Bruce Dickinson – Accident Of Birth
01.
Freak 4.16
02.
Toltec 7 Arrival 0.37
03.
Starchildren 4.17
04.
Taking The Queen 4.49
05.
Darkside Of Aquarius 6.42
06.
Road To Hell 3.57
07.
Man Of Sorrows 5.20
08.
Accident Of Birth 4.23
09.
The Magician 3.54
10.
Welcome To The Pit 4.43
11.
Omega 6.24
12.
Arc Of Space 4.18
Accident Of Birth on Bruce Dickinsonin neljäs sooloalbumi ja kolmas lajissaan miehen Iron Maidenista lähdön jälkeisistä albumeista puhuttaessa. Accident Of Birthilla Bruce hylkäsi edellislevyjen vahvan uusiutumisentarpeen ja palasi rehellisen heavy metalin pariin, napaten samassa kelkkaan vanhan Maiden-toverin Adrian Smithin. Accident Of Birth kuuluu yleisen mielipiteen mukaan The Chemical Weddingin ohella Dickinsonin soolotuotannon ehdottomaan parhaimmistoon. Luulen, että Accident on myös ensimmäinen vanhojen Iron Maiden-diggareiden täysin vakavasti ottama Bruce-albumi, kahden ensimmäisen ollessa rockahtavampaa ja kevyempää tavaraa, kolmannen levyn, Skunkworksin maalaillessa taas tyystin kokeilevimmissa maisemissa.
Tiimiin kuuluvat vokalisti Dickinsonin ja kitarasankari Smithin lisäksi tuottajanero Roy Z toisessa kitarassa, Eddie Cassillias bassossa ja David Ingraham rummuissa. On sanomattakin selvää, että kun Adrian Smithin ja Roy Z:n kaltaisista muusikoista on puhe, ei Brucella ole ongelmia taustavoimien suhteen. Eivätkä basisti Cassillias ja rumpali Ingraham häviä ollenkaan näille kahdelle nimekkäämmälle kollegalleen, vaan jokainen muusikko antaa levyllä parastaan ja se kuuluu lopputuloksesta. Niin parhaiden Dickinson-levyjen, parhaiden Iron Maiden-levyjen kuin ylipäänsä parhaiden levyjen tapaan Accident Of Birthinkin perimmäinen pointti piilee ennen kaikkea vahvassa kappalemateriaalissa, jota bändin intensiivinen työskentely tukee parhaalla mahdollisella tavalla.
Albumin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi kaksikko Dickinson/Roy Z:n käsialaa, Adrian Smithin nimen löytyessä myös muutaman kappaleen krediiteistä. Bruce Dickinsonin kädenjäljestä huomaa täydellisen taiteellisen vapauden, joka ymmärrettävästi eroaa suuresti Iron Maidenissa vallinneista, Steve Harrisin dominoimista olosuhteista. Tämä ilmenee äärimmäisen vahvan kappalemateriaalin ja kauttaaltaan tasokkaan kokonaiskuvan kautta, ja minun on suureksi ilokseni ilmoitettava, että jopas olen minäkin jaksanut innostua Brucen soolotuotannosta jo pelkästään tätä yhtä albumia nyt analysoidessa ja tutkaillessa. Kiinnostus vanhan ilmasireenin omaa ulosantia kohtaan on ollut heräilläkseen jo pidemmän aikaa, mutta nyt luulen kipinän todella iskeneen. Eivätköhän nuo mokomat ilmesty jokainen hyllyyn.
Accident Of Birth edustaa myös soundeiltaan perinteisen koulukunnan tasokasta heavy metalia, kitaroiden muristessa raskaasti, tuplamelodioiden ja sankarillisten soolojen maustaessa kokonaisuutta parhain mahdollisin tavoin. Kokonaisuus on hyvässä balanssissa, ja alavireisten kitaroiden ja Brucen korkean äänen huikea yhdistelmä tekee kirjavan kokonaisuuden kuuntelusta vielä nautittavampaa.
En usko, että monikaan ymmärtää, enkä minäkään aiemmin ymmärtänyt, millainen aarre meillä tässä on käsissämme, voidessamme nauttia Bruce Dickinsonin rehellisestä, henkilökohtaisesta tilityksestä, ilman Iron Maideniin liittyviä paineita. Tästä ei heavymeteli rehellisemmäksi muutu. Aitoa tavaraa alusta loppuun.
Freak
Albumi alkaa erikoisella tavalla raskaissa merkeissä rehellisen heavyriffittelyn ja alavireessä runnovien kitaroiden parissa. Heti kättelyssä paljastuu iloinen perusidea, joka mahtaa kuulua niin että ”tämä toimii”. Kappale jyrää eteenpäin vailla suurempaa huolta huomisesta ja Bruce työntää oman kapulansa kärryyn ja todistaa heti kuka mahtaakaan olla paketin pomo. Dickinsonin itsevarma asenne tekemisiinsä on aina kiehtonut minua, ja mm. kokeilevamman, ja yleisöllekin kinkkisemmän Skunkworks-tavaran äärellä Skunkworks Liven perusteella Bruce todella paneutuu asiaansa, itsevarmasti kuin mikä ja omaan asiaansa uskoen. Tämä korostuu niin hyvässä kuin pahassa, miehen soolokaman loistaessa varmuudellaan, ja toisaalta Iron Maiden-kuvioissa luoden välillä tunteen, että Brucen ajatukset ovat jossakin muualla kuin bändin yhteisissä kuvioissa.
Minusta tuntuu, että Brucella on ollut usein henkilökohtaisella tasolla tarvetta todistaa omaavansa runsaasti Maidenin ulkopuolista sanottavaa, ja miehen soolokappaleet ovatkin riittäneet minulle todisteeksi siitä, että sanomaa todellakin riittää, ja sen laatu on sitä mitä mieheltä on sopiva odottaakin.
Freak on kiistatta hyvä kappale, joka on kuitenkin sointuratkaisuiltaan lievästi omituinen, ollen kuitenkin samalla hallitsemattomasti eteenpäinkaahaava rehellinen heavyjyrä, joka onnistuu johdattelemaan kuulijan levyn ajatusmaailmaan mallikkaasti sisään. Nimensä mukaista tavaraa, haha!
4/5
Toltec 7 Arrival johdattelee sujuvasti seuraavan varsinaisen kappaleen pariin.
Starchildren alkaa huomattavan raskaissa merkeissä kitaroiden ruhjoessa jälleen loistavaa riffintynkää. Vaikka The Chemical Wedding onkin kielisoitinten ohella raskainta Dickinsonia koskaan, riipaisee meininki varsinkin Starchildrenissa hyvin läheltä, eikä Accident Of Birthin paljon tarvitse hävetä nimekkään seuraajansa maineenkaan valossa.
Maukkain instrumentillinen yksityiskohta minulle Brucen myöhemmässä, heavymetal-tuotannossa ovat ehdottomasti kahden kitaran harmoniset riffimelodiantapaiset, joita viljellään siellä täällä kokonaisuuden herkulliseksi mausteeksi. Paikoin melodiat vetävät ohi jopa Maidenin vastaavista, mikä on jo kova kehu, onhan kyseessä yksi brittiläisen kansanaarteen suurimmista tunnusmerkeistä. No, ei ihme että kehut siirtyvät väistämättä Brucen suuntaan, onhan muuan Hellraiser Adrian mukana porukassa omalla tyylitajuisella ja raskaalla panoksellaan.
Mitenkään eeppisistä kappaleista ei Accidentin kohdalla puhuta, vaan biisit on murjottu sopivan ytimekkääseen muottiin turhia paisuttelematta. Brucen kohdalla moinen tuntuu sopivan kuin nalli otsaan, Maidenin lyhyemmistä kappaleista tuntuu puuttuvan sitä jotakin. Heh, jatkuvaa Maiden-vertailua mutta eihän moista voi välttää, jos kuuluisan bändin kuuluisan keulakuvan projektista puhutaan, kitarassakin kun häärii sentään maailman paras kitaristi? Raskaista riffeistä löytyy myös huomattavaa melodiaa, joka tuntuu olevan nykyään raskaammassa riffittelyssä hiljalleen katoava luonnovara. All hail Z & H!
4.75/5
Taking The Queen tarjoaa ensimmäisen “hengähdystauon” keskittyen rauhaisampaan tunnelmointiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Tunnelmaa kasvatellaan rauhallisen itsevarmasti mehukkaan kitaroinnin ja Brucen aina yhtä sykähdyttävän tulkinnan siivittämänä, ja kokonaisuus tyydyttää korvaa suorastaan hämmästyttävästi. Rauhallisimmissa kappaleissa Bruce on kerennyt allekirjoittaneelle jo todistaakin kyvykkyytensä, ja pakkohan moinen hyve on myöntää. Tämä rauhallisempi vetokaan ei ole venähtänyt ylipitkäksi, vaan vajaaseen viiteen minuuttiin on mahdutettu kaikki mitä kappaleella onkaan sanottavana, mikä on pelkkää plussaa, biisin ollessa juuri vaatimansa pituinen ilman, että mitään kaipaisi lisää tai ilman mitään ylimääräistä.
Sanoitukset näkyvät liikkuvan tutun Brucemaisen pohdiskelevilla vesillä, mikä on suorastaan ilo todeta, onhan miehen sanallinen ulosanti halki uran ollut antoisaa seurattavaa, mitä nyt allekirjoittaneella on usein suurehkojakin vaikeuksia tulkita tätä vierasta kieltä. No, oma moka, mikäpäs tuosta. Bruce se on joka määrää. Laulumelodia on varsin kaunista kuunneltavaa sekin, ja kertosäkeessä se kaikki vasta kulminoituukin. Kappaleelle on annettava
4.5/5, yksinkertaisesti siksi, että seuraavilla kappaleilla tunnelma vaan jatkaa nousemistaan, joka puolestaan kielii vain albumin yleistasosta.
Darkside Of Aquarius on jo levyn pelottavinta antia, sen ollessa yksi ehdokas albumin parhaan kappaleen paikalle. Kauaa ei alussa odotella ennen maukkaan rumpaloinnin siivittämän riffin käynnistymistä. Sama kuvio jatkuu Brucen tulkitessa tarinaansa kokonaisuuden päällä liitäen. Ovat muuten pirun hyvät nuo rumpusoundit, ja itse kannutuskin tyylikästä ja varmasti tonttinsa hienosti täyttävää. Kertosäkeentapainen on eräs albumin kohokohdista, ja kertsiä seuraa herkullinen kitaramatto. On se Smith vaan epeli. No, eikai sekään partaveikko ihan yksin näistä kaikista ole vastuussa.
Brucen soolotuotantoa (vielä varsin vähän) kuunnelleena olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka tasokkaasti studiossa on saatu aina kappaleen vaatima tunnelma kohdalleen. Tässä suhteessa Accident Of Birth ei todellakaan ole mikään poikkeus, vaan esittelee yleisölle kahdentoista kappaleen (yhdentoista varsinaisen) kokonaisuuden ilman sen suurempia kommervenkkejä, jättäen myös kuulijan reagoinnille tilaa. Kokonaisuutta ei ole vesitetty kaikensortin kikkailulla ja efektoinnilla, ja vaikka esim. Maidenkin pitää kyseisen ominaisuuden vähissä, on tämä albumi jollakin tapaa erittäin helppo kuunnella heti ensi metreistä lähtien. Kappaleen lopussa tarjoillaan jälleen melodista riffittelyä kitaroiden muristessa tyylikkäinä kuin perkeleet, kokonaisuuden lipuessa pikku hiljaa pois hienoisen sooloilun siivittämänä.
5/5
Road To Hell oli ainut kunnolla levyltä tuntemani kappale ennen sen kuulemista, ja kyseessä taitaapi olla albumin paras kappale. Tässä biisissä juuri kiteytyy se kaikki mikä Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin yhdessä kirjoittamissa kappaleissa on niin hyvää. Alkaen tarttuvasta alkuriffistä, jatkuen murskaavan voimakkaan säkeistön kautta upeaan kertosäkeeseen tehokkaasti johdattelevasta väliosasta. Meininki ei ota laantuakseen, vaan eteenpäin paahdetaan säröine päivineen ihailtavan tehokkaasti. Kyseessä taitaa vielä olla albumin eniten Maidenia muistuttava kappale, jollakin omituisella tavalla, mutta tätäkin kappaletta arvostellessa huomio kiinnittyy esim. Abductionin tapaan uskomattoman hienon melodiseen kertosäkeeseen. Kertsit Bruce on osannut aina tehdä kappaleen kohokohdiksi, tästä esimerkkinä miehen omasta katalogista vaikka Kill Devil Hill, Tattooed Millionaire ja Iron Maidenin tuotannosta klassinen Powerslave.
Adrian Smithin uskomattomasta tyylitajusta kielivä soolo tapping-osuuksineen kaikkineen sinetöi lopullisesti kappaleen suunnattoman arvon, ja erityisesti Maiden-fanin näkökulmasta on iso virne naamalla herkullisen syyllistä myöntää kyseessä olevan aivan loistava Bruce-kappale, jolle ei pahemmin vertaista taida löytää. Riffi toteuttaa perinteisestä melodiantajun multihuipentumaa, joka Adrianin ja Brucen yhdessä tekemissä kappaleissa on jo suorastaan tavaramerkki. Road To Hellissa on kaikki mitä kappale tarvitsee, sähköisestä alkuriffistä tarttuvan kertosäkeen kautta häkellyttävän hyvään sooloon asti. Respect!
5/5
Man Of Sorrows jatkaa ensiluokkaista saagaa jonka Darkside Of Aquarius aloitti. Kappale alkaa rauhallisemmissa merkeissä, ollen albumin toinen, syvällisempää tunnelmointia sisältävä ”välipala”. Näissä Bruce on aina kotikentällään, ja kylmänväreet hiipivät väistämättä pitkin selkää tällaista tavaraa kuunnellessa. Brucen ikuinen suurin vahvuus kaikista, loistava laulumelodia jatkaa kulkuaan Man Of Sorrowsilla. Taustalla kuullaan myös vähän viulusoittimen tapaista, mikä ei suinkaan vähennä kappaleen arvoa vaan tekee siitä jylhemmän ja voimakkaamman oloisen paketin. Kohta suurin sankarini Adrian Smith panostaa tunnelmointiin parhaalla osaamallaan tavalla, ja luikauttaa peliin hienon soolon. Bruce jatkaa syyttävään sävyyn tunnelmointeja tulkiten ytimekkäästi kappaleen värikästä lyriikkaa. Tuleekohan kellekään tästä mieleen Iron Maidenin tuore Out Of The Shadows? Olin huomaavinani pientä yhtäläisyyttä sillä erotuksella, että tämän laulumelodia voittaa kilpailijansa helposti.
4.75/5
”man of sorrows, i won´t see your face
man of sorrows, you left without a trace
Accident Of Birth, jo The Anthologylta tutuksi tullut kiero nimikappale iskee heti tajunnanräjäyttävällä riffillä ja tällä kertaa virkistävästi efektoitu Bruce mainion äänensä kanssa hyökkää päälle. Maidenmainen kitaraharmonia, ja avot. Kohta kuljetaan kohti sitä itseään, melodiaa ja murskaavaa riffiä vuoronperään sylkien. Pakko pistää kehut suorastaan vihaisesti muriseville kitaroille. Roy Z on mies paikallaan, kitaroiden soidessa joka tapauksessa äijien oman tatsin mukaisesti, maukkaan raskaasti. Bruce on tässä(kin) kappaleessa oma uskomaton itsensä. Kertosäe jää omituisesti kummittelemaan mieleen, ja minäkin hyräilin tätä varmaan viikon verran samalla ympäriinsä huidellen, ja vasta tätä albumia eilen korkatessani tajusin että täältähän tuo mokoma oli mieleen jäänyt. Riffittelyssä on ehkä hieman kahdeksan vuotta myöhemmän katujyrän Abductionin tyyliä, kitaroidessa jyrätessä raskaasti eteenpäin herätessä välillä melodisissa merkeissä. Tämä on näköjään muodostunut itselleni Accident Of Birthin kitarabiisiksi, jollainen pitää aina jokaiselta itseääkunnioittavalta albumilta löytyä. Tästä biisistä on helppo kaivaa esiin kaikki maailman kitaratekniset yksityiskohdat! Onpas tuo Roy Z:kin tyylikäs soolokitaristi, vaikka edustaakin allekirjoittaneen yleensä vierastamaa salamannopeaa tyyliä. Herra Z on itseasiassa tehnyt sellaisen vaikutuksen, että vastaavaa kuulee mieluusti lisääkin.
Kertosäe on kappaleen ehdoton ”kantava voima” ja tukipilari, jonka ympärille kappale viehättävästi rakentuu.
5/5
The Magician alkaa duurivoittoisella riffinrypistyksellä, ja käy suoraan asiaan ilman sen kummempiä esittelyjä. Säkeistö menee kitaroiden osalta puhtaalla ”yksi sointu + riffi” yhdistelmällä, joka usein ilmenemisestä huolimatta toimii Brucen soolotavarassa suorastaan pelottavan hyvin. The Magicianin kertosäe tuo minulle mieleen jonkun toisen bändin, ja ehkä jonkun biisinkin, mutta en saa mitään päähäni. Kappale tuntuukin olevan eräänlainen kevytmielisempi veto synkistelyn väliin, ja toimii sellaisenaan ihan hyvin, vaikkei albumin parhaimmistoon hyppääkään. Molemmat kitarasankarit paiskaavat Maidentyyliin omat soolonsa peräperään, soolojen ollessa oikeastaan kappaleen selvät kohokohdat. Voisi kuvitella, että tämä biisi toimii livenä hyvin, tai ainakin paremmin kuin levyllä. Pääriffi toistaa vähän aikaa itseään ja Bruce kiskaisee pakolliset, aina kehuttavat tulkinnat ja siinäpä se kappale sitten onkin.
Ei tämä huono ole, mutta ei anna henkilökohtaisella tasolla paljon mitään, ollen kuitenkin sinänsä mukavaa kuunneltavaa, joka ei päädy skipattavaksi. Silti pienoinen lasku putkelle, jonka Darkside Of Aquaris aloitti ja joka huipentui Accident Of Birthiin. Ihan OK-ralli, ei tästä sen enempää voi oikeen mitään sanoa.
3/5
Welcome To The Pit alkaa Adrianin kynäilemällä riffillä, joka on miehen perinteisen ulosannin tuntien yllättävä vaisu esitys. No, käynnistyyhän se riffi sieltä ja rummut seurailevat kitaraa toimivana yhdistelmänä. Laulumelodia ja rytmitys seurailevat myös riffiä, luoden omituisen tunnelman. Heh, tunnelman, jonka mukana ei ensimmäiseksi laula mukana. Laulumelodiat ovat oikeastaan halki kappaleen hyvin omituista antia verrattuna pariin albumin ”klassiseen” raitaan, tai edes perinteiseen tasoon, mitä Brucelta on oppinut vuosien varrella odottamaan. Welcome To The Pit taitaa livahtaa samaan osioon The Magicianin kanssa. Osastoon, jonka kappaleet eivät joudu albumia kahlatessa skipattaviksi, mutta jotka eivät anna ajateltavaa myöhemmälle ajalle senkin jälkeen kun albumi on jo kotelossaan hyllyssä.
The Magician ja Welcome To The Pit taitavat siis jäädä ainoaksi notkahdukseksi albumin yleistasoltaan loistavan materiaalin joukossa. Tämä ei kuitenkaan luo ikävällä tavalla särmää albumikokonaisuudesta nautittavuuteen, kuten Iron Maidenin tapauksessa usein käy, esimerkkinä Seventh Son Of A Seventh Son albumin totaalinen tunnelmanlaskija Can I Play With Madness. Kyllä nämäkin kappaleet jaksavat omalla painollaan kantaa loppuun asti, mutta sattuvat olemaan vain liian kovassa seurassa. Heh, melkein jokaiselta levyltä voi löytää omat tällaiset kappaleensa, ja kyseessähän on ihan inhimillinen ilmiö. Ehkä Accident Of Birth olisi ollut vielä parempi albumi kymmenellä kappaleella varustettuna. Vai olisiko sittenkään?
3/5
Albumin rakenne on hyvin selvä. Alkunostatus – keskiosan timantit – pieni tasaus – loppuhuipennus. Accident Of Birthin loppuhuipennus on kappalekaksikko Omega ja Arc Of Space, jotka jättävät albumista varsin mainion maun suuhun.
Ensiksi mainittu
Omega alkaa melodisen lauluntapaisen siivittämänä, ja akustista kitarointia mausteenaan kappale käynnistyy Brucen hypätessä mukaan totuttuun tapaansa. Heh, jos kiinnittää huomiota, huomaa, että kappaleen sointukulku on perkeleen miellyttävä, ja melodia iskostuu nuppiin pelottavan selvästi, myöhemmäksi ajaksi hyräiltäväksi, tottakai! Pari maukasta lickiä Adrianin kitarasta, ja toisen säkeistön kimppuun. Tässä kappaleessa Bruce todella ON kokonaisuutta hallitseva kuningas, joka suorituksellaan ikään kuin muistuttaa, kenen albumilla tässä ollankaan. Bridge ennen kertosäettä on suorastaan teatraalinen, särökitaroiden myötäillessä Brucea parhaalla mahdollisella tavalla. Bassotyöskentely on toki myös ensiluokkaista, ja rumpujen kera pelaavat yhteen pirun hyvin. Unohtuu vaan mainita, soittavathan herrat Smith ja Z samassa bändissä. Anteeksi pojat, se oli tällä kertaa kohtalonne!
Soolo on tällä kertaa huomattavan rauhallisempi esitys, suoranainen sävellys sävellyksen sisässä, ja tunnelma on ensiluokkainen. Heh, hehkutusta riittää, mutta minkäs teet kun on kyseessä näinkin vahva albumi. Soolo muuttuukin yhtäkkiä tyylipuhtaaksi heavy metaliksi hienon riffittelyn ja sankarillisen soolonjatkeen parissa, ja pää sen kun heiluu. MOSH!
5/5
Arc Of Space on albumin yksi ehdottomista kohokohdista, ja vaikkei Omega kappaleena olekaan huonompi, onnistuu albumin päätösraita vangitsemaan mukaansa ainutlaatuisella tavalla. Kappale kulkee alussa eteenpäin hyvin yksinkertaisella mutta pelottavan toimivalla ääni ja kitara-yhdistelmällä, kitaran iskiessä väliin omia mausteitaan. Heh, eivät jää kitaramieheltä huomaamatta vaikka itse Bruce Dickinson laulaa päälle! Tässä kohtaa albumianalyysia on melkein paikallaan todeta, että hieman olen hämmästynyt Brucen äänentasosta Accident Of Birthilla. En ole kuullut näin hyvää Bruce-laulantaa koskaan, ja luulen, että vain 1980-luvun Maidenklassikot voivat päästä samaan. Vapautuneisuudesta se johtuu, perkele, sanokaa mitä sanotte.
Kappaleen lyhytikäinen kitarasoolo on lajissaan ainutlaatuinen, espanjalaistyyppinen liruttelu, joka ikään kuin vahvistaa kappaleen tunnelman. Mitäs tästä pidempiä enää visertelemään. Arc Of Spacelta löytyy maailman hienoin laulumelodia, eikö? Onpas vaan riisuttu kappale kitaran ja ennen kaikkea äänen kertoessa kaiken tarpeellisen. Tämä on jälleen sitä Brucea, jotka vielä jälkipolvillekin kuiskaillaan kunnioittavaan sävyyn.
5/5
Mainion albumin keskiarvoksi muodostuu loistava
4.45.
Albumin hyvyys ei tullut minulle varsinaisena yllätyksenä, onhan näistä suitsutettu milloin mitäkin ja The Chemical Weddingista vielä enemmän. No, jälkisanoihin voinen lisätä vielä muutaman sanasen.
Accident Of Birth on monellakin tapaa albumi, jota Iron Maiden ei 90-luvulla tehnyt. Iron Maiden-vertailu on melkein välttämätöntä, tekihän tämä pirulainen bändistä niin suositun kuin se onkaan. Accident Of Birth on mainio osoitus vapaan miehen rehellisen ulosannin tasosta, joka voi olla parhaimmillaan uskomatonta. Neljännellä albumillaan Bruce palasi takaisin perusasioiden äärelle, puhtaan heavy metalin pariin, ja piti huolen siitä että nimensä jää, jos ei nyt maailman, niin ainakin heavy metalin historiaan. Accident Of Birth iskee tiskille kahdenlaista tavaraa. Raskaampaa metallia, ja vastapainona rauhallisempaa tunnelmointia, jotka muodostavat yhdistyessään tämän yksinkertaisesti mainion albumikokonaisuuden.
Maailman kovimpana Adrian Smith-fanina minun on pakko sanoa, että H oli kyllä sitä mitä odotinkin. Maailman paras kitaristi?! HELL YEAH! Tällä kertaa Adrian ei ottanut sävellyksellisesti suurta roolia, eikä näin tapahtunut kyllä The Chemical Weddingillakaan, mutta onhan se nyt ymmärrettävää. Roy Z kun juurtui Brucen soolomateriaaliin kiinni jo Balls To Picasson aikoihin. Adrian Smith ei ollut varsinaisesti levyttänyt heavya sitten Iron Maiden-aikojensa ja vuoden 1988 Seventh Sonin. Miehen touhuilut ajanjaksolta 1989-1997 käsittivät kitaransoittotauon lisäksi leppoisaa poprockia ASAP:n kanssa, ja Psycho Motelin kanssa sitten ilmeisesti jotain hardrockintynkää. Jokatapauksessa, Accident Of Birth oli myös Adrianin paluu metallikuvioihin, ja tästä paluusta kun tulee kohta kymmenen vuotta täyteen, on turvallista todeta että siinä olisi raskas maailma paljon menettänyt jos Adrian ”H” Smith olisi jäänyt ikuisesti sinne puutarhaan ruohonleikkuria työntelemään. Brucen ja Adrianin yhteistyö on ainutlaatuista, kuultaisiinpa sitä lisää vielä sen yhden albumillisen verran. Olosuhteet Brucen soolopuitteissa ja Iron Maidenissa kun taitavat erota toisistaan aikalailla.
Helvetin hyvää työtä, all hail Bruce & Co.! Seuraavan kaksikymppiseni sijoitan väistämättä The Chemical Weddingiin. Kunhan saan tuon mokoman Tyranny Of Soulsinkin siirrettyä vielä suurennuslasin alle.
Bruce Dickinson:
Accident Of Birth (1997) - 4.45
). Tämä on niistä paras. Eipä tähän muuta tarvitakkaan kun upea kertsi, Bruce, piano ja Adrianin hieno soolo.
. Onko Bruce lainaillut teksteihinsä enemmänkin Crowleyta? Tietääkö joku?
) lukenut.
