
Slayer kuuluu metallibändien ehdottomaan eliittiin, ja 1980-luvun tuotantonsa jokaisen itseään sivistyneenä pitävän metalliturvan levyhyllyyn. Katkeralta haiskahtavia, uskonnollisesti kantaaottavia, väkivaltaisia filosofioitaan läpi uransa laukonut Slayer on niin ihastuttanut/vihastuttanut porukkaa, ja bändi kuulunee varsin yksinkertaiseen genreen ”sitä joko vihaa tai rakastaa.” Näin myönnän jutun olevan, ja on vaikea arvata kumpaan ryhmään allekirjoittaneen laiha olemus kuuluu? Slayer Ratinassa 2005 oli ensimmäinen metallikeikkani, ja voin sanoa nuoren jannun etsineen kyllä alaleukaansa tomun seasta Slayerin tuuttauksen jälkeen, ja voin taata muiston olevan poltettuna mieleen loppuiäkseni. Siinä sitä tuntee olevansa mies kun kyttää Kerry Kingin saatanallis-perkeleellistä moshausta kaljuineen ja partoineen, kuuntelee Lombardon rumputyötä ja yrittää pitää mielenterveytensä kasassa keikan loppuun asti. MOSH!
Slayer on yksi kunnioitetuimpia metalliyhtyeitä ikinä, ja bändi on saanut anteeksi aikalailla kaikki musiikilliset harhalaukauksensa, ja kiskoo hallit täyteen porukkaa, esiintyy sitten vaikka Kuokkalan Nesteellä. Reign In Bloodin, thrashmetalin raamatun jälkeen pari timanttilevyä vielä ja sitten lopullinen hyppy kurasonnan puolelle, ja eikös sitä 2000-luvun alkuvuosina taas palailtu siihen parhaana tunnettuun kokoonpanoon. Kerry King, Tom Araya, Jeff Hanneman ja Dave Lombardo.
Bändin vuonna 1990 julkaisema Seasons In The Abyss on edellislevyn South Of Heavenin tapaan hitaampaa ja raskaampaa junnaamista; eipä sitä Reign In Bloodin supernopean mättämisen jälkeen olisi ollut järkevää muuta yrittääkään. Kappalemateriaali on Slayermaisen vahvaa, viimeisen kerran täydessä valossa paistattelevaa Teurastusta, varustettuna joka perkeleen piirteellä, joka hyv…loistavalta Slayer-äänitteeltä on löytyvä. Ne riffit, kaksi metallikentän katu-uskottavinta kitarankurittajaa King/Hanneman ja murskaavat riffinsä, kierot ampiais-soolonsa ja tähän päälle vielä Arayan raivokas huutaminen ja Lombardon käsissä asusteleva rumpukone. War Ensemble, ensimmäinen ikinä kuulemani Slayer-kappale joka myös välittömästi pakotti nappaamaan kitaran kouraan ja rässäämään.
Levy on yhtä klassikkoa alusta loppuun, Blood Redin hitaasta synkistelystä War Ensemblen suunnattoman raivon kautta Expendable Youthin, Seasons In The Abyssin ja Dead Skin Maskin kaltaisiin tunnelmointeihin. Väliinputoajaa et levyltä löydä, ja jos löydät, et ole levyä kuullutkaan.
South Of Heaven on jäänyt minulla aina vähän väliinputoajaksi kahden timantin välissä, mutta eipä tuokaan haittaa, niin kauan kuin tällaista tavaraa on tarjolla. Sitä samaa paloa, minkä bändin livenä kokeminen aiheuttaa, ei voi saavuttaa mitään bändin äänitettä kuunnellessa, mutta silti se punainen lanka on huomattavissa kaiken turpaanvedon välistä. Sitä, mikä tässä bändissä koukuttaa aina vaan, ei voi sanoin kuvailla, ja vaikka voisikin, jätän sen jokaisen itse pohdiskeltavaksi.