Primal Fear

[P.K.]

^

Nimenomaan. Oli aikamoista huumoria kyllä seurata Ralphin pilailuja Tuskassa. Ei puuttunut kuin koppalakki ja ruoska niin olisi ollut siinä 1:1 Halford-kopio lavalla.

[Iron Constable]

Mitään ymmärtämättömät hölisee. Surullista.

Kuunnelkaa Seven Seals ja lakatkaa höpäjämästä.

[Haba]

Hienosti iskee Primal Fear, myös mulle tämä uusin Seven Seals on kolahtanut ehkä parhaiten. Kovaa settiä on kyllä bändiltä tullut ennenkin, alkupään levyjen takeltelunkin muututtua kokoajan parempaan suuntaan. Scheepers ehkä ärsyttää joitain, mulle toimii ihan hyvin, vaikka välillä meneekin hieman överiks, mutta väliäkös sillä jos kerran ääntä löytyy !

[Lappis]

Are you ready? Scream for me Low-lifes!

Alustusta sen verran, että Running in the dustin jälkeen odotukset tätä bändiä kohtaan eivät olleet korkeat. Tässä on nyt muutamaan otteeseen kuunneltu Seven Seals lävitse ja katsotaan, mitä ajatuksia se herättikään....

1. Demons and angels

Biisin alkuun lyöty sinänsä aika perusriffi, mutta ihan tarttuva sellainen. Tämän jälkeen taso kuitenkin tippuu. Lauluosion taustariffi on kyllä aikamoista poweria, vaikka PF tällä levyllä nyt ei ainakaan sitä perinteisintä poweria kuitenkaan ole. Selkeät Helloween-vaikutteet kuultavissa tässä riffissä. Scheepers laulaa ....räkäisesti. Siitä pisteet. En olisi kyllä tunnistanut Scheepers-kamaksi, ellen olisi tietoinen miehen laulupestistä.

Kertosäkeestä en osaa oikein sanoa mitään. Meinaa olla aika tyhjänpäiväinen. Minuutti kertsin jälkeen enkä muista edes, miten se menee. Ei mikään hyvän kertosäkeen merkki. Turhan peruskauraa. Tässä tapauksessa positiiviseksi on tosin myönnettävä se seikka, että ei tämä herätä tuntemuksia mihinkään suuntaan.

Toisen kertsin jälkeinen riffittely menee jo kyllä turhankin kliseeksi. Syntikkamelodiaa ja kitara vaihtaa E:stä C:hen. Vieläkö joku kehtaa näitä tehdä, Maidenin lisäksi?
Soolot samalla periaatteella. E ensin ja perään C. Taustalla tietty tukutuku. Ei mitään luovuuden riemuvoittoa, mutta se kait kuuluu tähän musatyyliin.

Varsin tasapaksu ja tylsä avaus.

3

2. Rollercoaster

Ei ihan niin perinteinen HHJJ-aloitusriffi mutta aika lähellä mennään, kiljaisua myöten. Lauluriffi tosin on varsin mielenkiintoinen, persoonallinen. Asia, mitä en olisi uskonut koskaan kuulevani: Primal Fear ja persoonallinen riffi? Ei helvata...

Kertosäkeestä tulee kyllä totaalisesti mieleen W.A.S.P. Ja sehän pitänee laskea plussaksi. Tosin Scheepersin äänestä ei voi edes puhua samana päivänä Mr. Lawlessin kanssa.

Kertosäkeen jälkeinen riffi on kyllä varsin turhanpäiväinen. En oikein tajua, mitä se tuossa edes tekee.

Ja sitten sooloihin...soolo vedetään kertosäeriffin päälle. Eipä oikein mitään sanomista. Hyvin sooloa rakenneltiin mutta klimax unohtui jonnekkin puoliväliin.
E-C-linjaa tässäkin kyllä viljellään kertosäkeessä. Turhauttavaa.

Samaa tasoa kuin eka biisi

3

Seven Seals

Massiivinen aloitus. Mutta kun biisi jatkaa vain tätä peruslinjaa koko ajan( E-C ). Näitä on tehty tuhansia. Manowar on tehnyt ne parhaimmat.

Kertosäkeessä tosin ihan hyvä melodia. Ei ole Maiden tällaista laulumelodiaa tehnyt pitkiin aikoihin, jos koskaan.

Biisin rauhallisuudesta plussaa, ei ole koko ajan sitä perinteistä tukutuku-paskaa.

Soolot...Ei vain lähde. Klimaxit puuttuu. Taitoa tuntuu löytyvän kyllä mutta tyylitaju pätkii.

Kertosäe on kyllä hyvä, se on myönnettävä. Kantaa koko biisin

4

Evil Spell

Tunnelma-aloitus, melkein tulee joku leffa mieleen. Ja tietty genren kliseisiin kuuluen, terssiä käytetään. Kolmea sellaista.

Yllättävän synkkää tunnelmakamaa sen jälkeen, tulee jopa Terminator-teema mieleen. Todellakin plussaa.

Mutta sitten....Tämä on sitä jöötteporia. Rässikomppi jauhaa reippaasti mutta noi kitarasaundit ei sovi tähän hetkeäkään. Liian....tuotettua. In Flames-fanien kannattaa tämä biisi tarkastaa. Melodista rässäystä, jos näin voisi sanoa. Tosin rässiksi tämä on AIVAN liian puhtoista, tuotettua, kliiniä Etc. you name it.

Lauluriffi on muuten saatanan hyvä! Synkkä. Ja lauluriffiä edeltävä rumpalointi/riffi on hiton hyvä.

Välikohta ennen kertsiä tosin on paska. Kertsissä itsessään hyvä laulumelodia. Mieluummin tällaista kuuntelen kuin jöötteporia.

Soolontaustoista kyllä taas miinusta. E-C- stomppauksella, rässikompin jauhaessa. Hivenen luovuutta nyt noihin soolontaustoihin.

positiivinen yllätys tämä biisi, ei voi kieltää. Rässikompista aina plussaa. Ja kyllähän tämä on ihan rässikomppi, ei mikään perinteinen power"rässi"komppi. Lisää tällaista ja Primal Fear eroaa muista saman genren bändeistä merkittävästi.

4,5

5. The Immortal ones

Aika heikko aloitusriffi. Kitaravingutuksista plussaa. Kitaristit vinguttaa melkein kuin Petrucci eli kyllä sieltä jotain taitoa löytyy.

Kertosäe...Niin turhanpäiväistä.

Koko biisi on kyllä valitettavan turha. En mä tästä oikein keksi mitään sanomista, on niin neutraalia kamaa.
HAH, tosta pääriffistähän tulee muuten mieleen Running in the Dust?! Siitä vitusti plussaa!:lol:

2

6. Diabolus

Aika jylhä on alku. Hyvä. Erottaa jälleen PF muista alan orkestereista.

Tosin tämä lauluosio tuo väistämättä mieleen Stratot ja kumppanit. Rumpukomppi hiljaa ryömien, akustista kitaraa ja laulu...lienee taas se genren klisee?
Samoten välikohta jatkaa näillä tutuilla ja turvallisilla kliseillä.

Pitkästä aikaa kuitenkin ihan selkeä kertosäe, siitä plussaa jälleen.
Mutta nämä kliinit klisee-kohdat saisi kieltää jo lailla. Koko tämä rakenne on sellainen, että se alkaa tympimään. Eikö lahjaklkaat muusikot saa itsestään enempää irti vai mennäänkö tarkoituksella sieltä, missä aita on matalalla? Tai sitten, kuten olen todennut, tässä genressä ei ole varaa kokeilla mitään uutta. Mene ja tiedä.

Ja sitten nämä helvetin puheet vielä...Strato teki tämän jo Visions-kappaleessaan ja varmasti joku vielä aiemminkin. Aikamoista kliseesoppaa siis keitellään. Valitettavaa koska Primal Fearilla tuntuisi olevan paukkuja tehdä jotain uutta.

Soolossa on taas kovaa yrittämistä ja paikoitellen ehkä päästäänkin johonkin, mutta kun ei.
Hyi helvetti?! Soolo jatkuu ja tukutuku-linjalla. Aika järkyttävän kuuloista suoraan sanottuna.

Jotain massiivista eeposta tässä on selvästikkin rakenneltu. Osittain onnistuu, mutta noi kaikki totaalikliseet pilaa biisiltä paljon.

3.

7. All for one

Biisi starttaa noin miljoona kertaa tehdyllä akustisella kitarariffillä. Ei todellakaan mikään omaperäinen riffi kyseessä. Kielen päällä pyörii vastaava riffi toiselta bändiltä, en vain nyt saa sitä päähän.

Ja sitten mentiin kurakaareen. Toi kiljaisu....ei saatana. Riffi jälleen valitettavaa keskitasoa, mutta tälle genrelle se on kyllä erilainen kuin mihin on totuttu. Jaha, tutu linjat: E-C-A-H-C-D-E. Yllättävää.

Biisissä mainittiin sana " everywhere " ja välitön hymy hiipi naamalleni.

Välikohta ihan vastaava kuin Maidenin Nickon tekemässä biisissä eli New Frontierissa. Kitarakuvio täsmälleen sama.

Täytyy kyllä sanoa, että mikä tästä tekee muka metallimusaa? Ei tämä ole raskasta hetkeäkään. Tämän biisin aikana tuo tunne iski päähän.

PF goes to Dream Theater tässä seuraavassa riffissä. Aika heikko on tosin yritys ja itse riffikin ihan turha tähän biisiin. Ei kyllä istunut biisiin hetken vertaa.
Sooloista en viitsi enää edes kommentoida. Ei toimi.

Aika turha on tämäkin biisi.

2

8. Carniwar

Alku jälleen aika synkkää. " The valley of darkness..." biisin aloitussanat
Jopa on taas klisettä.

Hyi saatana tuota Ralfin kirkumista. Ei vittu. Järkyttävää eunukkisettiä.

1

Loppulevy alkaa olemaan sellaista tasoa, että mä en nyt jaksa kuunnella enempää tätä kamaa.

Kaikesta huolimatta varsin positiivinen yllätys. Tosin Running in the dust-biisistä ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.

Levyn ehdoton yllättäjä ja kohokohta kaikessa jöötteporissaan Evil Spell. Levyllinen tuollaista ja Primal Fear voisi nousta tasolle, mistä se ei ole uskaltanut edes uneksia.

Pisteytyksessä käytetty Primal Fear-asteikkoa. Deathin 4 ja Primal Fearin 4 eivät ole siis sama asia

Muutama ei niin perinteinen powerbiisi sai minut vakuuttuneeksi, että PF ei ole kuitenkaan ihan sitä kliseisintä powerpaskaa kuten kotoinen Stratomme.

Ei taida PF vieläkään nousta kuitenkaan ihan mun ykkösbändien joukkoon

[Terminator X]

^Vittu ku repeilen

[Ipe]

Ja sitten mentiin kurakaareen. Toi kiljaisu....ei saatana. Riffi jälleen valitettavaa keskitasoa, mutta tälle genrelle se on kyllä erilainen kuin mihin on totuttu. Jaha, tutu linjat: E-C-A-H-C-D-E. Yllättävää.

Biisissä mainittiin sana " everywhere " ja välitön hymy hiipi naamalleni.

Kiitos tasokkaista jouluaaton "hymyilyistä", odotetaan vielä niitä paria vikaa biisiä innolla.

[Sugar Daddy]

Evil Spell

Tunnelma-aloitus, melkein tulee joku leffa mieleen. Ja tietty genren kliseisiin kuuluen, terssiä käytetään. Kolmea sellaista.

Yllättävän synkkää tunnelmakamaa sen jälkeen, tulee jopa Terminator-teema mieleen. Todellakin plussaa.

Mutta sitten....Tämä on sitä jöötteporia. Rässikomppi jauhaa reippaasti mutta noi kitarasaundit ei sovi tähän hetkeäkään. Liian....tuotettua. In Flames-fanien kannattaa tämä biisi tarkastaa. Melodista rässäystä, jos näin voisi sanoa. Tosin rässiksi tämä on AIVAN liian puhtoista, tuotettua, kliiniä Etc. you name it.

Lauluriffi on muuten saatanan hyvä! Synkkä. Ja lauluriffiä edeltävä rumpalointi/riffi on hiton hyvä.

Välikohta ennen kertsiä tosin on paska. Kertsissä itsessään hyvä laulumelodia. Mieluummin tällaista kuuntelen kuin jöötteporia.

Soolontaustoista kyllä taas miinusta. E-C- stomppauksella, rässikompin jauhaessa. Hivenen luovuutta nyt noihin soolontaustoihin.

positiivinen yllätys tämä biisi, ei voi kieltää. Rässikompista aina plussaa. Ja kyllähän tämä on ihan rässikomppi, ei mikään perinteinen power"rässi"komppi. Lisää tällaista ja Primal Fear eroaa muista saman genren bändeistä merkittävästi.

4,5

Mitä mä sanoin? Tiesin, että Lappis pitää Evil Spellistä. I knew it goddamn, I knew it!

Ei voi parempaa joululahjaa tulla kuin tuo arvostelu. Tätä odotettiin, ja tulihan se sieltä vihdoin, vielä tutulla Lappis-laadulla. Salute!

[Haba]

Olihan loistava arvostelu, kannatti odottaa...Kyllä sai hyvät naurut, tai no, ainakin pari kertaa hymyilin Voiko Primal Fear-fanit paljon parempaa joululahjaa toivoa!?

[Pentelesh]

^ Voi, hää arvostelis loppuun tuon Seven Seals levyn sekä tekisi Nuclear Firestä arvostelun.

[Haba]

^Niin, aivan, eihän projektia voi keskenkään jättää. Eli kansa haluaa lisää, vähintään Seven Seals loppuun...

[Iron Constable]

Thanx Lappis ! Ollaan samaa mieltä ainakin Seven Seals-kappaleen kertosäkeestä, kantaa ja tarttuu. Sen suuntaista kommenttia tuli kuin arvelinkin, vastaanottoelimemme ovat hieman eri tavalla viritetyt Mutta vaivaa olit nähnyt ja siitä pisteet, muusikon ajatuksia on aina hauska lukea, vaikka niistä ei paljoa ymmärräkkään, mulle nuo E:t ja C:t putoaa edelleen. Mutta mä kestän tämän vaivani kanssa.

Jylhiä sovituksia tosiaan levyllä on, kuten Lappiskin mainitsee. Levyn soundit ja nuo sovitukset toimivat loistavasti hyvillä vehkeillä kovaa kuunneltuna, tulee kummasti ulottuvuuksia. Lappis pitää tauon ja sitten levy loppuun ja toisen kimppuun ? Siinä olisi vähän perinteisempää poweria ja KUNNON kiljahduksia verrattuna tähän Seven Sealsiin, jossa Ralf on räkäisempi kuin koskaan ja musiikkikin vähemmän poweria. Eli kurakaari-kommentit saattaisivat lisääntyä Lappiksen tekstissä, josko mies edes loppuun asti kestäisi

[Iron Constable]

Tässä kootut mietteet SEVEN SEALS-levystä. Tasaisen hyvä lätty, jolla yksi täydellinen ja kaksi muuta loistavaa biisiä, loput tulevat sitten tasaisen hyvinä perässä. Heikkoa lenkkiä ei ole, digipak on hienon näköinen ja soundit on viilattu viimeisen päälle, joka semmoisista tykkää. Minä tykkään. Sekoitus perinteistä ja poweria hyvin tuotettuna, soitettuna ja laulettuna. En keksi, miksi tämä pitäisi jättää kauppaan ?

PRIMAL FEAR - SEVEN SEALS

Demons & Angels

- Aika teatraalinen ja massiivinen alku. Sitten mennään enemmän tukutukutuku-linjalle, Ralfin laulu on yllättävän räkäisen kuuloista. Räkäinen ote jatkuu myös kertosäkeessä, toki hieman välillä hellitään ylevämmillä äänillä, mutta perushyvää kauraa on kyseessä kuitenkin. Aika yksinkertainen aloitusraitahan tämä on, suoraan asiaan ja silleen. Kertosäe on kyllä oikeastaan aika hyvä, pidän etenkin rumpalin pellien kilistelystä, se aina puree muhun. Kolmen minuutin jälkeen fiilistellään vähän koskettimilla ja palautellaan kappaleeseen elokuvamaista uhoa, kunnes täräytetään kitarasoolot ilmoille. Taatun turvallista, ilman suurempia neronleimauksia. Kokonaisuus kuitenkin toimii, vaikka kappaleen pituutta olisi voitu ehkä hivenen karsia. Aivan lopussa Ralf palkitsee kunnon kiljaisulla, mutta pidättelee vieläkin. Hmmm. 9-

Rollercoaster

- Kivan kuuloisella riffillä ja kitaroiden vienoilla Wylde-kiljahduksilla aloitellaan. Ote on hieman keveämpi kuin aloitusraidassa, toisaalta kappaleeseen on saatu ilmavuutta ja avaruuden tuntua. Kertosäkeen alustus on hyvä, itse kertosäe on hieman heppoinen Burn-Burn toisteluineen. Kertosäettä seuraa mainio ja jykevä riffittely ja eteenpäin jatketaan aika tasapaksulla tempolla. Laulumelodia pitää mainita erikseen, oikein monipuolista työskentelyä tässä kappaleessa. Kitarasoolot ovat takuuvarmaa tavaraa, kuten koko levyllä, taustalla toistellaan kertosäkeen teemaa, ei uusia innovaatioita siinä. Hieman heikompi kakkosbiisi, onneksi loppuu sopivasti. Lopussa Ralf venyttelee äänijänteitään hienosti, viimeinen 10 sekuntia riffitellään ja jyrätään hienosti kappaleen päätökseen. 8½

Seven Seals

- Mahtipontinen ja onnistunut intro, jotain tamburiinin tapaista heilutellaan myös. Ralf astuu kuvioon jo 20 sekunnin jälkeen rauhallisella ja tunnetta tihkuvalla äänellä, alarekisteriään käyttäen. Laulumelodia on suorastaan loistava ja tunnelmaa nostetaan aina yhteen minuuttiin, jonka jälkeen tulee aivan mielettömän upea nousu kertosäkeeseen, niin Ralfilta kuin bändiltä. Nerokas oivallus, joka tarttuu kuin miljuuna kärpästä siihen yhteen pieneen paperiin. Kertosäettä dominoi Ralfin huikeat vokaalit ja se on muutenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoista mannaa korville. Kertosäkeen jälkeen toistetaan sama kuvio kuin alussa ja uusinta-otos kertsistä tulee sopivan nopeasti. Kitarasoolot ovat sopivan rauhalliset, kappaleen luonteeseen sopivat. Soolojen jälkeen hellitään kuuntelijaa kertosäkeen toistolla kunnes äkkiä huomaankin, että alun teema toistetaan lyhyesti ja biisi häipyy kaukaisuuteen. Juuri näin, parhautta on turha venyttää. Pois vaan ja repeat kehiin. 10

Evil Spell

- Evil-kuoroa taustalle ja kitarat tunnelmoivat hienosti jonkun ihme triangelin pimputtaessa taustalla. Intro loppuu kumeaan rummun jyskyttelyyn ja 1:06 iskee helvetti valloilleen. Tämä on nyt sitten se rässikomppi. Hyvin takoo, ei voi muuta sanoa. Meno on Primal Fearin mittakaavalla melkoisen hurjaa. Kertosäe on simppeli, hoetaan hieman venyttäen kappaleen nimeä ja päätetään homma Ralfin karjuntaan ja rumpalin sekä kitaristien yhteiseen hepulikohtaukseen, joka by the way, kuulostaa pirun hyvältä. Kolmen minuutin jälkeen alkavissa kitasooloissa on hieman Kimalaisen Lennon meininkiä, eli melkoista ampiaiskitaraa pukkaa. Taustalla huomaa hyvillä laitteilla sen munkkikuoron vienosti puhkumassa, hyvä efekti, joka saattaa monesti jäädä huomaamatta. Loppuun kiirehditään ja tuttua teemaa toistaen. Hengästyttävää menoa, TOIMII. 9

The Immortal Ones

- Raskas riffi alkuun ja kappaleen käynnistyessä se murjoo edelleen taustalla. Zakk Wylde vierailee jälleen kitaristien mielissä, siihen malliin päästellään irtonaisia ääniä kitaroista. Kertosäe keventää tunnelmaa ja rumpali kilistää aivan aloitusraidan malliin peltejänsä. Tuplabasaria ei ole liiemmin tähän asti viljelty, nyt sellainen, mutta kovin rauhallinen, takoo taustalla. Tervetuloa vaan, we´ve been missing you … Sooloissa venytellään kieliä kovasti ja jälkimmäisessä osiossa myös muu bändi innostuu melkoiseen tykitykseen. Simppeli kertosäe jauhaa biisin kohti loppuaan. Jännä kaksijakoinen kappale, toisaalta melkoisen raskasta riffiä, mutta kertsin ja sen kohtuullisen usean toistamisen takia yleisilme on kuitenkin oudon kepeä. 8½

Diabolus

- Spektaakkelin tapaista olisi tarjolla. Introssa on itämainen fiilis, vienolla mutta viehättävällä tavalla. Koskettimilla luodaan tunnelmaa ennen Ralfin tunnelmallisia ja salaperäisyyttä tihkuvia vokaaleja. Pieni nostatus, Ralf laulaa venyttäen ja vajaassa kahdessa minuutissa päästään tyylikkääseen kertosäkeeseen. Tunnelma on koko ajan melko rauhallinen ja mystinen. Kappale jatkuu samoissa merkeissä ja pitää edelleen otteessaan, neljään minuuttia vedellään samoja latuja kunnes on aika soolojen. Oho, sieltä tuleekin viuluntapaista ja klassinen (joku sanoisi kliseinen) möreä miesääni, joka miettii syntyjä syviä. Sitten vihdoin kitaristit päästetään valloilleen ja soolot ovat hyvät, joskin ehkä hieman tavanomaiset, kunnes 05:05 kohdilla aletaan tiluttelemaan oikein kunnolla, kappaleen tempoa nostetaan hetkellisesti ja tähänkin järkäleeseen saadaan sopivaa piristystä. Kahdeksaa minuuttia kohden edetään toistamalla kolmannen kerran kappaleen kantava teema, viimeinen minuutti fiilistellään eri soittimien ja kertojan avustuksella. Ehkä sittenkin hieman liian yksinkertainen kestoonsa nähden ? 8½

All For One

- Sekunnin lyhyempi ( 7:53 ) kuin edellinen, nimestä voisi jo huolestua, mutta…Akustinen kitara aloitaa karkelot, sitten Ralf ! Nyt tulee tunteella ja tyylillä mutta kas, 1:08 katkaisee akustisen tyylittelyn ja polkaisee melkoisella karjahduksella kappaleen ihan eri tempoon. Riffit jyrää ja kohta kitarat vetävät oikein näppärää tilulilulilua, täsmälleen noin pitää soittimia käyttää. Ennen kahta minuuttia muutetaan poljentoa jälleen ja riffit asettuvat taustalle tiiviimmäksi matoksi, Ralf vääntää omia nappuloitaan hieman eri asentoon ja homma etenee asenteella. Kertosäe on sitten biisin nimeen vannova metalliveljeyden ylistys, eipä siinä mitään pahaa. Kertosäkeen jälkeiset kitarat ja neljän minuutin kohdalla alkava rumpalin paukutus ynnä sitä tukevat jykevät riffit, jotka sahaavat päätä kahtia, toimivat erinomaisesti. Kitarasoolot painavat riffit taustalle ja melkoisen kuulaalla otteella edetään. Mainio kitarointi jatkuu parisen minuuttia hieman tunnelmaa koko ajan kasvattaen, kunnes vedetään kertosäe vasta toisen kerran ja riffitellään vielä kerran. Hienot loppukitarat ja lopetus yleensä. Tästä pitkästä kaksikosta tämä oli selvästi parempi, mainio kappale. 9+

Carniwar

- Tämäkin biisi alkaa erittäin mahtipontisesti, Ralfin laulettavaksi kirjoitettu sanoitus on melkoisen perinteistä heavytekstiä, mutta tyylillä tulee sekin. Kertosäe perustuu CARNIWAR-murinaan noin tuhannen helvetin sikiön suusta, jonka päälle Ralf vetäisee todella kovaa ja korkealta. Soolo-osuus on melkoisen repivää matskua, niskaan tulee räimettä oikein kunnolla. Loppu tulee oikeastaan todella nopeasti, kuoro vuorottelee vokalistin kanssa ja kyllä ainakin karstat lähtee laulajalta, jos sellaista on päässyt kertymään. 3:17 ja peli on ohi. Tässäkö tämä, hiukka jäi hölmistynyt olo. 8

Question Of Honour

- Outo pianointro alkuun ukkosen jyrähdyksien kera, tuo pimputus ei kuulosta edes kovin hyvältä. Sitten vähän kehitellään rumpalin johdolla, pimputtajan rankaistessa taustalla koko ajan ja jees jees, minuutin jälkeen pamautetaan ilmoille hyvin perinteiset power-kitarat, tuplana tällä kertaa. Laulumelodia ei vakuuta aivan heti, Ralf vetää raspiäänellään sieltä jostain äänialansa keskeltä, nostaen hieman kertosäkeeseen. Hieman ponnettoman tuntuisesti edetään, kunnes kolmen minuutin kohdalla tempoa nostetaan ja paukutetaan rumpua oikein kunnolla. Seuraava laulumelodia on oikeastaan aika huono, onneksi lyhyt, sitten onkin vuorossa basson möyrinää ja koskettimien dominoima väliosa, jossa tunnelmoidaan mahtipontisesti aina viiden minuutin kohdalla tuleviin hyviin kitarasooloihin asti. Kyllä nämä kitaristit osaavat hommansa ja ainakin minulle tämän levyn anti niiden osalta on toiminut hyvin, kuten tässäkin. Lopussa ei esitetä mitään erikoista, on pakko antaa tuomio. Heikon lenkki levyn pitkien biisien joukossa, vaikkei huono ole tämäkään. Hieman liian perinteinen ja koeteltuja ratkaisuja hyödyntävä kappale. 8+

In Memory

- Nimestäkin voi päätellä, että alku menee akustisissa sävyissä. Ensimmäinen laulettu säkeistö on taas rauhallinen ja tunnelmoiva, jotenkin sitä vaan odottaa, että koska rysähtää ! 1:00 kohdalla kappaleen voimaa lisätään vähän, mutta balladinomainen tunnelma säilyy edelleen. Pienoinen nostatus jatkuu ja rumpali tulee mukaan, kuulostaa kuitenkin siltä, että ukolla on ainakin toisessa kädessä vispilä, siksi kevyttä tapailua hänen työskentelynsä on. 2:20 kohdalla päästään kertsiin asti, siinä revitellään aivan hitusen, mutta yleissävy pysyy kuitenkin aika kevyenä. Kitarasooloista tulee mieleen joku 80-luvun ehdoista hard rock-orkestereista. 3:30 jälkeen tulee pieni suvanto, jonka jälkeen palataan kertosäkeeseen. Kyllähän Primal Fear noudattaa kappaleissaan aika ennalta arvattavaa kaavaa, mutta ei tuo haitanne, jos kappaleet ovat tätä tasoa. Rauhallinen lopetus hienolle levylle. 8

[Haba]

^Totesit tuolla jossain topicissa, että Edguy-nimi levyn kannessa tarkoittaa aikalailla varmasti laatua. Samaa voi sanoa sun arvosteluista. Näkee taas, että oot vaivaa nähny, ja mikäs siinä kun kynä sivaltaa terävästi ja mielenkiintoisesti...ja mielipiteet ovat vielä aika lähellä omiani ! Loppulevy on hieman heikompi kuin todella loistava alku ja keskiväli albumista, sinnekin olisi kaivattu vielä ehkä killeriä, vaikka hieno ja rauhallinen päätös In Memory paikkansa täyttääkin.

Yksi, ja ehkä tärkein, hyvän arvostelun merkki täytyy olla se, että lukiessa oli lähes pakko pistää pienen tauon jälkeen Seven Seals soimaan!

[Iron Constable]

^Itestä alkoi tuntua tuota kirjoitellessa, että menee toistoksi, kun on tullut noita pyöräyteltyä. Mutta ehkei sittenkään. Täytyy ottaa vähän erilaistakin tavaraa käsittelyyn ja kokeilla välillä vähän lyhyempää kaavaa. Toisaalta, tuo tyyli menee jo aika lailla kivuttomasti, vaikka aikaa viekin. On vaan tosi hyvä tapa tutustua levyyn todella syvällisesti, kun samalla kirjoittaa ja laittaa koneelle sen, mitä päässä liikkuu kuunnellessa. Esim. Metal Churchin The Dark oli todella outo kirjoittaa, kun kyseessä periaatteessa läpikotaisin tuttu levy vuosikymmenten takaa. Mutta niin vain siitäkin sai irti uusia juttuja.

Mulla oli tuossa taukoa Seven Sealsin kuuntelussa ja se ehkä näkyy aivan hirveän hehkuttamisen puuttumisena. On hyvä ottaa välillä vähän etäisyyttä. Jos taso olisi jatkunut loppuun asti alun ja puolenvälin vetojen tasolla, kyseessä olisi ollut todella legendaarinen levy. Nyt jäädään vähän siitä, mutta onhan tuo siltikin hieno kuuntelukokemus, joka kerta !

[Haba]

^Jep, kyllähän varmasti juuri Primal Fearin albumit ovat vaikeitakin siinä mielessä arvostella, että niistä ei kuitenkaan niin monipuolisia ja -syisiä kappaleita löydy. Ehkäpä tämän bändin arvosteluista eivät saa oikein mitään irti erityisesti ne, jotka eivät ole kyseistä levyä tai bändiä kuulleet. Tarkoitan tällä sitä, että Primal Fear-arvostelua ei hirveällä mielenkiinnollla lue, jossei bändistä mitään tiedä, kun taas joidenkin bändien musiikki tekee arvosteluista sellaisia, että niitä lukee ihan mielekseen, vaikkei bändiä tietäisikään.

Jaa-a, vaikea selittää tuota asiaa meikäläisen lahjoilla, ei meinaa onnistua sitten millään...

[Iron Constable]

^Hyvä pointti. Kyllä mä ainakin tajusin. Nämä ovat tosiaan vähän kaksijakoisia juttuja. Itselle tutun levyn arvostelu jonkun toimesta antaa yleensä kimmokkeen kuunnella levyä "uusilla" korvilla ja vertailla omia fiiliksiä toisen kommentteihin. Toisaalta taas jos bändi on outo, sopivasti kirjoitettu juttu saattaa aiheuttaa kiinnostuksen nousun ja tutustumisen bändiin. Kenties jopa rahanmenoa...

[Haba]

^Aivan, ja tässähän tulee mukavasti tämä erilaisuus esille. Kuinka itselle vielä hyvinkin tuore levy, vaikkapa tämä Seven Seals, ja sitten vastapainoksi esim. ikivanha Piece of Mind, voivat uusine arvosteluineen tuoda jonkun tuulahduksen siihen omaan kuunteluun. Kun lukee jonkun toisen arvosteluita eri-ikäisistä albumeista, niin on jännä huomata, kuinka vanhatkin levyt voivat aueta täysin erilaisesta näkökulmasta, tai pienimmillään voi kiinnittää huomiota siihen "piilossapysyneeseen" kahden sekunnin bassomelodiaan ennen toista sooloa. Mitä vanhempi ja enemmän kuunneltu levy on, siis se mistä löytää jotain uusia jippoja, niin samalla se todistaa niin arvostelun onnistuneisuuden aina vain paremmin, kuin myös itse albumin säilyväisyyden ja tehokkuuden.

Mutta pistetäänpä hieman asiaakin, eli Primal Fear on vahvistettu ensi kesän Wackeniin, yhdessä Gamma Rayn kanssa. Ja onpa huhua Helloweenistakin...

[Lappis]

^ Voi vittu

Pitää mennä kyllä eturiviin repeilemään Running in the Dustille

[Haba]

^Hyvinhän sä sovit sinne saksalaisten powermetalistien joukkoon, go for it !

[Iron Constable]

Rautaneito Ralf Scheepers / Primal Fear- Fan Club tarjoaa kaikille muistutukseksi elävää kuvaa ja ääntä Primal Fearin viimeisimmältä Seven Seals-levyltä. YouTube vähän avittaa

Mitä ne kaksi kaunista naista siellä rumien saksalaisten keskellä tekee, en tiedä, mutta Evil Spell jyrää silti, kotona ja puutarhassa. Seven Seals nyt vaan on klassikko muutenkin kuin videon salihousujen takia. Hankihan nyt Lappis vähitellen se uusi äänikortti niin pääset nauttimaan näistä helmistä !

EVIL SPELL ->http://www.youtube.com/watch?v=5cFQ6IuA ... mal%20fear

SEVEN SEALS ->http://www.youtube.com/watch?v=b5h4fx3Q ... mal%20fear

[Sugar Daddy]

Jumalauta! Löysin sen!

RUNNING IN THE DUST (LIVE)

Asking for some dollars for the HAIJEMAAAAA!!!

Lappis, älä sano, että sulla on vieläkin se äänikortti mäsänä.

Vitun kovaa kamaa! Ihan helmi pätkä, meikä on ihan fiiliksissä! HAIJEMAA, goddamn, HAIJEMAA!

Kieltämättä yksi heavy metallin huippuhetkistä! No doubt about that.

[Made of Iron]

Jumalauta! Löysin sen!

RUNNING IN THE DUST (LIVE)

Asking for some dollars for the HAIJEMAAAAA!!!

Lappis, älä sano, että sulla on vieläkin se äänikortti mäsänä.

Vitun kovaa kamaa! Ihan helmi pätkä, meikä on ihan fiiliksissä! HAIJEMAA, goddamn, HAIJEMAA!

Kieltämättä yksi heavy metallin huippuhetkistä! No doubt about that.

No nyt ymmärän miksi tämä biisi ei ole välttämättä kaikkien suurin suosikki. Onneton biisi yhdistettynä karmeaan lavaesiintymiseen ja tulos on tämä.

Näköjään jotkut tykkää tästäkin, pitäisköhän perustaa bändi...

[P.K.]

Hahahahhaha. Vitunkovaakamaa666. Ja kyllä! Tuota karmeutta on todistettu livenä Tuskassa 2005. Ei jumalauta. Ralfilla oli vieläpä kaikista hinttimäisimmät lavakuteet koskaan; musta kumitoppi ja nahkahousut. Lievästi sanottuna tipahdin maahan kun bändi iski lavalle. Ja kyllä, tonkin klassikon vetivät... Ei hirveästi pystyny mitenkään pokkana kattomaan Primal Fearia.

[Sugar Daddy]

^Vittu mä haluan Primal Fearin keikalle!

[Jussi K]

^ Hiton hyvä keikkahan se oli, sellaista hittien ilotulitusta kuin Angel In Black, Final Embrace, Nuclear Fire, Metal Is Forever & Suicide And Mania ei mitkään Nowenit pysty tarjoamaan

Tuo nyt olikin setin tylsin biisi, mutten käsitä mistä sen kulttimaine täällä juontaa juurensa