”Seven deadly sins, seven ways to win, seven holy paths to hell…And your trip begins!”
(Iron Maiden – Moonchild)
Iron Maiden -fani Juhana ”Iivis” Koli on palannut ensimmäiseltä kiertueosalta takaisin kotiin ja kertoo seuraavassa haastattelussa kokemuksista ja tunnoista nähtyään Somewhere Back In Time Tour 08 kiertueen yhdeksän ensimmäistä konserttia Intiassa, Australiassa ja Japanissa. Haastatelu tehtiin ainakin neljässä eri osassa puhelimitse, joiden yhteiskesto oli noin 10 tuntia ja oli erittäin antoisaa tehdä, vaikkakin työmäärä yllätti täysin, kuten varmasti haastattelun pituudestakin käy ilmi. Koska sivustomme on suunnattu suomalaisille HC Maiden faneille, halusin tehdä ja Iivis kertoa tarinan erittäin yksityiskohtaisesti ja varmasti monen normaalin kansalaisen mielestä käydään monesti hulluuden rajoilla. Tästä kuitenkin syntyi yksi Rautaneito.comin kovimmista jutuista koskaan. Kyseessä on siis sarjan toinen osa ja seuraava on luvassa kesällä.
”Up The Irons!”
Morjensta hurja! Sitä on sitten palattu. Klassinen urheilukysymys heti alkuun: Noh, miltäs nyt tuntuu?
”Olen kyllä aika poikki ja väsynyt. Tavallaan aika masentunut fiilis monestakin syystä, esimerkiksi siitä, että kaikki meni niin nopeasti. En oikein ollut varautunut Japanin kylmään ilmaan ja sain flunssan. Olen parhaillaan kuumeessa sairaslomalla. Reissu oli niin kovaa huumetta, että tässä on jo alettu miettiä kaikkia hullujakin ideoita , esimerkiksi Amerikan keikoille menemistä, kun lähinnä New Jersey ja New York kiinnostaisi, sattuisi vielä olemaan tässä ihan muutaman viikon päästä ja tuonne pääsisi vielä suht halvalla. Nälkä kasvaa niin paljon syödessä, koska se vaan on niin jumalattoman siistiä nähdä Maiden livenä, tavata uusia ihmisiä ja nähdä erilaisia paikkoja. Ennen reissuahan toivottiin oikeastaan vain yhtä juttua eli että päästäisiin vetämään Heaven Can Wait lavalla, mikä toteutuikin. Tavallaan reissu maksoi itsensä takaisin hyvin monella tavalla: kaikki ihmiset, jotka tavattiin olivat upeita uusia tuttavuuksia. Myös jetlag oli uusi kokemus, varsinkin pienessä kuumeessa Japanissa. Nyt meinaa uni tulla silmään jo iltapäivällä. Tulin kotiin maanantaina kolmen nurkilla. Oli outo kokemus lähteä puolilta päivin Japanista ja olla silti päivällä Suomessa. Selvästi rankin lento oli paluumatka, kun ei saanut unta, koska lensimme päivällä ja monelle oli ikkunat auki koneessa , joista tuikki täysi päivänpaiste.”
Jos mennään vähän aikajärjestyksessä, niin minkälainen Intia oli?
”Kuulin kauheita tarinoita etukäteen Mumbaista, että siellä on pelkkää slummia jne. Ja parikin kaveria oli hiljattain käynyt siellä ja he olivat saaneet kauheita tauteja. Ja kun ennen reissua käytiin selaamassa matkailusivuja, niin missään ei oikein kehuttu. Mumbaissahan on kolmen miljoonan ihmisen slummi ym. Eli aika kovat oli ennakkoluulot kyseisen paikan suhteen. Perille saavutiin perjantaina aamulla noin klo 7. Oltiin saapuessa Maidenin koneen vieressä, tosin väärällä puollella ja huomattiin asia vähän myöhään.
”Intialaista liikennekulttuuria – huomaa vähän vaiheessa oleva rotvallin reuna…”
Hypättiin taksiin, jotka olivat tosin pieniä mustakeltaisia autoja, joissa sai olla pää kyyryssä takapenkillä. Hotellille matka kesti tunnin, vaikka kenttä oli keskellä kaupunkia. Liikenteessä pelotti niin jumalattomasti, että esimerkiksi thaimaan liikenteen voi kertoa kymmenellä, niin paljon pelotti. Paikallisia lehmiä ei kuitenkaan liikenteen hurja meno tuntunut stressaavan, kun ne liikkuivat moottoritiellä sulassa sovussa autojen kanssa. Ensimmäistä kertaa tuntui, että nyt ollaan kaukana kotoa. Hotelli oli hyvä mesta meren rannalla. Alun perin oli vaikeaa tilata lippuja keikalle, mutta Iron Maiden Online Clubin kautta tutun kaverin kautta saatiin hommattua liput. Kaverin nimi oli Winoo, joka osoittautui yhdeksi hienoimmista ihmisistä , joita olen koskaan tavannut. Winoon kanssa hengailtiin myös sveitsiläisen Maiden-diggari Selwyn kanssa, joka oli päätttänut ex tempore lähteä katsomaan keikkaa 40 vuotissynttäreitään juhliistaakseen. Molemmat olivat uskomattoman mukavia ihmisiä ja käytiin ikään kuin pitkällä lounaalla heidän kanssaaan ennen keikkaa.”
”Juhana, Pasi, Winoo ja Selwyn pitkällä liikelounaalla”
”Selwyn oli ollut katsomassa Maidenia jo Killers-rundilla. Oli mielenkiintoista kuulla tarinoita Paul Di´Annosta ja Clive Burrista. Miehellä oli paljon tarinoita tuosta ajasta. Erikoista oli esimerkiksi se, että kuinka paljon ihmiset rakastivat Paulia ja vihasivat Brucea ennen kuin kokivat Brucen keikalla. Kun tuli ensimmäinen keikka Brucen ollessa bändissä Selwyn meni kavereineen aivan eturiviin oikein tsekkaamaan uuden laulajan ja heti ensimmäisen biisin aikana sormia napsauttamalla viha muuttui hyväksynnäksi ja tuntui, että tässä on maailman kovin jätkä.”
”Intialainen Helvetin Portti!”
Aijai, mahtavaa aina kuunnella tällaisia tarinoita kokeneilta jätkiltä, kun pystyy helposti samaistumaan tilanteisiin.
”Selwyn kävi tsekkaamassa Mumbain keikkapaikkaa pari päivää ennen keikkaa etukäteen ja vaihtamssa kuulumisia paikallisten roudareittin kanssa. Oli aikamoinen järkystys kuulla, että lavalla ikivanhoja lamppuja sun muita maalattiin ja lavaa kasattiin ja viritettiin jostain helvetin bambuista. Backlinehan tulee paikalliselta taholta. Tuli vaan näistä jutuista pelko, että showsta tulee tosi pelkistetty. Sitten mentiin keikkapaikalle, jota ei varmaan olisi löytynyt ellei Selwyn olisi käynyt tekemässä vähän ennakkotiedustelua. Keikkapaikka oli todella karun näköinen ja pelkistetty maastokenttä. Tosin riitti, kun tiesi, että Maiden oli tulossa kehiin. Porteilla oli aivan tajuttoman tiukka tarkastus. Mitään tulitikkuaskia, röökiä, kameraa ei saanut viedä sisään, eikä varmaan sen takia mitään pyrojakaan ollut. Mulla oli mm. mukana ”Suomen leijona”-vaakunalla varustettu taskumatti, joka piti tyhjentää kahteen kertaan! Hyvästit sain heittää myös kuubalaiselle (20 euroa / kpl) sikarille, joka oli varta vasten kyseiseen tapahtumaan hankittu.”
Varma on aina varmaa…
”Villeimmissä unissa odotin, että keikan olisi avannut Caught Somewhere in Time, mutta kahdelta skriiniltä alkoi pyöriä Aces High -videosta tuttu sotapommittaja, Churchillin puhe ym. eli perinteinen juttu. Silkkaa orgasmia. Ei päästy hirveän lähelle ,koska intialainen yleisö oli helvetin kovaa, mosh pitit ja kaikki, mitä ei Maidenin keikoilla kovin usein näy. Varmaan kiertueen rankin yleisö vähän yllättäen, erittäin tiivistä touhua. Myös ainoa yleisö, joka meni aivan pähkinöiksi Fear of the Darkista, ehkä muualla ei sitä osattu odottaa. Kovin meininki Intiassa koko setistä oli 2 Minutes To Midnightin aikana. Ne menivät ihan sekaisin jostain syystä. Toinen mikä upposi ja itse asiassa on toiminut tuhat kertaa paremmin kuin 2003 kiertueella oli Can I Play With Madness. Olenkin koko ajan toitottanut, että setti on jumalattoman kova kokonaisuus. 99% faneista lähtee keikalta naama hangon keksillä.”
”Ekasta keikasta, kun bändi päräytti lavalle, suurin yllätys oli ehkä bändin varustus. Brucesta ajattelin, että mikä helvetin pipo sillä oli päässä. Ja se maastoliivi. Kaverihan näytti ihan ”action-figuurilta”. Huomasi kyllä Bruce oli käynyt puntilla. Samat housut kuin 2000 rundilla pieniä värisävytyksiä lukuunottamatta. Lava-asetelmassa on sama runko, mikä ollut kymmenen vuotta, varmaan joku rahoituskysymys. Se on täysin sama kuin aiemminkin. Puheet suuremmasta satsauksesta eivät oikein auenneet ja sitä Rodkin alkoi jälkeen päin perumaan, että Eddie ei mahtunut kyytiin ynnä muuta selittelyä. Vähän managementille sapiskaa. Intiassa ei ollut mitään pommeja, kun ei saanut viedä sisälle edes tupakkia. Maiden historiani kovin yllätys oli Moonchild. Se oli sellainen tilanne, joka ei koskaan häviä päästä. Voisi verrata Prahan keikan yllätyksiin, itseasiassa taitaa hieman mennä jopa Prahastakin ohi. Lavalle tuotiin akustinen kitara ja mietittiin, että missä biisissä tarvitaan akustista kitaraa. Se ei voi olla Journeyman, eikä kai ne nyt Prodigal Sonia voi soittaa. Sitten Dave tuli ja Bruce siihen viereen ja pari kertaa rämpäytti menemään. Luultiin, että sieltä tulee joku pelleilybiisi. Siinä vaiheessa, kun Moonchild alkoi, putosi leuat lattiaan, siis kirjaimellisesti, sekä meikäläiseltä, että Pasilta. Ei häviä koskaan mielestä. Aikaisemminhan intro on tullut nauhalta. Ei voinut ikinä kuvitella, että tällainen biisi tulisi. ”
”Moonchildin intro soitetaan oikeasti akustisella kitaralla tällä kiertueella ensimmäistä kertaa.”
Vetikö Adrian Smith soolon Moonchildiin?
”Juu, Adrian Smith on maailman kovin jätkä! Kotikatsomoon tiedoksi, että Moonchildin aikana näkee selvästi kuten kaikkien yhdeksän keikan aikanakin, että H nauttiii selvästi todella paljon biisin soittamisesta. Äijä jammailee edes takaisin koko biisin aikana lavan edessä. Moonchild on setin paras biisi, jätti Rime of the Ancient Marinerinkin selvästi varjoonsa.”
”Mr. Adrian Smith!”
Mitäs Intian keikan jälkeen tapahtui?
”Jumalattomat humalat heh heh, mutta ennen sitä tapahtui paljon muutakin. Intian keikan jälkeen päästiin meinaan backstagelle. Siellä oli takana rekkoja rivissä ja funtsittiin, että oliskohan kaverit bäkkärillä. Kukaan ei sanonut EI ja meitä ilmeisesti luultiin työntekijöiksi, kun näytti että kaikille länsimaalaisille oli vapaa pääsy. Tsekattiin paikkoja eli training room, meeting room, massage room, jossa oli öljyt ja systeemit. Puheltiin keikan jälkeen sitten siellä pitkätukkaisen security kaverin kanssa, joka vastaa turvallisuudesta keikan aikana ja jonka naama on varmasti kaikille tuttu, kun Dickie Bell, joka on muuten täysin mulkku ”general security manager”, joka ei faneja paljon kumartele, alkoi huutamaan, että ”jo toista kertaa te täällä” ja alkoi repimään paidasta ym. Lennettiin sitten niskapers-otteella ulos. Harmitti vietävästi erityisesti se, että ”muka toista kertaa jo”. Tämä kun ei pitänyt alkuunkaan paikkansa. Ensimmäistä kertaa käveltiin sisään eikä kukaan kieltänyt, ei se meitin vika ole! Belgradissa jo vuotta aiemmin tuli keikalla huomattua, että Dickie Bellillä ei ole pätkääkään kunnioitusta faneja kohtaan.”
”Winoo ei suostunut ottamaan mitään rahaa lipuista, mikä veti ison miehen hiljaiseksi, kun ajattelee Intian elintasoakin. Hän ei millään suostunut ottamaan rahaa, yritettiin väkisin tyrkyttää, mutta Winoo sanoi, että hän arvostaa sitä, että tulemme kaukaa Suomesta Intiaan saakka ja haluaa tarjota liput. Yksi erittäin hyvin kiteytetty ja hienosti sanottu lause, mikä muistetaan varmaan koko loppuelämä oli, että parasta, mitä Maiden fani voi toiselle antaa, on liput Maiden keikalle. Ei tarvinnut enää tyrkyttää rahaa. Pointti oli ymmärretty.”
”Seuraavan päivän lähdettiin katsomaan nähtävyyksiä, mm. Norsusaarelle, jossa ei tosin ollut norsun norsua. Patsaita sitäkin enemmän. Illalla syötiin, viimeisen inkkarilandian illan, kunniaksi erittäin pitkä ja kostea illallinen. Pyydettiin paikallista hovimestaria tuomaan pöytään mitä parhaakseen näkee ja herra toikin. Luvassa oli seitsemän ruokalajin illallinen toinen toistaan parempia ruokia. Kolmannen ruokalajin jälkeen oltiin jo ihan tukossa, mutta mestari toi vaan kaikenlaista grilllattua kalaa ynnä muuta. Ravintola meni kiinni puolen yön jälkeen ja kaikki muut asiakkaat olivat lähteneet, mutta työntekijät palvelivat ainoastaan meitä, valot paloivat ainoastaan meidän pöydän yläpuolella ja tarjoilu pelasi ihan niin kauan kuin halusimme. Tätä minä kutsuisin palveluksi!”
”Sen jälkeen lähdettiin Austraaliaan. Lensimme Jet Airwaysilla, joka on Finnairin yhteistyökumppani. Todella hyvä kone, jossa paikat olivat kuin business classissa ja joista pystyi soittamaan esim. kotiin hintaan kahdeksan talaa per minuutti! Eipä sitä usein kotiin soitella kymmenestä kilometristä. Pasihan kilautti emännälle: Et ikinä arvaa, mistä soitan?!”
”Pääsimme perille Perthiin neljältä iltapäivällä. Kun sinne asti mentiin, yksi tärkeimmistä kohteistä oli Bon Scottin hauta Perthissä. Seuraavana aamuna oli lähtö eteen päin, joten jouduuttiin käymään haudalla keikkapäivänä. Fremantlen hautausmaa on tunnin junamatkan päässä keskustasta. Blabbermouthissahan oli juttua aikaisemmin, että Bon Scottille pykätään patsasta sinne ja 24.2. Status Quo on soittamassa julkistustilaisuudessa.”
”Only the Good Die Young – Mr. Bon Scott!”
Mistä tällainen idea tuli käydä AC/DC:n ekan laulajan haudalla? Mistä tiesit, että se sijaitsee Perthissä?
”Olin vaan aikoinaan kuullut jostain, että paikka olisi siellä. Mulle AC/DC on yhtä kuin Bon Scott, vaikkakin eka levy, jonka kuulin oli Back in Black. Who Made Wholla oli biisi nimeltä Ride On ja siitä lähdin kiinnostumaan, että mikäs kaveri tämä oli. Ja niin kävi, että mulle hän on kuningas keulamiehistä Brucea lukuunottamatta. Kaveri tuli bändiin kuin vanha raksakundi ja näyttämään, että miten rockia vedetään. Jos tsekkaat vanhoja videoita, niin näet, että miten kuumana yleisö on! Siinä kaverissa on sellainen määrä testosteroinia, että oksat pois! Bonissahan virtasi skottiveri, josta herran itsensä mukaan johtui hänen suuri mieltymyksensä viskiin. Siinä on kaveri, joka oli ROCK! Kevyet mullat Bon!”
Helvetin karismaattinen jätkä. Mitä karisma on muuten sun mielestä?
”Karisma on sellaista, mitä on hirveän vaikeaa selittää. Sanavalmiutta, vuorovaikutusvoimaa, sellaista aineetonta, mikä ei häviä koskaan. Ihan sama, että onko rahaa miljoonia vai oletko rutiköyhä, niin se ei häviä susta millään. Se on vaikutusvoima toiseen ihmiseen. Miten toinen ihmien kokee sut. Se on aika sanatonta viestintää. Niin kuin näet keulamiehistä; viet porukaa. Sanaton luottamus olemuksessa.”
”Bonille vietiin pullo viskiä, joka juotiin siinä haudalla puoleen väliin ja puolikas pullo jätettiin haudalle roskia silmistä pyyhkien. Se oli mahtava kokemus. Tähän liittyy toinenkin tarina vielä, joka on mun mielestä aika koskettava. Yksi kaveri oli tuonut haudalle vihon ja kirjekuoren. Kuoressa oli kuva tämän kaverista, joka oli kuollut ja joka oli aina unelmoinut pääsevänsä Bon Scottin haudalle, ja tämän kaverit olivat ikään kuin toteuttaneet hänen viimeisen toiveensa. Aika koskettava juttu. Hautaa ei meinattu millään löytää. Meille oli sanottu, että hautausmaa menee kuudelta kiinni, niin iski vähän paniikki, että löytyykö se ajoissa. Ja se hautuumaa oli todella iso. Onneksi törmättiin hautausmaalla paikalliseen partajamppaan, joka sanoi, että stop stop, että arvaan mitä olette hakemassa ja opasti meidät oikealla paikalle.”
”Tuli hitonmoinen kiire keikkapaikalle ja meinattiin myöhästyä. Kun Doctor Doctor kajahti soimaan niin samaan aikaan pärähdettiin keikkapaikalle. Päästiin keikalla kuin kreivin aikaan, oli siis tosi lähellä, että keikka. Perthin keikka oli muuten tosi heikko keikkana. Jotenkin väsynyttä porukkaa. Tavallaan hienoa siinä mielessä, että pommit paikalla ym. kun Intiassa 20 euron sikari, joka oli mukaan varattu, vietiin pois. Kuvastaa muuten hyvin paikallisten innostuneisuutta kuulla ”Fear of the Dark”-biisiä, joka on virallinen ”tuoppi-tauko” biisi. Perthissä biisin aikana anniskelualueet olivat niin täynnä, ettei mitään toivoa, että tuopin olisi saanut käsiinsä tuon biisin aikana.”
”Perhepotrettia Somewhere Back in Time Tourin malliin”
”Perthin keikka oli mikä oli, ja jatkettiin Melbourneen, jonne palaan varmasti takaisin. Se oli niin intiimi ja pieni, jossa ihmiset olivat tosi ystävällisiä. Vaikutti yllättäen pieneltä, vaikka onhan se iso miljoonakaupunki. Ei missään mitään turistityrkytystä. Heti, kun he huomasivat, että olet ulkomaalainen, ihmiset tulevat juttelemaan ja avautuvat ihan lapsuuden asioista lähtien. Monet sanoivat, että Melbournen ihmisiä kutsutaan Australian mukavimmmiksi ihmisiksi, enkä ihmettele yhtään miksi.”
”Hostellissa herättiin ja aloitettiin päivä tutustumalla paikalliseen China Towniin, kun huomattiin että herra Iron Maiden kävelee ohi. Vääpeli Harris oli poikansa Georgen kanssa shoppailureissulla ja kysyttiin, että saataisiinko ottaa herrasta kuva. No sehän vaan sopi. Pasi paniikissa kaivoi kameraa ja lopulta saatiin kuvat napsastua. Ehkä hieman valoa vasten, mutta väliäkös sillä. Tapaamisessa oli erikoista se, että en jäätynyt totaalisesti. Meillä oli kummallakin Maidenventures paidat päällä ja pääsin kertomaan Stevelle, että mistä on kyse, mistä ollaan tulossa ja miksi. Tämä oli yksi tämän reissun kohokohdista. Maidenventures (=Maiden+adventures) on ryhmä suomalaisia, tai oikeastaan se ei ole ryhmä vaan se on käsite, täytyy rakastaa bändiä niin paljon että reissaa ympäri maita ja mantuja bändin perässä. Steve siihen, että: ” That´s great, keep it going man!”. Pian tapaamisen jälkeen jännitys laukesi ja tuuletin kunnolla; huusin ja kiljuin keskellä Melbournen katuja. Olin varmaan aikamoinen näky. Noin 20 vuotta bändin fanitusta takana ja piti matkustaa maailman toiselle laidalle, että pääsi tapaamaan Steven. Reissu oli juuri maksanut itsensä takaisin!”
”Iivis & Harris – Mitäs jos ensi kerralla tavattaisiin vähän lähempänä, vaikka Mannerheimintiellä?”
”Oltiin just matkalla fanien tapaamiseen, jossa Sam Dunn (Heavy Metal Journey –elokuva) oli kuvaamassa Corner-hotellissa. Pääsin itsekin kertomaan kameralle tarinoita Maidenista ja sun muusta, mutta en tiedä päätyykö meikäläisen, ehkä hieman hilpeä olemus, tulevaan Maidenista kertovaa dokumenttielokuvaan.”
”It´s party time – Maiden time!”
”Melbournen pre-show oli varmaankin paras kokemus ennen keikkaa ikinä. Iso baari, kattoterassit jne, satoja Maidenfaneja ympäri maailman. Mahtavia ihmisiä! Keikkapaikkana oli legendaarinen Rod Laver Arena, joka oli jo itsessään unelmien täyttymys vannoutuneelle tennisfanille ja harrastajalle!”
”Scream for me Rod Laver Arena!”
”Olihan se uskomatonta seistä yleisön joukossa, samalla kentällä, jossa Australian avoimen tennisturnauksen finaali oli pelattu vain paria viikkoa aikaisemmin. Melbournen keikoilla koko istumakatsomokin seisoi, ihan keikan alusta loppuun saakka. Näin sitä pitää! Vastaavanlaista istumakatsomoa olen kohdannut vain Ateenassa 2007. Melbournessa yleisö oli loistava, mutta myöhemmin Sydneyssä itse asiassa oli vieläkin hullumpi yleisö.”
”Melbournen ensimmäisen keikan loputtua, kuin sattuman kaupalla, eksyimme areenalta ulos tultuamme. Huomasin heti, että nyt ei kyllä tultu ihan oikeaan paikkaan. Siinä oli meinaan Rod Laverin 2. ja 3. kentät, joilla myös pelattiin Australian avoimessa tennisturnauksessa. Mun oli pakko saada kuvat kentältä! Ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Hypättiin aitojen yli ja päräytettiin suoraan tenniskentälle. Parit poseerauskuvat legendaarisilla kentillä. Voiko tennisfani enää muuta toivoa?! Melbournen toinen keikka oltiinkin sitten istumassa, Adrianin puolella luonnollisesti. Tämä olikin kiertueen ainoa istumakeikka. Mutta mikäs siinä kuvia napsiessa, aivan loistopaikatkin vielä.”
”Melbournen toisen keikan jälkeen päätettiin käydä juomassa kaljat (yllätys, yllätys toim. huom.). Olimme kuulleet hiukan huhua, että missä bändikin voisi olla viettämässä iltaa. Aussit olivat siitäkin mukavaa porukkaa, että he eivät koskaan pihdanneet mitään tietoa, esimerkiksi siitä, että missä bändi asuu ja hengailee. Menimme sitten Maidenin hotellin vieressä sijaitsevaan baariin ja päätettiin käydä myös bändin hotellilla, jossa olikin porukkaa bändiä venttaamassa. Paikalliset esittelivät kuvia ja nimmareita, joita olivat aiemmin saaneet ja olivat todella otettuja, kun kerroimme, että olemme kiertäneet keikoilla bändin perässä ympäri maailma. Joku tuli sitten sanomaan, että Dave ja Janick olisivat läheisessä irkkubaarissa, jonne suunnattiinkin sitten heti. Oli uskomaton tunne, kun nähtiin Janick istumassa ikkunalla tuopponen kädessä ja Dave tupakilla siinä ulkona kuin tavalliset pulliaiset. Dave oli muuten aivan pystyssä ja muutenkin tuntui myöhemminkin, että tämä kaksikko viihtyy keskenään kuppiloissa hyvinkin. Hirmuisessa kiireessä otettiin kuvia ja saatiin nimmarit sekä tietenkin vaihdettiin pikaisesti kuulumiset, että mistä ollaan etc. Kuten Dickie Bellkin keuhkosi backstagella, että jo toista kertaa joudun teitä käskemään, niin oli hauska yksityiskohta, että Murraykin sanoi kuvaa kysyttäessä, että toinenkin vielä vai, mutta kuitenkin ”OK, let´s go for another round!”. Onkohan siellä liikenteessä joku muukin vähän saman näköinen jantteri, heh heh.”
”One for the Road!”
Oliko siellä mitään sellaista massahysteriaa, kuten joskus näkee esimerkiksi Etelä-Amerikassa?
”Ei mitään hysteriaa vaan hyvinkin perinteinen perjantai-ilta ja paikalla oli suurin osa eurooppalaiaisia faneja. Myös Steve oli sisällä ja oli hirvittävän mukava kaikille. Jokaisen bändin jäsenen kanssa pääsivät kaikki halukkaat kuvaan ja juttelemaan. He arvostivat todella faneja ja antoivat aikaansa. Päätettiin sitten jättää äijät rauhaan. Koko management oli Rodia myöten baarissa ja hänen kanssaan juttelin enemmänkin, koska hän muisti minut 2006 keikoilta Italian Milanosta, kun keikan päätteeksi hän tuli ottamaan silloin kuvia kanssamme siinä soundboardin takana.”
Mitäs Rod sanoi?
”Hulluja Suomesta!! Jätkät tulleet tänne saakka! Kysyin Rodilta CliveAidista silmällä pitäen sitä, että mulla olisi vielä kolme lomapäivää pitämättä ja että kannattaisiko niitä säästää CliveAidia varten. Hän kertoi, että CliveAidia ei tänä vuonna tule. Clive on astetta paremmassa kunnossa ja kahtena edellisenä kertana kerätyt rahat ovat riittäneet hyvin. CliveAid järjestetään taas sitten, kun Clive tarvitsee lisää tukea. Lisäksi Maiden haluaa säilyttää CliveAidin special-tapahtumana eikä järjestetä siten joka vuosi sitä. Lisäksi puhuttiin paljon Intiasta, josta kaikilla oli pakit menneet sekaisin, paitsi Rodilla.”
No sehän oli helvetin hyvä juttutuokio, ihan hyvä, ettei menty aikaisemmin nukkumaan! (itselläni Tallinnassa vuonna 2000 jäi mm. Janick tapaamatta, kun nukutti liikaa perkl…) Mitäs Rod tykkäsi Intiasta?
”Fanit ja ihmiset tosi mahtavia ja Rod oli otettu, kun mekin oltiin Intiaan asti lähdetty. Menevät kuulemma toistekin Intiaan. Puhuttiin myös Suomen keikoista, joista Rod mainitsi, että hän oli otettu, kun keikat myivät niin nopeasti loppuun, mahtavaa. Piti myös vähän kysäistä Fear of the Darkista setissä, mutta kun vibat olivat niin katossa, niin ei tohtinut oikein kysellä.”
”Two for the Show”
”Baarissa oli myös kiertueen tuotantoporukkaa ja kysyttiinkin kavereilta, että miten ois, päästäisiinko vetämään lavalle Heaven Can Wait (Maidenin tapana on ollut tämän biisin aikana ottaa lavalle hoilaamaan faneja noin minuutiksia tietyssä kohtaa. toim. huom.) ja kaveri sanoi heti, että te ansaitsette pääsyn. Siinä vaiheessa meinasi polvet notkahtaa ja hän otti nimet ylös ja kysyi, että mille keikalle haluatte ja mehän haluttiin ehdottomasti Sydneyn keikalle. Olisi saatu muuten keikkaliputkin, mutta kun kaikille keikoille oli jo, niin ei sitten niitä otettu. Olin ihan varma, että joku kusee kumminkin eikä sinne lavalle asti päästä. Tuotannon kaveri hyväksytti päätöksen ylemmältä taholta ja sieltäkin näytettiin vihreää valoa. Tultiin vielä sanomaan, että jos joku menee vikaan tai tulee ongelmia, niin pyytäkää hänet paikalle. Tuntui perhanan siistille, kun tuon tason jätkä varmistaa asian. Pian tämän jälkeen lähdettiin nukkumaan, vaikka olisi halunnut nauttia tunnelmasta, niin väsy vei.”
”Heaven Can Wait ´till another day!”
”Melbourne oli selkeästi paras kaupunki Ausseissa niistä, joissa me käytiin. Seuraavaksi lennettiin Sydneyhyn. Olimme varanneet hostellista huoneet ja sama lafka järjesti myös lentokenttäkuljetuksen. Kun sitten päästiin hostelliin, huomattiin, että huoneet ovat neljälle hengelle ja meidän kanssamme oli pari tyttöä. Ensitöikseni kävin heittämässä vessassa kurakaaret (vatsa kuralla Intian jälkeen – toim.huom.). Ja seuraavaksi huomasin, että vessa ei vedä… Punkat olivat aivan paskaisia ja ilmastointilaite vei puolet oman sängyn tilasta ja kun en ole ihan pienempiä, niin tilanne oli ihan mahdoton. Yritä nyt sitten nukkua sikiöasennossa kääriytyneenä ilmastointilaitteen ympärille. Ei vienyt kauaa, kun päätettiin sanoa kiitos ja näkemiin. Kolme yötä oli maksettu jo etukäteen, tosin ei hirveän paha hinta 15 euroa / yö. Todettiin kummatkin, että se oli vaikka vähän arvokkaampi lentokenttäkuljetus ja käveltiin kadun toiselle puolelle parempaan mestaan, oikeaan hotelliin.”
”Sydneyn kuuluisan oopperatalon portaille oli IMOCista nimimerkki ”Aphillis” järjestänyt valokuvaussession kaikkien eri maista tulleiden fanien kanssa oman maan liput mukana ja sen jälkeen grillibileet viereisen hotellin kattoterassilla, joita kummatkin odotettiin innoissaan, mutta vatsatoimintani aiheutti niistä omalla kohdalla melkoisen suutarin. Pakko sanoa muuten tähän väliin, että kyllä ovat Maiden fanit kuin yhtä suurta perhettä. Valehtelematta kymmenet ihmiset kyselivät esimerkiksi vointiani, kun tiesivät vattapöpöstäni ja kaikki tuntuivat olevan aidosti huolestuneita. Kuvaushommissa oli mukana myös Sam Dunn ja Johnny B sekä Lauren Harris bändeineen. Toivottavasti tapahtumasta otetaan mukaan pätkiä Maidenin videopäiväkirjaan. Porukka huusi aivan perkeleesti Maidenia!”
”Maiden Fans United”
”Seuraavana aamuna oli heti herätessä hirveä jännitys päällä, kun tiedettiin, että päästään illalla lavalle. Keikkapaikka oli tunnin junamatkan päässä keskustasta Sydneyn Olympia puistossa. Hirveä pelko persiissä, että onkohan kaikki kunnossa Heaven Can Wait –passien suhteen, kun päästiin paikalle. Box officesta kysyttiin kirjekuorta nimillämme eikä niitä sitten löytynytkään! Pienimuotoisen sähläyksen jälkeen pulssi tasaantui ja takahuoneesta onneksi löytyi kirje, jossa oli nimemme ja sisällä HCW tarrat. Vähän kyllä kieltämättä odotettiin VIP-passeja, mutta ei tällä kertaa…”
”Itse Areena oli uskomattoman kokoinen sisähalliksi ja vetää noin 20 000 ihmistä (kiertueen suurin sisäareena). Toivottavasti jostain saan videobootsi keikasta, koska yleisö oli aivan järjettömän kova. Doctor Doctor –intron aikana aallot kiersivät hallissa ja kaikki seisoivat piippuhyllyjä myöten koko keikan ajan. Itselläni oli ihan pikkupoikamainen fiilis, sellainen samanlainen kuin 18 vuotta sitten ensimmäisellä keikalla, eli kihelmöivä, hirveä jännitys, hymyilytti ja ajattelin, että aika monta keikkaa täytyi kokea, että sama fiilis löytyi. Tottakai HCW vaikutti asiaan. Ehdottomasti kaikkein parasta hetkeä koko reissussa.”
”Sydneyn Acer Areena kuuluu ehdottomasti kiertueen hienoimpiin sisähalleihin.”
”Olimme yleisön joukossa katsomassa keikkaa ja ohjeeksi oli annettu, että Rime of the Ancient Marinerin jälkeen pitää siirtyä lavan sivulle, josta päästiin eteenpäin. Oli aika erikoista seurata sivusta Powerslave biisi. Basso ja rummut jytisivät ihan helvetisti lavan sivussa. Sitten kun Heaven Can Wait alkoi meitä pyydettiin verhon taakse odottamaan. Mikään tässä maailmassa ei ole vielä jännittänyt niin paljon kuin tuo odotus. Ja päästä vielä tuollaisen lauantai-illan juhlatunnelmissa olevan 20tuhatpäisen kovan yleisön eteen! Kun hoilotuskohta läheni, ei meinannut pysyä järjissään ja sitä hetkeä, kun verho avattiin, en unohda koskaan. Menin Brucen monitorien kohdalle Suomen lippu messissä. Jännä huomata, että vain muutaman eturivin näkee kunnolla ja muut ovat ihan muurahaisia ja yleisön ääni kuuluu tosi kovaa. Oli myös mielenkiintoista huomata, että itse lavasoundi on tosi hiljainen. Bruce näytti ristinmerkkiä Suomen lippua kohtaan ikään kuin oltaisiin paholaisia, heh heh. Kokeilin vähän Brucen monitoreita eli jalka siihen ja yleisöä huudattamaan, aivan mieletön kokemus. Vielä lavalta lähtiessä huusin Adrianille ja äijä moikkasi takaisin, mikä tuntui myös mahtavalta. Hyvä, että jalat kantoivat takaisin lavalta.”
”OooOOooOOOoooo – Maiden fans can sing after all!”
Pääsittekö takaisin hyville paikoille?
”Juu, ihmiset Ausseissa ovat hirveän kohteliaita eivätkä halua olla kosketuksissa toisiinsa kuten esimerkiksi Euroopassa keikoilla ollaan aivan tappituntumassa, niin siellä oli hyvästä meiningistä huolimatta sopivan väljää ja eteen pääsee helposti.”
”Keikan jälkeen mentiin takaisin hotellille ja tavattiin australialainen fani, ”Maiden Oz”, joka myös postailee myös Rautaneitoon. Itse asiassa kaveri makselee vieläkin Visa-laskuaan vuoden 2005 Suomen visiitiltä. Hän oli IMOCin kautta löytänyt Rautaneito.comin ja vietti kuukauden Suomessa. Häneltä saatiin tietää, että Maiden asuu Intercontinentalissa lähellä oopperataloa. Mietittiin, että hitto, pitäiskö mennä samaan hotelliin, koska haluttiin päästä tapaamaan kaikki muutkin bändin jäsenet”
”Maiden Oz rules!”
Mitä yö maksoi ja tapasitteko sitten ketään bändistä?
”250 euroa per huone per yö ja tavattiin äijistä Dave, Nicko, Adrian ja Janick silloin kun lähtivät keikalle. Kaikki olivat tosi ystävällisiä, mutta kiireisiä. Davekin oli paremmassa hapessa. Smith oli vaimonsa Natalien kanssa liikkeellä, josta täytyy muuten sanoa, että on ihan kohtuupakkaus ikäisekseen. Saatiin nimmarit Suomen lippuun ja kerrottiin edellisestä ehtoossa, kun oltiin lavalla. Nickohan noista on kaikista hauskin ukko. Steve ja Bruce menivät eri reittiä. Bruce oli Gaddsyn mukaan ollut lentelemässä pienkoneella päivällä.”
”Keikalle mentiin taksilla ja samalla kyydillä tuli hotellilla tapaamamme 35-vuotias kaveri, joka oli samassa hotellissa nimmareita metsästämässä. Kaveri oli kotoisin kaukaa Aussien autiomaasta, ikää kaverilla oli 35. Hän kertoi, että kun kuuli ensimmäistä kertaa Powerslave-levyä ja yksi biisi kolahti eniten, Rime of The Ancient Mariner, erityisesti sen sanoituspuoli herätti suurta kiinnostusta. Noh, kaveri sitten selvittämään, että kenen tekstiä tämä oikein on jne. Selvisi, että sanoitus perustuu Samuel Taylor Colridgen runoon. Sanoitukset kiinnostivat niin paljon, että kaveri rupesi lukemaan Colridgen runoja ja kiinnostus senkuin lisääntyi. Kimmoke herran runoihin oli niin valtavaa, että hän päätti, että hänestä tulee englannin opettaja. Ammatti, jossa hän toimii tänäkin päivänä, kiitos Iron Maidenin. Maiden todellakin muuttaa elämää.”
”Eddie waz here!”
”Toinen Sydneyn keikka oli oikein hyvä, mutta yläparvi oli suljettu verhoilla, kun kaikki liput eivät varmaan olleet menneet. Jotain 17 000 oli yleisöä, joka oli vähän edellistä iltaa vaisumpi, mutta bändi veti kyllä tosi hyvin. Tapahtui myös sellainen ihme, että ensimmäistä kertaa lähdettiin kesken keikkaa pois eli just ennen Hallowed Be Thy Namea sen takia, että oltaisiin hotellilla, kun bändi tulee. Oli erikoinen kokemus nähdä, kun jätkät tulee kylpytakit päällä hikisenä, kun eivät olleet edes suihkussa ehtineet käydä bäkkärillä. Naamasta näki, että jätkät olivat aivan poikki ja ainakin oma arvostukseni soittamista kohtaan nousi entisestään. Smith tuli ekana Natalien kanssa Iron Maidenin sininen kylpytakki päällä, shampanjapullo ja lasit mukana. Saatiin nimmarit ja kehuttiin keikkaa. Seuraavana tutkapari Gers & Murray, joista Gers vastasi vaan, että ”are you fucking kidding me”, kun pyydettiin nimmaria… Nicko antoi myös nimmarin, mutta Steveä ei näkynyt lainkaan. Viimeisenä Bruce tuli Rod Smallwoodin kanssa kahden ison kassin kanssa. Rod kysyi vaan, että miten helvetissä olette jo tänne ehtineet. Bruce oli aluksi vähän välttelevän tuntuinen, mutta laski kyllä kassit ja kirjoitti nimmarit. Sen jälkeen alkoi hotelille lapata vieraita, kun selvisi, että Maidenilla on jatkobileet yläkerrassa. Käytiin kokeilemassa, että päästäänkö mukaan, mutta ei onnistunut. Kikkailemalla olisi todennäköisesti päässyt, mutta ajateltiin, että ei lähdetä nyt tekemään tyhmyyksiä. Vieraiden joukossa oli mm. Pat Cash, joka taisi lentää niiden koneessakin ja oli myöhemmin Brisbanen keikalla lavallakin Heaven Can Waitin aikana. Odoteltiin jonkin aikaa Steveä, kun Dickie Bell saapuu ihan hirveässä kännissä, mutta onneksi ei tarvinnut sen kanssa alkaa säätämään. On kyllä harvinaisen mulkku ukko kyseessä.”
”Siellä sitä sitten nukuttiin kerroksessa 22, kun Maiden köllötteli kerrosta ylempänä. Naureskeltiin, että harvemmin sitä ollaan tässäkin tilanteessa ja vähän arvuuteltiin, että mitenköhän Mr. and Ms. Smith tekee sen… Aamulla checkattiin samaan aikaan bändin kanssa pois hotellista. Itse asiassa Gers jonotti siinä meidän takana. Lento Brisbaneen, joka oli aika pieni kaupunki ja siellä on vahva murre. Majoitus oli hyvässä hostelissa, jossa oli baarit ja porealtaat. Seuraavana päivänä oli keikka ja pre-show oli järjestetty paikalliseen irkkupubiin ”JuniorJack´siin”, jossa oli mieletön meininki, kun porukka tanssi pöydillä ym.”
”Pre-show party Brisbanessa”
”Keikka oli taas jossain viidakkopolun varressa olevassa mestassa tunnin junamatkan päässä keskustasta, jossa oli ihan hemmetin kostea ilmasto. Keikka itsessään oli parempaa Aussi-osastoa, mutta Sydneyn jälkeen ei oikein tuntunut enää samalta, koska oltiin jo aika kovia juttuja koettu. Yleisö oli muuten kaikista eniten kännissä juuri Brisbanessa ja känniurpoja eniten liikenteessä”
”Brisbanessa oli käsillä viimeiset hetket syödä kengurua, kun sitä ei oltu vielä koskaan ennen maistettu. Paikka löytyi netistä (latinomesta). Grillattu kenguru on todella hyvää. Myös krokoa tuli maistettua, mutta se ei ollut kovinkaan hyvää, sellaista valkoista lihaahan se on.”
”Brisbanessa käytiin myös krokotiilimiehen, eli Steve Irwinin, eläintarhassa Australia Zoossa. Steve Irwin sai hiljattain sai surmansa ja häntä pidetään Australiassa kansallisankarina. Oli kyllä hieno mesta! Kun edellisenä iltana keikan jälkeen kysyttiin junassa, että miten pääsee ”Zoo”:hon. Paikalliset kaverit sitten neuvomaan, tottakai. Että kävelette ostoskeskuksen läpi, ei sinne nyt niin pitkä matka ole. Kannattaa todella käydä siellä, että kaverukset olivat olleet siellä useasti. Ei tosin osannut kertoa, että onko siellä paljon porukkaa näin keskellä viikkoa. Ystävälliset australialaiset piirsivät jopa meidän karttaan ohjeita. Oltiin kummatkin, että onpas se tosi lähellä, olisi luullut että sinne on pidempi matka. Noh, ei siinä mittään, hyvä, että on lähellä. Pasi siinä sitten lopulta ehdotti, että kysäiseppä vielä varmuudella, että paikka on varmasti ”Australia Zoo”, mistä kaveri on puhumassa. No, lopulta kävikin ilmi, että kaverit olivat neuvoneet meille tietä Brisbanen suosituimpaan strippiluolaan nimeltä ”Zoo”. Koko juna repesi nauruun, kun tämä selvisi, hehee.”
”Tämä ei taida olla Henna tatuointi…”
”Seuraavana aamuna oli yhdeksän tunnin lento Japaniin. Kun koneessa ei ollut muutakaan tekemistä niin maisteltiin Aussi bissejä ja otettiin naksua. Etenkin Victorian Bitter on loistavaa, sehän oli muuten Eddielläkin kädessä Aussien special Maiden paidassa. Oli mieletön fiilis, kun saavuttiin Japanin ilmatilaan. Kenttä oli tunnin junamatkan päässä. Yokohaman Hard Rock Cafeen oli järjestetty vastaanottobileet. Suurin osa paikallisista hevifaneista ei puhunut kovinkaan hyvin englantia, mutta elekielellä pärjättiin ihan hyvin: Kampai ja kippis!”
”Eddie kills!”
”Yövyimme Japanissa Yu Shimadan luona. Kaveri on perinyt isovanhemmiltaan mahtavan paikan Fuji vuoren vierestä, noin 50 metrin päässä merestä ja säästää sitä tulevalle vaimolleen, tosin tyttöystävääkän ei vielä ole. Siellä ei normaalisti asu muita kuin Eddie, heh heh. Yokohamassa ehdittiin kiertelemään nähtävyyksiä katselemassakin hieman ja maistettiin japanilaisia pannukakkuja ”okonomiyakia”, joita voi suositella lämpimästi, jos sinne päin menee. Kyllä huomasi muuten, että Suomi on siellä rock piireissä kova juttu. Esimerkiksi nelikerroksisessa hevikaupassa TOP10 oli viisi myydyintä levyä suomalaisilta bändeiltä (mm. Leverage, Nightwish, Before the Dawn, Norther). Keikkapaikallakin tuntui, että paikalliset halusivat ottaa meistä kuvia. Yhdellä kaverilla oli prikulleen samanlaiset seeprahousut kuin Stevellä 80-luvulla ja toisella ukolla samanlainen takki kuin Brucella ´86 Somewhere on Tourilla ledivaloineen. Yokohaman keikka itsessään oli paras, missä olen ollut. Jopa Sydneyn keikka jää kakkoseksi, vaikka siellä oltiin sentään lavalla. Meillä oli paikat kolmannelta riviltä lavan keskeltä. Hienointa oli, kun jokainen bändin jätkä noteerasi meidät, näytti peukkua, iski silmää, paitsi Steve, kun sillähän katse koko ajan vähän harhailee. Erotuttiin varmaan koon puolestakin. Oliskohan Wasted Yearsin jälkeen tehtiin palvomisliikettä Adrianille ja kaveri vastasi samalla tavalla takaisin. Mahtavin tunne ikinä! Rime of the Ancient Marinerin aikana sama juttu ja ukkoa nauratti niin pirusti. Epätodellinen olo, kun äijä oli niin lähellä ja vuorovaikutus oli käsinkosketeltava. Oltiin ikään kuin samalla tasolla. Myös Dickinson sanoi, että keikalle oli matkustanut paljon faneja ympäri maailmaa ja meinasi vähän unhottaa meidät, mutta huudettiin ja heilutettiin lippua niin perkeleesti ja sitten mainitsi Suomenkin. Muitakin eurooppalaisia oli samassa lössissä, johon Yu Shimada oli ostanut 81 lippua koko poppoolle. Aika kova luotto, heh heh.”
<linkki=http://rautaneito.com/mp3/yokohama_suomi.mp3>Kuuntele pätkä
Ei varmaan ihan persaukinen jätkä!
”Kaveri on jossain raksaduunissa ja lähti kuudelta aamulla duuniin, kun me lähdettiin kotiin Suomeen… Kertoo jotain omistauneisuudesta, että hän irtisanoo itsensä jos ei saa lomaa Maidenin keikoille!”
”Keikan jälkeen oli ehkä parhaimmat ja isoimmat after show bileet, jotka Yu Shimada järjesti isoon kokoustilaan. Oli evästä ja sakea, skoolattiin kaikilla mahdollisilla kielillä. Porukka tanssi pöydillä, kun kaikista telkkareista tuli uunituoretta Live After Death DVD:tä. Missattiin siinä viimeinen metrokin ja jouduttiin menemään baariin yöksi ja dokattiin jossain pienessä hämyisessä kuppilassa about neljän muun pukupäisen keikalle olleen kavereiden kanssa. Jätkät oli menossa aamulla töihinkin ja olivat aivan hirveässä seilissä. Kämpille selviydyttiin noin aamuseitsemältä ja herättiin puolilta päivin aika heikossa hapessa. Oli siis toinen japsikeikkapäivä Tokiossa. Olotilastakin johtuen oli vähän vaisumpi keikaus. Yöllisen seikkailun jälkeen tulin vähän kipeäksi, kun ei oikein lämmintä vaatetta ollut mukana ja siellä oli miinus 5 ulkona. Tokion keikalla oli pelkkiä seisomapaikkoja ja keikka järjestettiin messuhallikeskuksessa, jossa oli pienempiä Helsingin messukeskuksen kokoisia osia. Keikkapaikka oli kyllä todella huono. Jopa Kaapelitehdaskin on parempi. Soundit olivat aivan paskat, vähänkin kauempana kuului kauhea kaiku seinistä. Yleisö oli kyllä yllättävän hullua ja siellä oli aivan helvetinmoinen ryysis. Keikan jälkeen olin kuumehorkassa ja tärisin vaan. Myös Tokion keikan jälkeen oli järjestetty isot after showt, mutta ei menty, kun oli rankka ilta alla ja olotila heikko.”
”Iivis Japanissa.”
Miten reissu kokonaisuutena meni, täyttyivätkö odotukset?
”Odotukset täyttyivät ja menivät paljon ylikin. Negatiivista ainoastaan voisi sanoa ainoastaan säästä, kun ei nahkaa paljoa grillailtu. Toisaalta aikataulu oli aika hektinen, että tuskinpa siihen paljoa aikaa olisi ollutkaan. Tunnelma oli koko ajan aika kotoinen, kun oli paljon tuttuja ympärillä. Sain myös tosi paljon uusia ystäviä.”
Meinaatko lähteä uudestaan Ausseihin tai Japaniin?
”Japaniin varmasti ja melko piankin. Kaupungista jäi nälkää, kun näki niin pienen ripauksen. Positiivista oli erilaisuus, kulttuuri, nähtävyydet, ystävällisyys, ihmiset ja ruoka. Mulla oli harhaluulo kalliudesta, mutta itse asiassa kaikki oli tosi edullista. Ehkä vähän hämää, kun oltiiin kaverilla yötä, mutta hotelli maksoi 35 euroa per naama, mikä oli ihan pirun hyvä hotelli, pyjamatkin valmiina kaikille, toista sataa tv-kanavaa, high tech telkut ja kaikki. Jäi hieman hampaan koloon, kun ei nähnyt Tokiosta paljoakaan. Ausseihin ja etenkin Melbourneen menen myös jossain vaiheessa ehkä katsomaan tenniksen Australian avoimet. Intiakin oli positiivinen kokemus, mutta erilaisella tavalla, kyllä köyhyyttä ja kurjuutta riittää, mutta ihmisissä paljon positiivisuutta.”
”Koko reissu – kuten aina tuppaa, kun on hauskaa – meni tosi nopeasti ja kotiin palattuani kärsin vähän vieroitusoireiden tapaisesta olotilasta. Jossain vaiheessa meinattin jopa jatkaa Los Angelesiin, mutta yhden keikan takia ei kannattanut, kun matkaakin oli niin paljon. Mutta nälkää jäi ja reissu oli kuitenkin suhteellisen edullinen. Ei rahaa uponnut niin paljon kuitenkaan, jos pois suljetaan viiden tähden hotellissa vietetyt yöt. Lähtisin koska vaan uudestaan, mutta en välttämättä lähtisi ausseihin uudestaan katsomaan Maidenia, Japseihin kylläkin. Outoa, että Maiden ei enää oli niin suosittu Japanissa. Mitä nyt olen lukenutkin, että Etelä-Amerikassa ja Jenkeissä, ei bändin kaveritkaan ole niin hirveän hyvissä fiiliksissä, kun takana vähän matkustusta. Sitä vastoin me näimme bändin tosi freesinä ja heistä selvästi aisti, että oli todella mahtavaa päästä soittamaan vanhoja hittejä. Janickin oleminen lavalla ei ole aina ihan perusteltua, kuten vähän Early Days keikoillakaan. Koska unelmanani olisi kuulla Hallowed Be Thy Name siten, että Adrianin ottaisi oman paikkansa. Yhdellä keikallahan Janick hävisikin lavan taakse ja ajattelin ottaa kuvankin klassisesta viisikosta. Kaikki kunnioitus Janickille, mutta tämä(kään) ei oikein ole hänen rundinsa.”
”Maiden Maniacs!”
”Tunteellisin fiilis koko rundilla oli aina Wasted Years. Biisistä tuli muutenkin meidän oma soundtrack-biisi reissulle, siinä on aika osuvat sanat. Vetää aika herkäksi ja vetoaa tunteisiin, kun kuuntelee noita sanoja. Suomesta saakka tullaan ja reissataan reilut pari viikkoa ympäri maailmaa. Minkä ihmeen takia? On tää aika hullua!? Taidanpakin laittaa Wasted Yearsin soimaan ja muistella tätä mahtavaa reissua!”
”From the coast of gold, across the seven seas,
I’m travelling on, far and wide,
But now it seems, I’m just a stranger to myself,
And all the things I sometimes do, it isn’t me but someone else.”
