Albumikeskustelua ja äänestys: Somewhere In Time

[AtomiSika]

Caught somewhere in time - 4½
Alku ei iske ihan täydellä teholla, mutta minuutin kohdalla alkaa jo toimia! Biisi on semmosta perushyvää kamaa ja soolotkin ihan jees.
+Harrisi bassoineen
+Riffit aika jees
+Hyvä tempo
-Kertosäe... sitä tylsää hokemista :I

Wasted years - 5-
Uskomattoman hieno kipale mutta kärsii ainakin meikäläisen kohdalla liiasta kulutuksesta :I.
+Intro
+Lyriikat
+Kertosäe mahtava
+Dickinson

Sea of madness - 4-
Tästäkään en mitään uskomattomia fiiliksiä saa, mutta ihan menevä setti kuiteski. Paikoin vähän puuduttava ja sanoitukset vähän mitäänsanomattomat, ainakin mulle. Soolo on hyvä. Haluaisin antaa 4 pistettä ja kuuntelinkin muutamaan otteeseen tuon biisin siinä toivossa, että siitä löytyisi jotain uutta, mutta en halua huijata itseäni tai ketään. Kyllä se jää vähän alle sen neljän :I

Heaven can wait - 4
Intro ei mikään kummonen, mutta alkaa jälleen kerran toimia sen jälkeen!
+Hyvä meininki perussäkeessä
+Oooo-ooo-ooo huudot
-Kertosäe... hmm, huono

The loneliness of the long distance runner - 4½
Aina olen tykännyt tästä biisistä. Luo hienon tunnelman. Joissain kohdissa vähän tylsä, mutta epiä tuo paljoa haittaa. Paranee kokoajan loppua kohden.
+Intro perkeleen hieno! Taidetta!
+Soolo

Stranger in a strange land - 4-
Meikäläisen mielestä vähän yliarvostettu biisi. Hyvä mutta vähän tylsähkö.
+Soolo
+Lyriikat
+Kai se tunnelma sitten...

Deja-vu - 5
Albumin paras biisi. Unohdettu ja aliarvostettu biisi joka voisi ihan hyvin mielestäni olla setissä mukana :I. Mitään huonoa ei ole. Heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen sain mielettömät fiilikset ja saan edelleenkin. Sanoitukset kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtavat ja tunnelma <3. Vaikka kertosäe onkin tuota toistamista, niin se ollaan saatu kuuloistamaan todella hienolta. Mahtava biisi!

Alexander the great - 4+
Plussaa on jälleenkerran intro jonka jälkeen lähtee ryminällä käyntiin.
+Kertosäe
+Lyriikat
-3:55 - 7:10 toimisi paremmin minuutin lyhkäsempänä.

Keskiarvo = ~4,31

1.Piece of mind = 4,36
2.Somewhere in time = 4,31
3.The number of the beast = 4,21
4.Powerslave = 4,18
5.Iron maiden = 4,06
6.Killers = 3,95

[Viper]

Iron Maiden – Somewhere In Time

Alkajaisiksi haluan sanoa, että mielestäni tämä kyseinen levy on Maidenin kaikkien aikojen paras.
Tätä ennen tulleet levyt olivat olleet aina jossain määrin oman polun etsintää ja raivausta. Lopullinen polku löytyi varsinaisesti vasta Piece Of Mindin kohdalla, ja löytymisen jälkeen oli vielä vaellettava sen päähän. Tavallaan aikaisemmat levyt olivat olleet harjoittelua, joka sitten kulminoitui tähän ja sitä seuranneeseen Seventh Son Of A Seventh Son -levyyn. Aikaisemmilakin levyillä on kaikilla jotain hyvää, mutta vasta Somewhere In Timella kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Siinä missä muut levyt olivat olleet enemmän tai vähemmän epätasaisia kokonaisuuksia, on tämä kappalemateriaalinsa puolesta todella aivan mahtava. Samoin myös levyjen soundit kehittyivät pikkuhiljaa paremmiksi.
Ensimmäinen asia johon huomio usein kiinnittyy, on se, ettei Bruce Dickinson ole tällä kertaa ollut mukana tekemässä ainuttakaan kappaletta. Brucehan olisi (kuten monet varmasti tietävät) halunnut laittaa levylle tekemäänsä akustista kamaa, jota Herra ja Hidalgo, Steve Harris ei ollut hyväksynyt. Tavallaan asia on hieman kaksiteräinen. Bruussihan on monesti osoittanut lahjansa biisinikkarina ja varsinkin sanoittajana hän on selvästi bändin paras. Kuitenkin kappalemateriaali on jo tälläkin tavalla miltei täydellinen ja olisihan levy aika erilaisen kuuloinen akustisilla kappaleilla.
No, käydäänpä nyt lopulta itse levyyn kiinni. Yritän paikoitellen upottaa hampaani melko syvällekin, pyrkien kuitenkin samalla ilmaisemaan itseni mahdollisimman selvästi. En kuitenkaan ole muusikko, joten sävellyksiä ja musiikillisia kikkoja en kykene kovin tarkasti analysoimaan. Tätä puutetta yritänkin paikata keskittymällä enemmän tunnepuoleen. No niin, aloitetaan.


Caught Somewhere In Time (Harris):

Levy alkaa Harrisin synthin kautta tulevalla bassonäppäyksellä, josta alkumelodia saman tien lähtee. Melodia on todella upea ja luo heti koko sen tunnelman jonka levy sisältää. Muistan edelleen elävästi, kun ensimmäisen kerran iskin kiekon koneeseen ja jo alkukitaranhuudattelut iskivät miltei tajun pois. Silloin tiesi, että nyt on luvassa herkkuva.
Melodiointia kestää hetken aikaa, jonka jälkeen hypätään kappaleen nopeatempoiseen pääriffiin. Myös tässä ’Arry on onnistunut. Todella hienonkuuloinen, vaikkakin hieman perinteinen Maiden-riffi. Dickinson tulee mukaan melko nopeasti riffin myötä, ja vetää kyllä upean suorituksen. Itse sanoitus ei mitenkään erityisen hyvä ole, mutta sopii teemaan ja virittää kuuntelijan oikeaan tunnelmaan. Myöskään kertosäe ei ole aivan onnistuneimpia, mutta rullaa muun kappaleen mukana ihan kohtuullisesti.
Pitkä väliosa on alun lisäksi biisin hienoimpia kohtia. Smith ja Murray rakastelevat kitaroitaan tunteella, ja taustalla Harris maalailee hienoja kuvioita bassollaan. Steve tekee tällä levyllä muutenkin parhaimman suorituksensa kuviointien osalta. Välillä tahtoo unohtua kuuntelemaan pelkkiä sinne tänne luikertelevia bassomaalailuja. Myös Nicko tekee hyvää työtä patteriston takana, ja takoo aivan loistavia fillejä. Mies on ollut tämän levyn aikana iskussa muutenkin kuin vain kalusteita hankkimassa. Tähän tulevat vielä lisäksi Daven ja H:n loistavat soolot.
Brucen pieni naurahdus ”Eternally”… kohdassa toimii myös, vaikka hieman kliseinen onkin.
Kokonaisuutena hieno kappale ja sopii hyvin varsinkin aloitukseen. Pituuskaan ei varsinaisesti haittaa, sillä sitä ei tahdo edes huomata. Aivan täysiä pisteitä ei kuitenkaan nyt tipu hieman ontuvien sanoitusten ja kertosäkeen vuoksi. Niinpä 4,5 / 5.

Wasted Years (Smith):

Seuraavaksi hypätäänkin suoraan albumin suurimpaan hittiin. Wasted Years on -seuraavan levyn Can I Play With Madnessin lisäksi- Maidenin niin sanotusti ”mainstreamein” kappale koko heidän repertuaarissaan. Tosin itselleni ainakin tuntuu maistuvan sen aikainen valtavirtakama, joten enpä ole sen takia koskaan tätä kappaletta väheksynyt.
Alku on yhtä upea kuin edellisessäkin. Smithin nopea tilutusriffi, jota seuraa Nickon basari ja Harrisin basson näpyttely. Riffi on yksi Maidenin tarttuvimpia, ja Harrisin kuviot tekevät siitä vielä paremman. Ja homma paranee entisestään kun Bruce aloittaa vokalisoinnin: ”From the coast of gold, across the seven seas…”. Pakkohan tässä on laulaa mukana.
Sanoitus on varsin onnistunut. Kertosäe etenkin on todella hyvä. Väkisinkin tulee yhdyttyä Brucen kanssa laulamaan tuhlattujen vuosien etsinnän turhuudesta. Nickon fillit iskevät kerta toisensa jälkeen pään nytkymään. Varsinkin Kohdassa ”When you can’t find the words to say” tulee mieheltä komeaa kannuttelua.
Keskikohdassa palataan jälleen alkuriffiin, ja pakko sen on todeta, että siitä kyllä jaksaa kuunnella. Tämä kohta iskee aina jostain syystä todellisen nostalgiapiikin. Olisiko syynä kappaleen hieno musiikkivideo. Harrisin bassomaalailut ovat jälleen kerran upeita. Etenkin Smithin sooloa edeltävä ja sen aikainen. Soolo taasen on taattua H:ta. Tunteella vedetään. Tästä tulee aina upea fiilis.
Kappale loppuu samaan alkuriffiin, johon ei vain voi kyllästyä millään. Lopulta viimeinenkin kitaraääni alkaa vaieta ja kappale loppuu.
Hieno kappale, jota kyllä jaksaa edelleenkin. Kyllästyminen ei ole vielä lähelläkään. Päinvastoin. Klassikkobiisi, jolle on aivan pakko antaa se 5/5.



Sea Of Madness (Smith):

Wasted Yearsin viimeisenkin nuotin kuoltua pois, alkaa Nickon lautasten saattelemana rokkimainen kitarariffi, joka nostaa heti odotuksia. Mr. McBrain päästelee jälleen kerran hienoja fillejä ilmoille intron aikana. Kappale lähtee liikkeelle ryminällä heti alusta asti eikä Brucekaan jää lainkaan jalkoihin. Tulkinta on kohdallaan varsinkin bridgessä ja kertosäkeessä. Melodiat ovat melko perinteisiä, mutta toimivia. Sanoitus on monitulkintainen ja jopa hieman pohdiskeleva. Hieman erimaata kuin suurin osa Harrisin teksteistä.
Keskiosa on tässäkin kappaleessa parasta antia. Hienolla soololla (taitaa olla Davey) saatellaan kuuluviin haikea melodia ja Brucen yhtä haikea laulu ”It’s madness…”. Keskikohdan lopuilla kuullaan vielä tunnelmallinen kitarasoolo (ilmeisesti Mr. Smith), jonka jälkeen tehdään vielä kertaus perussäkeistön kautta kertosäkeeseen.
Kappaleen rakenne on varsin toimiva, lyhyt mutta ytimekäs. Levyn kappaleista selkeästi lyhyimpiä, ja tahtoo toisinaan sen takia jäädä massiivisempien seuralaistensa varjoon. Kuitenkaan biisi ei ole huono. Ainoastaan lopun palaaminen samaan säkeistöön kuin alussa on hieman turha. Varsinaista kyllästymistä ei, kappaleen hieman junnaavasta luonteesta huolimatta, kuitenkaan ehdin syntyä joten pisteitä tippuu 4,5/5.

Heaven Can Wait (Harris):

Seuraavana paljon parjattu Heaven Can Wait. Ei auta kuin painaa rohkeasti nappulaa ja antaa musiikin puhua puolestaan. Intro on jälleen hieno. Upea melodia saattaa Nickon nopeahkon biitin myötä itse kappaleen käyntiin eikä kuulosta lainkaan hullummalta. Riffi ja laulumelodia ovat melko pirteähköjä ja Bruussi on jälleen elementissään. Sanoitus ei ole lainkaan hassumpi. Selvästi parempi kuin levyn aikaisemmassa Harris-kappaleessa, Caught Somewhere In Timessa. Kuitenkaan kertosäe ei ole kovin kekseliäs, mutta ei nyt mielestäni aivan kelvotonkaan. Mitään ”korvat vuotavat verta” efektiä ei tule, mutta ei tätä kyllä kovin kauan jaksaisi.
Keskikohdan yleisönhuudatus on varsin mielenkiintoinen ja toimii takuulla livenä kuin junan vesiklosetti. Jännä laulumelodia ja Steven kolinabasso luovat hienon fiiliksen ennen varsinaista huudatuskohtaa. Bassosoundi kuuluu todella muhkeasti läpi koko levyn ja onkin erittäin tärkeänä tekijänä kappaleiden atmosfäärin ja tunnelman rakentamisessa.
Molemmat kitaristit tekevät taattua työtä kappaleen sooloissa ja tiluttavatpa vielä maidenmaisesti tuplamelodiaa keskikohdan loppuun. Myös Nicko räimii kappaleessa muutaman hienon fillin.
Loppuun vielä nopea kertaus alkuriffistä sekä tutut lautasten päristelyt ja basson ja kitaroiden pimputukset. Sitten kappale onkin ohi. Mielestäni biisi on mainettaan parempi. Kertosäe ei aivan huippu ole, mutta kyllä ihan kuunneltava. Kuitenkin pisteitä se laskee sen verran, että lopputuoksena on 4/5.

The Loneliness Of The Long Distance Runner (Harris):

Ja näin alkaa levyn jälkimmäinen puolisko. Ensimmäisenä nimihirviö The Loneliness Of The Long Distance Runner. Mitähän tästä introsta enää voisi sanoa. Siitä kun tuntuu kaikki olevan jo sanottu. Se on taideteos. Yksi upeimmista hetkistä Maidenin 30 vuotisessa historiassa. Smith veivaa aivan käsittämättömän komeaa melodiaa, jonka taustalle Harris pömpöttelee bassollaan pohjaa ja Nicko kilistelee lautasiaan. Sitten tulee Davey mukaan upeasti venytellen. Tätä jaksaisi kuunnella pidempäänkin, mutta ”ei makeaa mahan” täydeltä sanoo sanontakin, ja kohta on Bruce vauhdissa itse kappaleen kanssa.
Laulumelodia on… no, outo. Aluksi hieman vierastin sitä, mutta kyllä se nyt on alkanut jo toimimaan. Sanoitusta ovat monet haukkuneetkin. Minusta se on ihan menettelevä. Harris ei tunnetusti ole koskaan ollut mikään huippulyyrikko, ja miehen taso tahtoo välillä heitellä rajusti ihan yksittäisten levyjenkin kohdalla. Mies on tehnyt muutaman loistavan (Paschendale, Afraid To Shoot Strangers, Hallowed Be Thy Name, Infinite Dreams), paljon keskinkertaisia ja muutaman aika kamalan (Quest For Fire, Invaders) sanoituksen. TLOFTLDR (huh, mikä lyhenne!) sijoittuu mielestäni sinne keskikastiin. Ei mikään huippu, mutta ei aivan huonokaan. Ehkä hieman ennalta-arvattavat ja paikoitellen jopa kömpelötkin lyriikat, mutta ne luovat oikean tunnelman ja fiiliksen. Mukana on myös hieman metaforaa. Mistä, sen saa jokainen itse tulkita. Sanoituksessa heijastuu myös Wasted Yearsin tapaan pitkä kiertuerundi, joka bändillä oli tuohon aikaan takanaan. Hehän ottivat puoli vuotta lomaakin, kun siihen mennessä olivat menneet levy-kiertue-levy-kiertue -tahtia.
Ensimmäisen ihan (mukin koosta riippuen) mukiinmenevän säkeistön jälkeen tuleva kertosäe on varsin hieno ja kappaleen pitkä nimi sointuu yllättävänkin hyvin laulettavaksi. Kertosäkeen jälkeen aloitetaan taas tunnelmallinen melodiointi, jonka lomaan Aivo pärisyttelee pari hienoa rumpukuviota. Tästä siirrytään luontevasti kappaleen keskikohtaan. Onpas hienon kuuloista. Brucekin eläytyy lauluunsa upeasti. ”I got to keep running…” Tässä kohtaa rupeaa aina fiilis nousemaan. Upeat soolot vielä perään. Kertakaikkisen mahtavaa (menipäs tämä nyt hehkutukseksi).
Jälkimmäinen soolo loppuu seuraavaan säkeistöön, jonka päätteeksi toistetaan vielä pari kertaa kertosäe. Sitten palataan samaan melodiaan kuin alussa. Upeaa. Vielä loppuun uudenlaista soitantoa sekä taas lautasten kilistelyä ja kielisoitinten rämpyttelyä, kunnes viimeinenkin bassoääni kuolee kunniakkaasti.
Kappale on todellinen helmi, ja kuuluu ilman muuta levyn ja bändin parhaisiin veisuihin. Loistava biisi etenkin lenkille ja auto- tai junamatkalle. Maisemat vaihtuvat upean tunnelman kera. Mahtava sävellys, ihan kelpo sanoitus ja upea sovitus. Tämä on mestariteos ja aivan liian aliarvostettu. 5/5

Stranger In A Strange Land (Smith):

Ja eteenpäin. Nyt vuorossa Vieras vieraalla maalla. Heti kappaleen alussa kuuluu yksi syy mikä tekee tästä levystä niin mahtavan. Kaksi sanaa: Harris ja basso. Tylyllä bassokompilla lähdetään liikkeelle ja Nicko vetelee jälleen hienosti taustalla. Ja kohta ovat kitaratkin mukana menossa soittamassa upeaa melodiaa. Bruce eläytyy tarinaan hienosti ja kylmät väreet liikkuvat selkäpiitä pitkin kuin yksinäinen pitkänmatkanjuoksija. ”Was many years ago when I left home and came this way…”. Mahtavaa tekstin tulkintaa, etenkin kohdassa ”Here me calling, rescue me…”. Kertosäettä kohti tahtia ja laulua hieman kiihdytetään. Ja se kertsi. Se on upea. Laulu raikaa seinistä ja naapurit hakkaavat tahtia.
Soolokohtaa ei voi kehua kylliksi. Ei se vielä mitään, että Smith vetää aivan uskomattoman melodisen ja upean soolon. Kuunnelkaapa Harrisin bassoa. Jos se mies jotain osaa tehdä, niin se on bassonsoitto. Paluu nopeaan tempoon tapahtuu Mr. McBrainin kannujen kautta. Hienosti vetää mies jälleen. Etenkin basari kajahtelee komeasti. Smith jatkaa upeaa sooloaan vielä nopeammankin kohdan päälle ja tunnelma leijuu katossa. Paluu bridgen kautta kertosäkeeseen ja Dickinson loistaa. Loppu vaimenee tyhjyyteen hiljalleen Brucen komeiden huudahtelujen myötä jättäen jälkeensä hienon fiiliksen sekä nytkyvän pään.
Sanoitus on jälleen varsin hieno, joskin ”a land of ice and snow” on -ainakin tätä nykyä- jo hieman kulutettu fraasi. Kuitenkin tarina elää omaa elämäänsä ja luo (jälleen kerran) tunnelman kohdilleen. Myös rimmaus onnistuu Harrisia paremmin.
Smith loi tälle levylle kappaleita ensimmäistä kertaa aivan yksin, ja todellista tappokamaahan sieltä kynänkärjestä syntyi. Vaikka yhteistyö Brucen kanssa onkin sujunut loistavasti, osaa mies selvästi luoda kappaleita ihan itsekin. Sanoittajanakaan ei Adrian ole lainkaan huono. Ei ehkä aivan Brucen tasoa, mutta Harrisia tasapainoisempi. Kyllä se nyt niin on, pojat ja tytöt, että jälleen tipahtaa täydet pinnat. On se vain niin hieno kappale. Piste. 5/5


Deja-Vu (Murray/Harris):

Ja sitten Deja-Vu -ilmiön kimppun. Tai Bon Voyage, niin kuin Matti Nykänen sanoisi.
Introa on jälkeen hehkutettava. Kaunis ja melodinen, aika hyvin tunnistaa Murrayn käsialaksi. Akustiset aloitusmelodiat tuntuivat olevan miehen bravuuri 80-luvulla.
Näistä levyn introista on tehtävä muutenkin erityismaininta. Joka ikinen kappale alkaa hienolla, tunnelmallisella introlla, sortumatta kuitenkaan X-Factor -maiseen toistoon.
Introa kestää noin puoli minuuttia, jonka jälkeen kitaristiveljekset alkavat soittamaan todella hienoa melodiaa, jonka taustalle Nenä latoo melko perinteistä komppia. Tätä ei kuitenkaan kauan kestä, vaan Nickon fillin kautta rakennetaan hyvä silta itse riffiin, jonka myötä myös Bruce pääsee mukaan kappaleeseen. Harrisin sanoitus on jälleen hieman pöhkö ja ennalta-arvattava. Kuitenkin laulumelodia on niin hieno, ettei sitä aina edes huomaa. Pää vispaa mukana ja suu laulaa duettoa with the Air Raid Siren.
Bridgessä kuuluu jälleen sitä kuuluisaa Dickison-tulkintaa, sekä taustalla hienosti tiluttava kitara.
Myös kertosäe on todella hyvä, vaikka kertausta hieman onkin. Kertsin jälkeen palataan melodiaan ja sitten Nickon päristelyjen kautta hieman uudenlaisempaa kitarointiin. Hyvältä kuulostaa edelleen.
Tätä keskikohdan suvantovaihdetta kestää hetken verran, ja sitten taas palataan riffiin ja laulumelodiaan. Sitä täytyy edelleen hehkuttaa sillä se on kyllä loistava, aina bridgeä ja kertosäettä myöten. Ei mitenkään perinteistä, mutta ah… niin toimivaa. Kappaleen loppuun tulee vielä melodiointia, jonka jälkeen se loppuu miltei seinään.
Kappale on levyn lyhyempää kaartia, mutta toimii hienosti pienenä makupalana ennen albumin päättävää massiivista teosta. Lyhyt, melko yksinkertainen, mutta todella hyvä pieni helmi, joka on aivan syyttä jäänyt monien muiden kappaleiden varjoon. Murrayn kappaleille tuntuu usein käyvän näin. Sinällään sääli, sillä kyllä mies on muitakin hyviä biisejä tehnyt kuin Rainmakerin. Aivan täysiä pisteitä ei nyt kuitenkaan napsahda. Jollakin toisella levyllä tilanne saattaisi olla eri, mutta tämän tasoisessa joukossa tulee vain 4,5/5.

Alexander The Great (Harris):

Ja viimeistä viedään. Seuraavaksi lähdetään matkalle aikaan ennen kristusta, sotapäällikkö Aleksanteri Suuren jäljille. Tämä nimestään huolimatta varsin lyhyenläntä kaveri valloitti
lähes koko siihen asti tunnetun maailman, ja…. Ai niin, anteeksi. Tämähän olikin levyarvostelu.
Alussa kuuluu tuulen suhinaa, jonka päälle alkaa kuulua synkkä, syvä ääni toistaen kuningas Filippoksen sanoja. Itse kappale alkaa (jälleen kerran) mahtavalla introlla. Nicko takoo armeijan marssimista muistuttavaa komppia, jonka päälle kitarat soivat upeasti. Alkua seuraa maidenmaisesti
valtava räjähdys. Kitarat ilotulittavat, basso kolisee ja Nenä takoo kuin meteori Lappajärveä (Tapio Liinoja tribuutti. No, okei. Kopio). Dickinsonkin tulee mukaan, laulaen ylistystä tälle suurelle sotaherralle.
Kappaleen sanoitus voisi olla parempikin. Tällä tavalla se on hieman liian historianluentomainen. Rimmauskin on jäänyt Harrisilla vasempaan pöytälaatikkoon. Mutta tarkoitushan on kertoa Aleksanterin elämänvaiheista, joten annetaan tällä kertaa anteeksi. Kertosäe on kuitenkin todella hyvä ja itsekin tulee kiljuneeksi Allun nimeä.
Pari säkeistöä vedetään samalla kaavalla, jonka jälkeen musiikki muuttuu rauhallisemmaksi. Mikäs se tuolla taustalla kuuluu? Onko se gongi? Aika hienosti ainakin kappaleeseen sopii.
Sitten lähdetään taas hieman tiheämpään laukkaan. Herran jestas, kun kuulostaa hyvältä. Tuntuu kuin Aleksanteri rymistelisi armeijoineen kajareista läpi. Onko tässä koko levyn parhaat kitarasoolot? Kenties. Aika lähellä ainakin käydään.
Sooloilujen jälkeen tulee taas Bruussi mukaan: ”A Phrygian king had bound a chariot yoke…”.
Tyylillä vedetään aina siihen saakka kunnes Alex lopulta kuolee Babyloniassa kuumetautiin ja hänet saatetaan lepoon hienojen melodioiden kautta. Viimeisetkin soinnut sammuvat ja levy on loppu.
Parempaa päätöstä näin loistavalle levylle ei voi olla. Kappale käsittää kaikki ne asiat miksi Maiden on niin hieno bändi. Albumi saavuttaa huippunsa ja päättyy saman tien. Siinä se. Kertakaikkisen mahtava lopetus. Tämä kappale oli aivan ensimmäisiä kuulemiani Maiden-biisejä, ja ansaitsee täydet pisteet niin tunnelmansa, sävellyksensä, sovituksensa kuin nostalgisuutensakin vuoksi. Sanoituskaan ei varsinaisesti haittaa, vaikka olisi parempikin voinut olla. Näin ollen siis 5/5.


Kokonaisuutena levy on varsin tasapainoinen paketti, joka pysyy hyvin kasassa loppuun saakka. Varsinaisia täytebiisejä ei ole laisinkaan. Ainoastaan Heaven Can Wait ja Sea Of Madness eivät aivan yllä muiden kappaleiden tasolle. Kumpikaan ei kuitenkaan ole lainkaan huono kappale, koroke vain on todella korkea.
Levy sisältää paljon pitkiä, monitasoisia kappaleita. Kuitenkaan ne eivät ole romahtamaisillaan oman painonsa alle, kuten esimerkiksi Brave New Worldilla tahtoo paikoin käydä. Progressiivisuuttakin löytyy, joskaan ei liiaksi.
Aikaisempiin levyihin verrattuna uutta on ensimmäistä kertaa mukana olevat kitara- bassosynthit, jotka luovat kappaleisiin todella mielenkiintoisen lisämausteen ja samalla hieman lisää meikkiä naamaan. Ikään kuin kermavaahtoa kaakaoon. Hyvää on ilmankin, mutta…
Joku saattoi varmaan huomatakin, että kiinnitän melko paljon huomiota sanoitukseen. Juice Leskisen ja Hectorin kappaleiden parissa varttuneena ja itsekin lyriikoita rustaavana se onkin minulle tärkeä aspekti. Oli myös aika, jolloin olin sitä mieltä, että sanoitus on 70% hyvästä kappaleesta. Ja että hyvä sanoitus voi korvata huonon sävellyksen, mutta ei toisin päin. Tätä nykyä olen joutunut hieman pehmentämään mielipidettäni, ja suhde onkin hyvin pitkälti nykyään fifty-fifty. Mutta kyllä sanoitukset minulle edelleen tärkeitä ovat ja usein myös etusijalla uutta kappaletta kuunnellessa. Edellyttäen toki, että saan niistä selvää. Sanoituksen lisäksi kiinnitän huomiota myös laulumelodiaan, sillä parhaimmillaan se saattaa tuoda eloa muuten melko keskinkertaiseen sanoitukseen. Toisaalta taas huonolla melodialla hyväkin sanoitus saattaa menettää hieman teräänsä.
Musiikin teko taitaa olla hieman kuin nuorallakävelyä. Tarkoituksena on pyrkiä pitämään hyvä tasapaino, virheaskelia välttäen. Välillä niitä kyllä sattuu ja silloin lipsahtaa helposti metsikön puolelle. Tällä levyllä on kyetty pysymään tasapainossa, paljonkaan horjumatta. Tasaisuus pysyy aina nuoran toiseen päähän saakka. Ja vielä siitäkin eteenpäin.

[Peke]

Tämä levy on itselle erikoisen rakas ja Viperin arvostelu toi tunnelmat esiin.

Iron Maiden – Somewhere In Time

Ensimmäinen asia johon huomio usein kiinnittyy, on se, ettei Bruce Dickinson ole tällä kertaa ollut mukana tekemässä ainuttakaan kappaletta. Brucehan olisi (kuten monet varmasti tietävät) halunnut laittaa levylle tekemäänsä akustista kamaa, jota Herra ja Hidalgo, Steve Harris ei ollut hyväksynyt. Tavallaan asia on hieman kaksiteräinen. Bruussihan on monesti osoittanut lahjansa biisinikkarina ja varsinkin sanoittajana hän on selvästi bändin paras.

Hyvä huomio ja tämä Brucen blokkaus aikanaan edesauttoin Brucen päätöstä jättää maiden. RTTH-kirjan mukaan Somewhere levyn alla Bruce ekan kerran vakavissaan ajatteli lähteä Maidenista. Jotain muutakin kuin ääni särkyi mammuttimaisen World Slavery Tourin aikana.

Brucen blokkauksen sijasta haluan korostaa Adrian Smithin panosta levyllä. Täydellistä Smithin ilotulitusta. Pidän todella paljon. Adrian on päässyt todella kovalle tasolle tässä ja seuraavassa SSOASS levyllä. Harmi, että Steve halusi Maidenin ns katutyyliin ja Adrian joutui lähtemään maidenistä mielipide-erojen vuoksi. Levyt 1990-1998 mielestäni kärsivät paljon juuri Adrianin harmonioiden puuttumisesta.

Iron Maiden – Somewhere In Time

taustalla Harris maalailee hienoja kuvioita bassollaan. Steve tekee tällä levyllä muutenkin parhaimman suorituksensa kuviointien osalta. Välillä tahtoo unohtua kuuntelemaan pelkkiä sinne tänne luikertelevia bassomaalailuja. Myös Nicko tekee hyvää työtä patteriston takana, ja takoo aivan loistavia fillejä. Mies on ollut tämän levyn aikana iskussa muutenkin kuin vain kalusteita hankkimassa. Tähän tulevat vielä lisäksi Daven ja H:n loistavat soolot.

Tiivistät hienosti tässä koko levyn tunnelman

Kokonaisuutena levy on varsin tasapainoinen paketti, joka pysyy hyvin kasassa loppuun saakka. Varsinaisia täytebiisejä ei ole laisinkaan. Ainoastaan Heaven Can Wait ja Sea Of Madness eivät aivan yllä muiden kappaleiden tasolle. Kumpikaan ei kuitenkaan ole lainkaan huono kappale, koroke vain on todella korkea.

Itsekään en nykyisin jaksa kuunnella Heaven Can Wait biisiä, mutta Sea Of Madness on ollut suosikkini alusta asti ja jopa 20 vuoden jälkeen biisi vaan kasvaa mun korvissa.

Kiitos Viper. Pidin todella paljon sinun arvostelusta ja tyylistäsi.

[Viper]

^Kiitos, Peke.
Aina on mukava lukea kehuja. Noista Brucen lähtöaikeista olinkin kuullut jo aiemminkin. Ja Smithin panos tälle levylle oli tosiaan huikea. Vaikka itse kyllä pidän noista 90-luvun levyistäkin (Virtual XI:tä nyt lukuunottamatta. Muutama hyvä sielläkin, mutta muuten ei kolahda).
Straton hienot arvostelut saivat minutkin taas innostumaan kirjoittelemaan ajatuksiani levyistä. Täytynee jatkaa, kunhan löytyy sekä aikaa että jaksamista. Yliopisto-opinnot tosin alkavat taas kohta. No, jos sieltä nyt jonkin raon saisi kaivettua.

[Jazzë]

Herätetäänpä tämä topiski eloon ja laitetaan allekirjoittaneen mielipidettä levystä.

Somewhere in Time (1986)

Caught Somewhere in Time 5
Täydellisen kuninkaallinen avaus yhdelle Maidenin parhaalle levylle, ellei sitten loppujen lopuksi sille parhaalle. Hitaasti käynnistyvä intro kestää vähän aikaa kunnes alkaa yletön laukka ja avaruudellinen tunnelma sen kun voimistuu. Brucen vokaaleiden alkamisen jälkeen kappaleen taso pikkuisen notkahtaa, mutta ei niin paljon että siitä kannattaisi rokottaa pisteitä pois. Väliosan kitaroinnit ja soolot ovat upeaa kuunneltavaa ja kappaleen ehdottomasti nostattavin hetki, tosin erittäin lyhyt sellainen on kun kappale tekee paluun alun perin hitaan intron jälkeiseen laukkaan josta sitten kappale jatkaa viimeisen säkeistön ja kerosäkeen kautta loppuun, joka on tuttua kasarirymistelyä. Kunnes sitten kaikki äänet vaimenee ja yksi parhaista, ellei se paras Maiden -avausbiisi on päätöksessään ja reilun 7 minuuttia mennessä kuin siivillä.
+ Intro
+ Syntikoiden luoma hieno ja avaruudellinen tunnelma
+ Kertosäkeen musiikitausta
+ Nicko McBrain & Steve Harris
+ Smith/Murray -kaksikon työskentely; erikoismaininta väliosan sooloiluille ja riffittelyille
+ Paluu väliosasta takaisin pääriffiin ja laukkaan
+ Loppurymistely
- Dickinsonin jonkin asteinen vaisuus

Wasted Years 5
Jo ehkä legendaariseksi muodostuneella kitarariffillä starttaava Maiden -hitti tehoaa vaan aina ja aina, vaikka siitä olisi tuntunut saaneen tarpeeksi jo useita kertoja. Adrian Smith oli herra tällä kiekolla ja tämä biisi riittää jo yhdeksi hyväksi syyksi miksi näin asian laita on. Kaiken kaikkiaan sävellyksenä mielenkiintoinen ja yhtenäinen ja kaikki kulminoituu kertosäkeeseen joka on yksi Maidenin tarttuvimpia. Soolo on jälleen kohdallaan ja taattua Smith -laatua joten kappale kuluu jälleen kuin siivillä eikä tästäkään paha sanottavaa juuri löydy. Täydet pisteet tälle(kin) SiT -albumin kappaleelle.
+ Intro/kitarariffi
+ Dickinsonin mukaantulo ("From the coast of gold...")
+ Kertosäe ja sen musiikkitausta
+ Väliosan "pieni hengähdystauko" eli paluu hetkellisesti introon
+ Sitä kuuluisaa parhautta edustava kitarasoolo
+ Brucen vokaalit kuulostavat erinomaisilta (paremmalta kuin edellisessä veisussa)

Sea of Madness 5
Levyn toinen Smith -biisi ja laatulinja jatkuu tällä erittäin sekavasti alkavalla, mutta edetessään erittäin toimivaksi biisiksi muodostuva Sea of Madness on levyn tasaisen hyvässä materiaalissa jopa vain ”yksi erinomainen biisi, muiden erinomaisten biisien joukossa”. Tästäkään ei löydy juuri valittamista, mutta ehdoton erikoismaininta kappaleen tunnelmallisen leijailevalle väliosalle jossa Dickinson kuulostaa välillä jopa... hieman ehtaalta pop-laulajalta, mutta onneksi vain hyvin lyhyen hetken ajan. Täydellinen kappale tämä(kin) eikä ollut itselleni mikään yllätys.
+ Sekava, mutta iskevä intro
+ Steve Harris & kolinabasso!
+ Perussäkeistöt ja kertosäkeet äärimmäisen tehokkaat (=tappaa talossa, puutarhassa kuin myös ulkohuussissa)
+ Väliosa ja sen tunnelmallisen hidas suvantovaihe (It's madness, the sun don't shine...")
+ Dickinsonin vokaalit (varsinkin edellisessä plussassa mainitussa kohdassa)

Heaven Can Wait 3½
No niin, sitten tuli tämä. Pentele vieköön! Somewhere in Time-levyn ainoa heikko kappale, mutta tästäkin löytyy toimivia osia, tosin se on auttamattomasti liian vähän seitsemän täydellisen biisin joukossa. Kertosäe on ärsyttävä, mutta kuitenkin sellainen että sen kestää kohtuullisen hyvin, sama juttu ”juoppokuoron” kanssa. Ooo-oo-oo jne.
Oikeataan tuntuu siltä että tämän kappale olisi ilman syntikoiden tuomaa avaruudellista tunnelmaa sellainen 2 pisteen biisi nyt tulevan 3½ pisteen sijaan. Vaatimaton ja paikallaan polkeva Harris-kappale, mutta ei kuitenkaan (täysin) toivoton tapaus. Sori vaan ’Arry.
+ Syntikoiden luoma tunnelma introssa...
+ ...ja siinä välillä kuuluvat pienet kitararevittelyt
+ Siirtyminen nopeatahtisempaan "ränttätänttään"
+ Dickinsonin mukaantulo
+ Kertosäe toimii, vaikka saa pidemmän päälle ärsyttämään
+ "Ooo-oo-oo" jne. -huudahdukset
- Ylipitkä
- Väliosa paikallaan polkeva...
-...aivan kuten koko biisi
- Kitarasoolot muihin tämän levyn revittelyihin verrattuna köyhät

The Loneliness of The Distance Runner 5
Kolmas Harris-kappale tällä levyllä ja toinen täyden viiden pisteen sellainen on kysymyksessä tähän mennessä. Erittäin tunnelmallinen ja hidas intro, joka räjähtää Dickinson tullessa mukaan tuttuun Maiden-rytkeeseen. Laulusovitus on kiireinen, mutta oikeastaan se sopii kappaleen kulkuun. Kertosäe on vaatimaton, mutta se ei paljon haitanne. Väliosassa Murray/Smith -kaksikon kitaratyöskentelyä saa taas ihastella. Kappale meinaa venähtää lopussa hieman ylipitkäksi mutta sen voin antaa anteeksi. Kuinka monta kertaa olen muuten jo todennut että ”...sen voi antaa anteeksi” tai ”...se ei haitanne” tässä arvostelussa? Aika usein, mutta se ei... no, tiedätte kyllä miten lause jatkuu.
+ Intro
+ Tunnelma sen aikana suorastaan käsinkosketeltava
+ Siirtyminen pois inrosta nopeaan... noh, "ränttätänttään"(?)
+ Ooh... jälleen Dickinsonin mukaantulo juuri sillä oikealla hetkellä
+ Väliosa ja kappaleen loppuosan kitaroinnit/soolot
- Pikkuisen ylipitkä, mutta ei haitaksi asti

Stranger in A Strange Land 5
Adrian Smith! Helvetti soikoon millaisen biisin väsäsitkään. Stranger in A Strange Land... mahtava ja moniulotteinen sävellys, tarina/lyriikat ja se kappaleen, tämän levyn sekä ehkä koko Iron Maidenin historian kliimaksi: Herra Smithin reväyttämä kitarasoolo! Tunteella ja taidolla valmistuu muutakin kuin Pauligin Juhla Mokka kahvi. Tämä olkoon siitä todisteena. Parhautta!
+ Intro
+ Syntikat (ja niiden luoma pehmeän avaruudellinen tunnelma)
+ Steve Harris
+ Lyhyet suvantovaiheet; muun muassa juuri ennen ensimmäisen säkeistön alkua
+ Tämähän menee jo vaarallisen paljon toistamiseksi: jälleen Dickinsonin mukaantulo ("Was many years ago...")
+ Kertosäe
+ Aihe/lyriikat iskevät meikäläiseen
+ "What became of the men that started..." -kohta
+ Sitten se kaikkein suurin plussa: Adrian Smithin kitarasoolo ja vielä kyseisen kohdan aikainen musiikkitausta
+ Kappaleen lopetus

De Ja Vu 5
Dave Murrayn ja Steve Harrisin yhteistyön hedelmä tälle levylle jatkaa Somewhere in Time-levyn (lähes) virheetöntä ja tasaisen varmaa etenemistä jälleen hienolla kappaleella. Jälleen hieno intro, kitarariffi ja soolo. Säkeistöt ja kertosäkeet ovat muihin levyn veisuihin verrattuna vaatimattomat mutta hoitavat tehtävänsä kappaleen ylläpitäjinä hyvin. Toimii meikäläiselle vaikka ei ehkä ihan sitä täyttä viittä pistettä ansaitsisi välttämättä, mutta en kyllä osaa tälle neljää tai neljää ja puolta pistettä vähempää antaa. Sen verran tämä kappale silti iskee ja sopii levyn kokonaisuuteen että annettaan tälle(kin) kappaleelle se täydet.
+ Jälleen intro (tylsää...)
+ Siirtyminen nopeampaan osaan...
+...ja sitten itse pääriffiin
+ " 'Cause you this has happened before..." -kohta
+ Kitarasoolo
- Ei kuitenkaan yllä aivan levyn parhaiden yksilöiden tasolle

Alexander the Great 5
Maidenin yksi parhaita levyn päätöskappaleita ja siinä tehtävässä toimii jälleen pitkä Harris-eepos. Ei ihan niin pitkä kuin edellisen Powerslave-levyn 13 ja puoliminuuttinen Rime of the Ancient Mariner mutta ainakin paremmuudessa Alexander vie pidemmän korren. Hitaasti käynnistyvää sorttia on tämäkin kappale, joka on Harrisin pitkien biisien tapauksessa aika lailla normaalia. Niin, hitaastihan se Ladakin talvipakkasilla käynnistyy, ellei sitten satu olemaa ”työkalua” käden ulottuvilla.
Dickinson laulaa upeasti ja kertosäe uhkuu voimaa. Väliosa on jälleen pitkä, mutta se ei käy tylsäksi kun sen ajan saamme nauttia jälleen hienosta kitara-, basso- ja rumputyöskentelystä. Vielä palaa Dickinson laulamaan viimeiset säkeistöt ja kertosäkeen, jonka jälkeen kappale ja samalla koko levy alkavat vedellä viimeisiään.
+ "My son ask for thyself another Kingdom..." ja sen jälkeen starttaava hidas ja kappaleen aihetta sopivasti "valmisteleva" ja rakenteleva intro
+ Tunnelma (kiitos syntikoille)
+ Siirtyminen nopeaan osaan, juuri ennen ensimmäisen säkeistön alkamista...
+... eli Brucen sisääntuloa
+ Kertosäe loistaa mahtipontisuudellaan ("Alexander the Grea, his name struck fear into hearts of men...")
+ Väliosan maalaileva tunnelma, sekä sen aikainen kitara-, basso- ja rumputyöskentely ehkäpä parasta Iron Maidenia koskaan
+ Paluu väliosasta takaisiin "perusraiteelle"
+ Outro viimeisen kertosäkeen jälkeen

Keskiarvo: 4,8
Maidenin paras levy. Ainakin tähän mennessä olen ollut sitä mieltä ja luulen että näin tulee olemaan myös kun pääsen laittamaan lisää arvioita, joiden arvosanoja voi vertailla omaksi huvikseen.
Turhaa kait minun on enempää sanoa, koska täällä on sen verran jo tätä kiekkoa kehuttu ja itsekin hehkutin tätä jo tuossa yllä sen verran että eiköhän näillä mennä.

Maiden-levyt Ranking:

Somewhere in Time 4,8
Virtual XI 4,5
The Number of the Beast 2,8

[Northernstar]

Jos jotakuta kiinnostaa, niin uppasin Stranger in a Strange Landin liveversion youtubeen. Siis pelkän musiikin, videota ei ole vaikkakin kuvia tuohon laittelin.
http://www.youtube.com/watch?v=w3ekFlLY2-I
Jos joku kommentoida haluaa niin mieluiten tuonne youtubeen, koska en nykyisin enää selaa tätä foorumia niin usein läpi.
Että näin.

[GODOFTHUNDER]

Jos jotakuta kiinnostaa, niin uppasin Stranger in a Strange Landin liveversion youtubeen. Siis pelkän musiikin, videota ei ole vaikkakin kuvia tuohon laittelin.
http://www.youtube.com/watch?v=w3ekFlLY2-I
Jos joku kommentoida haluaa niin mieluiten tuonne youtubeen, koska en nykyisin enää selaa tätä foorumia niin usein läpi.
Että näin.

Eiköhän nuo youtube videot kuulu viewtopic.php?t=1350 tuonne!

Ps. Ei lelumoderointia!

[Northernstar]

En ole ollut tällä foorumilla ikuisuuksiin joten en ole ollut tietoinen tuollaisista topiceista joo sori silti

[Esko666]

Somewhere in time:
Tauotta levyjä taottu ja maailmaa kierrelty mutta viimein world slavery tour otti liian koville ja seuraava levy ei tullutkaan heti seuraavana vuonna Powerslaven jälkeen. Brucehan ei tällä levyllä ihan parastaan pistä mutta hyvin se kuitenkin laulaa niin kuin aina. Tämähän johtuu varmastikin juuri siitä että hänen akustista kamaansa ei levylle huolittu joka on kyllä hyvä asia sillä tämä levy on hyvä juuri näin. Sen sijaan Smithillä on kolme ihan yksin väsättyä biisiä.

Caught somewhere in time

Vittu miten alkaa tämäkin levy! Jo heti alku kertoo miten syntikat sopivat maidenille. Kuulostaa niin mahtavalta että! Tätä alkuahan voisi kuunnella vaikka kuinka kauan. Kun alun melodiat on kuitenkin alta pois alkaa varsinainen mättö. Ai että kuulostaa jälleen mahtavalta. Kitarat kiitää 200 lasissa ja basso se vaan kolisee. Bruce ei enää vedä niin hyvin kun ennen mutta ei mies koskaan huonostikaan ole vetänyt eli hyvältähän hän kuitenkin kuulostaa. Kertosäe ”time is always on” jne on aivan mahtava mutta kun itse biisin nimeä jauhetaan niin ei ole sitä parasta maiden kertosäe luokkaa, ehkä hiukka liikaa toistoa mutta muuten iskee kyllä. Kertosäkeen jälkeen tulee mahtavaa kitarointia ja soolot ovat uskomattoman mahtavia. Tämän jälkeen laukataan taas säkeistöön jonka kautta vielä kertosäe. Kestoksi tuli yli 7 minuuttia joka on aika pitkä kesto noin aloitusbiisiksi (Niin kuin sing of the crossikin joka on yli 10 minuuttia). Mutta mikäs siinä jos biisi on hyvä, kyllähän tätä olisi kuunnellut vielä toisetkin 7 minuuttia. 5

Wasted years

Tämä on sitten sitä Smithin kamaa ja hyvää sellaista onkin. Mies itse aloittaa biisin todella hyvän kuuloisella introlla. Sitten starttaa kunnolla ja bruce mukaan kuvioihin. On vähän hitti meininkiä tässä mutta eihän se biisistä huonoa tee jos muuten kuulostaa hyvältä. Kertosäe on mahtavan kuuloinen. Kun kertosäe on kuultu toisen kerran niin mennään kohti väliosaa joka on yhtä Smithin juhlaa. Vetää meinaan sellasen soolon että. Loppuun on lisätty ihan turhaa pituutta heittämällä kertosäe kahteen kertaan, yksikin olisi riittänyt. Mutta ei se pisteitä vähennä. 5

Sea of madness

Alkuriffi kuulostaa jotenkin, no mitenkä sen nyt sanoisi? No hiukka oudolta kuitenkin. Eikä mielestäni ole mikään paras mahdollinen aloitus biisille. Sitten kuitenkin kun bassokin pääsee mukaan kuvioihin kuulostaa jo paljon paremmalta. Sitten bruce mukaan, Oooo on kuulostaa hyvältä. Kertosäe on oikeastaan ihan hyvä, joskus en siitä pitänyt lainkaan. Sooloiluhan onkin sitten taas ihan omaa luokkaansa mahtavaa. Taustalla kuuluvat uuuuuu:t ovat ärsyttäviä. Loppujen lopuksi ei ole mikään kummoisempi biisi yksinänsä mutta albumin kokonaisuuteen sulautuu sujuvasti. 3,5

Heaven can wait

Levyn varmastikin tunnetuin veisu. Tämähän hillui setissä vielä 90-luvullakin kun muita biisejä ei pahemmin tainnut näkyä(Taisi Strangeri ja wastedi olla muttei yhtä usein). Mutta live biisiksihän tämä on tarkoitettukin. Alku on todella hyvän kuuloinen. Sitten menoksi ja hyvä meno jatkuu aina säkeistöön saakka joka sekin on mainion kuuloista. Kuullaan taas sitä parasta Brucea. Kertosäettä on yleisesti potkittu munille mutta minun mielestäni se kyllä toimii, vaikkei sekään maidenin kirkkainta kärkeä ole. Sitten vähän sooloilua ja kohti mahtavaa ”taaake myy haaand” osuutta. Varsinkin Oo oo oo on helvetin hienon kuuloinen etenkin livenä kun sitä jengiä on pikkasen huutamassa. Sitten matkataankin taas sooloilun kautta säkeistöön. Soolot muuten ovat hyviä biisissä. Kertosäkeen jälkeen olisi voinut loppua mutta liikaahan tätäkin sitten on venytetty. Kuitenkin aivan mahtava biisi mutta täydet pisteet saa vain liveversio. 4.5

Loneliness of the long distance runner

Huh huh mikä nimi! Varsinainen nimihirviö. Tähän mennessä lukuunottamatta Sea of madnessia ovat biisien alut olleet todella hyviä. Eikä tässäkään poikkeusta ole. Alkumelodia on hienoa. Kun melodia on aikansa hillunut niin Bruce kehiin ja menoksi. Väliosuus on kurko. En oikein keksi mitään muuta sanomista tästä biisistä kuin että on ihan helvetin kova. Tai no sanottakkoon vielä että kertsi ja soolot ovat kovia. 5

Stranger in a strange land

Rummutuksella ja bassoilulla alkaa ja vittu kun kuulostaa hyvältä! Tällasia lisää! Siihen sitten niin mahtavan kuuloista riffiä päälle että huh huh. Säkeistön alettua ei voi muuta sanoa kun että Brucen ääni on tuntunut koko ajan paranevan mitä pidemmälle levyä edetään. Kertosä ei hätkäytä oikeastaa lainkaan mutta se ei tätä biisiä onnistu pilaamaan. Brave new world kertosäe on ihan hyvä. Väliosa tarjoileekin jotain sellaista mitä ei ihan aina kuule. Soolot ovat niin hyviä että ei voi sanoa kun että hyvä Smith! Tällasia biisejä lisää. Loppuun vielä säkeistö ja kertsi. Mahtava biisi! 5

Deja Vu

Mukavasti rauhallisin tunnelmin hiljaisen mutta ytimekkään soolon kera lähdetään liikkeelle. Mutta kun starttaa kunnolla niin ei rauhallisuudesta ole tietoakaan. Täyttä tykitystä sekä kitaroilla että bassolla kuin myös rummuilla. Bruce laulu kuulostaa jännältä kun se kaikuun sillein jännästi. Kertsi on jälleen aivan mahtava ja varsinkin Deja Vu huuto pudottaa kuulijan tuolilta(Jollei mahtava kitarointi sitä ole jo tehnyt) Soolot toimii. Mahti biisi tämäkin eikä pituutta ole yhtään liikaa. 5

Alexander the great

Jälleen päätetään levy eeppiseen kappaleeseen. Alkaa puheintrolla jonka olemassaolo on itselleni ainakin ihan sama. Mutta ihan kiva introhan tuo on biisille. Itse biisin rauhallinen alku kolahtaa kyllä todella kovaa syntikoineen. Ja ne rummut, ne rummut, hyvältä kuulostaa. Kun on on fiilistelty tarpeeksi lähdetään kohti säkeistöä ja hyvältä kuulostaa. Kertosäe on todella hyvä, ehkä kopa levyn paras. Tätä biisiä kuunnellessa tulee kyllä todella hjyvä fiilis. Kun kertosäe on tullut toisen kerran rauhoittuu meno hieman. Kivaa pientä jonkinsortin sooloa kuuluu vähäsen ja tämän jälkeen taas tahti muuttuu. Kunnon sooloilu onkin sitten taas mahtavaa. Kun on aikansa sooloiltu niin alkaa säkeistö jälleen. Kun on marssittu ja alexanteri on potkaissut tyhjää niin se on siinä. Nämä eeposkappaleet ne vaan on niitä parhaita. 5

Ihan helvetin kova levy on kyseessä. Ainoa heikompi lenkki Sea of madness laskee kyllä keskiarvoa ehkä hiukan liikaa. Mutta kun levyä ajattelee kokonaisuutena niin Sea of madnesskin soveltuu joukkoon. Ja kokonaisuutenahan tämä on juuri parhaimmillaan, koko levyn ajan on todella mahtava tunnelma jota ei saavuteta jos kuuntelee vain yhden biisin levyltä vaikka mp3 soittimella.

Keskiarvoksi tälle kiekolle tuli 4.8 on pyöristetty 4.75:stä

Somewhere in time=4.8
Piece of mind=4,6
Powerslave=4,4
Number of the beast= 4,3
Iron Maiden= 4,2
Killers= 3,4

[The Prophecy]

IRON MAIDEN-SOMEWHERE IN TIME
Siirtykäämme yhteen kaikkien aikojen parhaista levyistä.
Yleisesti pidän tätä levyä Maidenin ehdottomana Top 5-kamana.
Katsotaas, minkälainen pieni arvostelu saadaan .

1.Caught Somewhere In Time
Ensimmäistä kertaa Maiden otti syntikat käyttöön tällä levyllä, ja se näkyy välittömästi heti avausraidassa. Maidenin ehdottomasti parhaita introja, ja kun kappale lähtee intron jälkeen käyntiin, on se silkkaa parhautta. Adrianin ja Daven soolot ovat mahtavat.
Kertosäe huutaa jälleen perinteistä biisin nimi x100-systeemiä, mutta itse ainakin pidän siitä.Loppuu Nickon rummutukseen. Kappale on mielestäni SiT:n ylivoimasesti paras raita.
Aloituskappaleeksi se VOI olla hieman liian pitkä, levyn keskellä se olisi ollut omillaan.
No, on se näinkin.

+Intro!
+Intron jälkeen: Parhautta
+Kertosäe
+Soolot
+ Koko bändi

5


2.Wasted Years
Lähtee liikkeelle kaikkien tuntemalla introlla. Biisin lyriikat ovat mahtavat, ja musiikkivideo Maidenin parhaita koskaan ;o. Soolot ovat levyn parhaita, ne ovat kappaleen selkeä kohokohta. Kertosäe levyn paras. Tähän en nyt muuta keksi, paitsi että tässä kappaleessa ei ole heikkoja kohtia!

+Legenda intro
+Sanat
+Musiikkivideo ;p
+ADRIAN SMITHIN soolo!
+BRUCE DICKINSON!
+Levyn paras kertosäe
+ ''From the coast of gold...''

5


3. Sea Of Madness
Tämä kappale on, miten sen nyt sanoisi..outo? Jonain päivänä ei tee mieli yhtään kuunnella, ja joskus taas on Maidenin paras biisi. Omituinen intro, joka muuttu Steve legendaariseksi kolinabassoksi. Adrian Smithin biisi, jonka pitäisi näkyä parhautena? Edelleenkin tämä kappale ei ole auennut kunnolla minulle.
Kappaleen parhaat kohdat ovat ne, joissa Bruce huutaa OO-OO-O-O-O-OO!
Omituinen biisi.

+Intro (?)
+ Bruce+ hänen huudahduksensa
+ Steven kolinabasso
-/+ Outo

4


4.Heaven Can Wait
Vastoin yleistä mielipidettä(?), pidän tätä kappaletta levyn toiseksi parhaana kappaleena! Kappaleessa on hieno intro, Nicko lähtee hienosti mukaan sen päätyttä.
Kertosäe on mielestäni kappaleen parhaita kohtia! Huudahdukset loppupuolella ovat hienoja, varsinkin livenä. Kappaleessa on muihin levyn kappaleisiin verrattuna heikot soolot, mutta muuten toimiva kappale on varsinkin livenä erittäin kova. Pakko se on!

+Intro
+ Syntikat alussa
+ Nicko McBrain
+Huudahdukset
+Kertosäe ;D
+Kova live-kappale
-Soolot

5


5.The Loneliness Of A Long Distance Runner
Kappale alkaa upealla, tunnelmallisella introlla, jonka jälkeen Bruce on kenties parempi kuin yhdessäkään levyn muista kappaleista. Intron jälkeen kappale ampaisee kovaan vauhtiin, laulumelodiat ovat vähän niin jä näin, mutta Bruce on todella kova siltikin!
Sanat ovat levyn toiseksi parhaat, lopussa tuleva ''I got to keep running..'', on upea kohta. Yksi Maidenin parhaita kappaleita, todella aliarvosetettu taideteos. PAKKO soittaa 2008!!!!

+Intro
+Sanat
+''I got to keep running..''
+BRUCE DICKINSON!!
+ Soolot
+ Brucen lisäksi koko muu bändi, eritoten Steve
- Ei kertakaikkiaan mitään

5


6. Stranger In A Strange Land
Hieno bassointro, jota Nicko sovittaa. Sen jälkeen kitarat lähtevät hienosti mukaan, ja yksi Maidenin parhaita kappaleita alkaa kunnolla. Upeat sanat, Bruce jälleen vedossa.
Pidän tätä jo nyt Maidenin Top 5-kamana, vaikka aukesi vasta vähän aikaa sitten.
Biisissä on upea kertosäe, ja Adrian vetäsee jälleen sellasen soolon että heikompaa hirvittää. Ei löydy maan päältä toista yhtä loistavaa kitaristia kuin Smith (oma mielipide).
Syntikka toimii tässä kappaleessa hyvin, ja oikeastaan koko biisi on silkkaa täydellisyyttä.
Kappale loppuu legendaarisesti, biisi rupeaa vaan hiljenemään. . Toinen biisi, joka on pakko soittaa 2008!

+Bassointro
+Nicko vetelee intron taustalla upeasti
+Sanat
+Loppu
+ Syntikat
+ Adrianin soolo
+ Kertosäe
+Bruce
- Ei mitään, ei todellakaan

5


7.De Ja Vu
Intro on jälleen loistava. Sen jälkeen kappale pärähtää täysillä soimaan, ja kappale on upeaa kuunneltavaa tämän jälkeen. Pääriffi toimii komeasti. Sanat ovat selkeä plussa.
Kertosäkeessä Brucen ääni kuulostaa jotenkin oudolta..vaikea kuvailla. Muuten kertosäe on hyvä. Kitarasoolo (jälleen..) on loistavaa kuunneltavaa. Nicko on jälleen vireessä. Hieno kappale.

+Intro
+Nicko McBrain
+Pääriffi
+Sanat
+Kertosäe
Pieni miinus (-)Brucen ääni kuulostaa ''oudolta'' kertosäkeessä.

4½


8.Alexander The Great
Todellinen Harrisin kappale. Eeposmainen, ja pitkä. Pitkiin kappaleisiin Maiden-fanin pitänee tottua, semmoinen on joka levyllä. Intro on hieno, Nicko rummuttaa hiljaa, ja ääni tuo mieleen vähän sodan. Sen jälkeen kappale starttaa vauhtiin, ja Bruce pääsee
laulamaan levyn ylivoimaisesti parhaita sanoja. Kuten edellä mainittiin, sanat tuovat mieleen historiankirjan. Viimeksi kuitenkin luettiin Aleksanterista 5:llä luokalla .
Kertosäe levyn parhaita, samoin kuin soolotkin. Oikeastaan täydelliselle levylle täydellinen loppu.

+Intro
+Nickon rummutus alussa
+ Sotatunnelma
+ Loistavat sanat
+ Harris
+Bruce
+Intron jälkeen alkava nopea osuus

5


KA:ksi tuli 4,8125~4.8. Kokonaisuutena 5. SiT on uusimpia levyjäni, joka heti ensimmäisellä kuuntelukerralla nousi Top vitoseen.

Levyranking
1.Seventh Son 4.8125
2. Somewhere In Time 4.8125!
3. The Number Of The Beast 4.5625
4. Powerslave 3.875

[cuomi]

Sidden, synat kehiin.

Caught Somewhere In Time

Intro ei ehkä kaikkein toimivin mutta sen jälkeinen riffi on oikein menevä.
Bruce ei ole tällä levyllä oikein parhaillaan ja säkeistö on varsin tasapaksu. Kertsi on taasen taattua Harris huudatusta mutta oikein toimivaa sellaista. Soolot on perushuttua mutta synat tekevät mokomista tällä levyllä vähän liian popahtavia. Sama toistuu myös koko levyllä. 3.5

Wasted Years

Vanha suosikki. Nykään jo puhkisoitettu. Kertsi on varsin legendasettiä mutta loppujenlopuksi varsin Adrianmainen lyhyt poppisvetäisy. 3.5

Sea Of Madness

Aloitus on ihan jeesh. Harriksen basso jytisee kivasti taustalla. Säkeistö taas melodioineen ei ole oikein koskaan toiminut itselle, Brucekin vetää vähän siinä ja siinä. Kertosäe yrittää kovasti mutta ei lennäkkään so high. Smithin soolo on kyllä varsin pätevä tässä biisissä. Sen jälkeinen hiljainen osa. Naistaustoja? Kivaa venytysfiilistelyä tässä ja tämä venytetty kertsi toimiikin vähän normaalia paremmin. Taas palataan kuitenkin kuppaiseen säkeistöön ja kertseihin.
Hitaasta osasta eniten plussaa. 3.5

Heaven Can Wait

Eijei. Aloitus ei ole mikään kummoinen ja pääriffikin varsin mitäänsanomaton. Säkeistössä vedetään vähän 'jeejee' meiningillä ja kertosäe on OIKEASTI Maidenin heikoimpia. Livenä toimii ehkä jotenkin mutta levyllä ei sitten yhtään ja siitä jatketaan samalla meiningillä. 'Take my hand' kohdassa on vähän enemmän yritystä ja siihen vielä hoilausta mutta ei riitä pelastamaan biisiä. 2

Loneliness Of The Long Distance Runner

Alussa varsin hienoa kitarointia. Sanat eivät ole mitkään mullistavat mutta toimii. Melko tasavarmaa menoa eteenpäin. Kertsi on aika perusjeeh, mutta sen jälkeen on taas hienoa skittailua. 3:25 kohdasta lähtevät soolot on kyl varsin komeita. Tasavarmaa - 3

Stranger In A Stange Land

Ihan näpsäkkä aloitus. Säkeistö on kyllä erittäin kökkö ja sen laulumelodiat ei oikein toimi. Kertsikin tuntuu hivenen väkisin väännetyn oloiselta ja venytykset ei toimi siinä oikein ollenkaan. Smithin hehkutettu soolo onkin yksi miehen parhaista ja onkin biisin kirkkaasti paras osa-alue. 'What became' osio on oikein jeesh mutta siitä mennään taas kertsiin ja fiilis hieman laskee.
Soolosta ja parista pikkujutusta - 3

Deja-Vu

Jälleen tunnelmallinen intro Murraylta. Biisi lähtee hienosti käyntiin ja on varsin vauhdikas. Tämä on yksi levyn harvoja biisejä joissa myös Bruce ja laulumelodiat toimivat hyvin biisin yhteydessä. Aina välillä Davemaisia hienoja kitarointeja. Pre-chorus ja kertsi toimii myöd varsin hyvin. Go Dave! 4

Alexander The Great

Jälleen hieno intro. Biisi myös räjähtää varsin komeasti käyntiin. Valitettavasti säkeistössä mennään taas hivenen metsään. Brucekaan ei ole parhaimmillaan mutta on levyllä myös heikompi. Kertosäe on säkeistöä hivenen parempi ja etenkin loppupuolella varsin komea. Pitkässä intrumentaaliosiossa taas on kaikkea pikkukivaa. Hienoa kitaramelodiaa yhdessä vaiheessa. Smithin eka soolo on varsin mitäänsanomaton mutta Dave päräyttää sen jälkeen varsin komean.
Seuraava laulumelodia on vähän toimivampi. Lopun jopa ironinen 'He died on fever in Babylon' ja siitä introriffiin on varsin hieno lopetus. Levyn paras biisi säästettiinkin viimeiseksi. - 4.5


Yhteensä: 3.3

Ei todellakaan Maidenin vahvimpia rykäisyjä. Synien kanssa mentiin ehkä vähän liian pitkälle ja Dickinsonista ei saatu repäistyä oikein kaikkea irti. Josko vielä murjotti niitä akustisiaan. Mutta on tälläkin hetkensä.

[iiron maiden]

Juuri ostin kyseisen albumin ja ei voi muuta arvosanaa antaa kuin täydet 5
kokonaisuus toimii mahtavasti. Ehdottomasti paras biisi Strangers in a strange land
mikä kohottaa tunnelman kattoon Wasted years on myös omaa luokkaansa ehkä jopa parhaalla kertsillä kaikista maidenin biiseistä..

[Polunimuri]

Somewhere in time:

Tällä kertaa arvostelussa vuorossa seuraavana on Englantilaisen hevilegendan Iron Maidenin kuudes studioalbumi vuodelta 1986. Tämä on Maidenin niin sanotuilta kultaisilta vuosilta (1983-1988), sillä tällöin bändi teki kaikenkaikkiaan viisi legendaarista hevilevyä. Somewhere in time käsitteleekin nimensä mukaisesti aikaa ja on samalla bändin ensimmäinen teemalevy. Toinen kiinnostava asia tällä lätyllä on nimittäin se, että tämä on Maidenin vokalistin Bruce Dickinsonin inhokkilevy, sillä sillä ei ole yhtään hänen säveltämäänsä tai osanottamaa biisiä. Bändin perustaja ja konkari Steve Harris ei hyväksynyt äänittämään Brucen liian akustisia biisejä, joten tämä masensi häntä. Katkeruutta lisäsi entisestään edellisenä vuotena pidetty jättimäinen 13 kuukautta kestävä World Slavery-maailmankiertue, joka uuvutti miehen niin kovasti, että hän alkoi jo vähän miettiä bändistä eroamista. Noh, mies päätti pysyä bändissä ja katsoa mitä tuleman pitää ja kas kummaa: ukot saivat aikaan yhden kovimmista levyistään.
Somewhere in time sisältää kaikenkaikkiaan kahdeksan biisiä ja kestoa levyllä on mukavat 51 minuuttia ja 24 sekuntia. Levyn aloittaa futuristisen kuuloinen Caught somewhere in time (Harris) jota jatkaa ensimmäinen sinkkuvalinta Wasted years (Smith). Seuraavana on vähän rokkaavampi kappale Sea of madness (Smith/Harris), jota jatkaa useimpien mielestä albumin heikoin biisi, mutta varsin keikoilla suosittu Heaven can wait (Harris). Sitten vuorossa seuraavana on varsinainen nimihirviö The loneliness of a long distance runner (Harris), joka nimensä mukaan kertoo pitkänmatkan juoksiasta. Seuraavana on levyn toinen singlejulkaisu, synkkä ja kaunis Stranger in a strange land (Smith), jonka jälkeinen toisen kitaristin Dave Murrayn vähän iloisempi rokkeri, Deja-Vu. Levyn päättää mahtava ja eeppinen Alexander the Great (Harris).
Kokonaisuutena levy on erittäin hieno ja monipuolinen (vaikkakin vaikeasti avautuva). Soundit ovat loistavat. Löytyy niin kevyttä kuin raskasta, kaunista ja synkkää ja melodisuutta ja bändikin tuntuu olevan elämänsä vedossa. Brucen masennuksesta huolimatta mies tulkitsee hienosti niin matallalta kuin korkealta, Harris maalailee bassollaan upeita bassokuvioita, Adrian ja Dave ampivat järisyttäviä riffejä, kuin myös kauniita melodioita ja sooloja, ja rumpali Nicko "Nenä" McBrainin työskentely on suorastaan lamaannuttavaa. Mies nimittäin vetelee semmoisia jomppeja ja fillejä että oksat pois. Kaikenkaikkiaan todella hyvä levy, jolla ei juuri tunnu olevan mitään muuta heikompaa kipaletta kuin Heaven can wait, mutta ei sekään mikään pohjanoteeraus ole. Ja ai niin: kansitaide on uskomatonta!

Tuo ylempi tuossa on koulussa kirjoittamani kirjoitelma, ja kun vaihtoehtona oli kertomus tai jokin arvostelu, niin valitsin arvostelun. Saattaa löytyä joitain virheitä mutta onneksi opettaja ei sitä tiennyt Päätinpä pistää ihan vaan tommoseksi pikkuarvosteluksi....Ja ai niin, sain siitä vieläpä 9+:n Varsinainen arvostelu tuossa alempana. Olkaa hyvät.

Caught somewhere in time:

Ja eikun levyn avaus/"semi nimibiisin" kimppuun mikä on mielestäni melko erikoinen veto pistää levyn nimibiisi avausbiisiisiksi, mutta toimiihan se näinkin. Upealla, futuristisen kuuloisella kitaranvinguttelulla levy lähteekin käyntiin johon pian liittyy mukaan Nickolta varsin hieno komppi. Temmonvaihdos, ykkönen päälle ja Bruce rääkäisee keuhkonsa pihalle Nickon fillin saattelemana. Säkeistössä kiva basari laukkakomppi ja masennuksestaan huolimatta Bruce tuntuu laulavan todella hyvin niin tällä biisillä, kuin koko levyn ajan. Vaikkakin bridge onkin TODELLA Harrismainen, niin ei se ainakaan tässä biisissä juuri tunnu haittavaan ja se taustan bassokuvio...Nami. Vähän kummalliset mutta onnistuneet lyriikat täydentävät kokonaisuutta. 2.10-2.31 olevasta upeasta kitaramelodiasta plussaa eikä aikaakaan kun on vuorossa jälleen Harrismaisen kertsin vuoro. "Cooght somwhree in timeeee" toimii eikä asiaa ainakaan pahenna taustalla soiva hieno kitaraharmonia sekä Nickon komppi. Ja sitten soolot...Ah kiistatta porautuvat suoraan Maidenin parhaimmistoon. Molemmat kitareisteista ampuu semmoista tulitusta että heikompia hirvittää ja sitten koko biisin sankarin kimppuun; The Nenä, The Aivo tai mikä lie, olkoon. Upeaa rumpalointia kertakaikkiaan joka vetää sanattomaksi nopeammin kuin iso pyssy otsalla valmiina laukenemaan. Hieno siirtyminen futuristiseen kitarafiilistelyyn kun pusketaan eteenpäin takaisin säkeistöihin. Ennen lopullista kertsin toistoa saamme nauttia Mr Dickinsonin monien haukkumaa kornin kuuloista naurua, mutta ei tämä ainakaan minun hymyäni hyydytä, päinvastoin! Parit kertsit ja mielestäni ihan onnistunut venytys lopetus saa taas hengittämään ja eikun Dumm! Biisi on ohi.

5

Wasted years:

Kappale alkaa sydämmenpysäyttäjämäisellä Mr Smithin suorastaan pirullisen nerokkaalla taianomaisella kitarariffillä joka suorastaan porautuu heti ensikertalaisillakin suoraan selkärankaan, ja pysyy siellä! Mukaan yhtyvät myös vähitellen muut intsurementit ja voala! Yksi legendaarinen killeri intro on paketissa. Erityismainintana taustalla soivasta basarirummun jyrähdyksistä. Venytys ja siirtyminen säkeistöön jossa on Brucen vuoro loistaa. Pointseja taustalla kuuluvasta kitaran rynttäyksestä sekä muikeasta rumpukompista johon Nicko saa vielä tungettua kivoja fillejä. Ja sitten kertsiin...Todellakin laatutavaraa, sanoisin. Laulumelodia on ”kaunis”, Brucen ääni on upeaa kuunneltavaa ja lyriikat ovat....Miten sen nyt sanoisin. Mieleenpainuvat, eikä asiaa ainakaan huononna taustalla soivat muut soittimet. Kertaus ja pääsemme jälleen hemmottelemaan kuuloelimiämme Adrianin selkärankaa repivällä riffillä, joka toimii mielestäni niin välisoittona yhtähyvin kuin introna/outrona ja ”lämmittelee” saman herran kertakaikkiaan rautaista sooloa varten. Tähän on kyllä aivan pakko päästä sanomaan että ”Hail Adrian!”. On se vaan niin äijä
Suorastaan mieletöntä tiluttelua. Loppuun vielä kertaus bridgeä ja kertsiä kunnes biisi loppuu hianosti samaan futuristiseen riffiin jolla biisi alkoikin.Täydellinen lopetus täydelliselle biisille.

5

Sea of madness:

Vaihteeksi vähän räväkämpi rokkeri intro josta voimmekin jo päätellä että biisi on Mr Smithin kynästä. Rummuilta hieno sisääntulo eikä aikakaan kun Mr Harriskin pääsee läiskimään bassoaan munakkaalla bassoriffillä parin upean fillin saattelemana. Onnistunut siirtyminen säkeistöön jyräävän fillin aloittamana jolloin laulu alkaa ja jonka aikana Nicko pääsee ampumaan makeaa komppia. Kertsi oli vähän outo, tai no on se vielä nykyäänkin, mutta kyllähän tuota luuntelee. Kummalliset lyriikat sopivat hyvin mielestäni biisin ”hulluun” tunnelmaan melko hyvin joita Bruce tulkitseekin ihan mallikkaasti, vaikka ei kuitenkaan mitenkään erityisen säväyttävästi. Kertauksien jälkeen pääsemme jälleen ihastelemaan Smithin melodisen tyylikästä kitarointia nimittäin sooloissa, jotka muistuttavat minulle että miksi hän on juuri minulle se The Kitaristi. Poikkeuksellisen hidas ja fiilistelevä väliosa muuhun biisiin nähden kaikkine huminoineen ja ”Its madness...”toimii ihan kelvollisesti, muttei kummemmin säväytä. Jälleen hieano siirtyminen ykkössäkeistöön ja loppuosa biisistä onkin sitä samaa kertsin toistoa ennen lopullisia ”Its madness...” huutoja. Lopetus olisi voinut olla hiukkasen parempi muttä käyhän se näinkin. Kokonaisuudessaan hiomaton timantti, voisi sanoa, jonka haluaisinkin kuulla joskus livenä. Noh, saa nähdä miten Golden Era-Tourilla käy.....

4,5

Heaven can wait:

Siirtykäämme useimpien mielestä kiekon heikoimman vedon kimppuun, joka on myös minunkin mielestäni sitä ala-arvoisempaa sorttia. Tai no ei tää nyt niin huono veto ole mutta tuntuu painivan vähän liian kovassa seurassa. Ihme syntikka hyminällä kappale alkaa johon yhtyy mukaan varsin pian ihan jees riffiä vetelevä basso sekä eri melodiaa soitteleva sähkis. Rummut ja kakkoskitara mukaan, temmonvaihdos ja ihan menevä intro jää siihen. Kertsi on mitä on, kun Harriksen biisi kun sattuu olemaan eli toistetaan biisin nimeä maailmanloppuun asti. CSIT:ssä puhuin siitä, ettei sen itseään toistaava kertsi oikein härnää mutta tässä se alkaa pitemmän päälle kyllästyttämään. Kertauksien jälkeen vuorossa seuraavana arvattavasti soolot joista ensimmäinen on ”ihan jees”, muttei mitenkään mullistava. Melko jännä väliosa kaikkine ”Oo oo oo”- enkelikuoroineen, laukkaavine basso riffeineen ja kauniine kitaran vingutteluineen ansaitsee biisille vähän plussaa. Seuraavaa sooloa pidän heikompana kuin edeltäjäänsä, muttei sekään mitenkään korviaraasteleva ole. ”Ihan jees” sanoisin Lisätään mukaan vielä vähän kitaralla leikkimistä ja pikku kertaukset ennen lopullista introa joka ajaa asiansa loistavasti. Hieno lopetus. Kaikenkaikkiaan omasta mielestäni melko keskinkertainen ja tylsä kappale Maidenilta, ja ihmettelenkin että miksi tämä on niistä harvoista SIT:n biiseistä joita soitetaan livenä. Varmaankin sen huudatuksen takia mutta silti....Vähän täytebiisin makua.

3

The loneliness of a long distance runner:

Puolessavälissä ollaan ja loppupuolisko päättääkin aloittaa kovilla panoksilla.Seuraavan nimihirviö kappaleen intro on ainakin minulle ja monille muille yksi Maidenin taiteellisimmista ja kauneimmista hetkistä. Jumalattoman fiilistelevän kitaramelodian ja taustalla humisevan basson huimaava yhteistyö johon kertauksen aikana yhtyy komppia vetelevät rummut ja komppikitarat niin voala! Yksi niistä kuuluisista ”Maidenin tähtihetkistä” tiivistettynä ensimmäisiin 49.ään sekunttiin. Temmonmuutos ja siirrymme sirosta raskaaseen riffin saattelemana Brucen ärjäistessä keuhkonsa pihalle ja lattia tömisee.
Sanat ovat vähän kököt mutta kitarat ja basso jyrää hienosti eteenpäin säkeistöjen polkiessa kohti kertsiä joka on vuorostaan nannaa korville. Melko erikoinen mutta ihan toimiva laulumelodia maustettuna taustan melodisilla kitaroilla, rummuilla, laukkaavalla basarilla ja sen jälkeisillä kitaraharmonioilla ja filleillä muodostavat erittäin laadukkaan kertosäkeen. Mahtavaa kitaramelodiaa harmoniana kummaltakin kitaristilta kertakaikkiaan täydennettynä melko yksinkertaisella mutta toimivalla rumpukompilla ja runsaalla basarinkäytöllä, josta erikseen mainitsen kohdan 2.25:sta 3.05:een. Mieletöntä melodiaa! ”I’ll got to keep moving”-kohdasta erityismaininta jossa Brucelta suorastaan upeaa tulkintaa melko toimivilla lyriikoilla joten ainakin minun on aika vaikeaa olla hiljaa. Sitten ne kuuluisat soolot:Ensimmäinen ei sytytä mutta seuraava, luultavasti Daven, potkii ja kovaa. Maininnanarvoista vingutusta. Paluu ekasäkeistöön saa ilmakitaran taas käteen ja pää heiluu. Loppuun vielä kertsin hoilausta ennen outroa joka olisi voinut olla ihan pikkiriikkisen lyhyempi mutta toimiihan se näinkin. Mahtava melodinen biisi.

4,5

Stranger in a strange land:

Ja letti heiluu (tai no ei mulla ole kovin pitkää lettiä, mutta silti). Loistavasti toimiva pahaenteisen kuuloinen basari-basso-lautas intro nostaa fiiliksen heti kattoon ja jalka senkunvaan polkee basson tahdissa. Slide ja kitarat astuvat mukaan soitten basson kanssa hienoa synkkää riffiä joka vetää naamalle typerän näköisen irvistyksen (hyvässä mielessä tietenkin). Nickolta tulee vähän komppia ja pari filliä ennenkuin on Brucen vuoro näyttää, että mitens sitä oikein lauletaan. Kertakaikkiaan teatraalista, mutta erittäin fiilipohjaista tulkintaa mieheltä kuin myös suunnilleen koko levyn ajan. Basari-virveli komppi ja Mr Harriksen basson rynkytys muodostavat kappaleeseen melko hevin mutta hienon ”synkistelyfiiliksen”. Myös jäätävät kitaran rääkäisyt täydentävät kokonaisuutta. Kertsistä taasen en ole kovinkaan innoissani mutten mitenkään vieroksukkaan sitä. Ihan toimiva muutei mitenkään kovin erikoisenmaininnan arvoinen. Toistoa pukkaa, säkeistöt taas pyörimään mutta kyllä kelpaa kuunnella ja nyt vihdoin pääsemme biisin (ja samalla koko levyn) kohokohtaan., nimittäin sooloihin. Tähän on kyllä pakko sanoa että ”Ei junalauta!”. Kappaleen ehdoton kunkku sekä jokeri, Ardian Smith, pääsee jo jos ei vielä niin viimeistään tässä näyttämään että mistä hänet on veistetty. Aivan mieletöntä fiilistelyä joka vetää jopa ronskin hevikarjun veteläksi alta aikayksikön. Tätä jaksaisi kuunnella vaikka maailmantappiin asti, mutta kuten sanotaan: ”Ei makeaa mahan täydeltä”. Soolon tempo muuttuu nopeammaksi fillin saattelemana muttei se siitä paljoa huonone. Lyhtesti yksi Maidenin parhaista hetkistä ja sooloista. Loppuun vielä arvattavasti muutamat kertaukset kunnes biisi loppuu hitaasti vaimenten kertosäkeen hoilailuihin. Tämä oltaisiin kyllä voitu hoitaa hiukan paremmin, mutta soolot pelastavat kaiken. Jo niiden ansiosta ei ole vaikea arvata kappaleen arvosanaa....

5

Deja-Vu

Ja taas. Jälleen kerran hidas, rauhallinen intro kuten jokaisessa Mr Murrayn säveltämässä kaheksyt-luvun biisissä (paitsi Charlotessa). Still Lifessä se toimii, samoin Prophecyssä mutta tähän se ei ainakaan minun mielestäni tunnu passaavan. Tai no joo...en mä tiedä. Tyypillistä ihan menevää Dave-fiilistelyä. Ennalta-arvattava temmonvaihdos ja hieno siirtyminen lyhyen hiljenemisen jälkeen jonka riffi toimii itseasiassa melko hyvin mutta terhakan fillin laukaisema pääriffi onkin sitten edeltäjäänsä parempi. Pidän myös biisin mukavanpirteästä temmosta ja Neekon herkästä basarijalasta. Brucen tulkinta nousee kappaleen aikana yhdiksi hänen parhaimmista suorituksistaan niin tällä levyllä kuin muutenkin ja myös tarttuvat laulumelodat että sanat täydentävät kokonaisuutta. Bridge kaikkine bassoriffittelyineen ja kitaramelodioineen toimii loistavasti mutta kertsi onkin sitten vähän kuivempi. Tyypillistä Harrista. Plussaa sooloja edeltävistä pienestä harmonittelusta ja laukkaavasta kompista. Soolot ovatkin sitten vain muutaman melodisen riffin toistoa jonka jälkeen Nicko pääsee vaihteeksi pärisyttelemään virveliään. Siitä plussaa. Kertaus ja loppuun vedetään vielä muutama riffi ennenkuin on tämänkin kappaleen vuoro päättyä. Enpä olisi osanut odottaa parempaa lopetusta. Muutamista pikkuvioistaan huolimatta biisitä muodostuikin parempi kappale kuin muistinkin joten....

4,5

Alexander the Great:

Ja viimoista viedään. Jälleen yksi historiallinen biisi Maidenilta ja mikä olisikaan parempi aihe kuin Aleksanteri Suuri, Makedonialainen kuningas vuonna 336eaa-323eaa jonka valtakunnan tiedetään olevan historian suurimpia. Alexin johtamat massiiviset valloitukset Kreikasta niin itäiseen Intiaan asti, massiiviset mutta voitokkaat taistelut, loistavana sotastradegikkona ja lopullinen kuolema alkoholiin/malariaan Babyloniin v. 323eaa ovat tehneet hänestä yhden historiamme merkkihenkilön mutta siirtykäämme biisin pariin. Biisi alkaa tuulen huminalla ja Kuningas Filiphoksen sanoin: ”Poikani, pyydä itsellesi toistakin valtakuntaa sillä se jonka jätän on liian pieni sinulle” tai jotain siihensuuntaan. No kumminkin, se luo biisille hienon mystisen tunnelman. Itse intro taas alkaa Nenän ”sotilaallisella” rumpujen pärinällä jonka päälle kitarat vetelevät upeaa melodiaa. Kuulinko kenties syntikoita? Noh, ne sopivat siihen. Tätä jatkuu vähän aikaa mutta kun bändinä on Maiden niin pystyy jo ennakoimaan että pian räjähtää. Oikein. Kitarat jyräävät eteenpäin mahtavalla riffillä (huom ilmakitara soi!), taustalla kolisee basso ja Neeko mäiskii peltejä. Brucen laulutaso pysyy edelleen laadukkaana muttei mainitse tästä sen kummempia hehkutuksia. Sanat ovat vähän kuin jostain kirjasta luetut mutta ne eivät tässä tapauksessa juurikaan haittaa. Ehkä silloin jos niitä alkaa vähän pähkäilemään mutta ei muuten. Erikseen haluan nostaa esille tästä biisistä Nickon loistavan rumputyöskentelyn. Mahtavia fillejä ja komppeja ilmestyy kuin sieniä sateella. Kertsi sen sijaan....ihan kuunneltava. Itseasiassa melko hyväkin. Saa ainakin minut kuoroon mukaan. Vähän syntikoilla pelleilyä ennen kertausta jonka jälkeen olemme noin biisin puolessavälissä ja on välisoittojen vuoro jolloin Nenä pääsee taas pärisyttelee armeijakomppiaan. Tempo kovenee ja onkin jo soolojen vuoro. Ensimmäinen potkii ja kovaa potkiikin. Ollaan selvästikkin albumin kovimpien soolojen kimpussa ja mielessä häilähtääkin, että voiko tästä enää paljoa parantaa. Vastaus on: Kyllä voi. Toinen soolo, The soolo! Potkii vähintaan kaksinverroin edetäjäänsä verrattuna. Jumalattoman kovaa kepitystä jota ei ainakaan juuri pahenna taustan kolinat että rumputyöskentely. Tyylikkäästi sitten siirrytäänkin sitten säkeistöihin ja on loppukertauksien vuoro ennekuin biisi ja koko levy päättyy hienosti viimeisiin melodioihin...

5

KA: 4,5

Ja tähän loppuun haluan kysyä: Kumpi soittaa Alexin toisen soolon?

[cuomi]

Ja tähän loppuun haluan kysyä: Kumpi soittaa Alexin toisen soolon?

Kyl se taitaa Mr Murray olla. Ja on muuten yksi miehen ja samalla levyn parhaita sooloja btw.

[iiron maiden]

Nytpä sitten ajan kuluksi arvostelua:

Caugh somewhere in time 4
Ei ehkä paras biisi aloittaa levyä, mutta ei huonokaan. Alku ei ole vahvoilla, mutta kun biisi lähtee kunnolla käyntiin on se jo kelpokamaa. Kerto on myös omalla tavallaan hyvä.

Wasted years 5
Levyn kovimpia vetoja. Plussaa mahtavasta kerrosta ja vielä mahtavammasta soolosta.

Sea of madness 4
Levyn huonoin kappale, mutta silti kuunneltava kipale. Plussaa riffit ja soolo.

Heaven can wait 5
Mahtava alku ja mahtava kerto. Eipä juuri muuta tarvitse sanoa.

The loneliness of long distance runner 5
Tässäkin mahtava alku. Oli joskus jopa suosikkibiisini. Vieläkin jaksaa innoittaa.

Strangers in a strange land 5+
Levyn paras veto! Ehdottomasti yksi parhaista biiseistä maidenin tuotannossa. Plussaa mm. alun bassosoolosta, kertosäkeestä ja mahtavasta tunnelmasta!

De ja vu 5
Kaunis on alku ja meinaa tulla tippa linssiin Erittäin menevä biisi.

Alexander the great 5
Tässäkin kaunis alku. Kerto myös kelpo kamaa.

[Pystis]

Ajan kuluksi käsittelyyn:

Somewhere In Time - 1986

Caught Somewhere In Time
Maidenin paras introbiisi. Ulvovat kitarat nostavat alusta lähtien karvat pystyyn. Räväkkä nopea, melodinen, eeppinen ja erittäin tunnelmallinen. Albumin kansien fiilikset sopivat täydellisesti nimikkobiisiin. Kansi onkin sitten myös se Maidenin paras. Kappale on kokonaisuutena kutakuinkin täydellinen.5

Wasted Years
Hyvin nerokas pääriffi täydentää kaunista biisiä. Tunnelmaa on taas niin käsittämättömän paljon. Lyriikat ovat Maidenin parhaimmasta päästä. Kyllä sitä pitää aina uudestaan ja uudestaan ihmetellä monien biisien kohdalla, että miten käsittämättömän upea ääni Brucella sitten loppujen lopuksi onkaan.5

Sea Of Madness
Oikein maukas intro kaikilta osa-alueiltaan. Kokonaisuudessan biisissä tykkään laulumelodioista ja siitä tyylistä, miten Bruce laulaa. Synat antavat sen kauniin viimeisen silauksen melodioille. Tämä on varmaan niitä kauniimpia Maidenin biisejä, kauneus saavutta klimaksina biisin keskivaiheilla, joka edustaa minulle niitä hienoimpia musiikista saatuja fiiliksiä. Täydellinen biisi.5

Heaven Can Wait
Oikein mukavasti toimiva biisi. Kaikki osa-alueet hyvin kohdallaan. Miinuksena kertosäkeen aivan liiallinen toisto. Toimii varmaan livenä erittäin hyvin. Huudatuskohdat oikein hienoja ja koko levyssä valliseva tunnelma ovat tässäkin biisissä kantava elementti.4

The Loneliness Of The Long Distance Runner
Ah.. Tunnelma.. Tätä voisi kuvitella kuuntelevansa oikein pitkällä autoreissulla, fiilis on täsmälleen siihen sopiva. Monipuolinen biisi, kauniit melodiat, nopea tempo ja se Tunnelma! Tästäkin täydet pisteet, täydellisyyttä.5

Stranger In A Strange Land
Tunnelmallinen ja hienoja riffejä sisältävä biisi. Kaunempia sooloja, mitä on olemassa. Kokonaisuutena oikein kaunis, erinomainen kappale. Jos jotain miinusta pitää sanoa niin, kappale jää vain hieman tylsähköksi, mutta erinomaista silti.4.5

De Ja Vu
Jälleen kaunista melodiaa ja tunnelmaa. Erittäin vahva biisi. Jatkaa levylle ominaista linjaa.5

Alexander The Great
Tästä mestariteos. Hidas alku nostattaa tunnelman heti kattoon. Biisi räjähtää erittäin onnistuneesti käyntiin, näin sen pitää mennä! Laulussa mennään oikein hyvää linjaa, lyriikat eivät mitään neroutta ole, mutta minua ei haittaa se ollenkaan. Tunnelmallinen ja eeppinen ja sen lisäksi oikein mieluisa lopetus täydelliselle levylle.5

Tämä levy on itselleni se läheisin ja yksi Maidenin levyistä, jotka edustavat täydellistä musiikkia. Kokonaisuutena täydellinen levy, jonka arvoa eivät pienet säröt sumenna. Edelliseen albumiin verrattuna ollaan menty aimo harppaus eteenpäin ja nyt voidaan aivan aiheesta puhua Maidenin kulta-ajasta.

Levyn arvosana kappaleiden keskiarvon perusteella:
4.8125
eli

4.8
Ranking:
Seventh Son Of A Seventh Son - 4.8
Somewhere In Time - 4.8
Powerslave - 3.9
Piece Of Mind - 3.9
Number of The Beast - 3.2

Edit: Ranking

[Pluto]

Somewhere in Time on mielestäni Maidenin ehdottomasti paras levy. Se on ehjä kokonaisuus ja ennenkaikkea soundeiltaan aivan täydellinen. Huomionarvoista levyllä on myös Nickon rummuttelu, joka kuulostaa ainakin meikäläisen korvaan aivan uskomattoman upealta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Kukaan muu huomannut samaa?

SIT ja Seventh Son ovat mun mielessäni aina jotenkin liittyneet kiinteästi yhteen vähän samanhenkisiä futuristisina ja lievästi progressiivisina levyinä. Vaikka Seventh Son ei missään nimessä ole huono levy, päinvastoin, vie SIT näiden kahden kovan kamppailussa minun kirjoissani voiton joka osa-alueella.

Pitäisi varmaan kirjoittaa arvostelu.

[InYourFace90]

Levy alkaa täydellisesti ja levy loppuu täydellisesti. Helmiä biisejä on lähes kaikki ja kitarasoundi on ainutlaatuinen. Ei voi muuta sanoa, kuin 5 pistettä ja papukaijamerkki!

[Pluto]

1. Caught Somewhere in Time / 5

Levyn aloitusbiisi on aivan käsittämättömän kova veto ja ehdottomasti yksi Maidenin aliarvostetuimmista kappaleista. Sanat eivät riitä kertomaan sitä, kuinka paljon tästä biisistä pidän. Mielestäni on kuvaavaa, että vaikka Caught Somewhere in Time on 7 ja puoli minuuttia pitkä, se ei todellakaan tunnu siltä. Joka kerta kun kappale siirtyy loistavista sooloistaan takaisin alkuriffiin ja säkeistöön, joutuu ainakin allekirjoittanut ihmettelemään että mitä viimeisen 5 minuutin aikana oikein tapahtui. Bruce laulaa tämän kappaleen, ja ylipäätään koko levyn niin hyvin, että on vaikea kuvitella miehen kärsineen masennuksesta äänityksen aikoihin. Lisäksi Nickon suoritus on aivan käsittämättömän kova, ja sen tehoa lisäävät ainakin meikäläisen korvaa hivelevät rumpusoundit. Bassorumpu säksättää juuri oikealla tavalla, ja biisissä on muutenkin vauhtia enemmän kuin tarpeeksi. Kitarasooloistakin erityismaininta. Täydellisyyttä.

2. Wasted Years / 4,5

Seuraava kappale tiputtaa tempoa hitusen ja on muutenkin aika "poppimainen", mikä ei tosin haittaa allekirjoittanutta lainkaan. Herra Smith on laatinut sellaisen alkuriffin että oksat pois, ja jälleen levyn soundimaailma tukee kappaletta loistavasti. On vaikea kuvitella tuota kitaramelodiaa "kuivemmilla" ja räkäisemmillä soundeilla, mikä ehkä kertoo jotain tuotannon nerokkuudesta; juuri oikeilla soundeilla saadaan puristettua kappaleesta irti viimeisestkin pisarat. Kappaleena Wasted Years ei omissa korvissani kohoa aivan levyn parhaimmiston tasolle, mutta on silti todella hyvä. Säkeistön melodia on todella kaunis, ja tykkään tavasta jolla kitarat käyttävät Cmaj7-sointua sen taustalla. Smith vetäisee myös maukkaan soolon. Hyvähyvä.

3. Sea of Madness / 5-

Jotkut pitävät tätä levyn heikoimpana lenkkinä. Olen eri mieltä. Sea of Madnessissa on mielestäni hienoa se, kuinka vihainen ja hieman monotoninen säkeistö vaihtuu saumattomasti todella kauniiseen melodiseen kertosäkeistöön. Näiden kahden osan välillä on selvä tunnelmallinen ero. Biisin huippukohta on kuitenkin soolon jälkeinen seesteinen osa, jossa Harrisin todella hieno bassomelodia kietoutuu yhteen kitaranäppäilyjen ja -melodian kanssa. Siinä missä biisin säkeistöt ovat sanoituksellisesti ehkä hieman heppoisia, on tähän kohtaan loihdittu juuri oikeat lyriikat, jotka Bruce vielä tulkitsee antaumuksella. Nickon tullessa jälleen täysillä mukaan vetäisee mies juuri oikeaan paikkaan mahtavat triolibasarit. Ehkä joku muu ei saa mitään kiksejä tästä pikkujutusta, mutta meikäläisen korvissa juuri tällaiset yksityiskohdat nousevat joskus todella tärkeiksi. Miinus tulee säkeistöistä, joita olisi vielä voinut ehkä kehitellä aivan hitusen.

4. Heaven Can Wait / 4

Levyn keikkasuosikki, ja ehkäpä juuri siksi hieman puhki kulunut. Tosin täytyy sanoa, että intro on hyvän kuuloinen eikä biisissä muutenkaan ole oikeastaan mitään vikaa. Nopeat säkeistöt eivät ehkä kuitenkaan ole aivan parhautta ja kertosäekin on aika yksinkertainen. Mieleen tulee väkisinkin, että Heaven Can Wait olisi ehkä tehty varta vasten keikkabiisiksi. Levyn muut biisit ovat sanoituksellisesti hieman surullisia tai synkkiä, kun taas HWC on pirteä ja positiivinen. Tosin juuri tästä syystä se poikkeaa levyn yleislinjasta jonkin verran, mikä rikkoo muuten ehjää kokonaiskuvaa. Voihan sitä toisaalta ajatella että vaihtelu virkistää, eikä tässä kuitenkaan puhuta mistään merkittävästä erosta. Biisikin on loppujen lopuksi vallan mainio. Nickon rumputyöskentely pitää paketin kasassa nopeiden osien aikana, varsinkin pre-choruksessa komppii toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Ja löytyyhän tältäkin levyltä sitten se yleisönhuudatusosuus.

5. The Loneliness of the Long Distance Runner / 5

Uskomattoman kaunis kitaramelodia saattaa käyntiin yhden levyn parhaista kappaleista. Siitä siirrytään nopeaan säkeistöön ja edelleen loistavaan kertosäkeeseen, jonka jälkeen ilo kuitenkin vasta alkaa. Long Distance Runner on nimittäin varsinaista kitaroiden juhlaa. Upeat melodiat seuraavat toisiaan, ja niiden välillä vaihdetaan taajaan sävellajia. Vaikka tämä onkin varsin tyypillinen Maiden-juttu, toimivat vaihdokset tässä kappaleessa mielestäni erityisen hyvin. Ilahduttavaa kappaleessa on myös se, että tällä kertaa ei juosta pakoon mörköjä tai pahoja tuntemattomia joita ei pidä silmiin katsoman. Tässä biisissä juostaan pakoon ja kilpaillaan itseä vastaan. Eli siis kappaleen sanoitukset ovat onnistuneet ja tuntuvat ainakin minusta varsin henkilökohtaisilta. Tämän biisin loppu on muuten jotain taivaallista. Alkumelodian kajahtaessa jälleen ilmaan, tällä kertaa rumpujen siivittämänä, allekirjoittanut ei voi muuta kuin antaa täydet pisteet.

6. Stranger in a Strange Land / 4

Biisi käynnistyy lupaavasti hyvältä kuulostavalla riffittelyllä. Varsin pian seuraava säkeistö kuitenkin tökkii meikäläisen korviin jonkin verran. Siinä on selvästikin haettu jonkinlaista eteeristä tunnelmaa, mutta laulumelodia ei oveluudestaan huolimatta vain toimi. Tässä mennään vähän jo sellaiselle kasaripopin alueelle, jota yritän välttää. Lisäksi sanoitukset ovat paikka paikoin aika hölmöt. Harmi, sillä pre-chorus on aivan loistava, varsinkin Nickon "discokomppi" hyvän kitarariffin aikana miellyttää. Biisin sooloa kehutaan usein, ja onhan se kieltämättä hyvä. Kaiken kaikkiaan Stranger in a Strange Land olisi loistoveto, muttä tämän arvostelijan maha ei vain sulata kehnoa säkeistöä.

7. Deja-Vu / 4,5

Tämän tunnistaa Murrayn biisiksi kilometrien päästäkin. Pidän todella paljon tavasta, jolla Deja-Vu käynnistyy, koska se muistuttaa jollain tapaa monia muita levyn kappaleita (nopea komppi + kitaramelodia). Tässä piileekiin mielestäni biisin nerokkuus: se ikään kuin sitoo yhteen kaiken aiemmin kuullun ennen viimeistä niittiä, ennakoiden levyn päätöstä. Kappaleen teema ja sanoituksetkin tuntuvat meikäläisen korvissa tukevan tätä tulkintaa. Biisinä Deja-Vu toimii myös erittäin hyvin. Jälleen Nicko tarjoaa tukevan alustan hienoille kitaramelodioille, ja Bruce vetää taas erittäin hyvän tulkinnan. Onko tämä muuten ainoa Maidenin biisi, joka menee F:stä? Ei tule ihan heti muita mieleen, tosin nyt kun sanon näin niin löytyyhän niitä varmaan useita. Hyvä kappale siis, joskaan ei elämää suurempi.

8. Alexander the Great / 3-

Periaatteessahan tämä on aivan kelpo kappale. Valitettavasti se vain painii tällä levyllä aivan liian kovassa sarjassa. Monet ovat tästä eri mieltä, mutta itse tykkään lukea historiaa kirjoista. Tällä yritän kertoa, että en pahemmin innostu biisin sanoituksista enkä oikeastaan sen koko ideastakaan. Allekirjoittaneelle tulee mieleen, että Harris on puoliväkisin yrittänyt jatkaa Ancient Marinerin linjalla, innostuneena keksimästään hienosta ajatuksesta tehdä pitkiä kappaleita muinaisista teemoista. Paikoin tuntuu siltä että biisin sanoitukset on väkisin runnottu musiikin sekaan, Bruce joutuu nimittäin välillä vetämään niin naurettavia kiihdytyksiä ettei mitään rajaa. Täytyy myöntää, että Alexanderin kertosäe on ykkösluokkaa, mutta siihen se sitten jääkin. Väliosien kikkailut ovat pääosin täysin turhia eivätkä kuulosta yhtään miltään. En tykkää.


Yhteenveto / 4,3

Somewhere in Time on minun kirjoissani aina ollut se kaikkein paras Maiden-levy. Heti avausraidan alkusekunneista lähtien kuulee, mistä koko levyssä on kysymys. Powerslaven löyhästä Egypti-teemasta on hypätty futuristisiin tunnelmiin, ja se kuuluu myös soundeissa. Syntikat on otettu mukaan kuviohin, ja ehkä juuri se on joitain puritaanikuulijoita aikoinaan tässä levyssä ärsyttänyt. Huomattavaa on kuitenkin se, että vielä 2000-luvullakaan Somewhere in Timen futuristisuus ei kuulosta kornilta tai naurettavalta. Se johtuu mielestäni siitä, että kaiken takaa löytyy loistavia kappaleita ja aivan HELVETIN tiukasti yhteen soittava bändi. Syntikoille ei siis ole annettu yliotetta, vaan niiden tehtävä on vain tukea levyn teemaa ja tunnelmia. Somewhere in Time on lisäksi varmaankin Maidenin melodisin levy, ja se on meikäläisen kirjoissa aina plussaa.

Soundeista vielä sen verran, että erityisesti levyn rumpusoundit ansaitsevat erityismaininnan. Ei sikäli että niissä olisi mitään uutta ja mullistavaa, mutta sepä onkin juuri pointtini. Jos rumpusoundeja olisi efektoitu yhtä vahvasti kuin esim. monia kitaraosuuksia, en usko että homma toimisi enää lainkaan. Nyt Somewhere in Time kuulostaa loistavalta juuri siksi, että vaikka kitaroissa on monin paikoin runsaasti chorusta, ovat rumpusoundit silti hyvin tuotettua perusmatskua ja pitävät näin ollen paketin kasassa. Runsas delay ja kaiku esim. virvelissä, mitä 80-luvulla yleisesti harrastettiin, veisi luultavasti pohjan pois koko bändin soinnilta ja tekisi kuuntelusta tänä päivänä sanoinkuvaamatonta tuskaa.

[Viper]

Periaatteessahan tämä on aivan kelpo kappale. Valitettavasti se vain painii tällä levyllä aivan liian kovassa sarjassa. Monet ovat tästä eri mieltä, mutta itse tykkään lukea historiaa kirjoista. Tällä yritän kertoa, että en pahemmin innostu biisin sanoituksista enkä oikeastaan sen koko ideastakaan. Allekirjoittaneelle tulee mieleen, että Harris on puoliväkisin yrittänyt jatkaa Ancient Marinerin linjalla, innostuneena keksimästään hienosta ajatuksesta tehdä pitkiä kappaleita muinaisista teemoista. Paikoin tuntuu siltä että biisin sanoitukset on väkisin runnottu musiikin sekaan, Bruce joutuu nimittäin välillä vetämään niin naurettavia kiihdytyksiä ettei mitään rajaa. Täytyy myöntää, että Alexanderin kertosäe on ykkösluokkaa, mutta siihen se sitten jääkin. Väliosien kikkailut ovat pääosin täysin turhia eivätkä kuulosta yhtään miltään. En tykkää.

Olemmekohan kuunnelleet eri biisejä. On nimittäin täysin päinvastaiset fiilikset tuosta väliosasta. Se on parhautta ja päihittää kaikki Maidenin varsinaiset instrumentaalit 100-0.
Sanoitukset ja niiden rytmitys nyt hieman kuseskelevat paikoitellen, mutta itseäni tämä ei jostain syystä häiritse. Lyriikat ovat kohtalaisen menevät, eivätkä yritäkään tehdä muuta kuin kertoa Aleksanterin elämästä. Tämä on toki ristiriitainen asia, sillä kyllähän sanoitusten pitäisi sisältää muutakin kuin suoraviivaista kerrontaa, mutta tähän kappaleeseen se sopii jostain syystä ihan kelvosti.
Pääsääntöisesti olen kyllä sitä mieltä, että suoraviivaiset kerrontasanoitukset (kuten Quest For Fire) eivät toimi oikein millään tavalla, mutta Aleksanterin elämän tarina, vailla minkäänlaisia kiemuroita tai sävytyksiä, sisältää vain jotain kummaa tenhoa.

[Jeeves]

Väliosien kikkailut ovat pääosin täysin turhia eivätkä kuulosta yhtään miltään.

Heh. Mun mielestä taas tuo väliosa on parasta Maidenia ikinä ja biisi kokonaisuutenakin Maidenin paras.

[Hevari]

No niin, nyt arvostelen lyhyesti tämän Iron Maiden klassikon, joka sattuu olemaan suosikkilevyni. Eli:

Caught Somewhere In Time 5
+ Intro
+ "Time is always on my side" - hunajaa korville
+ Nicko
+ Lyriikat
+ Harris teki sen taas!
- Huonoa? Ei mikään

Wasted Years 5
+ Adrian klassikko
+ Suorastaan nerokas riffi
+ "From the coast of gold..."
+ Kertosäe
+ Soolo

Sea Of Madness 5
+ Rokkaava riffi
+ Riffin jälkeen Nickon rumpusisääntulo, ah, perfecto!
+ 'Arryn kolinabasso ei petä
+ Adrian

Heaven Can Wait 4
+ Nopeat lyriikat
+ Intro
+ Nickon rummutus
+ "Oo oo oo" kuorot
- Heikohko soolo

The Loneliness of The Long Distance Runner 5+
+ Rauhallinen intro...
+...Kunnes sitten räjähtää!
+ " Run on and on..."
+ Kertosäe
+ Soolo
+ Pituus ei häiritse
-?

Stranger in a Strange Land 5
+ Suorastaan maukas bassointro
+ Riffi hunajaa
+ Alku lyriikat "Was many years ago...", mahtavaa!
+ "No brave new world, no brave new world" Sopii biisiin kuin hattu päähän
+ Yksi Adrianin parhaista biiseistä
+ Se niin kehuttu soolo on RAUTAA!


Deja-Vu 4
+ Kiva riffi
+ Kertosäe
+ Dave
- Levyn heikoin biisi, vaan ei missään nimessä huono

Alexander The Great 5
+ "My son..." intro
+ Kaunis ja rauhallinen kitaraintro...
+... Kunnes räjähtää!
+ Aihe ja lyriikat
+ Pituus, paras Maidenin eeppinen biisi
+ Soolot


Noo niin, eli tällainen lyhyt arvostelut minulta. En löydä levyltä mitään huonoa, tämä on ehkä Meidenin uran legendaarisin levy, todella harmi kun tuota Alexanderia ei ole ikinä livenä soitettu (Käsittääkseni?), tämä on edelleen suosikkialbumini, eikä se siitä muutu. Hyvänä kakkosena tulee Seventh Son. Up The Irons!

[Viper]

^Heh.

Minusta Alexanderin, CSITin ja Deja-Vun lyriikoissa ei ole mitään kovin nerokasta.
Ettei vain olisi menneet lyriikat ja laulumelodiat sekaisin.

Mutta saahan sittä tietty erimieltäkin kanssani olla.

[Hevari]

Omasta mielestäni nuo Alexanderin lyriikat jostain syystä ovat kiehtovia, koska itsekkin pidän tuosta Aleksanteri Suuren legendasta. Hyvää tarinankerrontaa Saattaa kuulostaa tyhmältä mutta itse pidän suuresti.

[Fender]

Vois sitä kantaa kortensa tähänkin kekoon. Hee.

Iron Maiden - Somewhere In Time

Maidenin kuudes käsittelyyn tällä kertaa.

Jätkät olivat juuri päättäneet ihan älyttömiin mittasuhteisiin kasvaneen World Slavery-kiertueen, ja olivat kaikki aivan puhki, etenkin Bruce. Muutaman kuukauden loman aikana bändin jäsenet Nickoa lukuunottamatta kirjoittelivat tahollaan ja kimpassa biisejä, ja ennen levyttämistä sitten esittelivät ne toisilleen. Bruce oli ihastunut akustiseen maailmaan, ja mietti että maidenillakin pitäisi olla oma Stairway To Heaven, joten hän kirjoitteli akustishenkisiä biisejä, ja sai niiltä totaalityrmäyksen Steveltä. Steven omien sanojen mukaan "Se, että Brucen biisit hyllytettiin, ei johtunut edes siitä, että ne oli akustisia ja hyvin erilaista kamaa, ne eivät vaan olleet tarpeeksi hyviä". Bruce ei masentunut, paitsi ehkä vähän, ja uskotteli itselleen että hän oli väärällä tiellä, ja opetteli uusien biisien sanat samalla tunnollisuudella kuin aina. Kiertueella sitten nähtiinkin vähän erilainen Bruce, yhtä mahtipontisesti yleisöään vievä, mutta ehkä kuitenkin, vähän vauhtiaan hidastanut. Biisien bassot ja rummut äänitettiin Nassaulla Compass Pointissa, kitarat ja laulut Hollannissa Wiseloord-studiossa ja lopuksi koko hoito miksattiin Electric Ladyssa, New Yorkissa.

Kansitaide on ehdottomasti hienointa maidenia. Jos katsoo takakantta, sieltä voi löytää ihan uskomattoman paljon kaikkia juuri Maiden- ja Derek Riggsmaisia viittauksia.

Bändin omien sanojen mukaan levyn teema ei ollut mikään tietoinen valinta, sattumalta vain monet biisit kertoivat ajasta, mikä varmaan oli heijastus siihen, että he olivat olleet monta vuotta tien päällä ja poissa kotoa, parhaiten koko homman kiteyttää Adrianin Wasted Years. Adrian totesikin World Slavery-kiertueesta näin: "Kun mä menin kiertueen jälkeen tapaamaan mun vanhempiani, mä koputin väärää ovea. Ihan totta!"

No joka tapauksessa, satuilut sikseen, ja levy soittimeen.

Caught Somewhere In Time (Harris)

Tämä biisi perustuu erääseen elokuvaan nimeltä Time After Time, jossa H.G Wells, kuuluisa skifinäyttelijä rakensi aikakoneen. Alunperin leffa tehtiin samaisen henkilön kirjoittaman novellin pohjalta.

Biisi alkaa jyhkeillä soundeilla, ja skittasyntikka kuuluu todella selvästi. Nicko yhtyy Steven kanssa hetken päästä messiin, ja kyllä kolisee. Biisi lähtee nopeasti käyntiin menevällä riffillä, joka itseasiassa aina aloitti keikan; sitä edeltävä osio soitettiin PA:n läpi. Biisi jatkuu erittäin tyypillisellä, E-C-D-kuvion sisältävällä laukkakompilla, jonka päälle Bruce aloittaa, ja miehen ääni on kyllä hyvässä vedossa, itseeni varsinkin iskee tuo laulutyyli, mies ei huuda, laulaa. ja lausuu muutamat säkeet pelottavan viekkaasti. Kertosäe toimii, vaikkakin se on ehkä hieman junnaava tai toistava, mutta helvetti, se, että Bruce loilottaa suomeksi, pelastaa kyllä vitusti! "Katshon meren taa-aa-aaa!" Mahtavaa.

Daven sooloa edeltävä riffit, jonka alla tomit jytisevät oikein kunnolla, on loistava, mutta tämä soolo mua vähän häiritsee. Soittajana en tykkää tälläisistä älyttömän pitkistä soolosloteista, ja arvostan kyllä molempia kitaristeja kun ovat saaneet tekaistua kohtuullisen loistavat soolot (varsinkin Adrian) näinkin pitkiin paikkoihin. Daven soolo ottaa Adrianin omalta turpaan, mutta veikkaisimpa, että Dave-paralle ( ) on taas laitettu vaikeampi tausta soittaa. "Pääriffin" kautta takaisin säkeeseen, ja kyllä tämä startterina toimii, vauhtia ei ainakaan puutu! Mulle alkaa tuottaa jo pientä kuluman aiheuttamaa tylsistymistä välillä, mutta kyllä tämä toimii, ainakin jos keskittyy kuuntelemaan Herra Överin toimintaa rumpujensa takana! Koko levy on osittain loistava siksi, että biisien sekaan on upotettu ihan uskomattomia basso- ja varsinkin rumpukoukkuja ja kuvioita. Välillä huomaa unohtuneensa kuuntelemaan jotain juuri näistä rumpu/bassokuvioista. Biisi paketissa, ja startterille arvosanaksi 4/5.

Wasted Years (Smith)

Biisihän kertoo menetetystä ajasta, ja tästä voisi helposti huomata kytköksiä World Slavery-kiertueeseen. Rivi "And realise your're living in the golden years" piti paremmin paikkansa kun mitä Adrian saattoi edes kuvitella sitä kirjoittaessaan.

Intro-riffi on klassikko, täysin kiistatta. Steve yhtyy mukaan, ja biisi lähtee käyntiin ensimmäisellä säkeellä. Todellista perusrockbiisi meininkia, jota ei kyllä voi kuvitella kenenkään muun tekemäksi kun Adrianin, toimii! Kertosäkeeseen noustessa ei ehkä koeta mitään tajunnan räjäyttävää kohokohtaa, mutta aivan loistava laulumelodia molemmissa, sekä säkeessä että kertsissä. Ja lyriikat. Niistä tulee todella suurta plussaa, ja osittain myös sen takia tätä on niin mielettömän hauskaa laulaa samalla kun soittaa. Tai vain pelkästäänkin laulaa. Steven bassokuvio kertsin lopussa on taas omaa luokkaansa, josta päästäänkin takaisin introon, josta sitten c-osaan, jossa introriffi jatkuu, ja voi vittu niitä Steven juoksutuksia, a-fucking-gain!

H:n soolo on yksi miehen parhaista koskaan, ja muutenkin jätkä oli todella tulessa tällä levyllä soolojensa kanssa. Odottakaas vaan kun päästään Stranger In A Stranger Landiin. Perusrockerille annetaan. 4½/5.

Sea Of Madness (Smith)

Sea of Madness ei pohjaudu mihinkään teokseen, mutta tuo mulle ainakin mieleen, en nyt muista minkä taiteilijan, maalauksen "The Ship Of Fools". Biisi alkaa todella tuhdilla riffillä mihin Steve yhtyy vaihteeksi juoksutuksella, ja se bassoriffi joka riffin alla jynkyttää on aika hankalahko, tai ainakin oli sillon kun itse soittelin bassoa. Säe ei ole mitenkään päätä räjäyttävä, eikä pre-chorus tai kertsikään, mutta pre-choruksen sointukulku on kohtuullisen mielenkiintoinen. Alunperin jostain syystä vierastin koko biisiä, mutta se sitten joskus avautui ihan uudestaan, kun jaksoin kuunnella tämän kerran lisäksi muutaman kerran kokonaan. Hiljaista väliosaa edeltävä harmonia/pieni soolon pätkä on loistavaa kamaa, mutta entäs se hiljainen väliosa! Maidenin parhaita hiljaisia osia koskaan. Kyllä se H osaa. Soittopuolelta erittäinkin hauska biisi soittaa, saa sahata plekulla aika kiitettävästi, varsinkin hiljainen väliosa ja kertosäkeen riffi ovat todella suurta herkkua soittaa kitaralla, siinä samalla lauleskellessa. Biisi päättyy sooloon jonka päälle Bruce vetää korkealta ja kovaa Sea Of Madnessia. 4/5.

Heaven Can Wait (Harris)

Taivas voi odottaa kertoo ruumiista irtautumiskokemuksesta, ja siitä Stevelle niin "rakkaasta" välitilasta, jota hän on käsitellyt todella monessa biisissään.

Itse kappale lähtee käyntiin tuhdilla syntikkabassolla, jonka jälkeen mukaan heitetään ihan kelpo riffi, jonka päälle pientä sooloa. Sama riffi toistuu uudestaan kompin kera, ja ensimmäinen säe ottaa vuoronsa. Menevää, nopeaa menoa kulkee säe ja pre-chorus eteenpäin, ja kertsi on loistava yleisönhuudatukseen. Sama systeemi uusiksi, ja Daven sooloslotin vuoro. Tässä on taas näitä "Maraton-sooloja", jotka kyllä häiritsevät. Vaikeita täyttää koko varattua aikaa, ja helvetin tylsiä soittaa.

No, seuraava osio lienee syy sille, miksi tämäkin biisi on ollut livesetin riippakiviä aivan liian monta vuotta. Kaksi kiertuetta olis saanut riittää tälle biisille. Livenä kyllä toimii, mutta pistän pääni pantiksi, että vain sen huudatuksen takia setissä. Alkaa jo koko biisi kypsyttää, varsinkin niin monesti kuultuna, livenäkin. Huudatuksen jälkeen taas soolo, yhäkin Daven, en ole ihan varma. Pituus on vähän lyhyempi kun edellisellä, mikä ei kyllä haittaa paskan vertaa, koska koko biisi on yli seitsemänminuuttinen, ei mitään lisää enää kaivata. Yhtään. Ja juuri tästä syystä alkaakin viimeinen kertosäkeen toistaminen puuduttaa ja pahasti. Nicko vetelee taas ihan omalla tasollaan, mutta kun kertsin jälkeen tulee vielä aivan liikaa sitä helkkarin pääriffiä, on biisin arvosana pudonnut aika reilusti. Sääli sinänsä, kelpo biisi, mutta niin kulutettu, että pakko antaa 2½/5.

The Loneliness Of The Long Distance Runner (Harris)

Biisi perustuu lyhyeen tarinaan pitkämatkan juoksijan yksinäisyydestä, ja jätkä treenaa ihan älyttömästi, mutta lopulta jättää kisan maaliviivalla kesken. Biisin nimi on muuten pisin koskaan Maidenilla.

Intro on hieno, hiljainen ja taas se syntikka luo hienoa tunnelmaa, Dave soittaa melodiaa, Adrian sointuja taustalla ja Steve maalailee taas sellaisia kuvioita että alta pois. Säe on kohtuullisen tylsä, ainakin soittaa, mutta vauhtia ei puutu. Ja jonkun verran plussaa myös siitä, että se iänikuinen sointukulku on jätetty pois. Kertosäe ei herätä kyllä mitään erityisiä fiiliksiä. Toimii, muttei ole mitenkään ikimuistettava.

Instrumentaaliosat ovatkin sitten asia erikseen. Ensimmäinen melodia virveli-edellä-kompillaan toimii, samoin kuin myös puolitemmolla kulkeva melodia. Bruce yhtyy sointukulun päälle hetkeksi, jonka jälkeen pääsee Dave valokeilaan. Naureskelin joskus tälle soololle, että ei helvetti, sehän kuullostaa ihan joltain saippuasarjalta, jossa joku pari menee onnellisesti naimisiin. No, siltähän se kuullostaa, mutta vittu miten toimii! Adrianin soolo ei ole mitenkään kummoinen, ja ottaa kyllä herra salamasormelta tässä biisissä turpaan ihan 6-0. Biisi alkaa pikkuhiljaa edetessään tylsistyttää kertosäkeellään ja säkeellään, sekä vähän tyhjänpäiväisillä loppumelodioillaan. Vähän ylipitkää meininkiä mielestäni, joten arvosanaksi vaikkapa sitten 3-/5.

Stranger In A Strange Land (Smith)

Perustuu löyhästi, vähintään nimeltään Robert Heinleinin novelliin, ja Adrian sai inspiraatiota juteltuaan yhden arktisista olosuhteisita selviytyneen miehen kanssa, ja biisi kertookin häipästä, joka on jäätynyt, ja miehen ruumis löydettiin vasta vuosien päästä.

Biisi alkaa bassointrolla, johon sitten, ei mitenkään ikimuistettava, mutta toimiva riffi yhtyy. Säe on kohtuullisen hiljainen, mutta toimiva, joka sitten tömähtää kertosäkeeseen, joka yksinkertaisesti menee pääriffin päälle. Ja sama toistuu uudestaan, pari loistoriffiä pre-chorukseen mahtuu, ja näitä on kiva soitellakin.

Biisin soolo onkin sitten Maidenin paras varmaan koskaan. Hiljainen osa, johon kuuluu taas Steven hitaita näppäilyjä, ja Adrianin kaunis, sooloksi yltyvä melodia, joka todella alkaa rokata kun komppi lähtee uudestaan käyntiin! Livenä soitettuna tämä oli vähän, hmm, no, vähän jopa koomisen kuuloinen, kun tempo oli muutamaa astetta kovempi, mutta menee näin. Odotanpa muuten innolla sitä, minkälaista matskua tullaan Somewhere On Tour-kiertueesta julkaisemaan, jos minkäänlaista. Lopulta biisi feidaa itsensä ulos kertosäkeen kautta, livelopetusta ei nyt kyllä tule mieleen, että miten se meni. No joka tapauksessa, biisi ansaitsee 5/5 arvosanakseen.

Deja-Vu (Murray, Harris)

Mistä nimen perusteella nyt tämän voisi päätellä kertovan? Siitä oudosta tunteesta kun huomaa että tämän on kokenut aikaisemminkin.

Hiljaisen intron alkuperää ei tarvitse kauaa arvailla, kun (taas) huomaa Murrayn nimen krediiteissä. Mies on kyllä eri leijona vääntämään näitä. Jompikumpi kitaristeista, en kuollaksenikaan muista kumpi, sooloilee jonkun verran intron päälle, minkä jälkeen seuraava riffi valtaa kuulokkeet. Toimii, "kiva" ( ) melodia. Biisi jatkuu todella standarimaisella rock-biisi tyylillä säkeestä kertosäkeeseen, joka meneekin sitten korkealta ja kovaa. Todella hyvin mukana laulettava! Toinen pääriffi on menevä, joka toistuu muutaman kerran. Väliosan ensimmäinen kitaramelodia toimii kyllä, mutta vähän tulee sellainen hätäratkaisu/äkkiä väännettiy juttu mieleen, jonkun verran itsekin sävellelleenä. Toinen melodia ei ehkä ihan niin, ja vielä kerran sitten säkeen ja kertosäkeen kautta pääriffiin, eli tähän virveli-edellä-komppilla kulkevaan, ja sen jälkeen siihen seuraavaan, jonka kautta kassalle ja pois. Erityismaininta Nickolle. 4+/5.

Alexander The Great (Harris)

Biisin aiheesta on turha mainita halaistua sanaa, koska se on niin törkeän selvä, joten saman tien itse asiaan. Olisi hauska tietää kuka lausui biisin ensimmäiset sanat, osittain ääni kuullostaa samalta kun The Number Of The Beastissa, osittain Nickolta. Hehee, ota siitä sitten selvää. Sittenpä lähteekin Sign Of The Cross-mainen virvelikuvio melodian säestämänä kulkemaan, ja lopulta siihen yhdytään säröllä, kunnes riffi pamahtaa täyteen mittaansa. Ajattelin ensimmäistä kertaa kuunnellessa, että nyt lähdettiin hyökkäykseen. Ja siltä se kuullostaa vieläkin. Laukkakuvio kaikkine mausteineen Brucen laulun alla toimii, kertistä puhumattakaan. Hieno. Välissä tuleva melodia sitten toimiikin kuin jumalauta se kuuluisa junan vessa, ja todella hauska soittaa!

Säe ja kertsi uudestaan, josta päästäänkin koko biisin mielenkiintoisimpaan kohtaa, väliosaan, joka menee hieman omalaatuisella rytmillä, jota saattaisi osittain jopa kuvitella copy/pasteiluksi, muttei sentään. Ekoja kertoja soittaessa sitä meni aina ihan sekaisin, mutta eipä mene enää. Se taitaa olla Dave, joka hiukkasen Mother Russia-tyyliin sooloilee hetken, jonka jälkeen pienen, pysähtyneen väliosan jälkeen lähtee vähän epätavallisemmassa tahtilajissa kulkeva jynkytys päälle, jonka päälle isketään melodia ja vitun kova sointumatto.

Seuraavaksi iskee Adrian soolollaan. Tässä biisissä Stranger In A Stranger Landin lisäksi mies on kyllä niin totaalitulessa, ettei helvetti mitään rajaa! Lempisoolojani maidenilta, ehdottomasti. Dave ottaa kyllä Adrianilta pikkasen turpaan, muttei paljoa, molemmat soolot pesevät kyllä todella monta aikaisempaan, ja myöhempääkin sooloa ihan 666-0. Lyhyen säkeen jälkeen kertosäkeeseen, josta takaisin biisin käynnistävään riffiin. Lopetus on loistolopetus koko levylle, tämä biisi on todellinen timantti, vaikkeivat muut sitä ymmärtäisikään. 5/5.

Levyn keskiarvoksi tuli tasan 4.

Näitä on aika hauska kirjotella.