Iron Maiden – A Matter Of Life And Death
Ja näin. Tästä lähtee Maidenin uutukaisen arvostelu. Muistan vielä elävästi miltä tuntui saada levy käteen ja millaiset fiilikset olivat kun sen ensimmäisen kerran levysoittimessa pyöräytti. Albumi nousi nopeasti yhdeksi suosikki Maiden-levyistäni, tavoitellen Somewhere In Timen ja Seventh Son Of A Seventh Sonin ykkös- ja kakkospaikkoja. Somewheren ohi levy tuskin koskaan yltää, mutta Seventhin kanssa kamppailu tulee varmasti olemaan rajua. Levyn materiaali ei häviä yhtään noille klassisille rieskoille, vaikka kappaleita onkin kaksi enemmän. Jokainen veto toimii, aivan kuten noilla kahdella muulla teoksella, ja se tekee tästä albumista niin kovan ja kulutusta kestävän.
Olen arvostellut jokaisen kappaleen yksinään ja perään olen vielä liittänyt ajatuksiani kyseisen kappaleen sanoitusten merkityksestä. A.Kivi tulee kyllä joskus vielä tekemään paljon paremmat ja syvemmät analyysit jokaisesta kappaleesta, mutta näiden onkin tarkoitus ilmentää omia mietteitäni.
Analyysit voi jättää lukematta, jos siltä tuntuu.
Seuraavan levyarvosteluuni ajattelin kokeilla lyhyempää, Stratomaista analyysiformaattia. En ole mitenkään nopea kirjoittamaan ja kun muut hommat puskevat myöskin päälle, tahtoo arvostelun teko hieman toisinaan viivästyä. Tällainen analyysimuoto voisi olla helpompi sekä minulle että tekstini lukijoille (jos niitä nyt sitten jostain kiven alta sattuu ryömimään).
Mutta pitemmittä räpätyksittä, aloitetaan…
Different World (Smith/Harris):
Levy koneeseen ja play pohjaan. Ensimmäiseksi kuuluu Nicko McBrainin huudahdus, jota seuraa nopeatempoinen riffi. Tästä se lähtee. Nicko latelee tavaramerkkifilliään ja Harrisin bassokin kolahtelee aina siellä täällä. Bruce tulee mukaan hyvin tiukkatahtisella laulullaan ja kitaristikolmikko lataa pääriffiä yhtenäisenä rintama. Riffi on selvästi Smithin käsialaa, muistuttaen hieman Wicker Manin vastaavaa. Myös Murrayn Rainmaker aikaisemmalta levyltä tulee mieleen. Kierrätyskamaa? Ehkä hitusen, mutta homma toimii silti.
Riffi on hyvä ja potkii munille, kuten Maidenin aloitusbiiseissä usein on tapana. Sanoituksen tunnistaa heti Steven tekemäksi. Melko kliseistä ja kömpelöä. Kuitenkin laulumelodiat pelastavat paljon, varsinkin bridge on todella lämmin ja voimakas. Kertosäe tulee korkealta, ja vaikka hieman nuoruuden voimaa onkin Brucen äänestä kadonnut vuosien myötä, on jälki silti mahtavaa. Herra Dickinson osoittaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olevansa hyvässä iskussa, ja faktaa vain korostaa levyn masteroimattomuus. Raa’at soundit osoittavat miltä 48-vuotias hevikukko todella kuulostaa.
Väliosa on sitä perinteistä maidenkitarointia, johon Adrian vetäisee kyllä ihan hienon soolon.
Nickon fillit tuntuvat hieman toistuvan, mutta eivät häiritsevissä määrin. Kyllä sieltä pari hienoakin pärähtäää vanhalta kunnon rumpukoneelta. Tämän jälkeen palataan bridgeen, joka on edelleen kappaleen paras osa, hieman paremmilla lyriikoillaan ja todella hyvällä melodialla. ”Everybody has a different way to view the world…”
Kertosäe toistetaan vielä pari kertaa, jälkimmäisellä kerralla uusilla sanoituksilla (joissa Bruce loistaa) ja sitten loppurypistelyjen jälkeen kappale päättyy, hienosti kajahtavan ”The more the days go by…” –kohdan jäädessä kaikumaan vielä päähän.
Hilpeämmällä meiningillään ja kepeämmillä lyriikoillaan Different World on levyn selkeä outolintu. Hieman tuntuu radiosoittohakuiselta, mutta puolustaa silti asemaansa aloitusbiisinä. Voittaa ainakin Wildest Dreamsin mennen tullen. Wicker Manin kanssa tuleekin sitten tiukempaa. Levyn tasoon nähden huonoimpia kappaleita, mutta ei lainkaan surkea. Kolmella aikaisemmalla levyllä olisi varmasti ollut viiden parhaan joukossa, mutta nyt on materiaali liian kovaa. Miinusta tulee sanoituksista sekä pienestä kierrätysmaisuudesta. Loppuarvosana
4/5.
Sanoitukset kuvaavat ihmisten erilaisia näkökulmia maailmaan. Filosofian opiskelijana tämä on minulle arkipäivää, joten Harrisin teksti kuulostaa paikoitellen hieman lattealta. Mukana on hieman myös maailmanparannustematiikkaa
”To appreciate this life it’s not too late to learn”
Käytännössä kappaleessa ilmeisesti lauletaan henkilöstä, joka tahtomattaan joutuu tilanteeseen johon ei halua.
”I thought I had it all, I had it all worked out
Just what the future held that there would be no doubt”
“Don’t want to be here, somewhere I’d rather be”
Tästähän sodassa on usein kyse, ihmiset joutuvat tekemään asioita, joita eivät halua.
Alussa laulettavasta toisesta henkilöstä (”You lead me on the path, keep showing me the way”), voi tehdä päätelmän, että kappaleen päähenkilö on luottanut johonkuhun (esimerkiksi Jumalaan, valtioon, ystävään), mutta sitten on sattunut jotain, jonka vuoksi hän on joutunut sivuun reitiltään (”But then the card came up”). ”Card” voi tässä tapauksessa viitata esimerkiksi kutsuun tulla sotimaan. Henkilö tuntee itsensä täysin hämmentyneeksi tilanteesta, eikä tiedä enää mitä haluaa.
“Don’t know what I want
Or where I want to be
Feeling more confused
The more the days go by”
Sotahan lähtee usein juuri näistä ihmisten erilaisista maailmankatsomuksista. Jokapäiväisessä elämässä tulee usein vastaan tilanteita, jotka johtuvat ihmisten putkinäköisyydestä. Hyvänä esimerkkinä ovat juuri nämä uskontojen väliset kiistat, sekä uskonnon ja tieteen väliset tappelut. Avarakatseisuutta voisi välillä suositella aika monelle.
These Colours Don’t Run (Smith/Harris/Dickinson):
Hitaalla alulla aloitetaan. Tämä on viime aikoina muodostunut Maidenille tavaramerkiksi, josta monet bändiä haukkuvatkin. Tällä levyllä alut kyllä tuntuvat toimivan, eikä These Colours Don’t Run ole poikkeus. Kahdella kitaralla luodaan maalaileva riffii ja Harrisin basso kolisee kuuluvasti taustalla. Sitten nostaa leadkitara pitkää kaulaansa ja alkaa soittaa kaunista melodiaa. Tämä kuulostaa kovasti H:lta, ja ottaen huomioon kappaleen olevan herran käsialaa, on vain reilua olettaa näin myös olevan. Tätä melodisointia kuuluu hetken verran ja sitten paukuttaa Nicko kappaleen lopullisesti käyntiin ja riffi nopeutuu. Eikä aikaakaan kun on Brucekin taas vauhdissa mukana.
Sanoituksen on tällä kertaa väsännyt Dickinson, eikä se huono olekaan. Laulumelodia vain ei ole kovin ihmeellinen, minkä vuoksi sanoitus ei aivan pääse täysiin oikeuksiinsa. Bridgekään ei ole kummoinen, mutta kertosäe korjaa potin todella mahtipontisella otteellaan. ”These Colours Don’t run from cold bloody war” -kohdassa nousevat pirun sarvet joka kerta pystyyn ja tulee todella isänmaallinen olo. Bruce kuulostaa jälleen mahtavalta laulun helistessä todella kovaa.
Keskikohtaan on jälleen sovitettu tätä tuttua kitarapyörremyrskyä, johon taustalla olevat syntetisaattorit heittävät omia mausteitaan. Kaikki kolme kitaraa kuuluvat loistavasti läpi koko kappaleen. Nyt Maiden tuntuu saaneen hyödynnettyä kaikkia kitaristejaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Harrisin basson kolinakin kuuluu hyvin, eikä Nickokaan huonosti kattiloitaan paisko. Tosin hieman toistoa kuuluu jälleen. Soolot (ensimmäinen Daven, toinen Adrianin) eivät sen sijaan oikein sytytä. Kirk Hammet tekee vastaavia kymmenen päivässä, krapulaisena.
Oo-oo-oo-ooh -kohta nostaa kuitenkin tunnelmaa hyvin, ja on takuulla loistavaa kuultavaa livenä. Sitten paluu kertosäkeeseen, hidas loppu ja viimeinen gongin-pamahdus. Rakenteeltaan biisi on hyvin samanlainen kuin monet muutkin Maiden-kappaleet. Hidas alku, tunnelmoiva keskikohta, hidas loppu. Tällaisia biisejä on tälläkin levyllä aika monta. Kappale on kuitenkin varsin toimiva kokonaisuus. Keskikohta tuntuu paikoitellen hieman venytetyltä, mutta muuten struktuuri toimii. Ei aivan levyn parhaimpia kappaleita, mutta kärkipäässä.
4,5/5
Kappaleessa on vahva patrioottinen fiilis. Se kuvaa sotilaana olemista, sekä hyviä että huonoja puolia. Jokaisella on omanlaisensa motiivit mennä taistelemaan (riippuen siitä mitä propagandakoneisto on tuputtanut), mutta siellä ollessa palvellaan yhteistä päämäärää. Vaikka kuinka matkanvarrella olisi seikkailuita, vaaroja, jännitystä (puhumattakaan näteistä tytöistä) on sotilaalla usein paskainen loppu.
”On the shores of tyranny you crashed a human wave”
Paying for my freedom with your lonely unmarked graves”
Tuota ylempää riimiä voi muuten hyvinkin pitää viittauksena Normandian maihinnousuun.
Kappaleen nimestä on moni vetänyt yhteyden viimevuotisiin Ozzfestin tapahtumiin. Brucehan seisoi Ison-Britannian lippu känsäisessä kourassaan, hirveässä kananmunapommituksessa ja huusi ”This is a fucking British flag and these colours don’t fucking run”. Maidenin leirissä ollaan kuitenkin toistuvasti kiistetty viittaukset kyseiseen tapahtumaan.
Kertosäe on joka tapauksessa hyvin tunnelmallinen ja mukaansatempaava. Ken tietää, tästä saattaa vielä jonakin päivänä tulla Maiden-fanien yhteinen taisteluhuuto.
Brighter Than A Thousand Suns (Smith/Harris/Dickinson):
Kappale, jonka mammuttimainen, iskevä nimi lupasi heti ensilukemalta todella hyvää. Eikä se petä lupauksia. Biisi alkaa hiljaisella, tunnelmaa hitaasti luovalla introlla, jossa kuuluvat ainoastaan basso, lautaset ja yksi kitara, jota ilmeisesti Adrian käskyttää. Kitara on ovelasti laitettu tulemaan ainoastaan oikealta puolelta, joka kultaisella 80-luvulla oli Smithin puoli. Steven basso luo hienosti pohjaa hitaalle kitaramelodialle, jota syntetisaattorit tulevat parissa sekunnissa tukemaan. Pian tulee mukaan myös Dave, jota Brucen teatraalinen ääni seuraa miltei saman tien. ”We are not the sons of god…”, mies tilittää todella eteerisesti. ”We will feel the pain of his beginning”, kaikuu kaijareista ja PAM: Janickin kitara räjähtää suorastaan silmille. Alku on toteutettu kolmella kitaralla aivan upeasti, paremmin kuin kertaakaan aikaisemmin Three Amigosin levyillä vaikuttaessa.
Sitten lähtee itse kappaleen pääriffi. Ja jumalauta se on hieno. Todella matala ja raskas, hieman jopa metallicamainen. Mutta tämänhän piti olla Iron Maidenia. Ja siksi se osoittautuukin heti kun Bruce pääsee käyttämään äänijänteitään. ”Shadow fingers rise above, iron fingers stab the desert sky”. Tämä kohta iski lyyrillisesti heti tajuntaan. Todella hienoa personifikaatiota. Eikä se jää tähän.
“Join the race to suicide, listen for the tolling of the bell”. Bruce on aikaisemminkin näyttänyt raatelukyntensä sanoittajana, ja ne ovat todella terävät.
Kertosäkeen bassomelodiat tuovat tulvahduksen menneistä ajoista, jolloin vastaavia kuuli miltei kappaleessa kuin kappaleessa. Muutenkin kertosäe on todella onnistunut, viittaus Pyhään Kolminaisuuteen (holy trinity) on jopa varsin nerokas. Ja kylläpä Bruce vetää sen komeasti, ässät suhisten. Tässä tämä masteroimattomuus näkyy varsin selkesti. Ja kertosäkeen jälkeen tulee hieno rytminvaihdos takaisin pääriffiin.
”Out of the darkness” –kohdassa on pienoista toistoa, mutta ei tämä oksennusreaktiota kuitenkaan aiheuta. Osasyynä ovat kohtaa hiljalleen kasvattavat Nickon rummuttelut sekä alun kaikuefekti, joka luo hienon vivahteen. Smithin soolo on jälleen herraa itseään. Komeaa, vaikka ei aivan parhaimpia. Soolon jälkeen tehdään jälleen rytminvaihdos, tällä kertaa Maidenille tyypilliseen laukkakomppiin. Aluksi tämä kuulosti hieman tökeröltä ja vaikka se onkin kuuntelujen yhteydessä hiotunutkin paremmaksi, on siinä edelleen pieni väkisin väännetyn fiilis. Brucekin kuulostaa tässä kohdassa hieman nihkeältä, tai sitten se on vain sitä kuuluisaa tulkintaa. Sanoituksellisesti Bruce on onnistunut hauskasti livauttamaan Albert Einsteinin kuuluisan kaavan mukaan lyriikoihin. Aiheeseen se sopii hyvin, mutta ei minulla herätä sen kummempia tuntemuksia. Myös viittaus Robertiin Oppenheimeriin on onnistunut. (Laulumelodiasta tulee edelleen mieleen Helloweenin Mission Motherland.)
Laukan jälkeen tuleva sovituksellinen ratkaisu on kappaleen parhaimpia kohtia. ”All nations are rising…” laulaa Bruce muun porukan lyödessä tiukkaa, raskasta tahtia. Jälkimmäisen ”All nations…” jälkeen tuleva orkesterimainen kohta on todella nerokas. ”Confusion and fury” tulee hienolla voimalla jonka päälle Nicko pistää loistavan tomifillin. Jälleen blast from the past. Ja Janickin soolo on kyllä mahtava. Miehen ehdottomasti parhaimpia, samoin kuin koko levyn. Pakko tässä on nipistää itseään, että tietää olevansa hereillä. Ei olisi Jannesta uskonut. No, eiköhän tämä viimeistään kiertueella ehditä raiskaamaan.
Soolon jälkeen palataan takaisin alkuriffin kautta pääriffiin ja Bruce vetää jälleen hienoa tulkintaa säkeistöissä. Etenkin kohta ”Take a look at your last sky, guessing you won’t have the time to cry” on upea. “Out of the darkness… -kohtaan palataan vielä aivan loppupuolella vaikka hieman turhalta toistolta se tuntuukin. Vieläkään ei kuitenkaan laatta lennä ja Mr. Dickinson antaa äänensä raikua viimeisen ”sunsin” kohdalla todella mahtavasti.
Kappale pysyy progemaisuudestaan ja pituudestaan huolimatta hienosti kasasta, vaikka meinaakin parista kohtaa hieman huojahdella. Loppuun vielä tyypilliseen tapaan toisto alun hidasteluista sekä Brucen viimeinen lause, joka summaa loistavasti yhteen niin kappaleen tematiikan, kuin sen tunnelmankin: ”Holy Father, we have sinned”.
5/5
Tämä kappalehan kertoo Manhattan-projektista, jossa tarkoituksena oli rakentaa ydinase. Toinen maailmansota oli tuolloin vielä kesken ja amerikkalaisilla oli kilpajuoksu saksalaisia vastaan, kumpi rakentaisi pommin ensin. Pommin idea rakentuu pitkälti Albert Einsteinin kuuluisaan kaavaan E=mc2, joka mainitaan kappaleessakin. Einstein sai kuulla saksalaisten rakentavat pommia hänen kaavansa pohjalta ja ilmoitti siitä Amerikan presidentille. Hän tiesi, että jos Saksa saisi pommin valmiiksi, se todennäköisesti voittaisi sodan. Saksa kuitenkin antautui ennen kuin sai pommi valmistui. Myöhemmin, kun Amerikka pudotti pommit Hiroshimaan ja Nagasakiin ja Japani antautui, Einstein totesi tehneensä suuren virheen.
Lisää tietoa Manhattan-projektista löytyy muun muassa kirjastosta (tai wikipediasta, jos on liian laiska ja päättänyt linnoittautua huoneeseensa).
Kappaleesta löytyy myös todella ovela viittaus Stanley Kubrickin Dr. Strangelove elokuvaan (”Out of the universe, strange love is born), joka on mainio, hullunhauska kuvaus pahimmasta kylmän sodan vaiheesta.
Bruce on sanoituksessa saanut hyvän näkökulman pommista ihmisen yrityksenä leikkiä Jumalaa. Samalla hän on ovelasti onnistunut mainitsemaan Trinityn, joka on paitsi Pyhä Kolminaisuus, myös ensimmäisen koeräjäytyksen koodinimi. Brucehan sanoi levyn mukana tulleessa DVD:ssä: ”Se (Manhattan-projekti) oli lähimpänä, mitä ihmiskunta on ollut Jumalana olemista”.
Robert Oppenheimer oli kyseisen projektin johtohenkiöitä kenraali Leslie Grovesin kanssa. Häneen Bruce todennäköisesti viittaa puhuessaan Robertista.
Wikipedia wrote:
Pommin välähdys nähtiin noin 300 km päähän ja se oli 30 km:n päässä useita keskipäivän aurinkoja kirkkaampi, niin että se kykeni sokeuttamaan ihmisen tilapäisesti noin 15 km:n päästä.
Brighter than a thousand suns, kuten Oppenheimerkin totesi.
The Pilgrim (Gers/Harris):
Levyn toinen rokkeri alkaa jämäkällä rumpuintrolla, jonka jälkeen lävähtää naamalle Janickin mielenkiintoinen, koukeroinen riffi. Kolme kitaraa on heti alusta saakka mukana kompaktissa muotissa ja soitto kuulostaa todella yhtenäiseltä - silti kaikki kitarat ovat tunnistettavasti esillä. Steve lätisyttää bassoaan oikein olan takaa ja Nicko hakkaa jämäkkää pohjaa ilman sen kummempia kikkailuja. Bruce tulee mukaan matalalta ja tulkitsee Harrisin tekstiä hienosti. Eikä teksti itsekään ole hassumpi. Sanoituksissa on hyvä tunnelma uudisraivaajien matkasta, jonka aikana muutetaan vesi viiniksi ja tapetaan kaikki pakanat. Vakava ote säilyy ja nyt saadaan mukaan myös hieman uskonnollista tematiikkaa.
Bridgessä on hyvä laulumelodia ja yllättäen sitä laulaakin kaksi Bruce Dickinsonia. Efekti on varsin toimiva, pinnalla olevan Brucen vetäessä enemmän kellarin tasalta, samalla kun taustalla oleva kaveri koluaa vinttiä. Kertosäkeessä Bruce sitten laulaakin melko korkealta, mutta hieman pihinältä ääni kyllä kuulostaa. Terävin nuoruuden viilto on kadonnut äänestä, joka ennen halkoi ilmaa kirurgin veitsen terävyydellä. Bruce kuitenkin korvaa hyvin tämän aspektin tekniikalla ja rutiinilla. Kertosäkeessä on kuultavissa myös yli kymmenen vuoden takainen toinen rokkeri, Lord Of The Flies, joka myös oli Janickin ja Steven tekemä. Kierrätystä? No, sehän on vain hyväksi luonnolle.
Kertosäkeen jälkeinen riffi on hyvin itämaalainen ja on siinä mukana tuulahdus Niilin rannoiltakin. Ja taas jatkuu Uuden maailman valloitus. Jumalalta pyydetään pyhää merkkiä ja vääräuskoiset teurastetaan. Janick vetää myös hienon juoksutussoolon joka kuulostaa jo paljon enemmän mieheltä itseltään. Kappaletta viedään päätökseen parilla kertosäkeen toistolla, joiden jälkeen tehdään jälleen paluu alun riffiin, jonka viimeisiin sointuihin biisi loppuu.
Kokonaisuutena levyn huonoin kappale jääden muutaman tuuman Different Worldille, paremmasta sanoituksesta huolimatta. Kuitenkin jämäkkä rokkeri, joka puolustaa myös asemaansa omalla paikallaan, kahden eeppisen kappaleen välissä. Ei ole paska tämäkään. Siispä
4/5.
Sanoitus käsittelee uudisraivaajien (=pilgrim) tuloa Amerikkaan, kuitenkin näiden uudisraivaajien ollessa kristinuskoisia fanaatikkoja. Näin ollen kappale siis käsittelee tapausta, jossa Iso-Britannia kyllästyi näihin fundamentalisteihin ja porukka lähetti heidät Mayflower-laivalla Uuteen Maailmaan, vain päästäkseen heistä eroon.
”Spirit holy, life eternal
Raise me up, take me home
Pilgrim sunrise, pagan sunset
Onward journey begun”
Nämä kaverit siis saapuivat Amerikkaan, alkaen perustaa kolonioita ja käännyttää tai tappaa ”vääräuskoisia” paikallisia. Kappale pysyy sodan tematiikassa, tuoden siihen ensimmäistä kertaa uskonnollisen aspektin. Uskonto onkin yleisin syy ihmisten tappamiseen, aina roomalaisten ajoista nykyaikaiseen terrorismiin. Erilaiset maailmankuvat ovat jälleen syy ihmisten teurastukseen ja miljoona kaveria tappelee siitä kuka pääsee taivaaseen. Ei Herran kiesus, sanon minä.
The Longest Day (Smith/Harris/Dickinson):
Jatkamme matkaamme syvemmälle albumin uumeniin. Nickohan sanoi jossain haastattelussa ensimmäisten neljän kappaleen olevan vain ”teaser”, ja kyllä taisi herra Nenä oikeassa olla. Seuraavaksi on nimittäin luvassa sotaeepos Normandian maihinnoususta.
Synkällä basson jynkyttelyllä aloitetaan. Sitä seuraa nopeasti oikealta puolelta tuleva melodiointi leadkitaralla, jonka varressa on ilmeisesti jälleen Adrian. Mieleen alkaa piirtyä kuva synkästä merestä, jonka tyrskyissä maihinnousu alukset puksuttavat kohti päämääräänsä, harmaata rannikkoa. Pian vasemmalta puolelta alkaa kuulua perämoottoria muistuttava kitaran säksätys, jonka perässä Dickinsonin matalat vokaalit heti seuraavat: ”In the gloom, the gathering storm abates…” Dramaattinen laulu ja hiljaiset kitaramelodiat luovat hienosti tunnelmaa, eikä ole vaikea kuvitella itseään kylmässä viimassa liikkuvaan alukseen, paskat housuissa odottaen Normandian lähestyvää rantaviivaa. Alkua kasvatetaan pikkuhiljaa voimistuvalla vokalisoinnilla ja Nickon rumputyöskentelyllä. ”The world’s alight, the cliffs erupt in flames” johon McBrain heittää tomisarjan, on todella tunnelmallinen kohta. Alku kasvaa lähes apokalyptiseksi, kunnes se lopulta räjähtää bridgeen luukkujen auetessa ja hyökkäyksen alkaessa. Räjähdys olisi mielestäni voinut olla suurempi, ainakin alun kasvatus olisi voinut sellaista vaatia, mutta hyvin toimii näinkin.
Bridgessä kuvataan hienosti punaisena loiskuvaa merta sekä pelkoa, epätoivoa ja selviämisen rukoilua. Vaikka aivan yhtä korkealta ei enää kolutakaan, on Brucen äänessä silti edelleen voimaa. Kertosäe jää ikävästä bridgen varjoon, eikä muutenkaan ole kappaleen onnistuneimpia kohtia. Nämä yhden-lauseen-toisto -kertosäkeet eivät yleensä ole niitä parhaimpia, ja tässä on muutenkin jollain lailla hieman fiilistä laskeva vaikutus. Tavallaan sen tarkoitus on ilmeisesti ilmaista toivon pilkahdusta kaiken teurastuksen keskellä, mutta efekti ei aivan onnistu. Mutta kyllä tämä paremman puutteessa käy. Kertsi saattaa myös parantua livenä, jos sen kaikki potentiaalit saadaan hyvin käytettyä
Paluu takaisin hienoon perussäkeistöön, jossa Bruce jatkaa vakuuttavaa tulkintaansa. Herra on loihtinut kappaleeseen todella voimakkaat ja synkät lyriikat, jotka hän saa myös elämään hienolla tavalla. Ruumiit alkavat kasautua, Valhalla odottaa ja miesten päässä kaikuu vain yksi ajatus: ”Me voitamme!”.
Bridgen ja kertosäkeen kautta päästään Maidenille tuttuun kitarailotulitukseen, jonka aikana voi suorastaan nähdä sotilaiden lentävän kaaressa taivaalle. Nicko hakkaa patteristoaan konekiväärin tarkkuudella ja maalailevat kitarat luovat kuvaa verilöylystä rantahietikolla. Adrian heittää loistavan soolon, jonka jälkeen kaikki kitarat alkavat soittaa synkkää, mutta samalla toiveikasta melodiaa. Sitten Nenä aloittaa tykistökeskityksen, jonka aikana tuntee itsensä jalkoihin tallautuvaksi rantaravuksi. Kitarat palaavat vielä tuohon aikaisempaan melodiaan, luoden toivoa väsyneisiin. Dave pamauttaa vielä oman soolonsa, joka on yksi miehen parhaimmista, ennen kuin Bruce aloittaa taas kertosäkeen. ”How long on this longest day till we finally make it through…”, kuuluu valitus taistelun keskeltä.
Lopulta hyökkäys on ohi ja alun melodiat saattavat kuolevat valkyyrien matkaan. Lopussa tulee vielä tuo sama säksättävä kitaraääni, joka ovelasti reissaa oikealta vasemmalle ennen viimeisten nuottien vaimenemista.
Aluksi kappale tuntui hieman pettymykseltä, johtuen ehkä kovasta ennakkohehkutuksesta. Biisi jää selvästi edellisen levyn sotaeepokselle, Paschendalelle, joka oli ensimmäisestä kuuntelukerrasta saakka niin vasaralla-päähän -biisi, että taju meinasi lähteä. Eikä itkukaan kaukana ollut. Longest ei vieläkään varsinaisesti lyö naulaa päähän, mutta se on kuuntelujen myötä kuitenkin selvästi parantunut ja varsinkin alun nostatus saa toisinaan ihon kananlihalle.
Minulla on usein tapana kuvitella musiikissa ja lyriikoissa kuvatut tapahtumat, ja siihen tämä kappale on todella hedelmällinen. Synkästä alun bassottelusta aina lopun hiljaiseen hengen lähtöön, on kappale kuviteltuna päässäni elokuvan tapaan.
Biisi onnistuu hienosti välttämään nyky-Maidenin pahimman sudenkuopan: turhan toiston. Vaikka tälläkin levyllä on muutamia kappaleita, jotka siihen ikävästi tipahtavat, kykenee Longest Day sen ohittamaan ainoastaan hieman horjahtaen. Kertosäkeessä toistoa vähän ilmenee, mutta ei liiaksi, ja kappaleen rakenne on hyvin tehty. Tunnelmallisesta alusta mennään kertosäkeen ja bridgen kautta nopeasti hienoon instrumentaaliosioon, jossa soittimet kertovat tapahtumien kulusta. Tämän jälkeen tulee vielä kerran kertosäe ja sitten vastaava tunnelmallinen lopetus. Pitkät instrumentaalikohdat olivat aikoinaan Maidenin tavaramerkkinä ja on mukava huomata, että Longest Dayssa on tehty jälleen paluuta vanhaan. Kyllä kappaleelle on hyvät pisteet annettava. Alun pettymyksen jälkeen se on osoittautunut todella hienoksi sotaeepokseksi.
5/5
Kappale siis kuvaa Normandian maihinnousua, joka oli ensimmäisiä etappeja matkalla Liittoutuneiden joukkoon Toisessa Maailmansodassa. Liittoutuneiden joukot hyökkäsivät Saksan valloittamaan Ranskaan Normandian rannikon kautta ja saivat lopulta vallattua sen. Hyökkäykset levittäytyivät laajalle alueelle, muun muassa Utah beachille, Juno beachille ja Omaha beachille (jonne sijoittuu myäs Saving Private Ryan -elokuvan alku.) Sanoitus ovat todella voimakas ja hieno kuvaus hyökkäävistä joukoista, jotka ”oksentavat ja tärisevät pelosta” matkalla hämärälle rannalle.
Bruce sanoi levyn mukana tulevassa DVD:ssä näin: ”On käsittämätöntä mitä nuo ihmiset tekivät sinä päivänä”. Tavallaan olisi ollut mukava kuulla myöskin vastapuolen reaktioista hyökkäykseen, kappaleen nyt kuvatessa vain Liittoutuneisiin kuuluvien miesten ajatuksia. No, historiahan kirjoitetaan voittajien mukaan.
Out Of The Shadows (Dickinson/Harris):
Sähäkällä rumpubiitillä alkava kapple muuttuu nopeasti kauniiksi semiballadiksi, jonka päämelodia tuo jonkin verran mieleen Harrisin vanhan legendan, Childen Of The Damnedin, yli 20 vuoden takaa. Alun rummuttelut tuovat hyvää vaihtelua levyn muiden kappaleiden hitaisiin alkuihin ja olivat ensimmäisellä kerralla myös hieman yllättäviä. Brucen sanoitus on hieno ja tunnelmallinen, luoden samalla hieman valoisuutta levyn muuten synkkiin maalailuihin (osuva nimi kappaleella siis). Kertosäe on oikein toimiva ja sillä voidaan saada keikalla hyvää kuorolaulua aikaiseksi, jos kappale aiotaan livenä esittää. Kertosäkeen laulumelodiasta tulee lisäksi mieleen Brucen Tears Of The Dragon, vaikka samaan loistavuuteen ei ylletäkään.
Säkeistöjen yhteydessä kuullaan todella hienoa leadkitaran rakastelua, jota tuntuu harrastavan koko kolmikko vuorotellen. Muutenkin kitaratyöskentely on kappaleessa hyvää ja kolmea kitaraa saadaan hyödynnettyä kohtalaisesti.
Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen kuullaan Adrian Smithin soolo; ei hassumpi, mutta parempiakin on mies tehnyt. Toisen kerran kertosäkeen tultua tulee kuitenkin kappaleen parhaimpia kohtia, kun herra hakee akustisen kitaran kaapista. Näitähän kuultiin jo edellisen levy Journeymanissa ja konsepti oli silloin varsin toimiva. Nytkin ne luovat kappaleeseen mukavasti lisäväriä. Keskikohtaa kohotellaan hienosti tuomalla mukaan myös Harrisin basso ja kaksi muuta kitaraa. Sitten palataan vielä kerran kertosäkeeseen, joka kuullaan nyt kahdesti. Oheen on jälleen liitetty korvia hiveleviä leadkitarointeja. “A man who casts no shadow has no soul”, tokaisee Dickinson vielä aivan lopuksi.
Kappale on yksinkertainen ja mukava balladi, jota ikävästi vaivaa turha kertosäkeen toisto.
Keskikohta olisi mielestäni toiminut paremmin ilman jatkuvaa ”Out of the shadow…” hoilotusta.
Ehkä tässä on sitten rakennettu kappaletta sitten nimenomaan livesoittoa varten.
Biisi on kuitenkin todella tunnelmallinen ja kaunis, ja olisi pienellä hiomisella saatu loistamaan vielä kirkkaammin.
4,5/5
Bruce kertoi DVD:llä kappaleen käsittelevän syntymistä, jolloin tullaan varjoista valoihin -sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti- ja syntymän hetkellä ollaan, Dickin sanojen mukaan, kuningas yhden päivän ajan. Kappaleen toisessa säkeistössä kuvataankin sitten jo kuolemaa, joka toisinaan tuntuu tulevan liiankin varhain.
”Eyes are closed and death is calling, reaching out it’s hand
Call upon the starlight to surround you”
Kappaleen tematiikkaa on siis elämän kiertokulku ja näin se sopii hyvin levyn sotateemaisuuteen.
Kappaleessa on selvästi hieman optimistisempi sävy kuin muissa, ja näin se luo mukavan tauon kaiken lahtauksen väliin. Kun muut kappaleet kertovat sodista ja kuolemasta, antaa tämä biisi pienen toivon kipinän uudesta, paremmasta huomisesta.
The Reincarnation Of Benjamin Breeg (Murray/Harris):
Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu, joka jakoi jo ensi kuulemalta mielipiteitä kahtia.
Kappale alkaa utuisella bassolla ja haikealla kitaraharmonialla, jotka aloittavat heti unenomaisen, usvaisen tunnelman rakentamisen. Usvainen on myös Brucen ääni hänen tullessa mukaan kertomaan Benjaminin tarinaa: ”Let me tell you about my life, let me tell you about my dreams…”.
Mies omaksuu hyvin roolinsa ja luo sanoihin voimakasta tunnetta. ”Let me tell you why” tulee varsinkin todella haikeasti. Noin kahden minuutin kohdalla tuleva Murrayn kitarannaukaisu on kappaleen ehdottomasti parhaimpia kohtia, ja se on lisäksi laitettu hyvänä efektinä tulemaan vain vasemmasta kaiuttimesta. Riffi on ehdottomasti Maidenin raskain, muistuttaen jonkin verran Black Sabbathia.
Laulumelodiat ovat hyviä ja Bruussi tulkitsee tekstiä antaumuksellisesti. Kertosäe on myös hyvin tehty ja vaikka piinatusta Benjamin-parasta kertova teksti onkin tyypillistä Harrista heikkoine rimmauksineen, ei se kuitenkaan ole lainkaan hassumpi. Brucen ääni kajahtelee voimakkaasti etenkin kertosäkeessä ja venytykset sujuvat entiseen malliin.
Keskikohdan kitarapyörre on hyvin rakennettu, kahden kitaran keskittyessä melodiaan samalla kun kolmas hakkaa taustalla tiukkaa riffiä. Nickokin äityy parissa kohdassa heittämään muutaman maukkaan kikan. Murrayn soolo taasen on levyn parhaimmistoa. Tyylikäs ja melodinen, tunnetta löytyy.
Biisi sortuu ikävästi jälleen loppupuolella kertosäkeen hinkkaukseen, mutta loppujen lopuksi se ei oikeastaan niinkään häiritse. Kappaleen loppuun tulee jälleen tuo samainen alkumelodia, mikä luo sille hyvin unenomaisen lopun.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla nettistreamin kautta ei biisi tuntunut kovinkaan kummoiselta, perusmaidenilta lähinnä. Jälkeenpäin se on kuitenkin hyökännyt kuin kasakka puskista ja noussut yhdeksi lempikappaleekseni levyltä. Tämä tulee todennäköisesti olemaan se biisi mistä levy muistetaan, ja lievästä loppupuolen toistosta huolimatta se on erittäin voimakas ja tunnelmallinen kappale.
5/5
Kuka siis on Benjamin Breeg. Itsehän tein jonkin aikaa sitten varsin pitkän analyysin Benistä ja hänen henkilöllisyydestään. Toistetaan vielä, että Benjamin on Steve Harrisin ja kauhukirjailija Shaun Hutsonin luoma hahmo. Tämä taitaakin olla ensimmäisiä kertoja kun yksikään bändi tekee biisin itse keksimästään henkilöstä (Charlotte The Harlotista ei varmaa tietoa).
Sanoituksista ei kovin paljoa saa irti; lähinnä sen, että Benny on ilmeisesti jonkinlainen selvänäkijä jota hirviöt ja demonit piinaavat.
”Demons are trapped inside of my head…”
“I’m able to see things…”
Tästä syystä onkin helppo vetää yhteys Maidenin vanhaan Seventh Son Of A Seventh Son -levyyn.
Ilmeisiä yhteyksiä tuntuu löytyvän myös Benjaminin ja Eddien, tuon Maidenin mainion maskotin, väliltä. Tuskinpa Harris tulee koskaan paljastamaan kuka Benjamin lopulta on… ja ehkä niin on myös parempi. Tällöin jokainen saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Ja sehän ei ole koskaan pahitteeksi.
For The Greater Good Of God (Harris):
Harris aloittaa synkällä bassottelulla, joka tuo mieleen Sign Of The Crossin ja Blood On The World’s Handsin. Synkkää fiilistelyä kestää noin 45 sekuntia ja sitten alkaa Dickinson laulamaan todella kaunista laulumelodiaa. Parin säkeistön jälkeen tahtia tihennetään ja Brucekin alkaa taas vetämään hieman korkeampaa. Bridge aiheutti aluksi aikamoista hankausta, mutta on lopulta hiotunut varsin hienoksi. Säkeistö, bridge vaihtelua jatketaan vielä pariin otteeseen, ennen kuin itse päästään itse kertosäkeeseen. Se on tyypilliseen harris-tapaan yhden lauseen toistoa potenssiin n, mutta siinä missä se ei No More Liesilla oikein toiminut, toimii se tässä kappaleessa huomattavasti paremmin. Kohtaa parantaa varsinkin Brucen huudon jälkeen tuleva itämainen kitaramelodia.
Sooloja edeltävät ja seuraavat melodiat ovat kappaleen huippukohtia hienoudessaan. Kohtaa kasvatetaan pikkuhiljaa ja Nickokin innostuu taas hieman heittelemään fillejä väliin. Sooloja on tällä kertaa kolme kappaletta. Jancikin ensimmäinen ei ole mitenkään kovin kummoinen, mutta Adrian paikkaa hyvin tunteikkaalla soolollaan, jonka alku nuotit vielä hauskasti reissaavat puolelta toiselle. Loppuun iskee vielä Dave oman, varsin kohtuullisen sooloilunsa. Joku arvostelijahan oli varsin osuvasti todennut, että kaikki kitaristit kuulostavat tekevän soolotribuutin idoleilleen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana sekä Smithin että Gersin soolot tulevat oikealta, ja Murrayn vasemmalta.
Kappale palaa bridgen ja kertosäkeen toistoon, ja tässä tuleekin sen huonoin puoli. Missä ovat mahtavat instrumentaaliväliosat tyyliin Alexander The Great? Nykyaikana Harris tyytyy pidentämään kappaleitaan heittämällä bridgen ja kertsin joka ikiseen väliin, mihin suinkin pystyy.
Kaunis laulumelodia palaa taas lopussa ja Bruce tulkitsee suustaan päästämiä sanoja hienosti. Teksti itse taasen on varmasti Harrisin parhaimpia, kuvaten hienosti miehen tuntoja tämän hetken maailman tilanteesta. Loistavia, tunteikkaita riimittelyjä löytyy todella paljon. Kappaleen saattaa loppuunsa tuo samainen, synkkä bassomelodia joka kappaleen aloittikin. Lopetus ei ainakaan voisi olla hienompi.
Kaikista levyn kappaleista on Godissa selvästi käytetty eniten kierrätysmateriaalia. Samankaltaisuuksia löytyy paljon Harrisin neljälle aikaisemman albumille kirjoittamien kappaleiden kanssa. No More Lies, Blood Brothers, The Clansman, Sign Of The Cross, Blood On The World’s Hands ja Fortunes Of War tulevat kaikki mieleen kappaletta kuunnellessa. Kuitenkin kappale kuuluu levyn parhaimmistoon. Ehkäpä Harris on lopulta saanut hiottua biisinsä haluamaansa muotoon. Ellei seuraavalta levyltä löydy sitten vielä yhtä versiota. Kaikesta kierrätyksellisyydestä ja kertosäkeen hokemisesta huolimatta on kappale erittäin hyvä, etenkin sanoituksellisesti. Pisteitä ropisee jälleen kerran se 5/5.
Kappale pureutuu terävästi nykyajan terrorismiin ja sodan perustelemiseen uskonnolla. Tai no, ainahan porukka on toisiaan tappanut, kun on pyritty selvittämään kenen Jumala on oikeassa.
Sanoituksessa on hyvin harrismaisen pohdiskeleva ja tunnelmallinen ote. Steve tekee kärkästä kritiikkiä väkivaltaisia fanaatikkoja kohtaan, ja kyselee ohessa Jumalalta syytä. Bridgessä on etenkin todella hienosti tiivistetty ydinkysymykset: Mitä elämä on? Mitä sota on? Eli mitäs se elämä taas olikaan?
Riimeissä löytyy jonkin verran samankaltaisuuksia Blood Brothersiin (”But still the body count, the cities, fires burn), mutta Steve taitaakin olla miettinyt vastaavia teemoja jo pitkään ja viimeaikaiset itsemurhaiskut ovat sitten polkaista sanoitukselle lopullisen aiheen. Uskonto on ihana asia. Varsinkin muiden tappamiseen se on suorastaan loistava syy ja selitys.
Sanoituksen alussa Steve selvästi kysyy uskonnolliselta hahmolta (kenties papilta): oletko rauhan vai pyhän sodan mies? Myös ihmisen omista aikaisemmista virheistään oppimattomuus nostetaan tapetille. Lopussa tulee vielä tokaisu:
”He gave his life for us, he fell upon the cross
To die for all of those who never mourn his loss”
Tämä kuulosti aluksi hieman jeesustelulta, mutta myöhemmin kohta aukeni uudella tavalla. Enemmänkin Steve tuntuu tarkoittavan tällä, kuinka ihmiset joiden puolesta Jeesus kuoli, käyttävät hänen kuolemaansa syynä tappaa muita. Ja kuten säkeistö jatkuu:
”It wasn’t meant for us to feel the pain again
Tell me why, tell me why…”
Lord Of Light (Smith/Harris/Dickinson):
Lord Of Light on levyn oudoin kappale, ja samalla myös progemaisin. Vaikka proge-elementtejä löytyy aika paljon myös Brighter Than A Thousand Sunsista ja The Legacysta, on ne tässä kappaleessa viety pidemmälle kuin ehkä koskaan aikaisemmin Maidenin kohdalla. Biisiin oli todella vaikea löytää tarttumapintaa, vaikka sitä kuinka kuunteli. Lopulta kuitenkin kappale alkoi avautumaan punaisen langan löydyttyä, ja varsin mielenkiintoinen ja hieno kappale sieltä löytyikin.
Alussa tulee eteerinen, hieman salaperäinen kitaramelodia, johon basso ja rummut liittyvät luomaan entistä hämyisempää tunnelmaa. Brucen efektilaulu tuntui aluksi hieman ärsyttävän muita faneja, mutta omasta mielestäni se sopii hämyiseen alkuun loistavasti. Sanoitus taasen on ehtaa Dickinsonia: todella hämärää juttua tulee paikoitellen ja tulkinnalle jätetään paljon varaa.
Alussa on myös todella ovelasti käytetty kolmea kitaraa, yhden soittaessa jatkuvasti taustalla samaa melodiaa akustisena, samalla kun kaksi muuta melodioivat sen yllä, molemmat hieman eri tavoin. Myös basso on helposti erotettavissa taustalta.
Pian jokainen soitin vaikenee, jota seuraan noin sekunnin hiljaisuus. Sitten lähteekin aivan mahtava ja tiukka riffi, joka jälleen tulee mainiona efektinä ainoastaan oikealta puolelta (ilmeisesti Smith kitaran varressa). Nicko läimäyttää rummut mukaan parilla lautasiskulla ja sitten onkin nopeasti koko bändi kappaletta vetämässä. Bruce laulaa tiukasti, miltei huutaen samalla kun Harris näppäilee tiukkaa pohjaa ja kitaraveljekset riffittelevät oikein olan takaa. Nicko jakelee muutaman hienon fillin ja on kyllä osoittautunut jälleen tosinikkariksi tällä levyllä. Taas ollaan iskussa muutenkin kuin kalusteostoksilla, vaikka kynttilöitä onkin kakunpäälle kertynyt muutama kappale sitten 80-luvun kultavuosien.
Kertosäe on varsin ovela ja sisältää mielenkiintoisen laulumelodian. Seikka, että se toistetaan kahdesti, ei tällä kertaa haittaa, sillä hyvin vähäistähän tämä toisto on verrattaessa moniin muihin biiseihin. Kertosäkeen jälkeen alkaa kappale esittelemään progesuomujaan. Tempo hidastuu todella paljon, jättäen jälkeen enää tunnelmoivan kitaran ja Nickon ovelat lautasenkilkuttelut. Juuri nämä lautauspärisyttelyt luovat kohtaan sellaista erilaisuutta, mitä en ole missään ennen kuullut. Todella hieno ratkaisu. Dickinson aloittaa taas herkän efektilaulun ja hyvältä kuulostaa. Muutaman hetken päästä tempo taas kiihtyy ja Brucen ääni kohoaa jälleen miltei huudoksi: ”We are cast out by our bloody father’s hand…”. Parin nopean säkeistön jälkeen alkaa soolokohta, johon Smith heittää ensimmäisen. Ei hassumpi, vaan löytyy herralta jälleen paljon parempia. Jostain syystä tuntuu soolojen taso kummasti laskeneen Adrianilla, kun taas Janickilla se tuntuu nousseen. Levyn kappaleista ainoastaan Longest Dayssa on Adrianilta mahtava soolo. Muut kuulostavat hieman keskinkertaisilta miehen normaaliin tasoon verrattuna.
Soolojen välissä on todella erikoiset kitaranvigutukset, jotka jälleen kulkevat toisesta kajarista toiseen, ja luovat todella sekavan, milteipä skitsofreenisen olon, mikä sopii kappaleeseen kuin viinapullo Matti Nykäsen käteen. Daven soolo ei paljon erikoisempi ole kuin Adrianinkaan, mutta kuitenkin jollain lailla hieman toimivampi. Kertosäkeeseen palataan taas biisin loppupuolella ja, tyypilliseen tapaan, se toistetaan jälleen kahdesti. Kuitenkaan loppuun ei tällä kertaa tule alun kitaramelodian toisintoa, vaan biisi loppuu nopeaan rymistelyyn, mikä sopiikin siihen paljon paremmin.
Kokonaisuutena kappale on erittäin hankala ja kuuntelua vaativa, mutta palkitsee kyllä kärsivällisen henkilön, sillä ei se huono ole lainkaan. Siitä löytyy sekä Maidenille tyypillisiä osuuksia (laukkakomppi, akustinen alkumelodia, maidenmainen kertosäe) mutta myös hieman epätyypillisempiä aineksia. Biisi on moniosiainen, mutta kaikin tavoin toimiva, ja juuri tämä moniosaisuus ja pituus tekeekin siitä niin mielenkiintoisen. Moni tuntuu valittaneen turhan pitkästä alusta, mutta minusta se on kappaleelle hyvin ominainen ja luo tarvittavan, hämyisen tunnelman ennen sitä seuraavaa jytinää.
4,5/5
Kappale, joka jälleen kertoo sielunvihollisesta, toisin sanoen paholaisesta. Lord Of Light eli Lucifer, Saatana. Maidenhan on pari kertaa aikaisemminkin tästä Pimeyden Prinssistä laulanut ikimuistoisissa kappaleissaan The Number Of The Beast ja Moonchild, mutta tällä kertaa vanhaa vihtahousua käsitellään hieman ymmärtäväisemmin. Kappale tuntuu hakevan teemansa siitä, että ei paholainen varsinaisesti ihmisiä syntiin aja, vaan nämä tekevät sen aivan itse. Paholaisen työ vain on kyseisten sielujen kerääminen. Hän tuntuu myös olevan hieman katkera Jumalalle, joka hänelle on kyseisen työn antanut. Omasta mielestäni Saatana on todella mielenkiintoinen hahmo, ja olen tähän kyseiseen tapaan häntä itsekin aikaisemmin käsitellyt. Hänethän karkotettiin taivaastakin koska antoi ihmisille tiedon janon ja halun tutkia ja keksiä uutta (seikka mikä osoittaa jälleen kristinuskon periaatteen, ettei tarvitse tietää mitään kunhan uskoo).
The Legacy (Gers/Harris):
Ja viimeistä viedään. Tällä kertaa aloitetaan eteerisellä akustisella kitaramelodialla. Tähän päälle alkaa Bruce laulaa kehtolaulua muistuttavaa laulumelodiaa, hyvin hiljaisella ja hellällä äänellä:
”Tell you a thing that you oughta know”. Bruce kuulostaa jälleen siltä kuin kertoisi tarinaa, avian kuten edellisen levyn Gers-teoksessa, Dance Of Deathissa. Konsepti on jälleen kerran hyvin onnistunut, ja akustinen kitara ja Brucen satiininpehmeä ääni muodostavat erittäin toimivan kokonaisuuden. Bruce on pian saanut sadun alkutahdit kerrottua ja kappale jatkuu akustisella kitaroinnilla, jota jatkuvasti kiihdytetään. Pian hyppää sähkökitarakin mukaan soimaan täydellä säröllä, mikä on myös onnistunut valinta.
Intro on erittäin hieno ja vaikka se kestääkin peräti kolme minuuttia ei pituutta meinaa edes huomata. Heti sen jälkeen alkaa kuitenkin hyvältä kuulostava riffi, jossa myös muut bändiläiset hyppäävät kelkkaan mukaan. Bruce laulaa tunteikkaasti Harrisin tekstiä, joka ei taaskaan ole hassumpi. Kaikki kitarat ovat hyvin, mutta tasapainoisesti esillä. Harris jynkyttelee bassollaan tuttuun tahtiin ja Nicko heittää jälleen kerran vanhaa tuttua filliään ja muutamia muita lempikikkojaan. Hieman tuntuvat rumpukikkailut toistuvan, mutta ei taaskaan häiritsevissä määrin.
Laulumelodiat ovat kaikki varsin hienoja ja Harrisin tekstin tematiikka syvenee kappaleen edetessä.
Riffi vaihtuu noin viiden ja puolen minuutin kohdalla, aikaisempien särökitaroiden iskujen saattelemana. Hieman Black Sabbathin kuuluisaa nimibiisiä muistuttava riffi vie kappaletta jälleen uuteen, taas hieman raskaampaan suuntaan, ja sitä seuraa Janickin oikein hieno soolo. Dickinsonin laulu alkaa taas soolon jälkeen, jälleen oikein toimivan laulumelodian kannattelemana. Loppu biisi meneekin melko nopeaan tahtiin, ja aivan lopuksi tarjoillaan vielä tuota korvia hivelevää akustista kitarointia, johon kappale -samoin kuin koko levy- itseoikeutetusti päättyy. Tunnelma on viimeisen nuotin jälkeen vähintäänkin hurmoksellinen.
Maidenin kultaisella kahdeksan kymmentä luvulla moni levy päättyi pitkään, eeppiseen kappaleeseen (Alexander The Great, Rime Of The Ancient Mariner, To Tame A Land, Hallowed Be Thy Name), joka usein oli ilman muuta levyn parhaimpia biisejä. The Legacyssa on jälleen yritetty hakea tätä, mutta aivan noiden klassisten vetojen parhauteen ei päästä. Yritys on kuitenkin oikein hyvä ja vaikka Legacy häviääkin kahdeksankymmentäluvun levynlopettajille, on se kappaleena silti oikein hyvä. Levy on kuitenkin niin kovatasoinen, että ykkösryhmään se ei myöskään aivan yllä. Pisteet
4,5/5 .
Kappaleen merkitys näyttäisi olevan huomauttaa ihmisille siitä, minkälaisen perinnön (=legacy) me jätämme jälkeläisillemme kaikella sotimisella. Tavallaan sen voisi tulkita kertovan ydinsodasta ja sen jälkeisestä maailmasta. Mutta etenkin alun kehtolaulukohdassa tuleva muutama riimi tuntuu vievän teemaa Toisen Maailmansodan ja natsisaksan suuntaan:
“Tell tale of the men, all dressed in black
That most of them are not coming back
Sent off to war to play little games
And on they returned, can’t name no names
Some strange yellow gas has played with their minds
Has redden their, removed all their lies”
Varsinkin SS-joukot olivat kuuluisia siitä, että he käyttivät aina mustia univormuja. Kohdassa mainittu ”outo keltainen kaasu” aiheutti jonkin verran polemiikkia Maiden-fanien keskuudessa kun osa kappaleen sanoituksista paljastettiin yleisölle. Maverick mietti Iron Maiden Commentaryssa mahdollisuutta sen ja elokuvassa Jacob’s Ladder käytetyn kaasun välillä. Itse kuitenkin käsitän sen sinappikaasuksi, joka muistaakseni otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Toisessa Maailmansodassa. Loppu osa kappaleesta onkin sitten tyypillistä Harrisin pohdiskelua ihmisen tavasta tuhota luonto ja muut ihmiset. Loppuvaiheessa meno muuttuu jo varsin kyyniseksi:
”But some are just not wanting peace
Their hole life is death and misery
The only thing that they know
Fight fire with fire, life is cheap”
“But if they do stop to think
That man is teetering right on the brink
But do you think that they care?
They benefit from death and pain and despair”
Mahtava levy, kaiken kaikkiaan. On todella kunnioitettavaa, että Maiden pojat pystyvät vielä 50-vuotiainakin vääntämään ulos näin kovan paketin. Sillä tämä levy on todellakin kokonaisuus, samaan tapaan kuin Somewhere In Time ja Seventh Son Of A Seventh Son. Vaikka se ei varsinaisesti olekaan teemalevy niin elämä, kuolema ja kaiken toistuminen uudestaan ja uudestaan, häilyvät varjoina jokaisessa kappaleessa, aivan kuten levyn nimikin kertoo. Kappaleiden yhdistävänä lankana toimii myös synkkä ja raskas fiilis, joka toistuu läpi koko levyn. Vaikka Different World sen käyntiin potkaiseekin hilpein ja huolettomin sävyin, alkavat harmaat sävyt pian värjäämään kokonaisuutta synkeän raskaaksi kuin metalli.
Huomauttamisen arvoista ovat myös soundit. Jos minun kaltaiseni, levyjen äänimaailmasta mitään tietämätönkin huomaa eron tämän ja Dance Of Deathin välillä, täytyy eron olla melko suuri.
Masteroimattomuuden huomaa monessa kohtaa, mutta usein se on vain hyväksi. Basso ja rummut ovat hyvin pinnassa ja kitarat soivat todella rouheina. Dickinsonin ääni on paikoitellen hyvin raaka ja ässät suhisevat jossain kappaleissa varsin maukkaasti. Erityiskiitoksen voi antaa Harrisin bassosoundista joka soi hyvin samankaltaisella kumeudella kuin Somewhere In Timellakin.
Rummut ovat tiukat, vaikka useat tahot ovatkin hieman tomejen pahvilaatikkomaisuudesta valittaneetkin.
Kappalemateriaali on todella vahvaa. Smith on tehnyt kokonaiset viisi kappaletta, Gers on vääntänyt kaksi ja Harris, Murray ja Dickinson ovat tyytyneet yhteen. Mukavaa on etenkin Dickinsonin tekemän kappaleen esiintyminen, aikaisemmasta onkin hieman aikaa. Nicko ei tälle levylle nyt saanut kappaleitaan, mutta kenties niistä käytetään osia seuraavalla levyllä.
Kokonaisuutena levy on todella vahva ja sinkoutuu suoraan TOP-3:n Somewhere In Timea ja Seventh Son Of A Seventh Sonia. Somewherea se tuskin saa koskaan kiinni, mutta Seventhin kanssa saattaa tulla vielä kovakin taistelu.
Kuten Somewhere In Timen arvostelussani sanoin: levyn teko on kuin nuorallakävelyä. Virheaskelia pitää välttää ja toiseen päähän olisi hyvä päästä mahdollisimman vähin horjahduksin.
Eipä voi muuta sanoa kuin: Maiden teki sen taas.
Noiden "For the greater good of god" huutojen jälkeenhän biisi on taas sitä kuuluisaa parhautta ja saa minut niin ikään kusemaan hunajaa! 
(en oikein tykkää koneella kirjoittamisesta, nääs Noh nyt on jälleen vapaata aikaa joten päätinpä arvostella A Matter of Life and Death levyn. Eipä ole tämänkään ilmestymisestä kovin pitkä aika mutta onpa tultu kuunneltua sen verran että paketti alkaa olla avautunut ja valmis arvostelltavaksi. Toinen hieno homma on nimittäin se, että AMOLAD on minun Maidenin fanitukseni aikana eka ”uusi” ilmestynyt levy ja muistan kuinka ne viimeiset perjantain matikantunnit olivat tuskaisia kun levy odotti postissa hakijaansa! Ja ah sitä riemun tunnetta kun sain paketin hyppysiini ja levyn soittimeen ja... Mutta mitä me tässä höpistään? Aloitetaan:
Tästä miinusta. Muutenkin kertsi aiheuttaa minussa aina vatutusta sillä se pilasi niin loistavan intron että! Lisää miinusta sitä. Mutta onneksi pian päästäänkin sooloihin jotka pelastavat biisin joutumalta kokonaisuutena levyn heikoimmaksi vedoksi (mutta se intro on edelleen kunkku!). Kertsien jälkeinen osa paluu taas alun synkkään melodiaan, tunnelma kattoon ja Brucen tulkinta muuttuu yhä vaan pirullisemmaksi kunnes on taas kertsien vuoro. Ei siinä kertsissä ole oikein mitään vikaa mutta se ei vaan sovi biisin tunnelmaan. Soolot lähtee käyntiin Nickon sekapäisellä konekivääri rummutuksella ja.ykkonen taas päälle ja muutenkin Nickon työskentely on tällä biisillä mielestäni levyn maukkainta tavaraa korville. Soolot ovat taattua laatua (Adrian ja Dave?) ja sunnilleen loppu osa biisistä on kertsin toistoa. Tätä olisi voinut vähän lyhentää kunnes biisi loppuu samaan uhka melodiaan kuin alkoikin. .
Kautta siihen piti pistää. Aivopieru.
tuohon on varmaan aikaa mennyt jonkin verran. Näitä tällasia pitkiä arvosteluja on kyllä aina yhtä mukava lukea. Tulee vain välillä sellanen fiilis että olisi parempi jättää omat arvostelut tekemättä kun ei niistä saa mitenkään noin hyviä. No mutta kait se pitää urakkaa jatkaa ja tämä levyhän ei vielä vähään aikaan vuorossa jos yhtä hiljaista tahtia jatkan kuin tähän mennessä. Seuraavaksi vuorossa SIT varmaan joskus ensi viikon puolella.
Laulu melodiasta pidän. Alkaa kuulostamaan vähän puulta kovan kuuntelun jälkeen. Kertosäkeen laulu on hieno kun on kaksi Dickinsonia päällekkäin laulamassa. Nickon china on kiva ennen sooloa. Soolo on perus-settiä jonka jälkeen taas kertsi. Kertosäe on vähän haikeahko. Ei yllä levyn muiden biisien tasolle.
"Tell me why!" Luoja, miten kaunista. Loppua kauniimpaa ei ole.