Uriah Heep on siis bändi, joka on suotta jäänyt unohduksiin. Tuntuu, että tyypillisesti ihmiset tietävät yhtyeen tuotannosta lähinnä ne iänikuiset hitit, eli Easy Livin’:in ja Lady in Blackin, vaikka bändillä on iso liuta parempiakin biisejä. Monien ihmisten asenne Uriah Heepiä kohtaan tuntuisi olevan ”on maailman epätrendikkäintä yhä diggailla Uriah Heepistä”. Tiedättekö mitä, ne trendit voitte tunkea sinne minne aurinko ei paista, sillä Uriah Heep on yhtye, jossa on asennetta, tunnelmaa ja heviä enemmän kuin valtaosassa nykypäivän yrittäjistä (enkä nyt tarkoita sellaista heviä, että Heep olisi rankempaa kuin äärimetal, jos joku alkaa viisastella siihen suuntaan
). Bändi on aito. Kaikki soittimet kuuluvat ja soivat Heepin levyillä upeasti, basso kuuluu erinomaisen hyvin (varsinkin ’70-luvun klassikkolevyillä), enkä mä pidä bändejä, joiden levyillä ei kuulu ollenkaan bassoa ja ylipäätään kaikkia soittimia, oikeastaan yhtään minään.Easy Livin’ antaa ensinnäkin täysin väärän kuvan Heepistä. Se on simppeli radiohitti, joka ei ole lähelläkään yhtyeen tuotannon parhaimmistoa, vaikka radio ja media ovat ylisoittamisella tehneet kappaleesta kuolemattoman klassikon. Itse voisin milloin tahansa nimetä vähintään 40 parempaa Uriah Heepin kappaletta. Pidän tietysti myös Easy Livin’:istä, mutta se on vain yksi helppo ja toimiva radiohitti muiden joukossa, eikä mikään musiikillinen virstanpylväs Uriah Heepin pitkällä ja kunnioitettavalla uralla.
David Byronin aikakaudella, eli ’60 - ja ’70-luvuilla Uriah Heep teki useita fantastisia levykokonaisuuksia. Bändi oli siihen aikaan mielestäni levykokonaisuuksiensa vahvan tason ansiosta parempi kuin vaikkapa enemmän mainetta niittänyt Deep Purple (loistava bändi toki sekin!), jonka levyistä mielestäni lähinnä vain In Rock pääsee samalle viivalle Heepin kultaisimpien levytysten kanssa. Uriah Heepillä on lyödä pöytään sellaisia fantastisia levykokonaisuuksia kuin Look At Yourself, Demons and Wizards, Salisbury, Sweet Freedom ja The Magician’s Birthday. Kaikki edellä mainitut viisi levyä julkaistiin nopeasti aikavälillä 1971–1973 (tosin eri järjestyksessä kuin ylempänä mainitsin, sillä mainitsin levyt siinä järjestyksessä kuin ne tulivat mieleen). Kuinka moni yhtye on julkaissut viisi loistavaa levyä noin lyhyessä ajassa? Led Zeppelin julkaisi neljä ensimmäistä levyään aika lailla samassa ajassa. Se on kova suoritus, sillä myös Led Zeppelin on Heepin tavoin fantastinen yhtye ja yksi maailman kovimmista ikinä. Itselleni Heep ja Zeppelin ovat yhtä kovia, vaikea vertailla ja sanoa kummasta itse pidän enemmän.
Myös Uriah Heepin ensimmäinen täyspitkä Very ’eavy, Very ’umble oli hienoa heavy rockin ja bluesin sekoitelmaa. Levyltä löytyvä Gypsy on varmasti yksi maailman ensimmäisistä hevibiiseistä. Eipä löydy ainakaan Deep Purplen varhaisajan (vuoteen 1970 asti) tuotannosta kovinkaan paljoa yhtä heviä (pari sen ajan legendaarista DP-biisiä on toki yhtä lailla heavya ja upeaa), eikä Black Sabbathin debyytin biisit mielestäni ole yhtä heviä levyn nimikkobiisiä lukuun ottamatta. Ehkä soundien puolesta Sabbathissa voi olla jonkun mielestä heviä enemmän. Vaikka Black Sabbathin debyytin nimibiisi on raskas ja tunnelmaltaan painostava, ei se ole mielestäni samassa määrin upea sävellys kuin Heepin ensimmäinen oikeasti heavy biisi Gypsy on. Sitä paitsi, Uriah Heepin fantastista laulajaa David Byronia ei kannatta edes vertailla Ozzyyn (tai Ozzya ei kannata verrata Byroniin), sillän Ozzyn epävireiset joikumiset eivät todellakaan ole vokalisointeina yhtään mitään, kun Byron on elämää suurempi laulaja. Byronin ääni on monipuolinen ja lauluteknillisestikin upea; Byronilla lähti korkealta falsettotyyliin, lähti raspilla, lähti keskirekisterillä, jonka upeutta ei pidä vähätellä ja tarvittaessa myös matalalta. Myös siistejä ja osin koomisia falsettoja Byron heitti kehiin jo Bird of Prey -kappalessa, jota ei voi kuunnella muuta kuin hymy huulilla.
Livenä Helsingin Circuksessa (2.8.2013) tajusin, miten raskaalta Gypsy kuulostaa nykypäivänä, kun tekniikka on kehittynyt siitä ajasta, jolloin Heepin ensimmäinen levy äänitettiin. Gypsy oli nykypäivän livetilanteessa pelkkää heavya raskautta sanan varsinaisessa merkityksessä. En ymmärrä, miten Uriah Heep pidetään unohtuneena rock-dinosauruksena, kun Black Sabbathia jaksetaan ylistää ja nostaa jalustalle vielä nykypäivänäkin. Musiikillisesti monipuolisempi ja timanttisempia levyjä ’70-luvulla tehnyt Uriah Heep ansaitsisi enemmän. David Byron oli oman heavy rock -aikakautensa fantastisin laulaja yhdessä Robert Plantin ja Ian Gillanin kanssa.
Ozzysta ei todellakaan voi puhua noiden kolmen kanssa edes samana päivänä, sillä eihän Ozzy laulaa osaa, vaikka omaperäisellä äänellä onkin saanut ihmiset puolelleen. Veikkaisin, että oikea syy Ozzyn menestykseen ei ole laulutaito, vaan se, että mies on show-mies ja on osannut kohahduttaa mediaa tempauksillaan (tsekatkaapa joskus Heepin livevideoita, sillä David Byron oli myös show-miehenä paljon kovempaa kamaa kuin Ozzy Osbourne). Vielä enemmän Ozzyn suosioon vaikuttaa Black Sabbathin ilmiömäisyys bändinä, lähinnä Tony Iommin raskas kitarasoundi ja terävä sävellyskynä. Black Sabbath todellakin osasi soittaa bändinä mahtavasti, heikko lenkki Ozzy profiloitui bändin keulakuvaksi ja keräsi glooriaa osakseen, vaikka kaikki oli bändikavereiden ansiota (älkää ymmärtäkö väärin, sillä vaikken pidä Ozzya hyvänä laulajana, niin bändinä fanitan paljon myös Black Sabbathia ja omistan useita yhtyeen levyjä, joista suosikkini ovat Master of Reality, Sabotage ja Dehumanizer ja Tyr, joista kahdella viimeksi mainitulla ei ole onneksi vokaaleissa Ozzya vaan herrat Ronnie James DIO ja Tony Martin).
Soolourallaan Ozzy kokosi ympärilleen maailman valiokitaristeja ja hienoja muusikoita. Bändi teki hyviä levyjä ja unohtumattomia hittibiisejä, mutta kovinkaan paljoa ei siitäkään suosiosta ole laskettavissa itse Ozzyn harteille. Ozzy ei ole hyvä säveltäjä, eikä hyvä laulaja, mutta hyvä esiintyjä ja hauska nokkamies Ozzy on/voi olla riippuen päivän kunnosta. Verrattaessa Heepiin (jos siis kuuntelette jo aiemmin esiin nostamani fantastisen viiden levyn huippulevyjen suoran vuosilta 1971–1973) on jokaisen musiikista ymmärtävän helppo huomata, että David Byron oli paitsi ilmiömäinen laulaja, niin myös osaava säveltäjä (vaikkakin Hensley ja Box olivat bändin pääasiallisia säveltäjiä). Ozzyn sävellystaidot olivat usein lähinnä luokkaa ”jippii, keksin biisin nimen, Thank God for the Bomb”, jonka ansiosta mies sai krediittejä biisin säveltämisestä, vaikka oli keksinyt vain typerän nimen kappaleelle, joka ei ole edes hyvä.
Kääntäkää volyymit kaakkoon ja kuunnelkaa näitä elämää suurempia, mutta valitettavasti turhan vähälle huomiolle jääneitä Uriah Heep -klassikkoja. Näissä on tunnelmaa, heavy rockia ja sydäntä, nämä ovat musiikkia isolla M:llä ja sitä aidointa heavy rockia (alla olevat biisit ovat vain esimerkkejä, ennemmin kuunteluun kannattaa ottaa kaikki aiemmin ylistämäni viisi klassisinta Uriah Heepin levyä ’70-luvulta + uusin Into the Wild Shaw-aikakauden levyistä):
July Morning: http://www.youtube.com/watch?v=JLZMMk8KZSU
Suicidal Man: http://www.youtube.com/watch?v=FMM4jLE4Pik (huom. bassokuviot, kääntäkää volyymit kaakkoon!!!)
Gypsy (jos haluatte soundeiltaan hevimmän version, etsikää joku hyvälaatuinen liveveto viime vuosien keikoilta): http://www.youtube.com/watch?v=t28kudqwENs
Sunrise: http://www.youtube.com/watch?v=CRXymJj6nMs
Pilgrim: http://www.youtube.com/watch?v=e-kyXDYBIAE
Sweet Freedom: http://www.youtube.com/watch?v=Vjb00tAmakA (kuulemma Darkthronen Fenrizin lempibiisejä!
)Dreamer: http://www.youtube.com/watch?v=hlIBVripkIE
Look At Yourself: http://www.youtube.com/watch?v=SPIK9wUXogo (tässä biisissä vokaaleissa legendaarinen Ken Hensley, bändin multi-instrumentalisti, joka pääasiassa soitti kiippareita/Hammondia ja kitaraa)
Tears in My Eyes: http://www.youtube.com/watch?v=oCHS5yt4mKI ; Sama biisi livenä vuodelta 1973: https://www.youtube.com/watch?v=TLCq9X1jAls
Rainbow Demon: http://www.youtube.com/watch?v=ByZU28u81Qw
So Tired (live 1974, audio): http://www.youtube.com/watch?v=V8hk7kUJRbU
Echoes in the Dark: http://www.youtube.com/watch?v=H9Z6_euqQRw
The Wizard (music video): https://www.youtube.com/watch?v=u0iuaxvkXv4
Stealin’ (live 1973): http://www.youtube.com/watch?v=fqLh3OcwvyI
Why: http://www.youtube.com/watch?v=kscXG8ro6hQ
(nuo biisit siis kaikki Byronin ajalta, vaikka olisin voinut linkittää useita Shawn ja Lawtonin aikakauden huippubiisejä myöskin, tässä vielä oma rankingini Heepin kaikista biiseistä (tein tuon rankingin joskus 2010-2011 ja olen päivittänyt sitä viimeksi 2011 Into the Wildin ilmestymisen jälkeen… Voin sanoa, että järjestys on ehtinyt matkalla vähän muuttua, joten päivitystä on luvassa tässä joku päivä): http://rateyourmusic.com/list/Hammer9/t ... eep_songs/
Okei, kerta kiellon päälle, sillä on nyt jotenkin tässä fiiliksessä pakko linkittää vielä parit biisit muilta Heep-vokalisteilta:
Been Away Too Long (tämän kuunneltuanne tajuatte miten upea ääni Lawtonilla on): http://www.youtube.com/watch?v=7Mhy6R9b32c (en valitettavasti löytänyt levyversiota, mutta tämä versio kelvannee osoitukseksi Lawtonin laulutaidoista):
Into the Wild (ja näin, tämä on oikeasti heavya
): http://www.youtube.com/watch?v=ilW_v6w_MTcFeels Like (Shawn huikeinta raspirekisteriä!): http://www.youtube.com/watch?v=V9eZRCqTGCw
Trail of Diamonds (tässä tunnelmallisempaa Bernie Shaw:ta, mukana myös Money Talk samalta levyltä): http://www.youtube.com/watch?v=tW_rlhjwMmE
Minun mielestäni klassisin Uriah Heepin kokoonpano on tämä 1972-1975 -vuosien kokoonpano [siitäkin huolimatta, että bändin paras levy Look At Yourself ilmestyi ennen tätä kokoonpanoa ja ennen maagisen basistin Gary Thainin tuloa bändiin]:
Mick Box – guitar
David Byron – vocals
Ken Hensley – keyboards, guitars
Lee Kerslake –drums
Gary Thain – bass
P.S. Uriah Heep on myös suosikkimuusikkoni King Diamondin yksi lempiyhtyeistä, myös Iron Maidenin jätkien suosikeita, enkä yhtään ihmettele, että miksi noin kovat muusikot diggailevat Heepistä. Bändin nimi Uriah Heep tulee muuten eräästä Dickensin romaanista (David Copperfield), jossa on taikuri nimeltään Uriah Heep.
Bändin discografia (varsinaiset studioalbumit):
...Very 'Eavy ...Very 'Umble (1970)
Salisbury (1971)
Look at Yourself (1971)
Demons and Wizards (1972)
The Magician's Birthday (1972)
Sweet Freedom (1973)
Wonderworld (1974)
Return to Fantasy (1975)
High and Mighty (1976)
Firefly (1977)
Innocent Victim (1977)
Fallen Angel (1978)
Conquest (1980)
Abominog (1982)
Head First (1983)
Equator (1985)
Raging Silence (1989)
Different World (1991)
Sea of Light (1995)
Sonic Origami (1998)
Wake the Sleeper (2008)
Into the Wild (2011)
Uriah Heep Helsingin Circuksessa 2.8.2013 (keikkahehkuttelua, fanipoikaraporttia ja alussa vielä vähän historian kertausta siitä ajasta, josta en aiemmin vielä kertonut eli Shaw:n aikakaudesta)
Eturivin paikka tuli napattua helposti, vaikka varmuuden vuoksi tultiin paremman puoliskoni kanssa paikalle jo tunteja ennen keikkaa odottelemaan. Pitäähän yksi musiikkihistorian parhaista bändeistä nähdä aitiopaikalta, eturivin keskeltä. Circus täyttyi todella hitaasti, eikä porukkaa ollut nimeksikään. Onneksi bändin aloittaessa ihmisiä oli jo kuitenkin paikalla hyvin. Silti, harmittaa, että joku Black Sabbath tai Deep Purple vetää ison hallin täyteen ihmisiä, kun saman aikakauden yhtä lailla legendaarisen ja upean Uriah Heepin suosio ei tahdo riittää vetämään edes pieniä tai keskisuuria klubeja täyteen. Uriah Heep ansaitsisi pitkän loistavan uransa jälkeen saman kuin mitä Sabbath tai Purple on saanut osakseen.
Osaltaan Heepin suosioon laskemiseen on toki voinut vaikuttaa yhtyeen klassisimman laulajan David Byronin ero yhtyeestä sekä miehen kuolema alkoholiin muutamia vuosia välirikon jälkeen. Byronin aikakauden jälkeen yhtye piti musiikkinsa tason korkealla laulaja John Lawtonin (tunnettu myös esim. yhtyeestä Lucifer’s Friend) kanssa, mutta sen jälkeinen aikakausi 1980–1991-levyillä oli legendaariselta Heepilta vaisuhko – musiikillinen identiteetti oli hukassa, useampia laulajia ramppasi yhtyeessä, eivätkä levyt olleet kokonaisuuksina näin kovan yhtyeen standardeilla mitattuna kovin kaksisia (mainettaan parempaa musiikkia nekin ovat toki). Hyviä biisejä oli tuollakin heikolla aikakaudella siellä täällä, mutta levyt olivat kehnoja verrattuna Byronin aikakauden mestariteoksiin tai edes Lawtonin ajan hienoihin albumeihin.
Yhtyeessä nykyisin laulava kanadalainen Bernie Shaw on Lawtonin jälkeisistä Heep-laulajista selvästi paras ja tullut bändiin jäädäkseen, mutta Shaw:n kanssa tehdyt ensimmäiset Heep-levyt Raging Silence ja Different World ovat jättäneet itseni aavistuksen kylmäksi. ’90-luvun lopulla bändi julkaisi kaksi tunnelmallisempaa ja AOR-henkeä enemmän sisältänyttä levyä. Sea of Light ja Sonic Origami ovat upeaa musiikkia, enemmän AOR-rockia kuin heviä, mutta sittenkin hienoja kokonaisuuksia. Nuokaan levyt eivät tuoneet Heepiä takaisin suosioon.
2008-vuonna ilmestyneellä Wake the Sleeperillä Uriah Heep palasi takaisin heavy rockiin/hard rockiin ja vuonna 2011 ilmestynyt Into the Wild on monien biisien puolesta raskaampaa ja parempaa kuin mitä Heep on tehnyt vuosiin. Soundit ovat heavy metallia, biisit ovat kunnon heavy rockia ’70-luvun hengessä. Vanhoilla päivillään Uriah Heep rokkaa vielä pirun kovaa, vaikka useat ovat kääntäneet selkänsä bändille tai tuominneet sen muiden puheiden perusteella (ei kuulemma ole trendikästä enää nykypäivänä pitää Heepistä… voin vain sanoa, että liki kaikki trendejä ja muoteja orjallisesti seuraavat ihmiset ovat idiootteja ja pikkusieluisia surkimuksia!).
Vokalisti Bernie Shaw on saanut usein liikaa kritisointia osakseen, koska miestä verrataan ja tullaan aina vertaamaan legendaariseen Heep-laulajaan David Byroniin. Monilta jää huomaamatta, että Shaw on etenkin nykyään aivan huikaisevan osaava laulaja. Itse nostan laulajana Shaw:n melkein Byronin tasolle! Shaw yrittää kyllä monesti, etenkin livenä, vetää samalla tavoin kuin Byron – monesti mies onnistuu hämmästyttävän hyvin, vaikkei aina kaikkein korkeimpia Byron-nuotteja ja -falsettoja tavoita. Pääosin Shaw:n oma ääni on käheämpi kuin Byronin, mutta siltikin pirun karismaattinen ja nautittava. Parhaimmillaan Bernie Shaw -laulaa Uriah Heepin uran kenties parhaimman biisin July Morningin livenä jopa paremmin kuin David Byron esitti samaisen klassikon livenä. Toki tämä on vain minun mielipiteeni, mutta ai että, miten mielettömän upeasti Shaw July Morningia tulkitsee. Shaw:lla on myös maailmanluokan lavakarisma, esiintyjänä mies on maailman parhaita rock-/heavy-esiintyjiä. Jos ette usko, käykää katsomassa Heep livenä pian, kun se on vielä mahdollista.
Olen nyt selvittänyt, että Bernie on aika pirullisen kova laulaja ja erityisesti livenä parhaimmillaan. Tiedän Shaw:n olevan kova nokkamies, koska olin nähnyt Shaw:n Heepin laulajana livetilanteessa jo pari kertaa ennen Circuksen vetoa. Koskaan aiemmin en ollut katsonut yhtyettä eturivistä, johon minun oli pakko päästä Circuksen keikalla. Keikkaa odotellessa pohdin, miten yhtyeen alkuperäisjäsen Mick Box (kitara) mahtaa esiintyä, sillä miehellä on ikää mittarissa jo 66 vuotta!
Pitkän odottelun jälkeen Uriah Heep marssi lavalle. Mick Box oli oma itsensä, hymyilevä ja vanhan heavy rock -hipin näköinen. Bernie Shaw oli myös uskomattoman karismaattinen heti alusta lähtien, keulakuva, joka antaa aina lavalla 110 prosenttia itsestään, ottaa yleisönsä, esiintyy tarvittaessa tiukan metallisella asenteella, mutta monesti laulaa hitaampia kappaleita tunnelmallisesti eläytyen ja hymyssä suin. Rumpuihin istutettu uusi mies, Into the Wild -levyllä debytoinut Russell Gilbrook teki heti vaikutuksen. Mies soitti asenteella kuin eläin. Kaljupäinen ja rankan näköinen Gilbrook hakkasi rumpuja niin, että olin varma miehen rikkovan rumpunsa, sillä huomasin kaverin ulkoisen habituksensa perusteella käyneen nostamassa punttia ja paljon.
Against the Odds, yksi Shaw:n aikakauden parhaista Uriah Heep -biiseistä aloitti keikan. Lauloin ja heiluin mukana, minkä jaksoin. Sitten hard rock -helmi Overload jatkoi keikkaa deeppurplemaisella soundillaan, minkä jälkeen oli aika klassikoiden. Traveller in Time, hieman progressiivisempi ja tunnelmallisempi kappale yhtyeen ehkä suosituimmalta levyltä Demons and Wizardsilta oli korvakarkkia, jollaista ei usein kuule livenä. The Magician’s Birthday -mestariteoksen ehkä suurin helmi, Sunrise (yksi lempibiiseistäni) soitettiin Traveller in Timen perään, ja viimeistään siinä vaiheessa tajunta räjähti, koska Shaw lauloi kappaleen koko sydämestään eläytyen. Kitaristi Mick Box, 66 vuotta, esiintyi koko ajan vähintään kuin ikäisekseen nuori ja rokkaava viisikymppinen. Ikä ei näkynyt Boxissa ollenkaan.
Stealin’ on kuin luotu livetilanteeseen ”Fighting, killing, wine and women, gonna put me to my grave”, sitä tuli huudettua mukana niin, että ääni oli lähteä. Uusimman Heep-levyn I’m Ready esitettiin pirun hevisti – yhtyeen livesoundi oli todella raskas ja bändi soitti kovaa. Between Two Worlds, kappale, joka on myös Shaw-aikakauden valioita, oli maineensa väärti. Biisihän on omistettu Uriah Heepin legendaarisen laulajan David Byronin sekä yhtyeen basisteista taiturimaisimman Gary Thainin muistoille. Gilbrook paiskoi tuossa kappaleissa rummuissa taas kuin viimeistä päivää ja itse taioin nyrkkiä mukana yhtä raivokkaasti kuin suosikkibändieni King Diamondin ja Iron Maidenin keikoilla.
Into the Wild -levyn saxonmainen startteri Nail on the Head jatkoi raskaammalla juntalla. Itselleni kyseinen biisi oli keikan tylsin, koska puuduttavaa kertosäettä toistettiin aivan liikaa. Into the Wildin nimibiisi, joka vedettiin seuraavana, sen sijaan räjäytti tajunnan, sillä kappale on ehkä oman levynsä kirkkain timantti. Gypsy kuulosti livenä todella raskaalta, aidointa heavya vuosikymmenten takaa. Oli tulla tippa linssiin. Look At Yourself jatkoi raskasta menoa mallikkaasti ja July Morning oli vuorossa sen jälkeen. July Morning on ja tulee aina olemaan itselleni yksi maailman täydellisimmistä biiseistä. Shaw lauloi tuon klassikon vielä paremmin kuin osasin odottaa. Huima tulkinta, joka veti koko ajan kylmille väreille.
Lady in Black päätti varsinaisen setin ja sai yleisön laulaman joukkohysteerisenä mukana. Upea kokemus. Free & Easy aloitti encoren, lavalle pyydettiin naisia rokkaamaan mukana. Tytöt rokkasivat ansiokkaasti, jollain taisi jopa pillu vilahtaa lyhyen minihameen alta ja ohuiden sukkahousujen läpi (seikka, jonka vaimoni pani merkille [koska ei siis halunnut mennä lavalle moshailemaan vaan piti mieluummin eturivin paikkansa], kun itse en edes asiaa huomannut keskittyessäni vetämään biisiä asenteella mukana
). Keikka päättyi Easy Livin’:iin, bändin tunnetuimpaan, muttei läheskään parhaaseen biisiin. Mukana tuli tietysti vedettyä antaumuksella. Annoin vielä kerran kaikkeni, koska bändi oli vetänyt niin huikean keikan. Bändin poistuttua lavalta olin onnellinen, vaikken saanut Mick Boxin minulle päin heittämään plektraa kiinni, vaikka herra yritti pariinkin otteeseen heittää sitä meikäläiselle. Yrittämiset päättyivät molemmin puoleisiin hymyihin ja nauruihin. Keikka oli unohtumaton. Vokalisti Shaw vihjaili eräässä välispiikissä, että uutta levyä on tulossa – odotan sitä enemmän kuin malttamattomasti. Vaimoni sai kysyttyä keikan jälkeen settilistan itselleen, ja koska minä olen meistä se kovempi Uriah Heep -fani, hän antoi sen minulle. Olen edelleen otettu, että sain tuon settilistan, jonka laitoin näkyvälle paikalle kotimme seinällä. Long live Uriah Heep, one of the best bands in the world!
... Muut alan veteraanit onkin jo käsitelty 
. Niin asiaan, kyllähän itsekin digannut jo teini-ikäisestä kun Goalby-era alkoi (taisi olla Head First eka UH-levy minkä kuulin). Sen jälkeen tutustuin Heepin alkuaikojen tuotantoon eli legendaariseen Byron-eraan (David Byron onkin yksi kaikkien aikojen kovimmista laulajista). Muutama hieman epätasainen levy tuli sitten Byronin jälkeen mutta olihan niilläkin hetkensä... Bernie Shawn tultua mukaan alkoi mielestäni pienoinen "renessanssi" (varsinkin 2 uusinta yllättivät ihan puun takaa laadukkuudelleen). Ikävämpi juttu oli taas pitkään bändissä olleen Trevor Bolderin kuolema. Onneksi kerkesin nähdä Heepin 2 kertaa Bolderin kera...
-vaikka vähänhän tuossa tulee Sapattivuosi mieleen, kun n. 40 vuoden takaista ajankuvaa he hakivatkin käännöksillään.
-en muuten pysty kuvittelemaan että Geddy Lee ja Robert Plant olisivat mitenkään saman näköisiä, jos samassa kaverissa koetaan yhdistyvän 
Abominog on yksi niistä pahiten skipatuista, joko kannen takia tai muutoin runsaiden covereiden, Heepeistä. Melodinen ja poppimainen -mie en valita asiasta! Bob Daisley ja Lee Kerslake tuoreeltaan Uriahiin Ozzyn remmistä + John Sinclair lunastaa paikkansa Hensleyn ja Lanzonin jälkeen ansiokkaimpana kiipparistina bändissä. Peter Goalbyssäkään ei ole mitään vikaa vokalistina. Tuloksena on oikein hyvä albumi, tsekatkaa jos ette vielä tunne. Mie ostin paidankin:
High And Mighty, Firefly (yksi bändin upeimmista kansista tässä), Innocent Victim ja Fallen Angel? Omalla kohdallani ainakin Head First voittaa nuo, mainitsemistasi.
-kuka vanhoista patuista omistaa ao. LP:n ja uppaa sen sinne?