Ensimmäisessä Mindcrimessa on aivan uskomaton ja tunneladattu tarina. Siinä on vallankumouksellisuutta ja takana on heti Anarchy-X:stä lähtien sellainen fiilis, että hallitus kaatuu ja kaikkea (vallankumousinnostus iski varsinkin kun katsoin eilen V niin kuin Verikoston
), ja loppulevy Needle Liesista eteenpäin alkaa olla sellaista epätoivoista paatosta. Kakkos-Mindcrimessa oli vähän sellainen hakemisen olo: Nikki haluaa kostaa, ja näköjään pohdiskelee jos kaikenlaista matkallaan Dr. X:n luokse (onko se edes oikea hessu, vai onko hän pelkästään Nikkin omaa tuotetta sateenkaari-unimaailmassa (jossa Diokin on miehen äänenä!)). Kostettuaan aletaan vetää angstilinjaa ja eiköhän päässä kuulla Marynkin syyttävä ääni. Elämä ottaa päähän. Lyriikat luin bussissa, joten ehkä ei aivan parasta mahdollista jälkeä tullut, ja en edes tiedä, missä tilassa maa enää on: haluaako kukaan vallankumousta? Jotenkin sellainen olo, ettei ole mitään väliä mitä Nikki tekee.Kappaleita on aivan älyttömästi levyllä, ja nyt kyllä ei osaa sanoa muuta, kuin että Dion tähdittämä The Chase, The Hands, A Junkie's Blues ja Hostage. All the Promises voi olla monista laahaava, mutta minä pidin erittäin paljon. Kaunis päätös levylle.
Pitääpä kuunnella enemmän että pystyy sanomaan jotain muutakin. Ai niin, Dio kuulosti vähän oudolta.
)
