Teenpäs päivitetyn arvion IMO tähän asti Maidenin parhaasta levystä,
No Prayer for The Dyingista. En aio nyt paneutua niinkään paljon soitannolliseen/vokaaliseen puoleen, vaikka ne ovatkin tällä levyllä todella paljon mieleeni. Keskitytään nyt enemmän fiilispuoleen ja siihen, mitä tämä levy saa minut tuntemaan.
Josko huomenna kuitenkin joku toinen levy veisi tämän paikan...
Tailgunner
Oikeasti, kyllä näitä 90-luvun aloitusbiisejä kuunnellessa tulee väkisinkin äitiä ikävä. Heti kun soittimesta pamahtaa Tailgunner, Be Quick tai Futureal niin fiilis on aivan erilainen kuin yhdessäkään 2000-luvun albumin aloitusnumerossa, jo alun kitararäpätyksestä alkaen tietää mitä tässä haetaan, ilkeää mutta energistä ja toimivaa aloitusbiisiä, juuri sellaista mitä Maidenin pitäisi vielä nykypäivänäkin tehdä. Brucen laulu yhdistettynä jokseenkin epämaidenmaiseen kitaratyöskentelyyn toimii pirun loistavasti, tämän aidomman kuuloiseksi ei Iron Maidenia enää saa. Helvettiin vaan se livesoundin hakeminen+liiallinen syntikka, toimii tämä perkele näinkin!
5 tähteä, jumalauta
Holy Smoke
Iloisesti lähdetään liikkeelle, melodinen HHJJ-riffi ei tässä tapauksessa häiritse kun biisistä paistaa selvä hyvin lyriikoiksi puettu vittuilu läpi. Kappaleesta kuulee sen että ollaan todellakin tehty juuri ja tasan sitä mitä huvittaa, olenkin aina mieltänyt tämän biisin jotenkin tämän levyn sanansaattajaksi, paikoitellen huumoria, suoraa haistattelua trendeille ja dissaajille sekä kuitenkin sanomaa piilotettuna tämän kaiken alle. Juuri tämän takia levy nostaa pintaan sellaisia fiiliksiä mitä muut Maiden-levyt eivät ole saaneet vielä aikaan. Nerokasta.
Soitannollinen puoli hallitsee taaskin juuri sillä aitoudellaan, kuulostaa tasan siltä miltä pitääkin SSOASS:n jälkeen, samaan aikaan nuhruiselta mutta kuitenkin niin raikkaalta. Biisi ei nääs erikoinen ole sävelkuluiltaan. Kertsit ja säkeistöt mm. vedetään samoilla soinnuilla mutta eri järjestyksessä. Tämä biisi on myös siinä mielessä minulle erityinen että tämä oli ensimmäinen biisi joka iski ensimmäiseltä itse hankkimaltani Iron Maiden-albumilta.
4,5
No Prayer For The Dying
Joo, ihme ja kumma mutta tämä biisi edustaa minulle levyn hieman heikompaa osaa. Eipä tämäkään huono ole mutta jotenkin tylsempi kuin muut. Muutamat täällä ovat puhutelleet biisiä Afraidin isoveljenä, minulle ei ehkä tule mieleen sitä mutta kyllähän tämä melko lailla muistuttaa monia muita bändin biisejä. Alun melankolinen kitara ei anna minulle sitä fiilistä mitä ehkä pitäisi, ja mitä monet muut näyttävät saavan. Tämän levyn tuotannollinen puoli ei mielestäni anna tälle biisille täyttä tukea, biisi itsessään toimisi ehkäpä FOTD-albumilla paremmin, juuri sen levyn soundien ja tunnelman puolesta. Valitettavasti tästä kappaleesta ei ole mulla pahemmin sanottavaa, vaikea pala.
Biisinä
4, tällä levyllä
3½
Public Enema Number One
Nimibiisin suvantovaiheen jälkeen päästään jälleen siihen materiaaliin, mikä minulle edustaa parasta ja rakkainta Iron Maidenia. Jo tuon nimen perusteella tietää että tappavaa kamaa on luvassa, sitä oikeaa, aitoa alkuperäistä ja raakaa Maidenia. Aivankuin pojat olisivat 90-luvulle tullessaan kokeneet uuden nuoruuden ja saaneet puhtia kirjoittaa kappaleita jotka ovat tasan tarkkaan Maidenin alkuperäisen sanoman puolella. Kuten muistakin levyn kappaleista, biisistä paistaa läpi oikea agressio ja raivo. Bruce tulkitsee hienot ja suoraviivaiset sanat sillä tyylillä, mikä mun korvaan kuulostaa kaikkein parhaalta. Ei niinkään korkealta, vaan RAIVOLLA! Oikeastaan jo SSOASS:lla oli hieman merkkejä Dickinsonin hiljalleen muuttuvasta laulutyylistä, veteli agressiivisemmin aivan selvästi. No Prayerin musiikillinen anti toi vaan herralle mahdollisuuden käyttää tätä laulutyyliä ilman että se kuulostaisi typerältä. Tuo todella hienon lisän albumin biiseihin. Voisiko yksi syy tämän albumin settilistoista diskaamiseen olla se, että Brucen nykyinen laulutyyli ei sopisi enää biiseihin? En voisi oikeasti kuvitella BD:tä enää vuonna 2006 hoilaamassa Public Enema Number Onea, ehkä kuitenkin vielä joskus.
5
Fates Warning
Kova kama jatkuu, Dejavu-tyyppistä introa pistetään jakoon ja toimiihan tuo, kun ei pidemmäksi venytetä vaan lähdetäänkin melko nopeasti itse meininkiin, riffin kautta lähdetään yhteen mielestäni mahtavimpaan säkeistöön. Tuo laulumelodia tuo aina jonkun mahtavan fiiliksen. Ihanhan tästä tulee mieleen kun kymmenen vanhana kirjastosta NPFTD:n lainattuani ihmettelin juuri tätä biisiä, kuulostipa se ihmeelliseltä silloin. Rytmit joita en ennen Rockbiiseissä ollut tiedostaen kuullut pistivät pään jotenkin niin sekaisin että siitä ei ole toivuttu vielä tähänkään päivään mennessä. Tässähän ihan oikeasti herkistyy. Fates Warning edustaa tänne päin kyllä oikeasti jotain melkein elämää suurempaa, usein biisin kuullessani en keskity itse kappaleeseen, vaan vaivun ihme tilaan. Ei ymmärrä, Maiden osaa.
5
The Assassin
Mitäs sieltä pukkaa? Pask... Eei, onhan tämä sittenkin ihan kovaa kamaa. Kauan kesti että tämän biisin sai kunnolla aukeamaan, erikoisin biisi mitä tältä bändiltä on minun korviin kantautunut. Mutta toimii. Säkeistön rytmitys ja Nickon pirulliset rumpukuviot saavat aina aikaan loistavan olotilan, tähän mennessä on selvää että levyn tunnelma säilyy biisistä toiseen pirun hienona. Biisin kertsi.. No ei aivan niin hyvä kun olisi toivonut, Brucen jopa lievä epävireisyys pistää pienet inhotuksen väreet selkäpiihin, mutta eipä tuo koko biisiä pilaa. Tämä on levyn toinen hieman heikompi vetäisy, voisi hienoisilla sovituksen muutoksina toimia eri albumilla, esim juuri Fear of the Darkilla paremmin. Tämän albumin soundiratkaisut ovat aivan selvästi kääntyneet Public Eneman ja Tailgunnerin tapaisten rykäisyjen hyväksi, tämäntapaisiin hiipiviin biiseihin ei ole saatu aikaiseksi täysin sopivaa tunnelmaa soundien takia.
Biisinä ansaitsisi tämäkin enemmän, mutta tällä levyllä arvosanaksi tulee vain
3½
Run Silent Run Deep
Tuo aloitus, parhaita ikinä. Yksinkertaista mutta niin jotenkin, ah... Tuon biisiin lähdön aikana saa väristyksiä joka ikinen kerta, oli sitten fiilis minkälainen hyvänsä. Onnistuneella tavalla uhkaava tunnelma säkeistön aikana antaa odottaa jotain mahtavaa, ja sitä mahtavuutta tuleekin kertosäkeen muodossa melko lailla kohta, tällä levyllä ei kyllä pre-choruksia/bridgejä pahemmin kuunnella, säkeistöstä suoraan melkeinpä aina upeaan kertosäkeeseen ilman suurempia pidättelyitä, toimii tänne. Tähän biisiin on onnistuttu rakentamaan täysin oikea tunnelma, vaikka biisi on uhkaava, se ei ole Assassinin tapainen ihme rytmillä laahaava kyhäelmä, näin ollen toimii tällä levyllä. Tulipa muuten tämä biisi tässä pari päivää takaperin koulussamme aamunavauksessa, tuntui hienolta kantaa samaan aikaan Iron Maiden-paitaa yllään. Eipä ne kylläkään tainneet sitä tunnistaa...
Ei helvetti kun oli elämys taas, taidanpa lätkästä jo neljännen vitosen
5
Hooks in You
Turhaan parjataan tätä vetoa, toimiipa minulle kovempaa kuin yksikään tämän jälkeen Maidenin väsäämä tekopirteä rallatus tyyliin From Here to Eternity. Gers vetää muuten tuon riffin yllättävän Smihtmäisesti, yllättävää. Kyllä sekin näköjään osaa kompata, tiukkaa kamaa kaikenkaikkiaan. Nopeasti lähtee biisi käyntiin, mikäs sen parempaa. Erityylinen kuin muut tämän levyn menopalat, agressiivinen mutta samalla pirteä, toimii tämä näinkin. Vähän samantapaista juttua haettu kuin Tailgunnerissakin. Ei paska, mutta joku puuttuu kuitenkin.
4+
Bring your Daughter... To The Slaughter
Pistetty sitten ilkeyden huippu tänne loppuun, biisi toimii kuin tuhat volttia (tai aurinkoa) Juuri tämä tekee tästä albumista eniten rakkaan minulle, erilaisuus, tavanomaisiin juttuihin sortumatta jättäminen, biisin lähtö toimii aivan täysillä mulle, juuri sellainen *lentää perseelleen*-tyylinen juttu. Kun biisi laskee säkeistöön, tuntuu kuin vittumaisesti koko biisi jätettäisiinkin siihen ja naurettaisiin päälle, mutta näin ei ole. Yksinkertaiset kitarakuviot yhdistettynä Brucen evil-vokalisointiin saavat silmiisi Lokakuisen paskaisen kadun, jossa Eddie riepottelee tätä singlen kannesta tuttua naista. Mahtavaa siis
5
Mother Russia
Tämä biisi on ollut mulle aina vaikeimpia, kun ei ihan kuitenkaan iske niinkuin pitäisi. Jotenkin liian tönkkö tuo sovitus. Lisää svengaavuutta niin biisi saisi todellakin uusia ulottuvuuksia. Mulle tulee biisistä mieleen hieman Seventh Son of A Seventh sonin ensimmäinen puolisko, ennen hidastusta, juuri sentyyppistä groovea kun olisi vielä saatu mukaan niin biisi olisi ollut täydellinen, kuulostaa tällaisenaan melko hajanaiselta. En tiedä sitten miksi piti väkisin lähteä vielä jotain hieman eeppisempää tekemään, kun No Prayer olisi ollut täydellinen yhdeksän biisin levynä. En nyt kuitenkaan sano että tämä täysi paska on, parempikin vaan voisi olla
3,5
Keskiarvoksi muodostui nyt sitten odotetusti kova
4.4, tämä levy puolustaa kyllä vahvasti ykköspaikkaansa. Matterilla tulee olemaan kova työ, innolla odotetaan...
Half Lives... Eat But Never Kill
. Mutta tämä on parempi, kun uusin aMoLaD
