Albumikeskustelua ja äänestys: A Matter Of Life And Death

[Hammer]

Sain vihdoin hieman ajatuksiani ylös levystä ja väsättyä pienimuotoisen arvostelun. Kuitenkin arvioin biisit kouluarvosana-asteikolla, kun en vielä osaa hahmottaa biisejä 1-5 skaalalla. Heti kärkeen sanottakoon, että onpahan erinomainen levy.

IRON MAIDEN: A MATTER OF LIFE AND DEATH (2006)

1. Different World
Different World avaa pelin räväkästi, mutta ehkä aavistuksen liiankin tutunkuuloisesti. Biisi herättää itsessäni Rainmaker ja Wildest Dreams fiiliksiä, mutta erottuen kuitenkin kahdesta Dance Of Death albumin hitistä omaksi tunnistettavaksi biisikseen (ei vedä vertoja kuitenkaan Rainmakerille). Kyllähän tämä levyn avaajana on astetta toimivampi kuin Wildest Dreams. Tämä aloitusralli eroaa muusta levyn pääasiassa melankolisen synkistelevästä biisimateriaalista, ollessaan se tunnelmiltaan toiveikkaampi ja astetta iloisempi kappale. Lyriikat eivät tosin ole yhtä optimistiset kuin esimerkiksi Wildest Dreamsissa, mutta elämän pienistä asioista iloitsemista ne pyrkivät tuomaan esille. Tyypillistä Steve Harrisia. Vaikka lyriikallinen anti on tässä biisissä helpoimmin omaksuttavinta koko albumilla, niin sanoitus on sellainen, joka voisi omastakin kynästäni syntyä. Dickinsonin laulu hivelee korvia parhaiten korkeammissa kohdissa, vaikkei toki Number Of The Beast aikakauden loistokkuuteen siltä osin päästäkään. ”Don’t want to be here…”, kyllä herra Dickinson osoittaa olevansa harvinaisen kova ukko lähes viisikymppiseksi heavy-”sireeniksi”. Smithin kitarasoolo nousee myös biisin ikimuistoisimpien hetkien joukkoon. Loppujen lopuksi tämä on erittäinkin hyvä aloitus levylle, vaikka vaatikin useampia kuuntelukertoja noustakseen hätyyttelemään kiitettävää arvosanaa.
9-

2. These Colours Don’t Run
Hyytävän tyylikäs intro sai vangittua meikäläisen jo ensi kuulemalta otteeseensa. ”Tästä on seurattava jotain suurta”, ajattelin, enkä ollut lainkaan väärässä. Laulumelodiat on rakennettu mainiosti ja Brucen patrioottinen sotalyriikka tuo kappaleeseen aimo annoksen lisää tehoa. Vaikka kyseessä on luonnollisesti brittiläinen sotilas, niin tekstiin pystyy samaistumaan ja kuvittelemaan vaikka itsensä sotakentälle puolustamaan Suomea. Vaikuttavaa. Pre-chorus on niin lyriikoiltaan, kuin melodioiltaankin oma suosikkini koko biisistä, vaikka Brucen ääni ei aivan pääse parhaimpaan loistoonsa nopeassa kertsin alustuksessa (hyvin Bruce uhoaa kuitenkin). Kertosäe myöskin hienoa fiilistelyä kauttaaltaan. Väliosassa biisin hypnoottisen maalaileva tunnelma tehostaa kuuntelukokemusta entisestään ja sitä seuraavat kitarasoolotkaan eivät petä, vaan ovat jälleen taattua Maiden laatua, ellei aavistuksen parempaakin. Siitä ”huudatusosioon”, joka aiheuttaisi livenä koko kehon läpi virtaavat kylmät väreilyt, vaikka saavat moiset varsin hyvin aikaiseksi jo pelkästään levyltä kuultunakin. Upea teos, vaikka parempaakin on vielä luvassa.
9+

3. Brighter Than A Thousand Suns
Mystinen alustus ja uhkaava tunnelma alkaa pikkuhiljaa rakentumaan. Sitten taustalle tärähtää raskas ja helvetin onnistunut riffi. Progressiivisuudesta on annettava tällä kertaa harvinaisen iso plussa, sillä nyt kaikki ratkaisut toimivat, eikä todellakaan progeilla missään vaiheessa vain progeilemisen riemusta. Vaikutteita ei tosiaankaan ole haettu Dream Theaterin suunnasta, vaan bändi on ammentanut 70-luvun hienoimmista hetkistä, kuten Steve Harris on haastatteluissaan painottanut. Todella onnistuneesti ollaan saatu biisi kuulostamaan Iron Maidenilta ja sovitettua progressiivisemmasta rockista ammennetut hienoudet heavy metalliin. Yhtään näin tyylikästä kokonaisuutta en ole kuullut tehtävän 70-luvulla, mutta puolueellisten lasien läpi asiaa katsonkin, koska en ole brittiläisen musiikin varhaishienouksiin niin tarkasti perehtynyt, eikä astetta kevyempi progeilu ole ihan se ”my cup of tea”. Kolinabasso pääsee läpi biisin monin paikoin hienosti oikeuksiinsa, ja sehän on yksi niistä elementeistä, joka nostaa Iron Maidenin perinteisempien hevibändien kärkipaikoille. ”Out of The Darkness” –nostatus rauhallisemmasta maalailusta Brucen korkeampaan vokalisointiin ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet. Sitten kiihdytetään ja biisi sen kuin monipuolistuu tarjoillen nopeampaakin ilmaisua hämmästyttävän onnistuneesti. Soolossakin on terävyyttä, Onko tämä tosiaan Janick?. Lyriikalliseen antiin perehtyminen on vielä osaltani hieman vaiheessa, mutta mielenkiintoiselta vaikuttaisi siltäkin osin. Aihe ainakin kiehtoo.
10-

4. The Pilgrim
Itämais-vaikutteisen alkusoiton jälkeen tarjoillaan heti mieletön rockaava riffi, joka osoittautuu biisin parhaimmaksi ansioksi. Ei tämän nopeamman rypistyksen ansio kuitenkaan pelkästään siihen yhteen riffiin jää, vaan nopeampien perussäkeistöjen jälkeen rauhoitutaan aavistuksen, kuulemaan lähes Dance Of Death levyltä kaapattua bridge-osuutta, jossa Dickinson tunnelmoi paikoin pirullisella äänensävyllä. Erinomaista. Kertosäe jatkaa hienosti, kun Bruce pääsee venyttämään tunteella ja korkealta. Basso kolisee muuten Pilgrimissä TODELLA kuuluvasti ja siitäkös tämä Harris-fanipoika nauttii. Lyriikat vaikuttaisivat aika pitkälti sisältävän sarkasmia, vai olenko tulkinnut ihan päin mäntyä? Hieno rockeri, muttei minun korvaani levyn parhaimmistoa.
9

5. The Longest Day
Heti Brucen aloittaessa laulamaan tulee selväksi se fakta, että Brucen matalammat vokaalit ovat varsinkin tässä biisissä jotain ainutlaatuisen mahtavaa kuunneltavaa. Helvetti soikoon, voisin kuunnella biisin perussäkeistöjä ja Brucen laulusuoritusta niissä, repeatilla vaikka monta päivää putkeen! Synkkä tunnelma, kuten elämää suuremmassa sotaeepoksessa toki kuuluu ollakin. Pienenä miinuksena tulee minun korvaani se pre-chorus, joka ei mielestäni ole paras mahdollinen. Jotenkin olisin odottanut suurempaa kliimaksia, koska tällaisenaan biisin perussäkeistöt lyövät sitä odotettua huipentumaa turpaan aika selvästikin. Ei sekään tosin huono ole ja on parantunut kuuntelu kuuntelulta, mutta tajuntaa se ei räjäytä missään vaiheessa. Kertosäe on lievä parannus sitä edeltävästä alustuksesta, muttei siltikään nouse aivan kiitettävälle tasolle. Kitaristien taistelut ovatkin sitten taas sitä odottamaani parhautta ja the kolinabasso tehostaa kuuntelunautintoa entisestään. Progressiivisia aineksia on taas tarjolla siinä määrin, ettei tätä perus- Maideniksi voi missään nimessä väittää. Biisi on varsin monipuolinen taidonnäyte, muttei vie parhaan sotaeepoksen paikkaa Paschendalelta, vaikka kovasti yrittääkin pistää kampoihin. Taistelee These Colours Don’t Runin kanssa keskinäisestä paremmuudesta, ollen ehkäpä aavistuksen niskanpäällä siinä kamppailussa.
9+

6. Out Of The Shadows
Räväkkä alku lupailee paljon. Siitä siirrytään rauhallisen tyylikkääseen perussäkeistöön, jonka alkaessa tunnelmat ovat hivenen ristiriitaiset. Brucen tulkitessa tunnelmallisesti laulaen soolotuontantonsa sävyjä esille, kuulostaa biisi ihan kelpo fiilistelyltä. Kertosäe ei sitten nappaakaan, vaan kuulostaa aika kliseiseltä ja on useampienkin yritysten jälkeen kovan luokan pettymys. Mr. Dickinsonin laulu pelastaa kertsissä sen, mitä pelastettavissa on. Miehen soolotuotannossa kun on esimerkiksi loistava Son Of A Gun, jonka kertosäe on aivan eri planeetalta tämän kanssa, vaikka muuten aavistuksen samantyylinen biisi onkin. Brucen soololevyillä kyllä nauttisin tästä biisistä enemmän kuin Iron Maiden levyllä, sillä Maiden levyllä en tämän tyylistä materiaalia niin mieluusti haluaisi kuulla. Slovarivertailussa edellisen levyn Journeyman voittaa tämän jopa kevyesti. Levyn huikaisevan korkeaan tasoon nähden filleri, mutta yleisesti ottaen siltikin hyvä esitys.
8

7. The Reincarnation Of Benjamin Breeg
”The old friend Benjamin”. Intro on yksi hienoimmista kuulemistani kautta aikojen. Uskomaton fiilis on pinnassa koko melankolisen tunnelmallisen alustuksen ja Brucen hienon tulkinnan ajan. Sitten polkaistaan biisi käyntiin yhdellä levyn parhaimmista riffeistä, joka tuo kovasti mieleen raskaamman Saxonin ja eritoten edellä mainitun bändin Lionheart levyn, mutta kuitenkin Maiden-tyylisenä. Laulumelodiat ovat myöskin albumin parhaimmistoa ja itse biisin kruunaavaan kertosäkeeseen edetään tyylillä. ”Someone to save me…jne.!” ja tajunta räjähtää lopullisesti. Sooloilut, laukka-komppia, kolinabassoa… kaikki tärkeimmät Maiden-elementit ovat kasassa ja upeammin kuin aikoihin. Loppuun vielä sitä ehdotonta kohokohtaa eli kertosäettä toistettuna ja elämä tuntuu taas enemmän kuin elämisen arvoiselta. Loppuintro jättää Benjaminin mysteerin leijumaan ilmaan, mutta ei sinällään olisi välttämättä pakollinen lopettamaan tätä mestariteosta. Davelle pisteet, sillä miehen ainoa biisi levyllä osoittautui jälleen kerran timantiksi, eikä ole vieläkään ollut havaittavissa kyllästymisen merkkejä. Onkohan sitä Benjamin Breegiä ollut oikeasti olemassa, vai onko koko kaveri ihan keksitty juttu? Siinä on mysteeriä pohdittavaksi. Biisi ainakin on klassikko jo syntyessään.
10

8. For The Greater Good Of God
Steve Harrisin ainoa kokonaan oma biisi levyllä. Heti aloitetaan kysymällä uskonsotia arvostelevasti ”Are you a man of peace or man of holy war..?” jne. Laulumelodiat ovat jälleen levyn parhaimmistoa ja bändin soitanta kauttaaltaan helvetin tiukkaa. Pre-chorus on tällä kertaa loistava, Bruce laulaa kuin viimeistä päivää ja lyriikoiden epäilevä pohdinta on paikallaan. Tähän sopii hyvin esimerkiksi eräs King Diamondin House Of God aikaisessa haastattelussa toteama pohdinta, tyyliin: ”Jos jossain on Jumala, niin miksei se voi näyttäytyä meille edes sitä 15-20 minuuttia ja kertoa meille elämän tarkoitusta, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen jne. Aika vaikea olisi edes ajatella uskovansa Jumalaan, jos ei ole mitään todisteita sen olemassaolosta ja maailmassa on enemmän pahaa kuin hyvää…” Itse biisiin palatakseni, kertosäe on myös enemmän kuin toimiva. Melodia on mainio ja biisin nimen hoenta ei tässä tapauksessa aiheuta ärsytys-refleksiä (vrt. No More Lies), vaan saa vain innostumaan entistä enemmän. Levyn ehdotonta parhaimmistoa ja tämän haluan varsinkin kuulla livenä tulevalla kiertueella.
10

9. Lord Of Light
Kun kuulin biisin kertovan itse Luciferista, odotin biisin kuulemista kaikista eniten tältä levyltä. Intro-osuus on vallan mainio, Bruce laulaa mysteerisellä äänialalla ”There are secrets that you keep..” ja tunnelma on kauttaaltaan synkkä. Pääriffi onkin sitten todellinen killeri ja Brucen korkeammat vokaaliosuudet tulevat jälleen energisen raivokkaasti. Kertosäe tuntui aluksi biisin kompastuskiveltä, mutta se on kasvanut kuuntelujen myötä myöskin ihan kiitettävälle tasolle. Soolo-osiot ovat tässä biisissä ehkä biisin parhainta antia. Aivan tajutottoman upeaa kitarointia kaikin puolin. Tässä vaiheessa on jo kuulijankin pakko ottaa ilmakitara käteen ja eläytyä kitaristien edesottamuksiin. Yksi niistä biiseistä, joka vaati aikaa avautuakseen, mutta palkitsee lopulta ruhtinaallisesti. Up The Irons!
10-

10. The Legacy
Kyllä alkaa progressiivishenkisesti tämä levyn päättävä eepos noin tunnelmansa puolesta. Suorastaan oudot laulumelodiat, joiden omaksumisessa oli alussa vaikeuksia, ovat nousseet suorastaan nerokkaaksi biisin aloitukseksi (tulee itselleni Kingi fanina jopa paikoin Two Little Girlsin outous/kiehtovuus mieleen noista alun laulu-osuuksista). Sitten ihan uskomattoman jylhä riffi ja biisi lähtee vastustamattoman hienosti käyntiin. Taas on kehitelty biisiin useita mahtavia osuuksia ja yksikään niistä ei petä. Tunnelma on oikeastaan yhtä kiehtova kuin legendaarisessa To Tame A Landissa ja se on jo jotain. Janick Gersin arvostus nousi roimasti, sillä en olisi uskonut miehen olleen tekemässä jopa levyn parasta biisiä. Mieletön sävellys, Big Hail to Janick! Steven lyriikoihin en ole vielä sen tarkemmin syventynyt, mutta vaikuttaisi olevan totutun syvällistä Harris pohdintaa, josta minä olen aina pitänyt. 70-luvun parhaat puolet sekoitettuna Maidenin musiikkiin, mielenkiintoiset riffit, monipuolisuus, upeat laulumelodiat ja yksi maailman parhaista bändeistä soittamassa kaiken tuon hienouden nauhalle. Top-10 Maiden biisi ainakin tällä hetkellä ja samalla oman levynsä paras.
10

Keskiarvoksi muodostui huikea 9,375! Yritin ripustaa fanipoikalasit naulaan arvostelun ajaksi, mutta ne palasivat osittain kuullessani tätä uskomattoman hienoa musiikkia. Saa nähdä, heikkeneekö levy aikojen saatossa aavistuksen kuten Dance Of Death vai pystyykö pitämään otteessaan yhtä vahvasti myös vuosien päästä.

[Pedro]

Ensimmäinen yritykseni tässä biisikohtaisen arvostelun maailmassa, aloitetaan toivottavasti joskus jatkuva urakka tästä uusimmasta. Levy on kuunneltu nyt ehkä noin 15 kertaa, ja alan vihdoin olla jo suht kärryillä siitä mitä tapahtuu. Eihän tämä vielä missään tapauksessa ole täysin auki, mutta onpahan sitten myöhemmin mielenkiintoista lukea miltä levy tuntui juuri ilmestyneenä. Nämä ovat sitten kaikki yhden keskittyneen kuuntelun havaintoja, joista osa voi olla virheellisiä ihan siitä syystä, että kaikkea ei voi kuulla kerralla.

01. Different World
The aloitusbiisi™. Nickon mölähdyksen jälkeen levy potkaistaan liikkeelle suht laadukkaalla riffillä, johon tuo toimivaa maustetta taustalle ilmestyvä yhtä nuottia hinkkaava kolmas kitara. Säkeistöt perinteistä voimasointujen syöttöä, ja Nicko heittää joka väliin tavaramerkkifilliään präppäppä-TÄppäppä, jota kuullaankin sitten myöhemmin varmaan jokaisessa biisissä. Prechorus toimii itselleni oikein hyvin, kuten yleensä kaikki epämaidenmainen, ihan vaan vaihtelun virkistävän vaikutuksen vuoksi. Bruce kajauttaa oikein komeasti kertsiin, harmi vaan, että laulettava teksti on turhan lattea. Sooloa edeltävä monikitaramelodia on oikein tyylikäs, mikä voidaan sanoa itse soolostakin, joka on jopa erittäin hieno. Viimeisiin kertseihin tuo eloa hyvät kitarakuviot perusvoimasointujen taustalla. Biisi on kuunteluiden myötä alkanut toimia aika hienosti, mutta on silti Maidenille ihan peruskamaa, ja kuten jossain tuli jo sanottua, häviää esim The Wicker Manille turhan reippaasti.
3

02. These Colours Don't Run
Ensimmäinen monista hissutteluintroista, yksi niistä suht hyvistä. Toimii ihan kelvollisesti osana biisiä, mutta sen poistaminen ei kuitenkaan olisi ollut suuri rikos. Intron jälkeen lähtevä säkeistöriffi on hieno, mutta prechoruksessa Bruce on vähän tukkoisen oloinen, ainoa hetki koko levyllä kun vokaalit jollain tavalla vähän häiritsevät. Kertsistä ei ole juuri kotiin kirjoitettavaa, aika peruskamaa se. Nicko tekee haitsullaan jotain hienoja asioita toisen säkeistön aikana. Kertsin jälkeen tulevassa melodiassa olen havaitsevinani harmonikkaa, mutta ehkä minulla on vain vaikkua korvissa. No oli mikä oli, hyvin se toimii, kuten itse melodiakin. Ensimmäinen soolo on suht keskitasoinen, mutta toisessa on jo parempaa otetta. Levyn pakollinen yleisöhoilausosio on vähän turhaan väännetty, mutta meneehän se, samoin kuin intron tunnelmiin palaava outro.
3.75

03. Brighter Than a Thousand Suns
Ensimmäinen loistobiisi alkaa ensimmäisellä erityisen toimivalla introlla, josta huomasin jonkun uuden raidan tälläkin kuuntelulla. Sujuva siirtymä särökuvion raskaaseen riffiin ja takaisin edellämainittuun kuvioon, joka kannattelee todella hienoa säkeistöä. Levyn ensimmäinen todellinen helmi on prechorus, jossa Steven bassokuviot loistavat ja Brucekin vetää komeasti. Steven bassokuninkuus maustaa myös hiljaista kertsiä, joka kasvaa suuremmaksi ja siirtyy erittäin toimivaan ja komeaan sooloon juuri ennen kuin toisto käy liian pitkäksi. Soolon jälkeinen täkätää-osio kuulosti ensimmäisillä kerralla ikävän päälleliimatulta perusratkaisulta, mutta nyt se on sulautunut hienosti osaksi biisiä. Nicko saisi tosin nostaa vähän jalkaa haitsupedaaliltaan. Kaahauksen välissä ja jälkeen tuleva melodia toimii hienosti niin vokaaleilla kuin ilmankin, ja Steveä on jälleen mukava kuunnella. Soolo ei ole erityisen hieno, mutta hyvä kuitenkin. Säkeistö-prechorus-kertsi-kierroksen jälkeen tuleva outro on turhahko, mutta ei tuo häiritsekään.
4.5

04. The Pilgrim
Hieman Opethin Beneath the Miren mieleentuovan rumpuintron jälkeen hyvä keskitempomelodia, josta siirrytään nopeampaan säkeistöön tyylikkäästi Nickon ääriyksinkertaisen mutta toimivan fillin kautta. Säkeistön pirteä riffittely potkii, kun taas prechorus on jonkunlaista hyvää keskinkertaisuutta. Omituinen käsite. Kertsi on hieno pinnalla olevine bassoineen ja Brucen kovaa ja korkealta -suorituksineen, ja sen jälkeen tulevat melodiat ovat erittäin komeita, ja Nicko käyttää chinaa hienosti. Soolo ei herätä suuria tunteita.
4

05. The Longest Day
Levyn paras intro, aivan mahtavaa tunnelmakuvausta. Tuulitunnelikitara on hieno, Brucen tulkinta loistaa ja painostava tunnelma kasvaa koko ajan lisääntyvien pikkujuttujen myötä. Luukut aukeavat hienon prechoruksen myötä, josta kuitenkin jää puuttumaan joku tarkemminmäärittelemätön jokin, joka saisi sen nousemaan pirullisen kovan intron tasolle. Kertsissä huomiota kiinnittää lähinnä kitarat, muuten se hitusen laskee tunnelmaa. Intron kaavalla mennään uuteen hienoon, no okei, loistavaan säkeistöön, josta taas prechoruksen ja kertsin kautta instrumentaaliosuuteen, joka konekiväärivirveleineen ja matalalla vedetyn tuskaisen melodian kautta nostavat taas tunnelmaa, tai siis laskevat sitä sinne hikiseen, veriseen ja kyyneleiseen epätoivon alhoon mihin se tässä biisissä kuuluukin. Hienon soolon kautta komeaan melodiaan ja taas kivääritulen alle. Sama komea melodia uudestaan ja päälle vähän edellistä heikompi, mutta silti tyylikäs soolo. Kertsin jälkeen pölyn laskeuduttua on aika hiljentyä katsomaan veristä rantaa.
4.75

06. Out of the Shadows
Ilahduttavan suora aloitus kaiken hitaan kehittelyn keskellä. Näppäilysäkeistö toimi jo ensimmäisellä kuuntelulla hienosti, ja Brucen laulumelodiat ovat oikein tyylikkäät. Kertsi ei yllä samaan tyylikkyyteen, vaan on edemmänkin tyypillinen, ja vähän liikaa niin. Toisen säkeistön taakse vedetään mukavaa soolokuviointia, joka jatkuu kertsin taustalla. Seuraava melodia/soolo ei ole erityisen loistava, mutta silti oikein onnistunut. En ole koskaan oikein lämmennyt päällekkäisille akustisille kitaroinnille ja särövoimasoinnuille, mutta ainakin se on jotain erilaista, jos ei muuta. Päälle heittäytyvä melodia toimii paremmin, ja vielä paremmin tyylikäs nousu takaisin viimeiseen kertsiryppääseen, jonka taustalle jälleen tyylitellään lisää sooloa. Hyvä biisi kaikkien mammuttiteosten keskellä, mutta vertauskohtansa Tears of the Dragonin loistosta ollaan kaaaaukana.
3.25

07. The Reincarnation of Benjamin Breeg
Hyvästä melodiastaan huolimatta intro on aika yhdentekevä ja irrallaan varsinaisesta biisistä, jonka ensimmäiset sanat tuovat välittömästi vahvan flashbackin Dance of Deathiin. Hiljainen säkeistö olisi muuten turhan tavanomainen, mutta yksi hieno sointuvaihdos pelastaa sen. Sitten jyrähtää ehkä Maidenin raskain junttariffi ikinä, ja sen päälle pirun hienot vokaalimelodiat komeasti laulettuna. Kertsi on aivan yhtä komea, vaikka vannonkin kuulleeni myös rivin "to save me from myself" jossain aiemminkin. Nickon fillitkin toimivat hienosti, kuten myös haitsukuviot pitkin biisiä. Instrumentaaliosio tuo lisää raskasta riffittelyä, unohtamatta tietenkään erittäin tyylikästä tuplakitaramelodiaa ja perhanan hienoa sooloa. Ei yhdentekevää introa ilman yhdentekevää outroa, harmi, sillä ne rokottavat pisteitä.
4.75

08. For the Greater Good of God
Irrallinen turha intro, jonka olisi voinut aivan hyvin jättää pois. Varsinainen biisi alkaa ihan mukavalla hiljaisella säkeistöllä, josta siirrytään toimivaan, mutta hieman perusratkaisumaiseen rynkytyssäkeistöön. Prechorus ei herätä suuria tunteita, mutta toimiva on sekin. Seuraavat säkeistöt saavat eloa taustan kitarakuvioista ja lopulta saapuva kertsi on oikein hieno melodioineen kaikkineen. Se voi muuten jäädä pirullisen tiukasti repeatille päänsisäiseen jukeboksiin. Seuraa toimiva riffittelyosio, jossa Steven basso välillä tyylikkäästi kurkistaa kitaroiden takaa, ja hieno melodia jonka päälle kohtalaisen onnistunut soolo. Tyylikästä hidasteluriffittelyä seuraa parempi soolo, jota taas seuraa harmittavan paljon Wasted Yearsilta kuulostava pätkä, joka on levyn huonoin soolopätkä selvällä marginaalilla. Hienoa melodia johdattelee takaisin prechorukseen ja kertsiin, joka ei toistostaan huolimatta ärsytä yhtään. Ilman outroakin olisi pärjännyt.
4

09. Lord of Light
Levyn toinen loistava intro. Hieno hämyinen tunnelma, Brucen tulkinnan, kitaranäppäilyn ja Nickon riden ja kanttinaputuksen luomana. Pienen odottelun jälkeen voi jumaliste kun rävähtää! Perkeleen kova riffi ja Bruce vetää mielettömän komeasti. Levyn parasta antia ehdottomasti tällä hetkellä, ihan helsvetin kovaa kamaa. Hienon välimelodian jälkeen riffi ja Bruce palaavat yhtä mallikkaasti kuin aloittivatkin. Brucen korkeuksiin nostama kertsi on loistava. Takaisin intron huuruisiin tunnelmiin, Bruce vetää erityisesti "free your soul..." -kohdan ihan pirun hienosti. Sitten hieman lisää voimaa kehiin ja tunnelmaan hienosti sopiva soolo kirkuvine vingutteluineen, jonka jälkeen yhtälailla hieno perinteisempi soolo. Soolon taustalta esiin puskevan melodiariffin kautta takaisin kertsiin, eikä sitten enää mitään turhia outroja. Levyn ainoa täydellinen viiden tähden jyräys toistaiseksi. Prkl jos ei keikalla tule.
5

10. The Legacy
Tällä hetkellä vielä hämärin biisi. Taas olennaisesti biisiin kuuluva intro, ja pitkä onkin. Jousi/särövälikkeinen instrumentaalikasvatus toimii hienosti ja johtaa hyvään riffiin ja laulutulkintaan. Prechoruksen lopussa Bruce menee ihan äärirajoille, mutta onneksi ei aivan yli, ja Steve vetää hienoa kuviota taas. Kertsin laulutuplaukselle en ole oikein lämmennyt erityisemmin. Seuraa jollain tapaa DoDista muistuttava riffi, jonka jälkeen ihan tyylikäs soolo perinteisen vitossointuriffittelyn päälle. Melodiaosio/laulutuplausvuorottelun jälkeen tulee jälleen yksi hiljainen outro, joka toimii tällä kertaa oikein hyvin levynlopetuksen ominaisuudessa. Biisi tulee luultavasti vielä aukeamaan tästä.
4

Erityiset plussapisteet kansitaiteelle, jättimäinen harppaus DoDin häpeällisestä vammaiset mallinuket -katastrofista. Oikein hätkähdin yksi päivä, kun kansi silmiin osui, että miten komea se oikein on. Lisäksi propseja rumpumiksauksesta. Hienosti rumpalin kuvakulmasta toteutettu, juuri niinkuin haluankin. Missasin tällä kuuntelulla yhden hienon soolotaustan mitä olen ennen ihastellut, mutta ehkä päivitän sen arvosteluun, kun muistan missä se on. Tässä pisteet:

01. Different World 3
02. These Colours Don't Run 3.75
03. Brighter Than a Thousand Suns 4.5
04. The Pilgrim 4
05. The Longest Day 4.75
06. Out of the Shadows 3.25
07. The Reincarnation of Benjamin Breeg 4.75
08. For the Greater Good of God 4
09. Lord of Light 5
10. The Legacy 4

A Matter of Life and Death 4.1

[*pulkkinen*]

A Matter Of Life And Death

Päivä oli perjantai ja tiedossa oli 6 tuntia tuskaista “koulun käyntiä” kun tiesi että uusi maiden odottaa postissa hakijaansa, uskokaa tai älkää oli ajatukset jossakin muualla kuin koulun penkissä.

No turhat löpinät sikseen ja asiaan. Iron Maiden on Brucen ja Adrianin paluun jälkeen tehnyt yhden hyvän ja toisen melkein täydellisen albumin joten ei ihmekkään että uusin levy kruunaa tämän nousujohteisen putken. Brave New World oli hyvä levy mutta kokonaisuus uupui muutaman fillerin takia, Dance Of Death oli taas parannusta edelliseen mutta vielläkään kaikki palaset eivät tuntuneet loksahtavan kohdalleen.

Matter Of Life And Deathin vahvuus onkin sen huiman kova kokonaisuus, huonoinkin kappale levyllä on tasainen ellei jopa hyvä, yhtään filleriä ei ole mikä on melko epätyypillistä Maiden levylle.
Levyn soundit ovat selkeät ja jämäkät, osin volyymia saa säätää hieman tavallista kovemmalle, mutta ei siitä pitäisi minkäänlaista ongelmaa muodostua. Kitarasoundeista löytyy munaa. Bändi soittaa tiukasti ja Steven kolinabasso on BACK! Nicko ei tällä kertaa tyydy siihen yhteen filliin vaan tällä levyllä on melko monipuolista soittoa, vaikkakaan ei ihan 80-luvun kultavuosille ylläkkään. eikä kyllä välttämättä tarvitsekkaan. Bruce Laulaa hyvin vaikkakin välillä Korkeissa äänissä meinataan jo mennä nyky Brucen rajojen yläpuolelle, Janick on parantanut soolojensa tasoa huomattavasti ja adrian ja dave hoitavat hommansa kotiin tyylikkäästi.

Adrianilla on ollut kätensä pelissä monessa levyn biisisä mikä on pirun hyvä ja sen huomaa että tällä kertaa se päätekijä ei yksin ole ollut Steve. Sanoituspuolikin on hyvällä mallilla, suurin osa levyn sanoituksista pyörii sodan ja uskontojen ympärillä ja löytyyhän levyltä yksi itse vanhasta vihtahousustakin tehty kappale. Parhaat sanoitukset mielestänä löytyvät biiseistä The Longest Day, Brighter Than a Thousand Suns, jotka ovat Brucen käsialaa ja setevekin on kynäillyt hienot sanat kappaleeseen For The Geater Good Of God, jotkut ajattelevat tietenkin että voi seitana onko tämä nyt jotain kristinuskon ylistystä tai vastaavaa, mitä se ei todellakaan ole jos vähänkään syventyy sanoihin. Itse henkilökohtaiseti pidän myös Lord Of Lightin sanoituksesta.

Levyn heikoimmaksi osaksi tuntuu muodostuvan joissan biiseissä pitkät introt, joita on ehkä kylvetty hiukan liikaa, jotkut biisit oisivat voineet alkaa suoraan kunnon rymistelyllä. Onko ironista että yksi levyn biiseistä jossa ei ole hiljaista introa on Puolipalladi Out Of The Shadow. Albumin parhaimmistoon kuuluvat yli 9 minuuttinen jo mainittu harrisin For The Greater Good Of God, Normandian maihinnoususta kertova jylhä sota eepos The Longest Day, ja Vajaan 9 minuutin mittainen ydin-ase projektista kertova Brigter Than a Thousand Suns, myös Lord Of Lightin Ja The Legacyn nostaisin levyn parhaimmistoon. Kovin kauas edellämainituista ei myöskään jää levyn ensimmäiseksi sinkuksi valittu The Reincarnation of Benjamin Breeg eikä levyn kakkos kipale These Colours Don't Run. Jäljelle jäävistä kappaleista parhaimmaksi osoittautuu Out Of The Shadows, Myös levyn aloitus ralli Different Worlds ja The Pilgrim ovat hyviä biisejä mutta eivät yllä ihan levyn parhaimmistoon mikä kertoo todella kovatasoisesta albumista.

+Hieno kansikuva, vaikkakin täysin levyn arvostelun kannalta sivuseikka.
+Saundit, varsinkin kitaroista löytyy jämäkkyyttä.
+Ei yhtään väliinputoajaa.
+Levy joka sisältää sellaisia kappaleita kuin LOL, FTGOG, TLD, ja BTATS ei voi olla huono.
-Pieni tiivistys joidenkin biisejen kohdalle ei olisi ollut pahitteeksi mutta hyvä näinkin.

*****/*****

Edit. Korjailin noita noloja kirjotusvirheitä pois.

[Roskisdyykkari]

Nyt kun levyä on jo "muutamia" kertoja tullut kuunneltua, voisi tännekin lisätä jonkinlaista arvostelun tynkää..

Different World
Maidenin kauan odotetun uutuusalbumin avaa nopea, lyhyt ja ehkä vähän väkisinväännetyn oloinen biisi, joka on selvästikin heikoimmasta päästä Maidenin alotusbiisejä vertaillessa. Sillon aikoinaan, kun tämä julkaistiin netissä, odotukset olivat hyvin korkealla mutta biisi tuotti lievän pettymyksen. Sitemmin Different World on kuitenkin alkanut kuulostamaan paremmalta, ja nykyään sitä voi jopa kuunnella. Ei siltikään mikään tajunnanräjäyttäjä, mutta ihan kelpo biisi kuitenkin. Iloinen pre-chorus on selvä miinus biisissä, en muutenkaan tykkää biisin "radiohakuisuudesta". Tuntuu vähän siltä, että tämä biisi olisi tehty ihan väkisinvääntämällä koska levyltä ei vielä löytynyt muita nopeita, lyhyitä ja radioystävällisiä biisejä. Olen aika varma, että Different World on AMOLADin toinen singlelohkaisu, ja jos/kun se julkaistaan, se saa melko paljon radiosoittoa. Nickon rumpalointi melko tylsää, Arryn bassottelu aika peruskamaa, kitarakuviotkin lähinnä sointuja laulun aikana, eikä laulumelodiatkaan mitään erikoisia. Osa näistä seikoista vaivasi DoDilla montaakin biisiä, mutta onneksi AMOLADilla näin käy vain tässä aloitusbiisissä. Tämän hetkisen fiiliksen mukaan voisin antaa tälle biisille peräti:
4

These Colours Don't Run
Levy jatkuu hiljaisella introlla alkavan sotabiisin tahdissa. These Colours Don't Run ei ole tähän mennessä ainakaan vaikuttanut miltään mestariteokselta, mutta todella loistava biisi silti kyseessä. Riffit toimivat ja Brucen ääni hyvässä kunnossa. Bassokin kolisee kiitettävästi, ja siitä plussaa. Väliosan aikana ehtii hieman tylsistyä, mutta löytyyhän sieltäkin se hoilauskohta, jota todennäköisesti hyödynnetään livenä. Kertosäe on erittäin mahtipontinen ja sankarillinen, ja näinollen sopii hyvin biisin lyriikoihin. Ei AMOLADin parhaita biisejä, mutta loistavahan tämä on.
4,5

Brighter Than A Thousand Suns
Nyt päästiin asiaan. Alkuun kehnolta vaikuttaneen Different Worldin jälkeen tämä biisi julkaistiin netissä näytteenä, ja jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien olen pitänyt tätä aivan mestariteoksena. Brigher than a thousand suns nosti DW:n jälkeen odotukset taas aivan kattoon, ja onhan tämä vieläkin lempibiisejäni. Biisissä ei yksinkertaisesti ole mitään vikaa, taino, jos jostain täytyy valittaa niin tuota toistoa olisi voinut vähän rajoittaa...
Mutta sitä lukuunottamatta tässä biisissä on kaikkea mitä olin jo kauan odottanut Maidenilta. Synkkää, raskasta, monipuolista, ja lisäksi basso- ja rumpukuviot ovat selvää parannusta DoDilta. Myös kitarakuvioita täytyy kehua, laulun taustalla on oikeasti riffejä, ja se on hyvä! Janickkin näyttää taitonsa, vihdoin, tässä biisissä, ja onhan Adrianinkin soolo aivan loistava. Dickinsonkin väsännyt taas aivan äärimmäisen hyvät sanat. Uskomattoman hyvä biisi, ei tätä voi tarpeeksi kehua. Entäs ne pisteet? No femma, mitäs luulisitte.
5

The Pilgrim
Mestariteoksen jälkeen on vuorossa levyn toisiksi lyhyin biisi, joka on selvää Janickin käsialaa. Kivan melodian jälkeen biisi räjähtää kunnolla käyntiin, ja meno on aikamoista koko biisin ajan. Kertsin ja tokan säkeistön välissä tuleva osio muistuttaa etäisesti Fear is the keytä, ei tosin haittaavasti. Ja sitten Janick... sen lisäksi, että hän kirjoitti näinkin kovan biisin, hän veti siihen myös aivan uskomattoman hyvän soolon! Selvästi Janickin parhaita tuo soolo, ei mitään turhaa räpellystä vaan ihan kunnon soittoa. Loput biisistä toistaakin jo ennestään tuttuja osioita, loppuun vielä se alusta tuttu melodia. Kaikenkaikkiaan ihan hyvä biisi, toivottavasti soitetaan livenä (niinkuin koko muukin AMOLAD).
4,5

The Longest Day
Tästä biisistä on aika vaikea sanoa yhtään mitään, menee kuitenkin pelkäksi hehkutteluksi sitten. Alku on ensinnäkin ylivoimaisesti Maidenin paras hiljainen alku, upea ja "kasvava" tunnelma, johon Brucen parhaimmistoon kuuluvat lyriikat sopivat kuin nyrkki silmään. Biisin räjähtäessä kunnolla käyntiin tulee ihan kylmät väreet, ehdottomasti paras Maidenin 2000- luvulla tehty biisi, ja kuuluu kyllä muutenkin Maidenin selvään parhaimmistoon. Jos yhdestä asiasta pitää valittaa, niin se TOISTO. Jatkossa olisi kiva kuulla enemmän monipuolisempia kertsejä, tai sitten yksinkertaisesti biisejä, joissa ei ole ollenkaan kertsiä. Mutta itse en ainakaan pidä siitä, että kehitellään yksi lause jota sitten toistetaan tuhat kertaa. Ei sentään No More Lies- pilailuksi mennyt, on tämä toistokertsiksi ihan menevä mutta silti... No jokatapauksessa, ei tarvitse kahdesti miettiä mitkä pisteet antaa tälle biisille...
5

Out of the Shadows
... on ilmeisesti Dickinsonin ainoa sävellys tällä levyllä, ja sinänsä hyvä niin, koska mielestäni tämä biisi ei sovi kovin hyvin tälle levylle. Tunnelmallinen balladi kuitenkin, lajinsa parhaimpia, joskaan ei paras. Janickin näytettyä kyntensä on Daven vuoro. Mies vetää nimittäin niin hienoa sooloa läpi biisin että oksat pois. Muutenkin tällä levyllä Daven soolot ovat parhaimpia Powerslaven, SITin ja Seventhin Dave-soolojen kanssa. Ei levyn parhaimmistoa, joka johtuu osittain siitä, että tämä ei sovi kovin hyvin levyn synkkään sotateemaan. Mutta hitaana biisinä aivan loistava kuitenkin, ja tarkemmin ajateltuna kyllähän tämä Different Worldinkin "hakkaa".
4,25

The Reincarnation of Benjamin Breeg
Biisi aiheutti aikoinaan paljonkin hälinää nimensä puolesta, "kuka on Benjamin Breeg?"- kysymys lienee tuttu kaikille neitolaisille. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä, kun tämä julkaistiin netissä. Muistan silti varsin hyvin, kuinka tuli sinä yönä nukuttua vain pari tuntia (jeh, seuraavana aamuna piti lähteä jo aikasin Viroon) ja nukkumisen sijaan valvottua läppärin ääressä innolla odotellen uutta biisiä kolmeen vuoteen. Juuri ennen H-hetkeä IMOC- foorumin topiceihin tuli viestejä about 2 joka sekunti. Videon lopulta tultua nettiin koko foorumi sitten hiljeni, kunnes palasi pian hehkuttamaan uutta biisiä. Biisi todellakin nosti odotuksia, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ei kuulu edes levyn parhaimmistoon. Melko outo singlevalinta, mutta mielestäni hyvä, että Maiden julkaisee kerrankin jonkun ei-niin-radioystävällisen, yli 7 min kestoltaan, raskaan ja synkän biisin singlenä jonkun ainaisen Wildest Dreams- hittibiisin sijaan. Brucen laulu kuulostaa tosin välillä hieman väsyneeltä, kuin myös Nickon soitto. Mutta Dave vetää, taas, aivan loistavan soolon. Alun intro on selvää X-Factoria, synkkä ja tunnelmallinen, joskin hieman puuduttava. Sitten kun pääsi kaverin kanssa kuuntelemaan tätä ihan levyltä jonkin hikisen nettistreamin sijaan, biisi toimi vieläkin paremmin. Tällä hetkellä se jää kyllä parin muun biisin varjoon, mutta on silti mainio biisi.
4,5

For the Greater Good of God
Alun bassottelun jälkeen alkaa aivan uskomattoman hieno lauluosuus, jossa Brucen laulu on erinomaista. Biisi on muutenkin aika tunnelmallinen, ja sanoitukset pistävät miettimään. Sillon kun levyn biisilista julkaistiin netissä, ei biisinnimi herättänyt suurta mielenkiintoa, lähinnä tuli ajateltua että: "Ei näin! Mikä biisinnimi nyt toikin on olevinaan? Muistuttaa lähinnä jotain jeesusheviä", mutta tosiasiassa biisi on enemmän uskontoa vastaan kuin puolesta. Selvästi paras yksin Harriksen tekemä biisi moneen vuoteen, tai siis, eikai kukaan tosissaan vertaa tätä ja No More Liesia? Tämä, Brighter ja Longest Day ovat levyn selkeä "pyhä kolminaisuus". Tosin yhdestä asiasta pitää jälleen kerran valittaa... toisto, kuten aina. Oikeasti melko mielikuvituksetonta hokea yhtä lausetta 16 kertaa. Onneksi tämän(kään) biisin toistokertsi ei ole paskimmasta päästä, eikä näinollen haittaa juurikaan kokonaisuutta. Täydet pojot kai sitten tällekin tulee, on biisi loppupeleissä kokonaisuutena aivan loistava. Janickin soolo ei tosin parhaimmasta päästä, mutta onneksi Adrian pelastaa. Daven soolon taso sitten siinä välissä .
5

Lord of Light
Nykyään pidän tästä biisistä aivan tolkuttomasti, ei kuitenkaan vedä vertoja sille yllämainitulle pyhälle kolmikolle. Ja sitten itse biisi... rehellisesti sanottuna tuon surkean hiljaisen alun olisi voinut jättää pois. Ei toimi sitten millään, eikä myöskään sovi muuhun biisiin. Sen sijaan tuon pas... "heikon" intron jälkeen tuleva tolkuton TAPPORIFFI on kirjaimellisesti aivan tappoa, siis uskomaton riffi, harmi kun ei kuulla enempää paitsi sitten laulun taustalla. Ja sitten laulusta, Brucen lauluhan on ihan parhautta! Ja sanatkin loistavat. Infernal sacrifice of hell! Kiitos Bruce, jälleen, ens levylle sitte kunnon Moonchild- meininkiä, eiks je? Biisi muistuttaa levyn biiseistä eniten Brucen soolokamaa. On vähän siinä ja siinä että annanko tälle biisille femman. Alku nimittäin pilaa kokonaisuutta vähän, joten paha valita 4,75 ja 5 väliltä. Sanotaan että viis... eiku... Noh:
4,75...
Siis korjaus, vielä kerran, "kysyin katsomolta ja kilautin kaverille", ja etenkin tuon Hammerin hehkutuksen jälkeen harkitsin vielä kerran tuota arvosanaa ja kyllähän se sittenkin on se:
5

The Legacy
Noniin, äskeisen sekaannuksen jälkeen on enää levyn päätösbiisi arvosteltavana. The Legacy... Kappale on melko monimutkainen ja monipuolinen, eikä suinkaan avaudu heti parin kuuntelukerran jälkeen. Nyt on kuitenkin biisiä luukutettu sen verran, että alkaa jo vaikuttamaan loistavalta. Alku ei suinkaan ole tylsä pitkästä kestostaan huolimatta, itseasiassa se on aika kova...! Muistuttaa myös etäisesti Dickinsonin Jerusalemia. Loppupuolella tuleva riffi muistuttaa sekin jotain, nimittäin Black Sabbathin nimikkobiisiä. No, vertailut sikseen, tässä on nimittäin kovin lopetusbiisi sitten... noh, sanotaan että melko kärkipäässä tämä on. Ei kuitenkaan verrattavissa Rimeen tai Alexanderiin. Hallowedin ja To Tame a Landin kanssa melko tasaista. Tällekään ei ole kovin helppo antaa pisteitä, mutta kyllä tässäkin tapauksessa sinne vitosen puolelle kallistuu. Mainittakoon vielä, että vaikka tämä onkin loistava biisi, niin ei välttämättä toimi NIIIN hyvin livenä. Silti toivoisin tätä settiin, kuten edelleenkin koko levyä.
5

Keskiarvo:
4,675
~ 4,7

Yleisesti:
A Matter of Life And Death on selkeästi Maidenin levyjen kärjessä. Saa nähdä, miltä tämä levy kuulostaa sitten vuosien päästä, mutta tällä hetkellä lukisin sen helposti top kolmoseen, kahden muun täydellisen kiekon ollessa Seventh Son ja Somewhere in time. Näiden kolmen välistä järjestystä on paha sanoa, riippuu ihan fiiliksestä ja siitä mitä kuuntelee. Jokatapauksessa, AMOLADin jaksaa kuunnella alusta loppuun pitkästä kestostaan huolimatta, eikä tarvitse vaivautua skip- nappulan paineluun kertaakaan. Ja se on mielestäni jo hyvä saavutus, kuin myös ylipäätänsäkin se, että joku 70- luvulla perustettu "vanhojen pierujen" hevibändi tekee lähes parhaimman levynsä vielä 30 vuoden jälkeenkin. Tätä levyä sai kolme vuotta odotella, joten odotukset olivat korkealla, mutta AMOLAD ylitti nekin odotukset. Tämä levy, ja siihen liittyvät asiat ovat parannusta kaikkien niiden seikkojen suhteen, jotka ovat olleet persiillään viime vuosina. Tässä sitten hieman esimerkkejä:
1. Soundit. Selvästikin parhaat soundit mitä tämän tuottajan kanssa on saatu aikaan, säröä on sopivasti, mutta soundit ovat kuitenkin selkeät eikä sellaista puuroa kuin DODilla.
2. Dickinson. Kaikki laulua tarkasti kuuntelevat ovat varmaan huomanneet Dickinsonin suht. huonon laulun DODilla. Korkeat osuudet ovat hyvin väkinäisen ja tuskaisen kuuloisia, paras esimerkki Face in the sand. Tällä levyllä kuitenkin Dickinson laulaa taas paremmin kuin vuosiin, vedetään kovaa ja korkealta vaikka ikää onkin jo kertynyt lähemmäs viittäkymppiä.
3. Rytmiryhmä: Arry ja Nicko. Herra Aivon rumpalointia DoDilla ei voi edes verrata rumpalointiin Seventh Sonilla, tuntuu aivan kuin kyseessä olisi eri soittajat. Mutta, Amolad paransi tässäkin asiassa, vaikkei Nickon soitto nytkään ole Seventh Sonin veroista, on se silti parasta vuosiin. Sama koskee Arrya, bassokolinakin on palannut.
4. Kansikuva. Jälleen kerran täytyy verrata tätä uutukaista DoDiin. Tai siis, eihän noiden kansikuvia oikeastaan voi edes verrata, AMOLADin on todella hieno ja yksityiskohtainen siinä missä DODin on järkyttävä 3D kuva. Samoin Breeg- singlekansi on todella hieno
5. B-sidet. Okei, Breegin b-sidet olivat kuraa, mutta ne neljä coveria, jotka Maiden äänitti ei. Odotan innolla Nickon laulamaa Hocus Pocusta.
6. Yleissisältö. Booklet on siisti, paketti hieno ja mukana tulee myös DVD. Bonus-DVD:n sisältö ei ole mikään kovin erikoinen, mutta onhan siinäkin jo jotain. Esim dokumentti on hyvä vaikkei kestäkään kovin kauaa.

Ja sitten mitä tuohon äänestykseen tulee, näin kovalle paketille ei voi muuta numeroa antaakaan kuin 5.

[Edward the 2nd]

Maidenin kolmas teema-albumi, jos sitä sellaiseksi uskaltaisi kutsua. Aiheena tällä kertaa sota, joka on tunnetusti Maidenin erikoisalaa.

1. Different World
Huomattava parannus verrattuna esimerkiksi Dance of Deathin avausraitaan.
Vaikka biisi onkin riffeineen ja hyvine lyriikoineen upeaa kuultavaa, se on siltikin albumin heikoimmasta päästä.
Pari pistettä pois kertsistä, joka on melko pitkälti mitäänsanomaton, aina Brucen "don't wanna be here..." osioon asti.
5-

2. These Colours Don't Run
Tälle kappaleelle odotukset olivat nimen perusteella korkealla, onhan kyseinen nimi Ozzfest '05-perua.
Ehkä hienoinen pettymys, sillä odotin todella vauhdikasta lähestymistapaa, mutta loistobiisi siltikin.
Lyriikat ovat hyvät ja tunnelmalliset. Brucen laulu on kaunista kuultavaa erityisesti kertosäkeen aikana. Soolo on erinomainen.
5-

3. Brighter than a Thousand Suns
Mestariteos. Toisena maistiaispalana tarjoiltu biisi ennen albumin julkaisua, joka nosti odotuksia koko lätyn osalta.
Lyriikat ovat mielenräjäyttävät ja Brucen tulkinta tappavalla ammattitaidolla hoidettu...ja jotkut vielä väittävät että äijän ääni olisi ruosteessa.
Kertosäe on mitä mainioin, vaikka siinä vain yhtä lausetta hoetaankin.
Albumin ja samalla koko tuotannon suurimpia timantteja.
5

4. The Pilgrim
Rockaava biisi. Mielestäni oikein onnistunut ja mukaansatempaava. Ainoat miinukset biisille ropisee kertosäettä seuraavasta soitosta, joka ei vain jaksa pitää hyvää fiilistä yllä.
Ennakkotiedot biisistä olivat vähintäänkin epätarkat, mutta sitä positiivisempi oli yllätys.
5-

5. The Longest Day
Brave New Paschendale!
Alusta asti biisi sykkii karmivaa ja synkkää epätoivon ja kauhun tunnelmaa. Brucen alkaessa laulunsa matalalla ja hiljaisella äänellä kylmiä väreitä ei voi olla tuntematta. Koko ajan voimistuva biisi vetää mukaan tarinaansa ja kuolemankatkuisille taistelukentille jokaisella kuuntelukerralla. Melkeinpä rahvas mieskin liikuttuu kyyneliin kertosäkeen alkaessa.
Lyriikat ovat mielestäni Maidenin ehdotonta parhaimmistoa alusta loppuun, kuten biisi noin yleensäkin.
Itse täydellisyys.
5

6. Out of the Shadows
Aluksi biisi tuo mieleen Revelationsin, joka ei todellakaan ole huono asia.
Biisi muokkautuu kuitenkin ihan omaksi itsekseen ja osoittautuu alun mielikuvaa paremmaksi.
Kappale on kaunis, muttei mitenkään spesiaali kuunneltavaksi yhtä rankalla kädellä kuin esim. raita viisi.
Albumin kenties "huonoin" suoritus, joka silti ylittää suuren osan Maidenin kirkkaimmistakin tähdistä mennen tullen.
4,5

7. The Reincarnation of Benjamin Breeg
Mysteerimies Benjamin Breeg on syntynyt uudelleen.
Biisin nimi herätti suurimmat epäilyt ja mietteet koko levyn kappalelistassa, mutta kun sen kuuli ensi kertaa, oli aivan koukussa.
Alku on huijaava ja lupailee hidastempoista balladia. Biisin räjähtäessä kunnolla käyntiin on taju lähteä, on se niin hyvä. Riffit ovat kohdillaan, lyriikat ja niiden tulkinta suorastaan satumaista.
Benjamin Breegin on täytynyt olla hyvä mies, kun hänestä näin hyvä biisikin on saatu aikaan.
5

8. For the Greater Good of God
Siirryttiin sitten uskonnon puolelle, Maidenin erikoisalaa sekin. Tai itse asiassa biisihän yhdistelee sotaa ja uskontoa, ja tekee sen todella mallikkaasti. Ihmekö tuo, kun Steven käsin on tämä mestariteos tehty.
Alku tuo varsin synkän kuvan biisistä, mutta kun Bruce aloittaa laulunsa, myös saundi muuttuu hieman kevyemmäksi.
Lyriikat ovat biisin parhaita puolia, tulkinnan ohella tietenkin.
Kertosäe on täysin oma lukunsa. Se tuo mieleen Blood Brothersin kehitellyn version.
For the Greater Good of God-hokema on mielestäni biisin suurin kohokohta, josta löytyy tunnelmaa, niin soittimien kuin laulunkin saralta.
Lopetus on hiljainen ja haikeamielinen, kuten alkukin. Timanttia tämäkin.
5

9. Lord of Light
Luciferin tähdittämä biisi jatkaa edellisessä biisissä tutuksi tullutta uskonto-teemaa hieman toisesta ääripäästä katsottuna.
Introsta lähtien biisi on kerrassaan nerokas. Lauluosuudet ovat tunnelmalliset ja hiljainen musiikki taustalla kruunaa kaiken.
Sitten räjähtää. Bruce löytää lauluunsa täysin odottamatonta uutta voimaa raivoavan riffin jyllätessä eteenpäin, kunnes tempo hieman hidastuu kertosäettä varten.

Give your life to the Lord of Light...siinä koko arvostelu tiivistettynä yhteen lausahdukseen.
5

10. The Legacy
Päätösbiisi.
Alku on todella hempeä, ainakin musiikin osilta. Lyriikat ovat puolestaan karmivaa tarinaa sodasta ja "oudon keltaisen kaasun" kourissa kärsineistä sotilaista.
Biisi käynnistyy hitaasti, mutta kun lopulta päästään vauhtiin, se osoittautuu jälleen yhdeksi mestariteokseksi.
Tunnelmapuolella The Legacy hakee vertaistaan.
Upea tapa päättää yksi suurimmista merkkipaaluista Maidenin uralla, joka A Matter Of Life And Deathinakin tunnetaan.
5

Keskiarvo: 4.95

Ranking:

1. A Matter Of Life And Death - 4.95
2. Somewhere in Time - 4,81
3. The X-Factor - 4,68
4. Seventh Son of a Seventh Son - 4,56
5. Brave New World - 4,20
6. Piece of Mind - 4,16
7. Dance of Death - 4,09
8. Iron Maiden - 4,06
9. No Prayer for the Dying - 4,00
10. Number of the Beast - 3,87
11. Fear of the Dark - 3,83
12. Powerslave - 3,81
13. Killers - 3,55
14. Virtual XI - 2,75

Ihme on todellakin tapahtunut: Somewhere in Time on kuin onkin syrjäytetty uuden albumin toimesta...
Maidenin suunta on nyt oikea, ja jäänkin innolla seuraamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

[Viper]

^^Offtopic huomautuksena Roskisdyykkarin arvosteluun:

Minusta Out Of The Shadowsissa ei ole kuin yksi, Adrianin soittama soolo.
Tuleehan siinä viimeisen kertosäkeen taustalla hyvin soolon kuuloista kitarointia, mutta...
Voin toki olla väärässäkin. Kertokaa te fiksummat.

[Roskisdyykkari]

^ Tarkoitinkin lähinnä noita Daven soolofillejä. Adrianinhan tuo varsinainen soolo on, ja sehän oli varsin hyvin tiedossa. Kyllähän mää nuo Maidenin soolot TUNNISTAN ku omat taskuni .

[/offtopic]

Strato: Wtf..?

EDIT: Straton takia tuli tuota lausetta vähän korjattua, jotta kaikki sen varmasti ymmärtäisivät.

[Viper]

^I see. Eipä siitä sen enempää sitten.

[Stratocaster]

^ Tarkoitinkin lähinnä noita Daven soolofillejä. Adrianinhan tuo varsinainen soolo on, ja sehän oli varsin hyvin tiedossa. Kyllähän mää nuo Maidenin soolot tunnen ku omat taskuni .

[/offtopic]

Varmasti tunnet, ja silti kyselet multa varmistuksia ja vastauksia omille faktoillesi?

[Nargrot]

En ole harrastanut näitä arvosteluja ja olen huono kirjoittaja. Mutta kuitenkin voisin koittaa pistämään ylös vähän arviota Maidenin uudesta lätystä

Iron Maiden - A Matter Of Life And Death

Tätä levyä varmasti kaikki Maiden fanit odottivat jännityksellä. Odotukset olivat hyvin suuret. Kolme vuotta on kulunut edellisen Dance Of Death levyn jälkeen. The Reincarnation Of Benjamin Breeg oli sen verran kova sinkku että odotus kävi tuskaliseksi AMOLAD seuraa DOD:in jalanjälkiä mutta tällä kertaa saundit, biisit, kaikki on parempaa. Steven kolinabasso märärää. No, itse asiaan.

Different World
Aloitusraita avaa mahtavasti tämän uuden levyn. Sanoisinko että tämä on sitä ns. "perusmaideniä". Paljon kovempi alkuralli kuin Wildest Dreams edelliseltä levyltä. Kivoja riffejä heti alkuun. Tämä on varsin positiivinen biisi, menoa. Bruce, vanha konkari, osaa vielläkin laulaa korkeammin kuin useammat mihet tuossa iässä. Kertosäkeen laulumelodia on todella onnistunut. Kitarasoolo on hyvä sävellys ja yhdellä sanalla: loistava. Up the irons! 4+


These Colours Don't Run
Levy jatkuu hitaalla introlla joka on hyvä asia kun edellinen kappale oli nopea. Hitaan kohdan jälkeen tuleva riffi on hieno ja säkeistö toimii melko hyvin. Tämä kappale nyt ei kuitenkaan aukea niin todella hyvin. Kertosäe on mielestäni vähän mauton. Kitarasoolot ovat siaan on hienot. Tämä oli vähän heikompi veto mutta kyllä tämä toimii. 3


Brighter Than A Thousand Suns
Noniin seuraavaksi vallan hieno eepos. Tämä kappale kuuluu levyn parhaimmistoon. Jälleen hidas alku joka on tunnelmallinen. Raskas kappale jossa nokkelia riffejä. Sanat ovat loistavat kuin myös Gersin soolo. Hienoa. Vähän nopeampaa tahtia ja sitten hienoja kitaramelodioita. Erinomainen biisi.
+ Bruce
+ All nations are rising....
+ Kertsi
5


The Pilgrim
Biisi starttaa rummutuksella josta lähtee aika ovelalla riffi. Vähän itämaista meininkiä. Biisi kehittyy varsin hyvin ja prechorus on melko hyvä. Kertosäe sen siaan on loistava. Kertosäkeen jälkeen tulee se "itämainen kohta", joka kuulostaa helvetin hyvältä. Pidän tämän kappaleen lyrikoista todella paljon. Gersin soolo on kova. Tämä kuuluu myös tämän levyn parhaisiin kappaleihin 5-


The Longest Day
Sota! Se on teema joka on varsin tuttu Maidenille.Paras intro so far. Sanat ovat parhautta. Koko alku on erinomainen ja tunnelmallinen. Se on niin dramaattinen että Sliding we go, only fear on our side.. kohta kuulostaa jopa iloiselta. Kertosäe on ihan perus, hyvä. Hieman eteenpäin biisissä ja nopeampaa toimintaa ja hyvää riffittelyä. Soolot ja melodia osuudet toimivat hienosti. Biisi loppuu täydellisesti. 5-


Out Of The Shadows
Tämä taas on yksi kappale mikä ei minulle ihan iske. Rauhallista menoa melko nopean intron jälkeen. Ihan kivaa tunnelmointia. Kitarat kuulostavat hienoilta. Kuitenkin minusta vähän tylsää menoa tämä. Brucen soolotuotanto näkyy tässä. 3-


The Reincarnation Of Benjamin Breeg
Aaah. Se kaikkien aikojen paras sinkkubiisi. Intro on taas kerran rauhallinen mutta se sopii. Yksi tämän levyn raiskaista biiseistä ja myös yksi parhaista. Rauhallisen kohdan jälkeen lähdetään käyntiin. Fiilis on katossa kun Someone to save me kohta tulee. Ainoa kappale missa Dave on säveltänyt jotain. Soolo ja kitaramelodiat ovat helvetin kovat. 5


For The Greater Good of God
Ja jälleen kerran rauhallinen intro.( Niitä on tällä levyllä monia ). Tämä kappale on melkein se koko levyn paras veto. Tunnelmallista, tämä on todellinen mestariteos. Hyvä Harry . Please tell me now.. on saakeli parhautta! For The Greater Good Of Godin hokeminen on myös plussaa, ehkä vähän mielikuvtuksetonta, mutta se kuulostaa helvetin hyvältä. Soolot ovat jällen kerran hyviä. Törkeän hyvää kamaa! 5


Lord Of Light
Ja taas rauhallista menoa. Minusta Brucen laulu kuulostaa alussa vähän kummalliselta. Hienoa kitarointia kuitenkin. Ja kun nopea kohta lähtee käyntiin tunnelma nousee. Säkeistö on menevä mutta kertsi vetää turpaan. Neljän minuutin kohdalla taas rahallinen kohta, ei ihan toimi minusta. Soolot ovat törkeän hienoja. Tässä kappaleessa on monia hyviä kohtia mutta myös vähän tylsiä. No annetaanpas kuitenkin 4


The Legacy
No päätetäänpä tämä levy
Nyt ollaan ehkä jo ehdditty kyllästyä näihin rauhallisiin introihin. Se on tämän kappaleen melkein ainoa miinus. Kolme minuuttia näppäilyä ja sitten käyntiin. Tämä kappale ei koskaan avautunut minulle mutta opin varmaan pitämään siitä. Onhan tämä todella hieno sävellys ja Gers on tällä levyllä jo aijemminkin näyttänyt taitojansa. No en nyt keksi enempää kommentoida tät joten
4

Tämä on hyvä albumi, ei siinä mitään, mutta kasarihelmien ohi se ei mene. Kuitenkin se on paras Maiden albumi sitten No Prayer For The Dying:in. Kansitaide on myös upea ja paljon parempi kuin DOD:in kauhea tietokonegrafiikka.

Ja keskiarvo on todella korkea
4.6

[Flanker]

Pitkällisen lurkkauksen jälkeen ajattelin lopulta rekkautua ja aloitan postausurani kunnianhimoisesti uuden lätyn arvostelulla, joka voi joiltakin osin poiketa foorumin valtavirrasta...saapa nähdä kaltataanko nyyppä saman tien Arvostelu on suunnilleen sama jonka postasin Maidenin usenet-ryhmään pari viikkoa sitten, levyn pyörityksiä on jo nähdäkseni riittävästi takana perspektiivin saamiseen.

Here it goes:
"Innosta kuolaten ojensin rahat levykaupan sedälle. Poljin pikavauhtia kotiin jossa cd-kotelo avattiin vapisevien käsieni toimesta..."

Nojoo. Aletaas alusta...

"War is a matter of vital importance to the state; a matter
of life or death, the road to either survival or to ruin.
Hence, it is imperative that it be studied thoroughly."

-Sun Tzu, 'Art of War' (~400eKr)

Yleisvaikutelmat...kansikuva on Maiden-faneille aina tärkeä. Typeristä kompuutterigrafiikkaviritelmistä on viimein päästy eroon. Eddie näyttää taas Eddieltä, joskin on kuvassa aivan liian pienellä (kasvot nuppineulan pään kokoiset). Koko diskografiassa kansi on korkeintaan keskitasoa eikä oikein toimi cd-koossa, mutta kuitenkin parempi kuin useimpien 7th Sonin jälkeisten kiekkojen kannet. Benjamin Breegin kansi on muuten paras sinkkukansi hyvin pitkään aikaan ja olisi menetellyt mainiosti albuminkin kantena.

Levyn soundit ovat parannusta Dance of Deathin suttuisiin tuhinoihin verrattuna, tosin en ole mikään hifisti ja äänentoistolaitteistoni on surkea joten mielipidettä voi arvioida sen mukaan. Mitenkään erinomaisena en tuotantoa voi pitää mutta soundissa on sentään riittävästi dynamiikkaa mitä ei voi sanoa monestakaan hevi-cd:stä viime vuosina. Nickon lautaset ovat paikoin liian kovalla, Brucen ääni joskus liian hiljaisena. Suorituksia en osaa sen kummemmin arvioida. 'Arryn basso kuuluu nyt paremmin kuin DoDilla. Brucella on paikoin vaikeuksia laulaa kovaa ja korkealta. Ääni ei ole enää entisensä, tai sitten studiossa ei ole otettu tarpeeksi ottoja. Bändi kehuskeli kuinka he olivat äänittäneet levyn kuukauden etuajassa ja mukana on ihan ensimmäisiä ottoja - minä tulkitsen tämän laiskuudeksi, olisi sitä nyt vähän enemmän voinut hioa. Toisaalta hiukan rosoinen ote sopii albumin tummiin teemoihin. Kokonaisuutena tuotanto+soundit on kuitenkin parempi kuin DoDissa, muttei yhtä hyvä kuin Brave New Worldissa. Lyriikoista en yleensä paljoa piittaa kun englanti ei ole äidinkieli (enkä juuri muutenkaan), mutta yleisesti ne tuntuvat melko hyviltä ja DoDin paikoin ylisaarnaavista sosiaalikritiikeistä on pääasiassa hankkiuduttu eroon.

Ja sitten biiseihin:
1.Different World
Melko standardi Blazen jälkeisen ajan lyhyt perusrokkari. "Pirteä" tunnelma ei oikein sovi muun albumin tummiin fiiliksiin. Instrumentaaliosio on kuitenkin ihan hyvä. Tästä ei ole paljoa sanottavaa, parempi kuin esimerkiksi Wildest Dreams, muttei juuri muuta.
Arvosana: ***1/4

2. These Colours Don't Run
Hiljainen intro alkuun; kannattaa totuttautua siihen. Laulusäkeistöt ovat jotenkin mitäänsanomattomia, kertosäe sentään melko tarttuva ja varmaan livenä pistää yleisönkin hoilaamaan. Tämä biisi tuntuu hiukan venytetyltä, ja jotenkin hiomattomalta; sama pätee moneen muuhunkin kappaleeseen tällä albumilla, mutta tämän kohdalla erityisesti tuntuu että aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Kuitenkin pääasiallisesti kelpo tavaraa ja livenä varmaan saa irti hyvät reaktiot.
***1/2

3. Brighter Than a Thousand Suns
No nyt aletaan puhua asiaa. Levyn ensimmäinen todellinen eepos ja mielestäni paras. Tarttuva raskas riffi luo hyvän, synkän tunnelman. Varmaan myöskin ensimmäinen hevibiisi jonka sanoitus sisältää fysikaalisen yhtälön (E=mc^2). Muutenkin lyriikoissa on paljon hauskoja viittauksia ydinaseiden historiaan. Iron Maiden: Fun AND educational! Biisin ainoa miinuspuoli on lievä liika toisto ja paikoin hiukan irrallisen oloinen instrumentaaliosio. Hitaat introt ja outrot eivät ole ylipitkiä. Muuten täyttä kultaa.
****1/2

4. The Pilgrim
"Itämaisen" oloista melodiaa on verrattu Nomadiin eikä syyttä. Tämä on kuitenkin kompaktimpi ja parempi biisi. Tarttuvat säkeistöt ja kertosäkeet, jopa siihen pisteeseen asti että ne alkavat hiukan ärsyttää (a'la Can I play With Madness). Albumin ehkä helpoiten aukeava biisi, mutta myös se johon helpoiten kyllästyy. Kelpaisi mainiosti myös sinkuksi.
***1/2

5. The Longest Day
Bändi sanoi tätä biisiä musikaaliseksi versioksi "Pelastakaa Sotamies Ryanista" ja sitä se on, hyvässä ja pahassa: nimittäin intro (joka ei ole niinkään 'hiljainen' kuin 'kasvava') on tosi upea, loppubiisikin on ihan kovaa kamaa muttei ehkä ihan pääse samalle tasolle. Kertosäe on ihan hyvä, mutta toistettu liian monta kertaa ilman vaihtelua; pikku muutokset kertosäkeeseen biisin edetessä on kikka joka lisää biisin elinikää ja jota pojat saisivat taas ruveta harrastamaan. Muuten kappaleessa ei ole mitään muuta ongelmaa kuin se että tämäntyyppisiä kipaleita, yhtä hyviä ja parempiakin, on väärällään sekä tämä että edeltävä albumi, eikä se pääse oikein esille. Mutta minkäs teet, helkkarin hyvä se on silti. Jos tämä olisi vaikka Piece of Mindissä To Tame a Landin tilalla niin tämä olisi edelleen klassikko.
****1/4

6. Out of the Shadows
Oho, vaihteeksi raskas alku, ja tällä kertaa se tuntuu hiukan tarpeettomalta; tähän kappaleeseen olisi sopinut ehkä sittenkin paremmin akustinen alku. Kuten monet ovat sanoneet, tämä kuulostaa erittäin samalta kuin monet Brucen sooloballadit, mikä vähentää ikävä kyllä biisin impaktia; deja-vu (ei pidä sekoittaa Somewhere in Timen biisiin) on voimakas. Brucen laulusuoritus on tässä albumin paras, eikä ihme koska Bruce on itse tehnyt laulumelodiat. Akustinen kitara keskiosassa on mukava tatsi. Maidenin balladien joukossa tämä on parhaimmistoa, mikä ei ikävä kyllä ole sinällään mikään laadun tae; hiukan tässä on fillerin makua, mutta toisaalta kappale täyttää erinomaisesti paikkansa raskaampien eeposten välissä "hengähdystaukona". Ottaen huomioon että Tears of the Dragon sai aikoinaan yllättävänkin paljon radiosoittoa, niin tässäkin olisi potentiaalia singleksi, kun se on vielä varsin sopivan mittainen.
***1/2.

7. Reincarnation of Benjamin Breeg
Ah, kiistelty sinkkulohkaisu. Tämä biisi on jakanut paljon mielipiteitä. Itse pidin sitä alkujaan varsin tylsänä, mutta sittemmin olen alkanut pitämään siitä. Siitäkin huolimatta se on edelleen liian pitkä: etenkin intro kestää AIVAN liian pitkään ottaen huomioon että siinä ei paljoa tapahdu. Tiedän kyllä että Maiden kehuu kuinka he eivät tee kompromisseja, mutta biisi olisi helposti voinut olla minuutin lyhyempi, jolloin se olisi ollut paitsi parempi, niin ehkä myös radiokelpoinen. Murrayn biisiksi lauluosuudet ovat yllättävän hyvät ja laulusuoritus on Brucelta albumin toiseksi paras. Pidän lauluun liittyvästä "mysteeristä", tämäntapaista markkinointia Maiden (ja kaikki muutkin) saisivat käyttää enemmän sillä se kertoo artistien motivaatiosta ja luottamuksesta materiaalin tasoon.
***1/2

8. For The Greater Glory of God
Jos Longest Day oli Paschendalen jatko-osa, niin tämä on sitten Sign of the Crossin jatko-osa, onneksi sentään vähän kompaktimpi. Itselläni kesti melko kauan päästä tähän kappaleeseen sisälle, mutta nyt se on alkanut maistua. Se on erittäin kaavamainen Harrisin eepos, jopa itseparodian tasolle asti; mutta ei voi kieltää sitä että Steven kaava toimii. Siltikin, biisissä on aivan liikaa toistoa. Lisäksi Bruce joutuu liian koville etenkin nimikertosäkeen kanssa, jossa selvästi miehen äänessä on ärsyttävästi havaittavissa nasaalisuutta. Plussana instrumentaaliosio on kertakaikkisen majesteettinen. Kuitenkin on pakko tiputtaa arvosanasta puoli tähteä pois liiallisen toiston ja kaavamaisuuden vuoksi, josta Steve ei vaan tunnu oppivan eroon. Tosin vaikuttaa että fanien keskuudessa tämä on ehdottomasti albumin suosituin biisi, joten ehkäpä olen vain idiootti?
****

9. Lord of Light
Hämmästyttävästi (no ei oikeastaan) tämäkin biisi alkaa akustisella introlla. Joka kestää jälleen liian pitkään. Sen jälkeen asiat saavatkin yllättävän käänteen; pituudesta ja hiljaisesta alusta huolimatta tämä kappale ei ole niinkään eeppinen biisi, vaan klassinen Maidenin nopea rokkari joka vain sattuu olemaan yli 7 minuuttia pitkä. Säkeistöt, riffit ja kertosäkeet ovat kaikki varsin tarttuvia joten tämän pitäisi olla eräs helpoiten aukeavista biiseistä ja se on eräs henk.koht suosikeistani levyllä. Täytyy sanoa että Adrian kyllä kantaa bändiä selässään tällä albumilla. Siltikin, kappaleessa on pari heikkoutta; ensimmäinen soolo on melko omituinen ja jotenkin pysäyttää kappaleen momentin (toinen soolo sentään pelastaa tilanteen). Lisäksi Bruce jälleen joutuu laulamaan hiukan korkeammalta kuin mihin ääni antaa myöten. Ihmetellä täytyy, aikovatko äijät tosiaan vetää nämä biisit läpi ilta illan jälkeen? Yllättäen tässä kappaleessa ei ole hidasta outroa vaan klassinen Maiden "tiukka" lopetus joka sopii biisiin kuin ruuvi otsalohkoon. Joidenkin mielestä se on liiankin "klassinen" mutta he ovatkin idiootteja. Erinomainen kipale kaikenkaikkiaan, mutta tulee tunne että se tehtiin 20 vuotta liian myöhään. Loppuhuomautus: en oikein tajua lyriikoiden sanomaa joka tuntuu olevan "anna elämäsi Luciferille"? Uusi hihhulien kauhistus?
****

10. The Legacy
Hidas intro, tuo mieleen jonkun kansanlaulun (hiukan kuten Brucen Jerusalem, muttei kuitenkaan). Kappale on selvästi levyn progemaisin, AMOLADin Dream of Mirrors (mutta parempi). Hyvin pitkä intro ei oikeastaan häiritse muuten kuin että kikka on jo täysin loppuun kulunut. Aluksi pidin tätä aika omituisena, mutta sittemin olen alkanut pitää tästä ja Journeymanin tapaan se on hyvä rauhallisempi, vähemmän kaavamainen albumin lopetusbiisi. Biisin sanomasta on ollut täällä juttua, kuulemma se kuvaa ydinsodan jälkeistä ihmiskuntaa (vanhemman sukupolven jättämä "perintö").
****

Kokonaisuus: AMOLAD on melko looginen edistysaskel Dance of Deathin aloittamalla tiellä. Albumi ei ole niinkään "progressiivinen" kuin "eeppinen". Suurin osa biiseistä on oikeastaan aika kaavamaisia, mutta ne ovat silti hyviä. Yhtään todella heikkoa vetoa ei ole joukossa ja jokainen palvelee tarkoitustaan. Ne joiden mielestä Maiden on yhtä kuin The Trooper ja Run to the Hills varmaan vihaavat tätä, mutta hitot heistä. Maiden on siirtynyt tekemään metallia aikuisille, ja mikäpä sen hauskempaa. Toivoisi että äijät olisivat viilanneet teostaan vähän enemmänkin, ja käyttäisivät enemmän parhaita riffejään nopeiden, lyhyidenkin biisien tekemiseen, mutta hyvä näinkin.

AMOLAD on kuin hiomaton timantti: se on rosoinen, epätäydellinen eikä loista niin kirkkaasti kuin pitäisi. Mutta se on siltikin timantti.

Ja timantit ovat ikuisia.

Keskiarvo: 3.8
Kokonaisarvosana: ****1/2

[Stratocaster]

IRON MAIDEN – A MATTER OF LIFE AND DEATH
EMI 2006


Iron Maiden on jo vuosikymmenien ajan kuulunut heavybändien kirkkaimpaan tähtikastiin, bändin luoden aikoinaan täysin uudet raamit sille miltä hyvän heavyn pitäisi parhaimmillaan kuulostaa. Pitkälle taipaleelle mahtuu tottakai myös alamäkiä, ja Iron Maidenille 1990-luku oli epävarmaa aikaa, bändin pudotessa grungen syrjäyttämänä B-sarjaan kaikkien muiden heavybändien seuraksi. 2000-luku toi kuitenkin raskaan musiikin ja 1980-luvun nostalgian pintaan vahvempana kuin koskaan, ja nopeasti nousi Iron Maiden jälleen parrasvaloihin päivitettyään kokoonpanoaan onnistuneesti vuosituhannen vaihteessa. ”Brave New World” ja ”Dance Of Death” esittivät kumpainenkin selvästi kehityskaaren, jota Iron Maiden oli kulkemassa. Molemmat albumit jäivät kokonaisuudessaan hieman puutteellisiksi, mutta molemmat kuitenkin esittelivät jatkuvasti kehittyvää, elämänsä vireessä olevaa Iron Maidenia. Dance Of Deathin kerätessä paikoin kriitikoilta loistaviakin arvosanoja, oli bändin suunta selvä. Fanien nälkä tyydytettiin 2005 vanhoja päiviä muistelemalla, kiertueella ”Eddie Rips Up World Tour”,joka tarjosi kuulijoille materiaalia ainoastaan bändin neljältä ensimmäiseltä albumilta. Nostalgiarundin jälkihöyryissä, jättisuosiossa paistatellen oli bändin hyvä vetäytyä vuoden alussa 2006 äänittämään neljännettätoista kokopitkäänsä.

”A Matter Of Life And Death” –paljastettiin albumin nimeksi, ja johan sitä pian pamautettiin internetiin levitykseen kappalelista tekijäkrediitteineen kaikkineen. Bändi oli runsaasti julkisuudessa promotessaan albumia, ja kautta linjan jokaisen jäsenen haastatteluista paistoivat samat punaiset langat esiin; albumi tulisi oleva eeppinen, pitkä ja kaikinpuolin iso kokonaisuus. Pitäisivätköhän Nicko McBrainin suuret puheet Seventh Sonin kaltaisesta teema-albumista paikkaansa? No, odottavan aika on pitkä, kuten sanotaan, ja siltikin lopulta alkoi tapahtua. ”The Reincarnation Of Benjamin Breeg”-niminen uusi kappale videoineen näytettiin bändin nettisivuilla ennakkoon, ja kappale sai aikaan runsaan kohun fanien keskuudessa. Toisille ilmeisen synkkä tyyli upposi, toiset esittivät epäilyksiään tulevan materiaalin suhteen. Kauan ei Maiden-leirissä naureskeltu partoihin, vaan porukka pisti ”Different World”-nimisen toisen näytteen nettiin ihmisten ihasteltavaksi. Vielä ”Brighter Than A Thousand Suns”, ja sen jälkeen alettiin odottaa Benjamin Breegistä julkaistavaa singleä. Benjaminin tapauksessa Maiden hoiti jälleen promohommat ihailtavasti, levittämällä nettiin tarinaa mystisesti kadonneesta Benjaminin hahmosta, fanien pähkäillessä kiivaasti mystisen hahmon katoamista tulkitsemalla singlen kantta ja etsimällä kuumeisesti tietoja eri lähteistä. Allekirjoittanut kävi vielä 24.08. hakemassa kaupan hyllyltä tuoreen Infernon, jossa bändi avautui uuden levyn tiimoilta, ja seuraavana päivänä kruunattiin koko paketti pyöräilemällä postin pihaan niin kovaa että kumi paloi.

Albumin on tuottanut Kevin Shirley, josta on tullut jo eräänlainen 2000-luvun Martin Birch. Allekirjoittanut ja muut fanit löytävät kuitenkin paljon valitettavaa kahden aiemman studioalbumin tuotannosta, ja tässä suhteessa A Matter Of Life And Death löi todella jalat alta. Sen lisäksi, että bändissä on aina ollut erittäin tasokkaita muusikoita, on myös kokonaisuuden tiivis yhteistyö ollut puolet koko potista. Yleensä bändi on tarvinnut jonkun ulkopuolisen pitämään paketin kasassa, ja Kevin Shirley hoitaa tonttinsa bändin neljännellätoista albumilla täydellisesti. Iron Maiden on aina ollut ennen muuta livebändi, ja AMOLAD tarjoaa faneille livemäisen rentoa, kuitenkin selvää ja kompromissitonta Iron Maidenia. Yksi tiedonmurusista ennen albumin julkaisua oli se, että Steve Harrisin päätöksestä ei uutta albumia masteroitaisi ollenkaan. Tämän taustalla oli bändin ajatus saada lopputulos kuulostamaan faneille täysin samalta kuin heille itsellensä, studiossa. Soundeiltaan Maiden on monessa suhteessa parhaimmillaan; ainoastaan Somewhere In Time vetää vielä voiton vanhempiin albumeihin verratessa. Adrian Smith toimi todellisena hengenluojana albumin tekoprosessia käynnistellessä; kertoohan jotain sekin että nimenomaan Adrianin kotona alettiin hioa albumia, jonka kappaleista viittä on Smith itse ollut tekemässä. Todellisena kapteenina ja kappaleiden pääasiallisena säveltäjänä tunnettu Harris on yksin tehnyt albumille vain yhden kappaleen, ollessa kuitenkin albumin kaikilla muilla kappaleilla myös mukana. Murray on vastuussa Harrisin kanssa yhdestä kappaleesta, ja Gers häärii mukana kahdella kappaleella. Dickinsonin nimi näkyy puolella levyn kappaleista. Eli siis sävellyksellinen vastuu jakaantuu melko hyvin eri osapuolten välille, Smithin ollessa yllättäen kapteeninomaisena hahmona; ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986 klassisen Somewhere In Timen.

Albumi alkaa pirteällä startterilla ”Different World”, joka esittelee tyypilliseen Maiden-tyyliin melodista riffittelyä, vokalisoinnin käydessä niin ylä kuin alarekistereissäkin, Smithin kruunatessa kokonaisuuden loistavalla soololla. Onneksi kappaletta ei julkaistu singlenä Benjamin sijasta, sillä vaikka kyseessä on loistava kappale ja ennenkaikkea erinomainen avausbiisi, antaa kappale kuitenkin väärän kuvan albumista kokonaisuutena, sen ollessa muuhun materiaaliin nähden pirteä.
”These Colours Don´t Run” on noussut sittemmin yhdeksi suurimmista suosikeistani albumilta, ja kappale onkin erinomainen paketti melodisenkauniita kitaroita ja tiivistä tunnelmaa. Sanoitukset ovat Maidenmaisen hyvää tavaraa alusta loppuun. ”Brighter Than A Thousand Suns” on jo todellisen tyylipuhdasta AMOLAD-Maidenia, kappaleen junnatessa raskaasti koukeroisen riffin tahdittamana erikoisessa tahtilajissa. Kaksi ensimmäistä kappaletta nostavat tasoa koko ajan monimutkaisemmaksi, ja Brighter tarjoaa jo täyttä, Maidenin mittapuulla progressiivistakin materiaalia. Bändi esittelee tällä kappaleella ja albumilla yleensäkin hieman raskaampaa puolta itsestään, ja kolmen kitaran tukeva yhteistyö on vihdoin löytänyt oman tyylinsä tällä levyllä.
”The Pilgrim” on Gersin ja Harrisin yhdessä väsäämä mestariteos, joka mässäilee maukkailla melodioilla ja sekopäisesti kolisevalla bassolla. Uskonnolliseen suuntaan taipuneet sanoituksetkin ovat erittäin kiinnostavat. ”The Longest Day” on jälleen yksi Smithin tulevaisuuden klassikoista, höystettynä tottakai Harrisin ja Dickinsonin intensiivisellä työskentelyllä. Kappale kuvailee sodan tunnelmia riipaisevan tehokkaasti, ja viimeistään tässä kohtaa albumia tajuaa sen faktan, että eipä ole Nicko McBrain rummuissa muuttunut miksikään; paranee kuin laatuviini konsanaan iän myötä.

Albumin ensimmäinen puolisko on täyttä tavaraa, ja loistavaa Iron Maidenia. Tässä vaiheessa ollaan jo selvillä albumin yleisluonteesta, mutta toinen puolisko sinetöi vielä vahvemmin albumin eeppisyyden ja kasvavuuden loppua kohti mennessä. ”Out Of The Shadows” on Dickinsonin johtama kappale, joka on miehen yhdessä Steven kanssa tekemä, yllättäen hieman rauhallisempi Maiden-kappale. Biisissä kuullaan hienoa akustista kitarointia ja tunteikasta tulkintaa Brucen toimesta. Dickinson todistaa jo viidenkymmenen vuoden ikää lähestyessä, että kykenee yhä saamaan ne samat kylmänväreet selkäpiihin, ja näin fanilasien turvaamana voinen sanoa albumin olevan parasta Brucea sitten Seventh Sonin. Seuraavaksi kuultava kappale on ”The Reincarnation Of Benjamin Breeg.” Ennakkoon kuultuna kappale oli pelkkä hieno Maiden-biisi, mutta kun sen ensimmäistä kertaa kuuli omassa maastossaan muiden kappaleiden seassa kokonaisuuden osana, oli reaktio hyytävä. Kun Dave Murray tekee kappaleen, kappale on laatua. Niin myös tässä tapauksessa. Pääriffi yksi raskaimmista koskaan, eikö?

Benjaminia seuraa albumin ehdoton huippuhetki ”For The Greater Good Of God.” Juuri tällä tavoin voin uskoa Steve Harrisin näyttävän todelliset kykynsä; albumille mies tekee yksin vain yhden kappaleen, ja kappale on kiistatta levyn paras. Minä olen täysin voipa nostamaan FTGGOG:n kilpailemaan Steven aiempien mestariteosten sarjaan Hallowed Be Thy Namen ja Rime Of The Ancient Marinerin kovaan seuraan. Kappale tiivistää kaiken sen, mikä Maidenissa on niin parasta että tulen hautaan asti vannomaan sen maailman parhaaksi bändiksi. Brucen selkäpiitä karmiva tunnelmointi, kitaroiden melodiavalli, basson maalailut ja raskas, maanitteleva rumputyöskentely.
Onko tässä nyt se kaikkien aikojen kovin kappale?
”Lord Of Light” jatkaa albumia mainiosti, esitellen synkkää melodiointia, raskasta kitarariffittelyä ja iki-ihanaa basson kolinaa. Maiden jyrää heavyjuhlaansa nopeasti, melodioilla ammuskellen, kokonaisuuden laukatessa päämääräänsä kohti määrätietoisesti ja tyylitajuisesti, ilman pienintäkään kauneusvirhettä. Lord Of Light valmisaa viimeiseen koetukseen, albumin päätöskappaleeseen.
”The Legacy” on tähän astisen Iron Maidenin massiivisin kappale, ja vaikka se ei kestoltaan ylitä bändin pisimpiä kappaleita, pääsee se vertahyytävässä tunnelmassaan samaan sarjaan. Alussa uhkaavaa akustista kitarointia, Bruce tarinankerrontaa, ja välillä introkin räjähtää käsiin jättiläismäiseksi oopperaksi. Kun kappale lopulta alkaa jyrätä, on kaikki hyvin selvää. Silmät kiinni ja annetaan musiikin viedä. Kappaleen lopun Maidenmaisen tyypilliset melodiat pistävät melkein kyyneleen silmäkulmaan kauneudessaan, ja kun levy lopulta päättyy kitaran akustiseen sointuun, tätä tahtoo välittömästi lisää.

Neljännellätoista albumillaan Iron Maiden todistaa lyövänsä samaan pyrkijöille luun kurkkuun, edelleen. Bändi ei ole iän myötä menettänyt tippaakaan viehätysvoimaansa ja äärimmäistä tunnelmaansa, vaan pikemminkin aikuistuneena ja kypsempänä pakettina tekee kuulijaan suuremman vaikutuksen. AMOLAD on monessakin suhteessa Iron Maidenin uran huippu, sen kuitaten kahden edellisalbumin kehityskaaren kliimaksin, mutta myös todistaen vihdoin bändin pystyvän ylittämään omat, aiemmat klassikkonsa. Kyllä, nyt päästään siihen osuuteen, jota minä jaksan aina albumista puhuessa jauhaa. ”A Matter Of Life And Death” on allekirjoittaneen mielestä tämän itselleni niin rakkaan bändin ehdottomasti paras albumi. Vaikka 1980-luvulta löytyy pari albumia, joille voi kiistatta antaa arvostelussa täydet pisteet, kiilaa AMOLAD näiden ohitse sillä pienellä erotuksella, että yhtäkään väliinputoajaa ei tältä albumilta voi löytää. Missä on ”Can I Play With Madness” 2006-vuoden Maiden-levyllä?

Olen kuunnellut fanipojan uutteralla tarmolla albumin niin monta kertaa sen ilmestymisen jälkeen, että mahtaako kenties peitota kuuntelukerroissa vanhatkin Maiden-levyt omasta hyllystäni. Nuorena poikana (15v.) sitä silti tiedostaa asiat hyvin, ja se on fakta että Maiden ei porskuta eteenpäin enää kovin kauaa. A Matter Of Life And Death kuitenkin odotuksen aiheuttamine jännityksineen, ennakkotietojen etsimisineen ja lopulta albumin kuuntelun aiheuttamine kylmänväreineen on tunnearvoltaan ehdottomasti tärkein levyni, jota olen valmis vannomaan jo reilun kuukauden ajalta milloin albumi ylipäänsä on ollut saatavilla. Nuorella kaverilla asiat bändifanituksen suhteen eivät ole ihan samanlaisia kun bändiä vuodesta 1984 luukuttaneesta kaverista, mutta se palava rakkaus musiikkia itseään kohtaan voi molemmissa tapauksissa olla hyvin samanlaista.












-------------------------------------------------------------------------------------
Ps: Jos haluatte/jaksatte, verratkaa tätä arvostelua edellissivulta löytyvään hehkutukseen, jonka kirjoitin seuraavana päivänä albumin ilmestymisen jälkeen.

Cheers; Stratocaster.

[cuomi]

Different World
Melko tavanomainen aloitus. Hakkaa kyllä Wildestin aivan kirkkaasti. Adrianin komeaa kitarointia kuullaan pre-choruksessa ja Bruce vetää kertsin hienosti ja korkealta. Jeesh - 4.25

These Colours Don't Run
Intro ei ehkä ole kaikkein toimivin ja itse säkeistö on melko perushuttua mutta pre chorus ja etenkin chorus panevat parastaan. Bruce vielä nykäissyt hienot lyriikat ja väliosa toimii oikein hyvin vaikkakin soolot ei pahemmin säväytä. Tasainen linja jatkuu - 4.5

Brighter Than A Thousand Suns
Mutta sitten räjähtää. Hienosta introsta siirrytään perusjunttaavaan säkeistöön ja ensimmäiseen kertosäkeeseen. Tämän jälkeen päräytetään ilmoille helvetin hieno laukkakomppi ja koko biisi on tästä eteenpäin silkkaa ekstaasia. Sanoitukset menee kirkkaasti Maidenin parhaimmistoon. Janick päräyttää vielä yhden komeimmista sooloistaan. E=mc^ - 5

The Pilgrim
Oikein Gerssimäinen kappale. Kertsi on oikein hieno ja ja tässä on kyllä jotain näppärää. En nyt tiedä mitä. Eeposten seassa vähän hillitympi biisi mutta toimii mainiosti - 4.5


The Longest Day
Tämä biisi ei ihan heti tahtonut aueta mutta tähänkin olen tykästynyt kovasti. Introssa maalaillaan hienosti Omahan tunnelmia ja Bruce laulaa hienon karusti säkeistöt. Kertsissä on fiilistä mutta vielä enemmän fiilistä löytyy pre-choruksesta. Biisin ehdoton huippukohta soitannoltaa, tulkinnaltaan ja sanoituksiltaan. Kaaottista battle meininkiä väliosassa josta löytyy todella hienoja kitaramelodioita ja kranaattikuopista vielä Bruceen ja hienoon kertsiin niin kyllä vitonen napsahtaa kirkkaasti - 5

Out Of the Shadows
Ei hidasta introa. Wöy. Akustista hyödynnetään tässä biisissä hienosti. Säkeistössä hienoa tulkintaa mutta kertsi on vähän vaisumpi. Ei silti valittamista. Sanoitukset on tuttua Brucea, toimii - 4.5

The Reincarnation of Benjamin Breeg
Hidas intro toimii yllättävän hyvin ja pääriffi on parasta Murrayta aikoihin.
Väliosasta löytyy paljon hienoja juttuja ja soolo on perus hyvää Maiden tasoa. Lyriikat on sitten sitä tuttua Harris linjaa, jeesh - 4.5

For The Greater Good Of God
Komea intro ja 'Arryn tällä levyllä comebackin tehnyt kolinabasso. Jeah.
Brucen laulu on kappaleen alussa jotain todella kaunista, hienoa. Tälläista ei ole aiemmin kuultu Maidenissa. Säkeistö on kitarointeineen yksi levyn parhaista ja pre-chorus on yksinkertaisuudessaan prkleen tunnelmallinen. Väliosassa vedellään hienoja kitarakuvioita, soolot tosin vähän tökkivät. Mutta loppuun vielä toistoa sekä pre-choruksen ja Seventhsomaisen mutta äärettömän hienon kertsin muodossa. Tässä biisissä toisto toimii todella hyvin ja biisi tuntuu loppuvan ennen aikojaan. Loppuun vielä todella upea veto Brucelta ja levyn paras ja Maidenin parhaimmistoon lukeutuva biisi taitaa olla tässä - 5

Lord Of Light
Intro on efekteineen perusjeesh kauraa. Sitten pärähtää todella komea riffi a'la H Smith ja säkeistöön lähdetään tunteella. Kertsi ei aluksi tahtonut aueta mutta toimii nyt kuin junan vessa. - 4.5

The Legacy
Janilta voi odottaa laatua. Tämä biisi on kaikessa erikoisuudessaan varsin koukuttava. Ei ole mokoma vieläkään kunnolla auennut joten en osaa sitä edes sen kummemmin analysoida. Mahtipontista ja kitaroista löytyy kaikkea kivaa. Mutta kuitenkin todella mallikas lopetus levylle - 4.5

Keskiarvo 4,63

Kokonaisuutena todella tasainen ja toimiva levy ilman väliinputoajia. Kohoaa omassa listassani kyllä ihan sinne kärkipäähän. Hienoa, hienoa.

[Somekindofmonster]

Tässäpä on nyt arvostelut.net sivustolla tekemäni arvio levystä AMOLAD

Ennen tätä Maiden on tehnyt kolmetoista albumia. 80-luvulla syntyi klassikkoja, niitä mistä Maiden tullaan muistamaan. 90-luvun albumeista voi olla montaa mieltä, mutta etenkin Fear Of The Dark on hieno. En vielä omista Blazen aikaisia levyjä, mutta The X-Factorin olen ajatellut ostaa. 2000-luvulla syntyi paljon hienoja biisejä, mutta etenkin Dance Of Death oli aika hajanainen kokonaisuus ja näistä kahdesta Brave New World oli selvästi parempi. Mutta nyt on ilmestynyt Iron Maiden 14. studio-albumi, joka näyttäisi olevan heidän paras levynsä sitten Seventh Son Of A Seventh Sonin!!

Different World on perus aloittaja. Paljon parempi kuin Dance Of Deathin huono Wildest Dreams. Tämä rokkaa! Kakkos kipale alkaa todella lupaavasti, mutta loput onkin vielä sitä perus-maidenia, mutta soolot, melodiat ja Brucen vokaalit tekevät tästä biisistä erityisen hienon. Biisi numero 3 on varmasti yksi raskaimpia Maidenin tekemiä biisejä. Ehdottomasti levyn parhaimmistoa, eikä biisin pituus häiritse yhtään, saisi olla pitempikin. The Pilgrimissä on loistava arabialainen melodia ja aina kun sen kuulee iho menee kananlihalle. Biisi sisältää myös Gersin upean soolon, muuten muuten biisistä ei oikein meinaa jäädä mitään mieleen. The Longest Dayta on kehuttu lähes joka paikassa ja kyllä se kehunsa ansaitsee, myöskin levyn ehdotonta parhaimmistoa.

Out Of The Shadows vaikuttaa vielä ainakin levyn hiekoimmalta lenkiltä, mutta biisistä löytyy rentoa fiilistä ja siksi sitä onkin mukava kuunnella. The Reincarnation Of Benjamin Breeg on levyn huipentuma. Melodiat ovat todella järisyttäviä ja itse pääriffi se tajunnanräjäyttävä onkin. Yksi parhaimmista Daven tekemistä biiseistä. For The Greater Good Of God on Steven yksin tekemä yli yhdeksän minuutin eepos uskonnon ihanuuksista, loistava biisi. Lord Of Lightin alku on aika kehnoa, mutta kun se riffi alkaa, olen myyty. The Legacy on loistava levyn päättäjä. Akustinen alku on todella hieno, se alku saisi olla vielä pidempi. Kokonaisuudessaan biisi on täydellinen levyn päättäjä.

Soundit ovat parhaimmat aikoihin, vihdoin he löysivät täydellisen soundin. Kitaroita levyllä on paljon, mutta kolmea kitaraa olisi voinut hyödyntää vieläkin enemmän. Brucen laulu on hienoa, eikä korkeatkaan kohdat ärsytä. Brucen laulu on tällä levyllä täysi 10! Steven basso kolisee hienosti ja Nicko on ottanut vanhan virvelinsä esiin ja soitto kuulostaa upealta. Levyn kesto on 72-minuuttia, mutta se ei haittaa yhtään, sillä se aika menee nopeasti!

4.5/5

+Kokonaisuus
+Soundit
+Bändin soitanta ja etenkin Brucen vokaalit

-Sisältää myös tasaisia hetkiä
-Kolmea kitaraa olisi voinut hyödyntää vielä enemmän

[Lowerslave]

Kaipa sitä on sen verran lättyä tullut kuunneltua, että voisi ihan oman arvostelunkin väsätä. Siispä toimeen.

Different World
Tyylilleen uskollisena bändi aloittaa levyn nopealla perusrokkerilla. Heti ensimmäisestä riffistä lähtien täysi meno päälle ja Bruce kruunaa kakun loistavalla tulkinnallaan. Etenkin kertosäkeessä, jossa mennäänkin aika ylärajoille. Ainoa laulupuolen miinus on kertosäettä edeltävä matala väliosa ("Tell me what you can hear..."). Se ei vaan omasta mielestäni sovi Brucelle. Hieman alle kahden ja puolen minuutin vaihdetaan kitaraharmoniaan, jonka luulisi olevan livenä keikkasetin ensimmäinen yleisönlaulattaja. Sen jälkeen onkin Adrianin (?) vuoro vetää soolonsa, joka kuulostaa enemmänkin sellaiselta miehen perusvetäisyltä kuin miltään ikimuistettavalta. Meno on kuitenkin kovaa alusta loppuun ja luulisi, että livenä kappale toimii vielä paremmin.
4-

These Colours Don't Run
Noniin. Eihän sitä ehditty kun yksi biisi kuunnella ja jo aletaan paasaamaan sodasta. Kuultu ennenkin? Ei väliä, toimii aina yhtä hyvin. Biisi alkaa hitaalla hyräiltävällä introlla ja käynnistyy sitten Nickon voimistuvan rummutuksen myötä raskaammaksi renkutukseksi, jonka päälle Bruce vetää upeat säkeensä sotaan lähtevistä Nickon fillien hyppiessä silmille. Hieman toistavan väliosan jälkeen kertosäe todistaa taas Brucen olevan Air raid siren -nimensä veroinen. Kahden säkeistön jälkeen mennään jonkin sortin koskettimilla säestettyyn väliosaan, josta hypätäänkin suoraan sooloon, joka minun korvaani kuulostaa ihan Davelta. Saman väliosan jälkeen matka jatkuu toiseen, vähän hitaampaan sooloon, joka ei omasta mielestäni jotenkin istu taustabiittiin. Sitten seuraakin varma yleisönlaulatusosa, jossa Bruce oo'ottelee jo levylläkin. Vielä kerran upeaan kertosäkeeseen ja sitten intron toiston tarjoaman mahtavan lopetuksen kautta seuraavaan biisiin. Loisteliasta.
4,5

Brighter Than a Thousand Suns
Jo ennakkoon kuultu maratonbiisi alkaa jälleen hitaalla introlla, jonka päälle Bruce laulaa kauniisti ensimmäiset säkeet. Sitten räjähtääkin särökitarat soimaan ja siirrytään yhteen levyn raskaimmista riffeistä. Säkeistöjen laulumelodiat hipovat täydellisyyttä ja "Out of the universe" -väliosa palauttaa hetkeksi taas maan pinnalle, kunnes jyräriffi pamahtaa taas käyntiin ja taas mentiin. Toisen säkeistön jälkeen rauhotellaan vähän pehemämmällä väliosalla, jonka päälle Bruce toistelee biisin nimeä. Sitäkään ei kestä kauaa, kunnes taas jatketaan samaa raskaammilla linjoilla. Seuraa soolo, joka on taas kerran sitä perus-Maidenia. Noniin, laukkaa. Tätä odoteltiin. Bruce pääsee taas kiljumaan korkealta ja kovaa. "All nations are rising" -osa edustaa kappaleen ehkä mahtipontisinta osaa ja sitten silmille ammutaan yksi levyn loisteliaimmista sooloista, liekö Dave, joka soittaa, siltä vähän kuulostaa. Sitten taas tykkiriffit silmään ja matka jatkuu viimeiseen säkeistöön. Tämän jälkeen taas toistellaan "Out of the darknessia" ja biisin nimeä ensin hiljaa ja sitten astetta kovempaa, minkä jälkeen hiljennytään taas intron toisintoon, jonka lopuksi Bruce huokaa viimeiset pohdintansa "Holy father, we have sinned." Tästä se parhaus alkaa. Täydellistä.
5

The Pilgrim
Nickon rummuniskut avaavat tämän hieman itämaisella fiiliksellä alkavan biisin. Itse biisi kuulostaa hieman keskinkertaiselta paikallaan mestariteosten välissä, eikä etenkään kertosäettä edeltävä osa miellytä korvaani juuri lainkaan. Kertosäe on kuitenkin taas sellaista kamaa, että mukana ollaan. Taas itämaisehkon väliosan jälkeen ampaudutaan toiseen säkeistöön, jonka jälkeen on soolon vuoro. Tämäkään soolo ei jotenkin avaudu ja kun taas mennään siihen samaan tylsään väliosaan jää viimeiselle kertosäkeelle paljon pelastettavaa. Taas Aladdin-riffin säestämänä mennään loppuun, jossa kohtaamme jälleen levylle tuttuun tapaan introriffin, johon biisi viimein päättyy. Muuten loistavalla levyllä The Pilgrim vaeltaa jossain keskinkertaisen paikkeilla. Ei vain jotenkin toimi niin hyvin kuin muut. Kuitenkin ehtaa Maidenia.
3.5

The Longest Day
Noniin. Sotaa vaihteeksi. Steven basso johtaa sulavasti levyn tunnelmallisimpaan introon sekä Brucen voimin täydellisyyttä hipoviin säkeistöihin, jotka aste asteelta enteilevät jonkin suuremman tuloa Brucen korottaessa ääntään ja Nickon tullessa aina enemmän ja enemmän mukaan. Sitten mennäänkin läpi helvetin porttien ja kappale räjähtää osioon, jossa Bruce pääsee taas venyttämään huutojaan. Tästä päästään kertosäkeeseen, joka jotenkin mielestäni hidastaa ja ehkä vähän latistaakin kappaleen tunnelmaa, mutta loistaa silti omalla tavallaan. Jälleen tunnelma kattoon ja siitä läpi Brucen iskiessä suoraan toiseen säkeistöön, jonka jälkeen toistetaan taas väliosat ja kertosäkeet. Sitten biisi muuttuu täydellisesti ja edetään rönsyilevään väliosaan, jonka jälkeen ilmoille kajahtavat biisin lailla tunnelmallinen soolo ja sitä seuraava harmoniaosuus. Sen jälkeen taotaan rumpua oikein olan takaa ja toistetaan harmoniat, mikä pohjustaa tien toiselle soololle, joka soundeista päätellen on Daven käsialaa. Hyvä soolo sekin. Taas on aika kertosäkeen ja sitä toistellaankin tämän lähes täydellisen biisin loppuun saakka lopettaen totta kai intron uusintaan. Näissä sotatapahtumakuvauksissa Maiden ei erehdy. Lisää tällaista.
5

Out of the Shadows
Ironista, että levyn ainoa balladinomainen biisi alkaa raskaammin, kuin yksikään muu levyn kappaleista. Siitä siirrytäänkin sitten levollisempaan meininkiin ja lyhyen ja sitäkin upeamman soolon pätkän jälkeen on Brucen vuoro kaunistella ensimmäisellä säkeistössä. Jälleen kerraan kaunis kitarapätkä johtaa meidät kertosäkeeseen, jossa ilmeisesti akustinen- ja särökitara soivat päällekkäin. Toimii hyvin. Homma toistetaan kerran ja sulavasti siirrytään hitaaseen sooloon, joka toimii biisissä loistavasti korostaen koko viisun kauneutta. Sitten taas upeaan kertosäkeeseen. Sen jälkeen taas akustisen ja särökitaran päällekkäiseen riffittelyyn, joka pysyy biisille uskollisesti rauhallisena. Vielä kerran korvia hivellään pariin kertaan kertosäkeellä, minkä jälkeen biisi loppuu rauhallisissa merkeissä Brucen tokaistessa vielä varjon olevan sielun edellytys. On se vaan kaunis kappale, ei siitä mihinkään päästä. Johan tässä alkaa tunteeton 17-vuotiaskin herkistelemään.
5-

The Reincarnation of Benjamin Breeg
Kyseessä on levyn ainakin aiheensa perusteella mystisin kappale, joka alkaa upealla pehmeällä ja verkkaisesti etenevällä introlla, jonka jälkeen Bruce avaa salaperäisellä tulkinnalla osuutensa astetta synkemmän kitaraosion hiipiessä taustalla. Tämän jälkeen käynnistetään ehkä levyn fiilistelevin riffi, joka yksinkertaisuudessaa on mukavaa kuunneltavaa. Säkeistöjen laulumelodiat yltävät sinne samaan osastoon Brighterin ja Longest dayn kanssa ja kertosäekin kiipeää taivaaseen Brucen kertoessa piinatusta Benjamin-parasta loistavalla tulkinnalla. On se kaveri kovan luokan laulaja vaikka äitini ikäinen onkin... Toisen säkeistön jälkeen isketään silmään junnaava väliosa sekä kitaraharmoniat, joita säestetään raskaalla rytmikitaralla. Tämän jälkeen vuorossa on levyn eliitiin kuuluva Daven soolo, joka pistää kyllä omassa kauneudessaa ja loistossaan monen tiluttajan leuan väpättämään. Taas on mahtipontisen kertosäkeen vuoro ja sitä toistellaankin pariin otteeseen Brucen tarjotessa vielä hienon venytyksen loppuun. Sitten biisi loppuukin kuin seinään ja palataa taas kerran introon, mikä näyttäisi olevan jonkin sortin pakkomielle tämän levyn kohdalla. Ei se mitään, toimii sangen hyvin. On tämä biisi kyllä sen kaliiperin tavaraa, että en ihmettele ollenkaan sen valitsemista ensimmäiseksi sinkkulohkaisuksi.
5

For the Greater Good of God
Biisi alkaa Steven bassointrolla, joka tuo mieleen X-Factorin. Pikapuoliin Bruce avaa pelin aivan uskomattoman kauniilla äänellä. Joku sen taisi täällä jo sanoa, mutta Brucen äänessä on tosiaan kaiken muun lisäksi myös kauneutta vaikka muille jakaa. Kauaa ei Brucie- poju herkistele vaan kohta mennään taas korkealla ja kovaa ja johdatellaan biisi teatraaliseen väliosaan. Kuvio toistuu pari kertaa, minkä jälkeen aletaan toistella kipaleen nimeä oikein urakalla. Taas yksi varma yleisönhuudattaja keikoille. Uusi väliosa muuttaa biisin kulkua huomattavasti ja johtaa verkkaisesti alkavaan sooloon, joka kuitenkin loistaa omalla tavallaan. Taas uutta väliosaa ja uusi soolo, joka revittelee hieman edellistä enemmän johtaen Daven tilutteluun, joka kruunaa koko potin. Sitten harmonisoidaan oikein urakalla ja palataan taas kyselemään elämän tarkoitusta ja sen jälkeen toistelemaan kappaleen nimeä. Lopuksi Bruce vetää viimeiset säkeet vielä pari astetta kauniimmin kuin alussa ja yli yhdeksänminuuttinen rutistus saa arvoisensa päätöksen. Pari hieman turhanoloista väliosaa kuitenkin evää tämän biisin pääsyn vitoskerhoon.
5-

Lord of Light
Sitten päästiinkin itse vihtahousuun. Alkuun enteilevä efektitäytteinen intro Brucen laulaessa leppeästi niinikään efekteillä pumpattuna ensimmäisiä säkeitä. Enteilevä tunnelma ei petä ja kohta isketään silmään Adrianin tykitys, joka Brighterin riffin kanssa nousee levyn kärkisijoille. Koko bändi räjähtää mukaan ja Brucekin pääsee taas kiljumaan sydämensä kyllyydestä. Säkeistöt varmaa tappokamaa livenä. Parin säkeistön jälkeen rauhoitetaan hieman ja mennään hidastempoiseen kertosäkeeseen, jonka jälkeen rauhoitutaan oikein kunnolla ja Bruce palaa efektiääneensä Nickon täydentäessä parin säkeen jälkeen laulua täydellisesti sopivalla kompilla. Taas vaihdetaan raskaampaan meininkiin ja kohta onkin upeahkon soolon vuoro. Sitä seuraa kuitenkin Daven parempi soolo, jonka jälkeen menevän väliosan jälkeen mennään taas kertosäkeeseen, joka oikeastaan taitaa olla koko biisin ainoa varjopuoli. Näissä tunnelmissa jatketaan loppuun asti.
4.5

The Legacy
Kappale alkaa kauniilla akustisella kitaralla, jonka pääkke Bruce kuiskii sanansa taas kerran viehkeästi. Puolentoista minuutin jälkeen riffi vaihtuu toiseen akustiseen vastaavaan ja taas mennään enteilevissä merkeissä. Kohta parahtaakin perinteisestä "kaikki tai ei mitään" säröpolitiikasta poikkeava kohta soimaan ja jatketaan samoilla linjoilla. Viimein hieman yli kolmen minuutin introttelun jälkeen itse biisi laukeaa käyntiin tunnelmallisella riffillä ja Brucen upealla tulkinnalla. Sitten pieni väliosa, jossa jälleen akustinen ja särökitara soivat päällekkäin Brucen upean äänen taustalla. Tämä pariin kertaan ja päästään hiukset nostattavaan "Left to all our golden sons" -kohtaan, jossa Brucen ääni on kopioitu muutamaan otteeseen päällekkäin. Tämän jälkeen ilmoille kajahtaa Black Sabbathin Black Sabbathin nopeampaa riffiä muistuttava riffittely, joka johtaa fantastiseen sooloon. Jälleen pari Brucea päällekkäin avaa hyräiltävän laulumelodian, minkä jälkeen harmonisoidaan ja palataan taas laulun pariin. Loppu menee vaihtelevan riffittelyn merkeissä päättyen jälleen akustiseen kitarointiin ja lopulta koko levyn päättävään hitaasti hiipuvaan sointuun. Ehdottomasti Janickin paras biisi mennen jopa Dance of Deathin edelle. Tähän on hyvä päättää yli 70-minuuttinen metallieepos, joka todellakin laittaa odottamaan tulevaa Helsingin keikkaa ja sen jälkeen vielä mahdollisia uusia studioalbumeita. Olisihan se synti lopettaa nyt, kun tällaiseen vauhtiin ollaan päästy.
5

Keskiarvoksi näyttäisi muodostuvan hulppea 4.575, joka nostaa siis kokonaisarvosanan täyteen vitoseen. Vaikka keskiarvo olisi hieman alle neljän ja puolen mennytkin olisin silti kokonaisvaikutelman perusteella nostanut senkin vitoseen. Harvemmin tämän laatuluokan levyyn kuitenkaan törmää. On se vaan ihme, että lähes kolmen vuosikymmenen ja neljäntoista levyn jälkeen sedät nahkahousuissa takovat toinen toistaan parempia tekeleitä. Kuhan vaan jatkaisivat sitä vielä parin levyn verran. Aamen sille.

[Viper]

^Niin, ne soolothan menevät näin:

Different World: Adrian
These Colours Don't Run: Dave - Adrian
Brighter Than A Thousand Suns: Adrian - Janick
The Pilgrim: Janick
The Longest Day: Adrian - Dave
Out Of The Shadows: Adrian
The Reincarnation Of Benjamin Breeg: Dave
For The Greater Good Of God: Janick - Adrian - Dave
Lord Of Light: Adrian - Dave
The Legacy: Janick

Näin ainakin omaan korvaani. Korjatkaa, jos olen väärässä.

[Yrms_]

Pakkohan se on vähän korjata, muuten oikein paitsi The Longest Dayn soolot menevät näin päin: Adrian - Dave

[Edward the Greaat]

^Niin, ne soolothan menevät näin:

Different World: Adrian
These Colours Don't Run: Dave - Adrian
Brighter Than A Thousand Suns: Adrian - Janick
The Pilgrim: Janick
The Longest Day: Dave - Adrian
Out Of The Shadows: Adrian
The Reincarnation Of Benjamin Breeg: Dave
For The Greater Good Of God: Janick - Adrian - Dave
Lord Of Light: Adrian - Dave
The Legacy: Janick

Näin ainakin omaan korvaani. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Itse asiassa tuo These Coloursin Dave soolo taitaa olla Janickin

[trooper]

^Vaan kun ei ole.

[Viper]

Pakkohan se on vähän korjata, muuten oikein paitsi The Longest Dayn soolot menevät näin päin: Adrian - Dave

Voi olla. Täytyy tarkistaa jossain rakosessa. Ja ei, These Coloursin toista sooloa ei kyllä Janick soita minunkaan mielestäni.

[Stratocaster]

EDIT: Nyt pitää kyllä korjailla sanomisiani. Eli These Coloursissa Daveyn soolossa ei ole mitään vikaa, mutta yllätysyllätys Adrianin soolo on miehen perinteisen ulosannin valossa yllättävän kehno.

[-Ossi-]

^ En tiedä onko Janne vai Dave, mutta paska soolo kyseessä joka tapauksessa. Yllätyinkin, kuinka niin kehno soolo tungettiin niin loistavaan kappaleeseen.

Kyseessä on 100%:n varmuudella Dave.

[P.K.]

These Coloursin soolot: Dave -> Adrian
The Longest Dayn soolot: Adrian -> Dave

[Viper]

Kuuntelin ne Longest Dayn soolot uudemman kerran ja kyllähän se viimeinen soundien puolesta Davelta kovasti kuulostaa. Pyydän siis anteeksi ja korjaan virheeni.
Ensimmäisen soolon lopussa tuleva juoksutus ilmeisesti hieman hämäsi. Hyvin murraymainen.

[Iron Fist]

DIFFERENT WORLD 4
Hieno avaus. Be quick or be dead ja Wicker man ovat mielestäni parhaat levynavaajat ja lähellekään niitä ei päästä, mutta jos tätä nyt johonkin Futurealiin vertaa niin onhan tämä lähes mahtava. Varmaan yksi kaikkien aikojen yksinkertaisimmasta Iron Maiden tuotoksista, ja tähän ei varmaan kenenkään kitaristin tarvitse mitään tablatuureja hakea. Sanat ovat täyttä huttua, jos sillä nyt on niin suurta väliä.

THESE COLOURS DON´T RUN 4
Hyvää peruskamaa. Kertosäe tuo mieleen Ghost of Navigatorin, vaikkei nyt ihan samalle tasolle yllä. En voi kuitenkaan olla jo tässä vaiheessa olla puuttumatta kappaleiden pituuteen tällä levyllä. These colours kestää 6:52 ja säkeistöjä on ainostaan kaksi ja nekin on hoidettu kolmen minuutin kohdalla. Sen jälkeen kappale vähän lässähtää. Yksi kitarasoolo riittäisi hyvin ja tuon todella tönkön yleisön huudattamiseksi väännetyn oo-oo kohdan voisi jättää pois.

BRIGHTER THAN THE THOUSAND SUNS 3
Tämä on For the greater good of Godin ohella yksi eniten hehkutettuja uudelta levyltä. Minun asteikolla nämä kaksi eivät kovin korkealle nouse. Tuosta rauhallisen osan jälkeisestä mättöriffistä tulee mieleen joku Megadethin Symphony of destruction, eikä tällainen soundi mielestäni sovi Maidenille. Kappale etenee silti ajoittain oikein mukavastikin kunnes alkaa tämä ”Out of the darkness brighter than the thousand suns” toisto. Myöskin laukkakohta tökkii. Tämä tulee aika useasti skipattua.

THE PILGRIM 5
Hauska intro. Eri osat eivät ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuneet oikein sopivan yhteen, mutta pienen kypsyttelyn jälkeen tästä on tullut yksi suurimmista suosikeistani. Varsinkin itämainen kitaraosio on mahtava. Kyseessä on oikeastaan ykkösraidan ohella ainut kappale, jota ei turhaan ole venytetty vaikka yli viiden minuutin tämäkin menee.

LONGEST DAY 5
Erityisen tunnelmallinen alku, joka antaa toiveita jostain elämää suuremmasta. Sanat ovat mahtipontiset ja hienosti aiheeseen sopivat. Tämä olisi ehdottomasti suurimpia suosikkejani ellei suurin koko Maidenin tuotannosta, mutta jälleen sorrutaan siihen suurimpaan syntiin eli turhaan kappaleen pitkittämiseen. Kitaristit väittävät, ettei heillä ole mitään kilpailutilannetta ja kaikki tehdään kappaleen ehdoilla. Miksi helvetissä lähes jokaiseen kappaleeseen täytyy sitten tunkea kymmenen kitarasooloa, varsinkin kun niiden sisältö on monesti päämäärätöntä tilutusta. Pari minuuttia pituudesta pois ja kyseessä olisi ehdoton klassikko. Hyvähän se nytkin on, mutta täytyy tunnustaa että toisinaan tulee toisen kertosäkeen jälkeen siirryttyä seuraavaan raitaan.

OUT OF THE SHADOWS 4
Alkuun on ilmeisesti laitettu tuo tykitys, koska muuten kipale toisi vielä selvemmin mieleen Children of the damnedin. Brucen laulu on hienoa ja taustalla heitetään hyviä kitarafillejä. Kertosäe on hyvä, samoin ensimmäinen kitarasoolo ja kaikki etenee siihen pisteeseen, että kappaleen voisi jo päättää ja siitä jäisi hyvä mieli. Valitettavasti tähänkin biisiin täytyy vielä tunkea se pakollinen instrumentaaliosa, jonka jälkeen hyvä kertosäekin täytyy pilata hokemalla sitä loputtomiin. Tästä olisi saanut kauniin 3,5 minuuttisen balladin yksinkertaisella rakenteella 2 x säkeistö ja kertosäe, kitarasoolo ja vielä kerran se chorus.

THE REINCARNATION OF BENJAMIN BREEG 3
Tämä kappale ei jotenkin kokonaisuutena toimi vaan se kuulostaa väkisin kyhätyltä. Intro on hyvä ja pääriffi toimii, samoin soolo ja väliosat ennen sitä. Säkeistö ja kertosäe ovat mielestäni jotenkin rampoja. Ehkä se on tuo tuhanteen kertaan käytetty ”save me from myself” kielikuva, joka saa minut viimeistään näkemään punaista. Vähän asian vierestä puhuen en pysty mitenkään ymmärtämään tämän kapppaleen valitsemista ensimmäiseksi singleksi. Sanokaa mitä sanotte, mutta Iron Maidenille kelpaa raha siinä missä muillekin bändeille ottaen huomioon nämä lukuisat kokoelmat, logoilla varustetut kahvikupit ja muu musiikkiin liittymätön krääsä. Siksi minusta siinä ei olisi mitään väärää, jos sitä rahaa haluaisi tehdä houkuttelemalla uusia faneja myös radiosoitolla. Saisi ne kymmenen minuutin jöötit silti levylle tunkea mainetta menettämättä ja ilman puheita itsensä myymisestä. Yleensä radiota kuunnellaan sivukorvalla esim. autoa ajaessa ja tällaiseen tilaanteeseen kyseinen 7:22 pituinen mammutti ei sovi laisinkaan. Voisin kuvitella, että esimerkiksi Out of shadows hieman eri sovituksella toimisi radiossa erinomaisesti.

FOR THE GREATER GOOD OF GOD 2
Alku lupaa vielä hyvää, mutta jälleen kerran Harris tekee sen tavamerkkivirheensä, eli turhaa venyttämistä. Eivät sanat huonot ole, mutta ei tuossa perinteisessä ”onpas tämä maailma paha paikka” pohdinnassa ole mitään niin merkittävää, että siitä tarvitsee liki kymmenen minuuttia runoilla. Itse olen kymmenisen vuotta kitaraa soittaneena aina ihmetellyt miten ihmeessä nämä tyypit pystyvät tuosta jo legendaarisesta E-C-D sointukierrosta vääntämään niin toisistaan poikkeavia ja mielenkiintoisia kappaleita. Nyt on ilmeisesti tullut tässä asiassa raja vastaan. Minusta tuo rämpytys tuolla säkeistön taustalla on yksinomaan tylsää ja puuduttavaa. Kertosäe on kylläkin kuin luotu livetilanteeseen, ja siihen on sentään kirjoitettu taakse hyvä kitaramelodia.

LORD OF LIGHT 5
Levyn kaksi viimeistä raitaa ovat albumin oudoimmat. Aluksi tuo intro ärsytti suunnattomasti, mutta hienostihan se loppujen lopuksi kotoutuu osaksi kokonaisuutta. Taidokasta kitarointia ja kaikki muukin pelaa. Ensimmäinen kitarasoolo on yksi levyn harvoja sooloja, jotka todella jäävät mieleen. Jälkimmäisen soolon olen kuullut varmaan miljoona kertaa aiemminkin. Laulavat vielä Saatanasta mahtavaa, siitä yksi lisäpiste. Muistan kuinka pettynyt olin joskus 13-vuotiaana, kun tajusin etteivät Maiden jätkät olekaan satanisteja vaan kilttejä perheenisiä.

THE LEGACY 5
Todella hieno päätös levylle. Vaikka pituutta taas 9:22 on tässä sentään niin paljon erilaisia ideoita ja osia, että pituus on oikeutettu. Ei tätä oikeastaan edes voisi lyhentää kokonaisuuden kärsimättä. Janick Gersillä tuntuu nykyään olevan kyky tehdä kaikkein omalaatuisimmat ja rakenteiltaan selvästi muista poikkeavat Maiden kappaleet. Dance of Death edelliseltä levyltä oli myös loistava.

Loppuyhteenveto
Minä siis oikesti pidän tästä levystä kokonaisuutena, mutta ehkä olen vaan niin negatiivinen tyyppi että aina tulee haukutuksi. Kyllä tämä on ehdottomasti 2000-luvun paras levy, siis kaikista levyistä. Se voisi kuitenkin olla paljon parempikin. Jotenkin vaan tuo, että hienot kappaleet pilataan turhalla toistolla ja tilutuksilla pistää vihaksi.

Tämä levy on todellinen outolintu ajatellen koko tuotantoa. Hieman yksinkertaistaen minusta tähän saakka jokaisella levyllä on ollut noin viitisen tykkiä, ja loput ovat olleet enemmän tai vähemmän täytekamaa. Uusimmalta levyltä suosikin ja inhokin löytäminen on vaikeampaa. Tämä on hyvä siltä kantilta, ettei koko ajan tarvitse pitää kaukosäädintä käsillä jottei Fugitiven tapaiset kammotukset pääse tärvelemään tärykalvoja. Toisaalta ehdottomat helmet jäävät ehkä sittenkin puuttumaan.

Levy jatkaa puutteistaan huolimatta re-unionin jälkeistä uutta kulta-aikaa ollen tältä ajalta ehdoton ykkösalbumi. Ensi kerralla studioon mukaan tuottaja, joka pistää turhan progeilun aisoihin. Koko mailmankaikkeudussa ei ole ainuttaakaan kappaletta, joka vaatisi enemmän kuin kaksi kitarasooloa. Soitan siis itsekin kitaraa, ja minusta on kiva kuunnella taidokasta ”kitaranvingutusta”, johon en itse rehellisesti sanoen kykene. Maltti on kuitenkin valttia ja liika on liikaa. Kitaristit todistakoot soittotaitonsa ja tyydyttäkööt vingutusviettinsä soololevyillään.

Tuosta Dickinsonin äänestä sen verran, että kyllä Bruce on edelleen hevimailman ykkösmies. Minun korvaani kuulostavat itse asiassa paljon paremmalta nämä nykyiset hieman harkitummat laulusuoritukset, kuin jotkut Quest for firen kiljunnat. Tietysti livenä kone yskii toisinaan jo pahastikin, mutta monet tavalliset kuolevaiset eivät tuossa iässä pysty edes puhumaan kävellessään hengästymättä saati, että juoksisivat parituntisen putkeen karjuen sen mitä kurkusta lähtee. Rumpujen soittoa en ala arvostelemaan, koska siitä en ymmärrä mitään. Harris on ollut mailman ykkösbasisti aina ja on sitä edelleen.

Kitaristit suoriutuvat myös erinomaisesti ja hyviä riffejä viljellään pitkin levyjä. Jotenkin olen vaan aina kaivannut Maideniin vähän hillitympää kitaratyöskentelyä soolojen osalta. Tarkoitan, että jossain Guns N´ Roses biisissä kitarasoolo on kappaleen kohokohta, jota odotetaan. Iron Maidenin kohdalla taas saa aina pelätä kitaristeilta karkaavan mopon käsistä, ja loistavasti edenneen kappaleen muuttumista tilutuskisaksi. Janick Gers on loistava kitaristi ja biisinikkari, mutta silti voisi olla kokonaisuuden kannalta parempi jos hän tyytyisi vain komppaamaan. Kaikki BNW, DOD ja AMOLAD levyt ovat kärsineet samasta ongelmasta eli ylipitkistä kappaleista. Materiaali sinällään on vahvaa ehkä kaikkien aikojen parasta, mutta minä vain henkilökohtaisesti kaipaisin enemmän sellaisia 4 minuutin rokkipaloja. Kun bändissä on vielä Dickinsonin tasoinen laulaja pitäisi hänelle antaa reilusti näkyvämpi rooli, eikä kätkeä lauluosuuksia pitkien introjen ja soolojen taakse. Ehkä sooloja on venytetty siksi, että livetilanteessa laulaja saa lepoaikaa. Levylle kappaleita olisi voinut silti tiivistää. Yhtä kaikki loistava levy on kyseessä ja vahvistaa edelleen Iron Maidenin paikkaa omana ykkösbändinä.


Keskiarvo 4,0