Nyt kun olen luukuttanut tuota Keeper Of The Seven Keys Part II:sta nämä neljä päivää on levy auennut jo sen verran, että voi siitä jotain arvosteluakin esittää.
Levy alkaa Invitation-introlla, joka ei nyt mitenkään erikoinen ole, mutta ei mitään täyttä schaisseakaan. Keeper ykkösen Initiation iski minuun tosin jotenkin enemmän, mutta ei tämäkään mikään huono ole. Ja heti kun sen viimeinen nuotti kuolee, alkaa aivan uskomaton tapporiffi. Eagle Fly Free aloitta varsinaisen biisimateriaalin kyllä sellaisella lennolla, että hyvä kun mukaan ehti. Uskomattoman hienoa riffittelyä. Myös sanoitus iski heti. Kertosäe nostaa tunnelman yläilmoihin ja Kiske vetää kyllä sellaisella voimalla, että jo hieman vahvempaakin hirvittää. Sitten alkaa soolokohta joka on (Lappista lainatakseni

) aivan tolokuton. Ensin vetää Hansen ihan mukavan venyttely-soolon, jonka jälkeen kaksikko Weiki ja Kai tiluttavat todella hienoa melodiaa. Marcuksen bassosoolo on myöskin todella maittava ja sen jälkeen päästetään taas Weiki vauhtiin. Ja mieshän pistää vettä kiukaalle. Hienon kuuloista. Vaan eipä se siihen loppunut. Sitten on Ingon vuoro pistellä liikkeelle rumpusoolo. Hyvä sekin, vaikka ei leukaa ihan lattiaan tiputakkaan. Kelpo kannuttelua. Kokonaisuutena kappale on todella upea, ja aika looppina se on tässä soinutkin. Siihen ei vain voi kyllästyä. Noh, eteenpäin.
You Always Walk Alone on ihan kelpo vetäisy. Alkuriffi on todella hieno ja lupaa paljon. Ikävä vain, että ihan kaikkea ei toteuteta. Sanoitus ei varsinkaan oikein tahdo toimia. Kertosäkeen melodia on ihan mielenkiintoinen, mutta kappale ei kyllä oikein tahdo kantaa. Ihan ok-biisi kuitenkin. Levy on siis alkanut varsin lupaavasti.
Sitten lähtee levyn ilman muuta hauskin kappale, Rise And Fall. Eihän siinä voi olla nauramatta, kun Kiske kajauttaa: "A little dragon could spit fire, but never so for something bad. He didn't knew nights desire to throw a lance into his head."
Hyvät sanoitukset. Ehkä tosin vähän turhankin pirteää, varsinkin kertsissä, mutta muuten oikein hyvä kappale. Eihän metallissa nyt aina synkistellä tarvitse.

Dr. Stein taasen on levyn häröin biisi. Jos edellisessä oli paikoitellen hieman piripäiset sanoitukset, niin tässä on kyllä vedetty jo ihan kunnolla yli. Hyvä kappale. Tosin muistuttaa jossain mielessä aika paljon edellistä. Muutenkin ehkä hieman poppimainen ja valmissinkku-tyylinen. Mutta sanat jaksavat kyllä repeilyttää. Myös sooloilu on jälleen varsin upeaa. Syntikkamaalailukin toimii. Eikä se alun rymistelykään huono ole. Aika huvittava myös. Ja Kiske loistaa jälleen. Kyllä kaveri ainakin laulaa osaa, oli millainen egomaanikko tahansa.
We Got The Right alkaa rauhallisesti, eikä missään välissä mitenkään kovin nopeaksi muutukaan. Jostain syystä minulle tulee tästä laulumelodiasta jokin vanha lastenlaulu mieleen. Olisiko ollut Lounatuuli.

No, anyway. Sanoitus on ihan hyvä. Tosin se alkaa kappaleen lopussa jo hieman ärsyttämään.
Kiske vetää korkealta ja kovaa. Piti pariinkin otteeseen säätää vähän volyymeja alemmas kun nappikuulokeilla kuunteli. Ihan hyvä, ja parempi kuin aikaisempi Kiske väännös You Always Walk Alone.
Save Us ei oikein meikäläiseen ole iskenyt. Kertosäe kyllä on ihan hyvä, mutta ei kappaleessa paljon muuta mainittavaa sitten olekaan. Soolot ovat kyllä ihan hienot.
March Of Time sen sijaan iski jo paremmin. Alku varsinkin on varsin mahtipontinen. Hienolta kuulostaa, joskin ehkä paikoitellen turhan kliseiset sanoitukset.
Sitten päästäänkin taas siihen todelliseen tappokamaan. I Want Out aloittaa loppuvenytyksen ja on kyllä hyvä biisi. Mielenkiintoinen Hansenin tilulilusoolo ja todella hyvät laulumelodiat. Kertosäe nyt ei ehkä mitenkään kovin omaperäinen ole, mutta ei huonokaan. Kiske pistelee taas upeasti, eikä soolojakaan saa unohtaa. Komeaa kitarointia niissäkin. Sanoitus kertoo kyllä omaa kieltään. Hansen tuntuu olleen varsin kyllästynyt bändin sen hetkiseen suuntaukseen. Vai mitä kertovat kohdat: "So they keep talking and they never stop. And at a certain point you give it up". Tai: "People tell me A and B. They tell me how I have to see, things that I have seen already clear". Myös: "But don't push me to the maximum. Shut your mouth and take it home. 'Cause I decide how the things are gonna be". Aika selkeää.

Mutta biisinähän kappale on todella hyvä, ja sen lyriikat voi tulkita monella tapaa. Se on yleensä hyvän sanoituksen merkki.
Ja sitten tuleekin koko levyn paras kappale, Keeper Of The Seven Keys. Kappale alkaa hienolla akustisella kitaraintrolla. Sitten tulee pikku hiljaa mukaan Kiske, Ingo ja lopulta koko muukin kööri. Upea rauhallinen alku, josta sitten siirrytään mahtipontisesti hienoon rifiittelyyn. Sanoitus on todella hyvä, ja Kiske tulkitsee sen upeasti. Itseasiassa koko bändi panee parastaan. Kitaristit vetävät upeita sooloja, Marcus bassottelee jämäkästi ja Ingokin viljelee oikein hienoja kikkoja ja fillejä.
Kappaleen sovitus on todella hieno. Ajassa 09:24-09:38 tuleva nopea kitarointi muistuttaa minusta kovasti The Hall Of The Mountain Kingiä.

Varsin taitavia kavereita koko porukka. Kisken suoritus on kyllä todella komea. Ja ei helvetti millaiset keuhkot kaverilla on.

Tässähän jää jo melkein Dickinsonkin kakkoseksi.
Ainoa mikä hieman itseäni häiritsee on hänen tapansa lausua sana visions. Sama muuten tulee Dr. Steinessakin, jonka ainakin itse lausuisin Stain enkä Stiin. Mutta eipä anneta sen häiritä sen enempää.
Tämä on sellainen kappale, joka ei ihan heti avaudu vaan tarvitsee hieman kuuntelua, jotta kokonaisuus hahmottuu. Kappaleeseen pitää todella keskittyä, että siitä saa kiinni, eikä se todellakaan sovi taustamusiikiksi. Upea kappale ja taistelee Halloweenin kanssa bändin parhaasta biisistä varsin rinta rinnan. Kolmos- ja nelospaikkoja pitävätkin sitten A Tale That Wasn't Right ja The King For A Thousand Years.
Kokonaisuutena todella hieno levy. Verrattaessa Keeper I:n on todella vaikea sanoa kumpi on parempi. Molemmilta löytyy kaksi todellista tappajaa (Halloween ja ATTWR ykkösellä, Eagle Fly Free ja Keeper Of The Seven Keys kakkosella) sekä mukava kokoelma muita varsin hyviä biisejä. Se mistä olen tyytyväinen on, että tältä levyltä ei löytynyt vastaavaa yllätystä kuin ykkösen Judas. Kappaleenahan se on ihan hyvä, mutta rikkoo kyllä kokonaisuuden. Sen verran erilaista materiaalia. Ja kun ei missään oltu edes mainittu niin olin alussa kyllä varsin pihalla sen kohdalla. Kuitenkin Save Us oli kakkosella jostain kumman syystä siirretty levyn kymmenenneksi biisiksi. Kokonaisuutta ajatellen Keeper on selvästi parempi päättäjä. No, eipä sillä niin väliä.
Bändin soittajia voisin vielä hieman arvioida (vaikka kello jo alkaa paljon ollakin).
Kitaristeista Hansen tuntuu todella hyvältä biisinikkarilta, ja ykkösen materiaali koostuikin miltei kokonaan hänen kappaleistaan. Sooloistakin hän tuntuu rohmuavan itselleen suurimman osan. Kuitenkin Weikath nousi minun arvoasteikossani todella korkealle tämän levyn myötä. Mies on tehnyt vasrinaisia helmiä. Ja kun mukaan lasketaan vielä ykkösen loistava ATTWR, niin on kyllä erittäin taitava biisintekijä hänkin. Mielestäni tekee vielä Hansenia parempia sanoituksia, vaikka Halloweenin Tenavat-viittaus onkin todella riemukas.
Grosskopf on taitava basisiti, ja Keeper kakkosen yksi huonoista puolista onkin basson melkoinen kuulumattomuus monissa biiseissä. Mies on kuitenkin bassottelijoiden suhteen aikalailla kärkikastia.
Kiske on aivan uskomattoman hieno laulaja. Vetää korkealta ja kovaa, mutta osaa laulaa myös melko matalalta. Keuhkoja kaverilla tuntuu riittävän, ja muutama venytys on kyllä itselleni aika mahdottoman kuuloinen.
Myös tulkinta on kohdallaan. Parhaat suorituksensa kakkos Keeperilla mies vetää biiseissä Rise And Fall, Keeper Of The Seven Keys, I Want Out ja Eagle Fly Free.
Schwichtenberg on melko perusrumpali. Ei vedä mitenkään erikoisesti vaan aika perusfillejä tuntuu olevan. Tosin Keeper-biisissä, tulee muutamia hienoja fillinmuutoksia.
Kuitenkin ero The Legacylla soittavaan Dani Löbleen on aika iso. Löblen rumpusoolo Born On A Judgment Dayssa ja kannuttelut The King For A Thousand Yearsin alussa ovat jotain uskomatonta. Kuschin aikaiseen materiaaliin en vielä ole tutustunut, mutta kovasti herraa näytti ainakin täällä kehutun. Mutta kyllä se Ingo ihan hyvin vetää.
Seuraavat Helloween-levyt jotka pitäisi ostaa sijoittuisivatkin sitten tuonne hieman synkempään ja raskaampaan materiaaliin. Walls Of Jericho, The Dark Ride ja The Time Of Oath olisivat seuraavana listalla. Tuo musiikin pirteys kun menee välillä jopa hiukan yli. Pidän kuitenkin varsin synkästä musiikista. Mutta kyllä Helloween hyvää on, ja tiettyyn mielentilaan aivan loistavaa musiikkia. Sovitukset ovat mielestäni bändin paras osa-alue, ja lisäksi niissä biiseissä on välillä niin häröjä ääniä siellä välissä, että kyllä hymy tulee väkisinkin huulille.
