heh!)
SAXONIN kaltaiset vanhat jyrät pitävät perinteisen heavy metalin lippua korkealla, vaikka genre ei ehkä uusia loistonimiä enää hirveästi tarjoisikaan. Long live rock n roll!