The Number of The Beast

Steve Harris/Adrian Smith
6.34
1. Soolo (3.51) Dave Murray
2. Soolo (5.31) Adrian Smith

Soitettu livenä The Beast on the Road -kiertueella 1982, World piece tour -kiertueella 1983, Suurimmalla osalla World slavery tour -kiertueen keikoista 1984/85, joillakin Seventh tour of a seventh tour -kiertueen keikoista 1988, No prayer on yhe road -kiertueella 1990/91, sekä Give me Ed -´til I´m dead -kiertueella 2003.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after death -livetuplalta 1985 (äänitys Hammersmith Odeonista 1984), sekä kaksi versiota Eddies archive -kokoelmalta (Hammersmit Odeon ja Reading -festivaali 1982).

The Number of the Beast -albumin vinyyliversion a-puolen päättävä 22, Acacia avenue on alunperin Adrian Smithin tekemä kappale, jota mies soitti erilaisten kokoonpanojen kanssa, ennenkuin liittyi Iron Maideniin. Smithin itsensä mukaan kappale muotoutui eri kokoonpanojen mukana ja myötä paljonkin ja Iron Maiden -kappaleena tunnettu versio on pitkän evoluution tulos, johon viimeisen loppusilauksen on luonut Steve Harris sanoitusten ja osittain myös sävellystyön osalta.

Lukuisia erilaisia osia ja tunnelmia käsittävä numero on albumin soitetuimpia kappaleita keikoilla The Number of the Beast- ja Run to the Hills -singlejen, sekä Hallowed be thy name:n ohella.

Bändin kirjoittaessa materiaalia Beast -levylle toimintaa varjosti jälleen kerran kova kiire. Julkaisukelpoinen materiaali oli tietyssä mielessä kortilla (jota ei uskoisi, sillä levy on kokonaisuutena ja olosuhteet huomioonottaen loistava paketti). Steve Harris oli useita vuosia aiemmin nähnyt Smithin vanhan bändin Urchinin esiintymässä jonkinlaisella puistokeikalla ja Harris muisti bändin soittaneen jotakin kappaletta, joka oli jäänyt hänen mieleensä. Harris kääntyi Smithin puoleen ja kysyi tältä, mikä biisi olikaan kyseessä ja hyräili biisiä Smithille. Paletti lähti aukeamaan ja lopputuloksena syntyi 22, Acacia avenue.

Kappale on hyvin monimutkainen ja muusta Maiden -materiaalista poikkeava kokonaisuus. Toisistaan täysin riippumattomat osat kuitenkin nivoutuvat loppujen lopuksi erittäin tyylikkäästi yhteen ja seurauksena on erittäin toimiva ja jopa teatraalisia sävyjä omaava livebiisi. Bruce Dickinsonin panos on merkittävä sanoitusten suhteen kappaletta esitettäessä, sillä miehen tulkinta saa tekstin tietyssä mielessä elämään hyvin rikkaasti.

Kyseessä on sanoituksellisesti jatko-osa ensimmäisellä Iron Maiden levyllä olevalle Charlotte the harlot -kappaleelle (kts. Charlotte -analyysi). Molemmissa kappaleissa ovat mukana sama prostituoitu ja tämän parittaja-poikaystävä, mutta 22, Acacia avenuella mukana on myös kolmas taho, kuulija, joka edustaa pariskunnan mahdollista asiakasta. Kappaleen alku (jonka Dickinson vetää upean tunteikkaasti ja vaanivasti-etenkin keikoilla) on Charlotten parittajan myyntipuhe.

Suoraan suomennettuna suurinpiirtein:

Jos tunnet olevasi alamaissa, masentunut ja yksinäinen,
Tiedän paikan mihin voidaan mennä.
Osoitteeseen 22, Acacia avenue – tapaat ladyn jonka tiedän

Joten jos haluat pitää hauskaa,
Ja olet valmis maksamaan siitä,
Hän ei pyydä, kuin 15 puntaa..
Kaikillahan on omat paheensa..

Kappaleen alku jatkuu samaan tyyliin vielä seuraavan säkeistön verran, jossa Charlotten kundikaveri menee jopa niin pitkälle, että melkeinpä lupaa Charlottensa asiakkaalle ilmaiseksi, jos tämä vain jaksaa odottaa tarpeeksi kauan, että muut (maksavat) asiakkaat saavat osansa ensin. Täytyy vain kertoa terveisiä kundikaverilta.

Koko stoori kääntyy kuitenkin täysin päälaelleen biisin edetessä. Charlotte saa (Charlotte the harlot -kappaleen hengessä) niskaansa armottoman moraalisaarnan. Kundikaveri arvostelee Lotan elämäntapaa, huoraamista ja sitä, miten tämä toiminnallaan läheisiään satuttaa. Välillä kuitenkin mennään taas myyntipuheen puolelle ja pelin henki on todella raadollista. Charlotelle saa tehdä lähestulkoon mitä huvittaa: lyödä, purra jne.

Kuten ykkösosassa, myös tässä, mustan huumorin ja hyvinkin alatyylisten kielikuvien takaa on kuitenkin havaittavissa syvä epätoivo ja ahdistus. Ilmeisesti Charlotteen rakastuneen luuserin ainoa keino olla rakastettuaan lähellä on olla tälle hyödyksi ja parittaa tätä.

Biisi on jokatapauksessa hyvin omalaatuinen Iron Maiden -kappale. Eittämätön klassikko, joka toimii livenä, kuin metrin halko.

Kappaleessa annetaan ymmärtää, että Charlotte pitää vastaanottoaan Lontoon East Endissä.

So anytime you´re down at East End…Don´t you hesitate to go..

Hämmentävää kyllä, Suur Lontoon (valtava alue) seudulta löytyy useita kadunpätkiä, jotka ovat nimeltään Acacia -jotain. Yksikään ei kuitenkaan sijaitse East Endissä. Näinollen pyhiinvaellusreissuja kyseiselle vastaanottopisteelle on mahdoton tehdä. Tämä kenties tietoista.

Steve Harris
4:49
1.Soolo (2.46) Dave Murray
2.Soolo (3.15) Adrian Smith

Soitettu livenä joka ikisessä Iron Maiden konsertissa julkaisunsa jälkeen, ts. The Beast on the Road -82 -kiertueesta alkaen.

Viralliset liveversiot löytyvät Aces High -maksisingleltä 1984 (äänitys Dortmundista 1983), Live After Death -livetuplalta 1985, Maiden England -videolta ja cd:ltä 1989 (äänitys Birminghamista 1988), A Real Dead One -livekokoelmalta 1993 , Live at Donington -livetuplalta 1993 (äänitys Doningtonista 1992), Rock in Rio -livetuplalta 2002 (äänitys Riosta 2001), kolme versiota Eddie's Archive -kokoelmaboksilta (Hammersmith ja Reading 1982, sekä Donington 1988), The Number of the Beast -singlen uusintapainokselta 2005 (äänitys Brixton Academystä Clive Burr -hyväntekeväisyyskeikalta 2002) ja Death on the Road -livetuplalta 2005 (äänitys Dortmundista 2003).

The Number of the Beast -albumin b-puolen aloittava nimikappale lienee yksi Iron Maidenin tunnetuimpia teoksia. Se julkaistiin singlenä suurinpiirtein kuukautta albumin ilmestymisen jälkeen (26. huhtikuuta 1982), sijoittuen parhaimmillaan sijalle 18. Kappale leimasi ilmestymisensä aikoihin yhtyeen suhteellisen laajalti saatananpalvojiksi ja oli omalta osaltaan rakentamassa bändin (osaksi jopa tahtomatonta) rankkaa ja vaarallista imagoa.

Kappale on eittämätön heviklassikko. Kahteen eri osaan jakautuneena (keskiosa toisena, aloitus ja loppu toisena osana) se muodostaa hyvin mielenkiintoisen dramaturgisen kokonaisuuden. Tarttuva kitarariffi alussa, jonka päällä Dickinsonin maalaileva ja (jälleen kerran) hyvin teatraalinen -osittain lähes puhuttu- vokaaliosuus räjähtävät keskiosaan siirryttäessä vauhdikkaaksi tykitykseksi, jolle luovat aivan omaa luokkaansa olevan fiiliksen rumpali Clive Burrin kieroutunut takapotkuinen komppi ja Harrisin upea bassotyöskentely.

Kappale käynnistää albumin b-puolen puhutulla introlla, jonka teksti on useimmissa levyn painoksissa liitetty kirjoitettuna myös levyn kanteen. Tekstin yhteydessä sen annetaan ymmärtää olevan ote Raamatun Uuden Testamentin viimeisestä kirjasta, Johanneksen ilmestyksestä, ts. Ilmestyskirjasta (Revelations), luvusta 13, jakeesta 18. Kyseessä on koko Raamatun päättävä viimeinen kirja, jossa edesmennyt Jeesus ilmestyy apostoli Johannekselle ja näyttää tälle maailmanlopun. Johanneksen tehtäväksi jää sitten kirjata tuomiopäivää edeltävät ja siihen liittyvät tapahtumat tarkasti muistiin varoitukseksi ja opiksi kristikunnalle.

Ote on kuitenkin itseasiassa napattu kahdesta kohtaa Ilmestyskirjaa, eikä ainoastaan kolmannestatoista luvusta. Lainauksen alku on jo kahdennentoista luvun kahdennestatoista jakeesta:

Woe to you, oh Earth and Sea,
for the Devil sends the Beast with wrath,
'because he knows the time is short

Raamatun tuoreimman suomennoksen (1992) mukaan:

Mutta voi maata ja merta — Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt.

Vasta loppu on Ilmestyskirjan kolmannestatoista luvusta ja kahdeksannestatoista jakeesta, kuten kannessa sanotaan:

Let him who hath understanding reckon the number of the beast,
for it is a human number
It's number is six hundred and sixty six

Se, jolla on ymmärrystä, laskekoon pedon nimen lukuarvon: se on erään ihmisen luku, ja se luku on kuusisataakuusikymmentäkuusi.

Kyseisissä kohdissa Ilmestyskirjaa Johannes käsittelee ensin Saatanan karkoitusta taivaasta ja myöhemmässä maailmanloppuun liittyviä ennusmerkkejä, joista viisautta omaavat voivat nähdä lopun aikojen merkit. Samaisessa kolmannessatoista luvussa, (mistä jälkimmäinen pätkä siis on) kerrotaan Saatanan olevan merkitty otsasta ja kädestään. Viimeksi maailmanlopun profeetat ovat nähneet Saatanan esimerkiksi Mihail Gorbatshovissa (Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri ja viimeinen valtionpäämies), jolla oli isohko syntymämerkki keskellä otsaa.

Intron lukijaksi yritettiin Bruce Dickinsonin mukaan saada aluksi kauhuelokuvista tunnettua näyttelijää Vincent Pricea, mutta miehen vaatima palkkio oli niin holtiton, että ajatuksesta luovuttiin. Loppujen lopuksi intron luki sitten radio-ohjelmiin kuunnelmia tehnyt rivinäyttelijä, joka osasi matkia Pricen ääntä erehtymättömästi.

Joissakin yhteyksissä biisin inspiraatioksi on mainittu kauhuelokuva Ennustus 2 (Omen 2), jossa Saatanan maan päälle lähettämä peto on pienen lapsen muodossa ja tämän päässä on syntymämerkki, josta on erotettavissa kolme kertaa kuutonen. Steve Harris on kuitenkin useissa yhteyksissä todennut kappaleen perustuvan hänen omaan uneensa.

Paitsi musiikillisesti, myös sanoitusten osalta, kappale jakautuu kahtia. Mitä ilmeisimmin kappale alkaa Harrisin omaelämänkerrallisella tilityksellä, jossa mies lähtee mieli tyhjänä selvittelemään ajatuksiaan ja tyhjentämään muistiaan häntä järkyttäneestä unesta.

Can I believe
that what I saw that night was real
and not just fantasy

(The Number of the Beast)

In my dreams
It's always there
The evil face that twist my mind
and brings me to despair

(The Number of the Beast)

Alku on ikäänkuin johdanto, jossa Harris päivittelee epätoivoisena unensa todentuntua ja häntä jatkuvasti (unissa) riivaavia kasvoja, jotka tekevät olemisen suorastaan epätoivoisen hankalaksi.

Dickinsonin huudon jälkeen käynnistyvä keskiosa on sitten kuvaus itse unesta, joka miespoloa riivaa. Unessa Harris joutuu todistamaan keskellä yötä tapahtuvia Saatananpalvontamenoja, joissa mitä ilmeisimmin on käynnissä ihmisuhraus. Piru on sananmukaisesti irti, soihdut palavat, osanottajat hokevat salaisia riittejä, huutavat, ulvovat, tanssivat ja huitovat. Kuvaus voisi olla aivan mainiosti jostakin voodoo-kultin menoista.

Unessa hahmolla (Harris) on jonkinlainen tolkku aluksi tallella.

This can't go on
I must inform the law
Can this still be real or some crazy dream

(The Number of the Beast)

Epäuskon ja järkytyksen pohjalla on kuitenkin selkeä ajatus lakiin turvautumisesta.

Lopulta kuitenkin käy niin, että riittejä hokeva lauma lumoaa hahmon ja tämä ajautuu vastustamattomasti -kuin jonkin voiman puoleensa vetämänä- näiden luokse ja keskuuteen:

But I feel drawn towards the evil chanting hordes,
They seem to mesmerise me

(The Number of the Beast)

Lopulta biisi kääntyy takaisin siihen, mistä lähti. Samoin sanoitus. Siinä missä hahmo alussa lähtee jonnekin (selvittelemään päätään),

I left alone

On lopussa aika palata takaisin:

I'm coming back
I will return

Nuppi ei kuitenkaan reissulla selvinnyt, päinvastoin. Lopun uhkaus on tylyydessään suorastaan mestarillinen:

I' ll possess your body and I'll make you burn

Pedon luku on luettavissa (palvontamenot jne.), Saatana on läsnä.

The Number of the Beast -The one for you and me

Harris on sanonut kappaleen olevan Saatanan vastainen, eikä tätä ylistävä, toisin, kuin lukuisat hysteeriset tahot -etenkin 1980 -luvulla- väittivät. Jos tekstin viitsii lukea (eikä ainoastaan otsikkoa), pitäisi tämän käydä ilmi kenelle tahansa.

Biisissä (ja Harrisin unessa) keskeisessä asemassa tuntuu olevan tämä evil face. Kappaleen lopun voi käsittää myös tämän Harrisin riivaajan suuhun, ikäänkuin uhkauksena siitä, että rauhaa ei ole (unennäkijälle) luvassa ikipäivänä.

Jonkin vieraan ja salaperäisen vaaniva tuijotus tuntuu olevan Harrisille muutenkin jonkinlainen pakkomielle. Teema toistuu sanoituksissa eri variaatioina silloin tällöin:

'Cause I just had to see
was someone watching me

(The Number of the Beast)

You've sensed that something's watching you

(Fear of the Dark)

Not aware of a precence so near to me,
Watching my every move

(Dance of Death)

Bruce Dickinson kertoo albumin tekemistä dokumentoivalla DVD -julkaisulla, että tuottaja Martin Birch rääkkäsi hänet suorastaan raivohulluksi studiossa, kun kappaletta äänitettiin. Dickinson oli joutunut hokemaan neljää ensimmäistä riviä kappaleen alusta tuntikausia, ennenkuin otto kelpasi tuottajalle. Tavarat olivat lennelleet studiossa. Kun Birch oli sitten lopulta ollut tyytyväinen ja kysynyt Dickinsonilta, notta haluaisitko seuraavaksi kenties huutaa, on tulos kuultavissa levyltä. Komea karjaisu, indeed.

Steve Harris
3:50
Soolo (2.12) Dave Murray

Soitettu livenä vuodesta 1982 lähtien kaikilla kiertueilla, paitsi Blaze Bayleyn aikaisilla X-factour 1995/96- ja Virtual XI 1998 -kiertueilla. Brave New World Tour 2000/01 -kiertueella soitettiin ainoastaan kahdessa viimeisessä konsertissa Chilessä ja Brasiliassa.

Viralliset liveversiot löytyvät Live After Death -livetuplalta 1985, A Real Dead One -livekokoelmalta 1993, Live at Donington -livetuplalta, kaksi versiota Eddie's Archive -kokoelmaboksilta (Äänitykset Hammersmithista ja Reading -festivaaleilta 1982), Rock in Rio -livetuplalta 2001, sekä Death on the Road -livetuplalta 2005 (äänitys Dortmundista 2003).

The Number of the Beast -albumin ensimmäinen singlelohkaisu oli ensimmäinen kerta, kun musiikkia kuluttuva yleisö sai kuullakseen Iron Maidenin uutta vokalistia, Bruce Dickinsonia. Single julkaistiin Maidenille myöhemmin ominaiseksi muodostuneeseen tapaan, ikäänkuin maistiaiseksi tulevasta kokopitkästä.

Valinnan Run to the Hills -kappaleen päätymisestä ensimmäiseksi singleksi teki tuottaja Martin Birch. Ilmestymispäivä oli helmikuun 12. 1982. Näin ollen sinkku ilmestyi kuutta-seitsemää viikkoa ennen itse TNOTB -albumia. Kappale miksattiin valmiiksi ennen muuta levylle tulevaa materiaalia ja b-puolelle valittiin Total Eclipse, jolle tehtiin sama temppu.

Single oli Maidenin siihen astisen historian suurin menestys. Se kipusi listalla sijalle 7, ollen yhtyeen ensimmäinen Top-10 -sinkku. Nicko McBrain tilittää The Number of the Beast -albumin tekemisestä kertovassa DVD-dokumentissa, että Englannissa ja Keski-Euroopassa ei tuohon aikaan löytynyt baaria, tai kapakkaa, jossa Run to the Hills ei olisi soinut jukeboksista tai levylautaselta. Mies ei vielä tuohon aikaan kuulunut Maidenin riveihin, mutta tuntuu muistavan hyvin Run to the Hillsin merkityksen ja suosion vuonna 1982. Kappaleesta kehkeytyi yhtyeen ensimmäinen todellinen hitti. Myös Yhdysvalloissa kappale otettiin hyvin vastaan. Singleä ei kylläkään julkaistu Jenkeissä, mutta Amerikoissa aloitteli tuohon aikaan toimintaansa kaupallinen, musiikkiin rajattu tv-kanava MTV. Run to the Hillsistä oli singlen myötä tehty hupaisa video, joka sai paljon soittoaikaa kanavan ajolistoilla. Tämä oli omalta osaltaan vaikuttamassa Maidenin tunnettavuuteen -niin hyvään, kuin huonoon- ja suosioon Yhdysvalloissa.

Paetkaa vuorille on sanoitustensa puolesta kannanotto ns. Villin lännen kesyttämiseen ja siitä seuranneisiin ns. intiaanisotiin, joita Yhdysvaltojen hallitus kävi alkuperäisväestöä vastaan Pohjois-Amerikassa. Jo aiemmin, mutta pääasiassa Amerikan sisällissodan (1861-65) jälkeen käydyt laajemmat kampanjat ovat hyvin synkkä luku Yhdysvaltojen historiaa. (Joku voisi sanoa, että Yhdysvaltojen historia puolestaan on synkkä luku länsimaiden historiaa ja länsimaiden historia kaikkinensa synkkä luku maailmanhistoriaa..)

Yhdysvaltojen hallitus toivotti uudelle mantereelle tervetulleiksi kaikki, jotka sinne suinkin pääsivät.(Tänään alkaa olla hieman toisin) Siirtolaisia virtasi lähestulkoon kaikista maanosista, pääasiassa Euroopasta ja Aasiasta (lähinnä Kiinasta). Väki piti asuttaa ja näille piti järjestää maata viljeltäväksi jne. Tämä maa otettiin käyttöön intiaaneilta, jotka olivat asuttaneet maita vuosisatoja. Aluksi intiaanit pääasiassa ostettiin ja nämä joutuivat jatkuvasti muuttamaan lännemmäksi, valkoisen asutuksen levitessä koko mantereelle idästä päin. Intiaanien kanssa tehdyt sopimukset rikottiin järjestelmällisesti ja lopulta nämä ryhtyivät aseelliiseen vastarintaan. Seuranneissa välienselvittelyissä intiaaneista hävitettiin suurin osa ja loput eristettiin asumaan tietynlaisiin reservaatteihin, jotka olivat luonnonkansojen näkökulmasta ahtaita ja mahdottomia harjoittaa pääelinkeinoja, kuten metsästystä. 1900 -luvulle tultaessa intiaaneista oli tullut hyvin pieni ja huonovointinen (alkoholismi, työttömyys) vähemmistö ja näin on tänäkin päivänä.

Intiaanien tuhoaminen oli pahimmillaan järjestelmällistä ja totaalista. Yhdysvaltojen hallitus maksoi intiaaneista tapporahaa. Likaisen työn hoiti pääasiassa Yhdysvaltojen hallituksen alaisuudessa toimiva ratsuväki, niinkutsutut sinitakit (Soldier blue). Monet intiaaniheimot vetäytyivät kokonaisuudessaan ankeisiin olosuhteisiin vuoristoseuduille (hills), josta kävivät sissisotaa ratsuväkeä vastaan. Avoimessa maastossa käydyt taistelut hävittiin, sillä vastakkain olivat huonosti aseistetut intiaanit ja Yhdysvaltojen hallituksen koulutettu väkivaltakoneisto.

Kappaleessa aihetta käsitellään molemmista näkökulmista. Aluksi intiaanien, jälkipuoliskolla ratsuväen. Sympatiat ovat selvästi intiaanien puolella. Harris sanoo haastattelussa, että kompin ja rumpujen on tarkoituskin kuulostaa laukkaavalta ratsuväeltä.

Kappale on hyvin toimiva livebiisi ja roikkunut Maidenin livesetissä lähestulkoon koko Bruce Dickinsonin bändissä oloajan.

Adrian Smith/Clive Burr
3.47
Soolo 2:45 Adrian Smith

Ei koskaan soitettu livenä.

Gangland on useissa erilaisissa epävirallisissa yhteyksissä todettu Iron Maidenin heikoimmaksi tekeleeksi. Kappale onkin The Number of the Beast albumilla suhteellisen kovassa seurassa, sijoittuen alkuperäisen albumin b-puolella kappaleiden The Number of the Beast , Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name väliin. Kolme muuta albumin b-puolen kappaletta ovat kaikki todellisia klassikoita, joiden rinnalla Ganglandin keskinkertaisuus hieman epäreilusti korostuu.

Kappale päätyi levylle tietynlaisen arpomisen jälkeen. Vuoden 1982 helmikuussa Maiden kärsi paineesta saada jotakin uutta materiaalia julkaistua ennen The Beast on the Road -kiertueen alkua. Run to the Hills päätettiin laittaa ulos singlenä, mutta b-puoli tuotti vaikeuksia. Äänitetystä materiaalista Gangland ja Total Eclipse olivat ehdokkaana ja jostakin syystä Total Eclipse päätyi Run to the Hillsin kääntöpuolelle ja Gangland sai kunnian päästä itse pitkäsoitolle.

Kappale on siinä mielessä harvinainen Maiden -biisi, että sen ovat tehneet yhteistyönä Adrian Smith ja Clive Burr. Näin ollen se on The Number of the Beast -levyn ainoa kappale, jonka tekemiseen Steve Harris ei ole lainkaan osallistunut. Itseasiassa koko Maidenin siihen astisessa tuotannossa se on vasta toinen levylle päätynyt biisi (Charlotte the Harlotin ohella), jonka kanssa Harrisilla ei ole mitään tekemistä.

Rumpuintro on -tässä yhteydessä sanomattakin selvää- Clive Burrin käsialaa. Harris on näkevinään siinä vanhan haastattelun perusteella jopa jazz -vaikutteita. Itse kappale on lyhyt rokkaava ralli, johon Smith soittaa varsin mutkattoman tuntuisen soolon. Bruce Dickinson päästää suustaan pari (varsinkin uransa alkuajoille tyyppillistä) erittäin korkeaa nuottia.

Kappaletta ei ole koskaan soitettu keikoilla, kun taas Total Eclipsea soitettiin The Beast on the Road -kiertueella. Tämä on varsin epätyypillistä käytöstä, että soitetaan sinkun b-puolta albumimateriaalin kustannuksella. Maiden -leirissä taidettiin katua Gangland/Total Eclipse -järjestelyä jo vuonna 1982.

Kenties hieman lapsellisen oloiset sanoitukset saattavat olla yksi syy Ganglandin epäsuosiolle. Lyriikoidensa puolesta biisi olisikin sopinut kenties paremmin vaikkapa edeltävälle Killers -albumille. Gangland tarkoittaa puhekielessä roistojen ja murhamiesten temmellyskenttää. Osuva suomennos voisi olla vaikkapa alamaailma. Ganglandiksi kutsuttiin esim. 1920-30 -lukujen Chicagoa, jossa kuuluisa viinatrokari ja gangsteri Al Capone vaikutti.

Gangland on tarina ns. vasikasta (jail bird), joka on ns. laulanut virkavallalle ja päässyt sitten tätä kautta itse vapauteen. Nyt vasikka sitten pelkää henkensä puolesta, sillä hänestä on niin sanotusti tehty sopimus (contract). Kaveri piileskelee ja pelkää paitsi oman, myös lastensa hengen puolesta ja säikkyy jopa omaa kuvajaistaan ikkunassa. Lopulta onkin sitten veitsi kurkulla ja yksi ruumis lisää pinossa.

In Gangland you tell no tales!

Steve Harris/Dave Murray/Clive Burr
4:28
1.Soolo Dave Murray
2.Soolo Adrian Smith

Soitettu livenä The Beast on the Road -kiertueen niillä keikoilla, kun ollut mahdollista soittaa täyspitkä setti.

Virallinen liveversio löytyy Eddie´s Archiven The Beast over Hammersmith -levyltä (äänitys Lontoosta 1982).

Total Eclipse julkaistiin alunperin ainoastaan Run to the Hills -singlen b-puolella helmikuussa 1982. 1990 -luvun loppupuolen uudelleenmasteroidulla uusintapainoksella kappale on liitetty The Number of the Beast -albumin yhteyteen.

Maiden mietti pitkään, laittaako Run to the Hillsille Total Eclipse vai Gangland ja jälkimmäinen päätyi lopuksi levylle Total Eclipsen kustannuksella. Tämä johtuu Bruce Dickinsonin haastattelun mukaan siitä, että Gangland oli Children of the Damnedin ohella ensimmäinen kappale, joka Beast -albumille varsinaisesti tehtiin. Yhtyeellä oli kappaleeseen kiinteä tunneside ja sitä pidettiin ehkä parempana kappaleena, mikä lopputulos sitten oli. Singlen julkaisulla kun oli kova kiire (kts. The Number of the Beast -albumianalyysi ja Gangland -analyysi).

Lisäksi Total Eclipsen alentamiseen b-puoleksi on saattanut vaikuttaa kappaleen pääriffi. Joidenkin tahojen mukaan se on varastettu suoraan Black Sabbathin Snowblind -kappaleesta.

Oli, miten oli, Total Eclipse on hyvin raskas kappale ja olisi sopinut mainiosti Beast -levylle. Kappale on synkkä ja lohduton tarina maailmanlopusta, jonka ihminen on itse aiheuttanut.

Täydellinen auringonpimennys kuvailee maailmanlaajuisen (ydin?)talven vyöryä yli maapallon ja sen asukkaiden. Auringonpaistetta ei enää nähdä ja jokin valtava varjo peittää kaiken alleen. Luontoäidin kosto on kammottava niille, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa (ihmiset).

Tuhon ollessa täydellinen, saa maapallo vihdoinkin huokaista helpotuksesta, kun koko ihmiskunta on pyyhkäisty pois yhtälöstä:

It´s not the journey´s end
It´s just begun

Kappaleen väliosassa ja loppupuolella on muutamia todella hienoja laulusuorituksia Bruce Dickinsonilta. Tämäkin saattaa olla yksi syy siihen, että kappale päätyi Run to the Hills -singlelle, sillä kyseessä oli ensimmäinen Maiden -julkaisu, kun Dickinsonia esiteltiin.

Steve Harris
7:10
1. Soolo (4:50) Dave Murray
2. Soolo (5:08) Adrian Smith

Soitettu livenä joka ikisessä Iron Maiden -konsertissa ilmestymisensä jälkeen. Eli The Beast on the Road -82 -kiertueesta alkaen.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after Death -livetuplalta 1985, Maiden England -videolta 1989 (Huom! Ei cd-versiolta), A Real Dead one -livekokoelmalta 1993, Live at Donington -livetuplalta 1992, Rock in Rio -livetuplalta 2001, kolme versiota Eddies Archive -kokoelmaboksilta (Äänitykset Hammersmithista ja Reading -festivaaleilta 1982 , sekä Doningtonista 1988) ja Death on the Road -livetuplalta 2005 (Äänitys Dortmundista 2003).

The Number of the Beast -pitkäsoiton päättävä Hallowed be thy Name on erinomainen ratkaisu levynlopetukseksi. Kappale omalla tavallaan summaa kaiken sen, mitä Iron Maiden parhaimmillaan edusti vuoden 1982 viitekehyksessä. Hallowed be thy Namea voikin suhteellisen vapautuneesti pitää albumin parhaana kappaleena niin musiikillisesti, kuin sanoitusten osalta.

Biisin rakenne poikkeaa melkoisesti tavanomaisesta. Perinteisen säkeistö – kertosäe -kaavan sijaan kappale on -karkeasti otettuna- jaettu kahteen osaan. Ensimmäistä puoliskoa hallitsevat Bruce Dickinsonin tulkitsemat vokaaliosuudet, jälkimmäisen puolestaan toteutuessa lähes puhtaasti pelkkien instrumenttien varassa.

Kappale on nähtävissä nimenomaan poikkitaiteellisena kokonaisuutena, jossa teksti ja musiikki ovat yhtä ja palvelevat toisiaan.Tämänkaltaista harmoniaa tapaa harvemmin näin onnistuneena lopputuloksena. Aikaisempaan Maiden -tuotantoon verratessa ainoa vastaavanlainen mestariteos saattaisi olla ensimmäisen albumin Phantom of the Opera , senkin jäädessä (etenkin tekstinsä puolesta) Hallowed be thy Namen varjoon.

Kyseessä on kuvaus kuolemaantuomitun viimeisistä hetkistä ja ajatuksista, vain jonkin aikaa ennen tuomion laittamista täytäntöön. Kappale alkaa kuolemansellin yksinäisyydestä, jatkuen vankilan käytäviä ja pihaa pitkin hirsipuulle. Tuona aikana kuolemaantuomittu ehtii käydä päässään läpi kokonaisen tunteiden kirjon, syvästä epätoivosta kauhun ja pelon kautta tietynlaiseen kohtalonsa hyväksymiseen ja sisäiseen rauhaan.

Minä -muodossa kirjoitettu teksti alkaa kylmästä tyrmästä, jossa hahmo on odottanut -ilmeisesti koko yön- kellon lyövän viisi. Tuntuu luontevalta ajatella, että kyseessä on varhainen aamu, sillä monissa järjestelmissä (Myös Englannissa – jossa kuolemaantuomio pantu viimeksi täytäntöön 1964, nyttemmin kuolemantuomioita ei enää langeteta) teloitukset pantiin täytäntöön aamunkoitteessa.

Aamun valkenemisen odottamista on sävyttänyt syvä itsetutkiskelu. Eletty elämä on käyty viimeisten tuntien aikana läpi ja aika käy vähiin. Harris käyttää alussa metaforaa tiimalasista, jossa tuomitun elämänhiekka on valumassa loppuun.

The sands of time for me are running low…

Sitten alkaa tapahtua. Odotus päättyy ja selliin tulee pappi (oletettavasti vartijoiden kanssa) tekemään kuolevalle viimeisen voitelun:

When the priest comes to read me the last rites

Tilanne ikäänkuin kokretisoituu ja tuomittu tajuaa katsovansa kaltereiden läpi maailmaa viimeisen kerran. Mielessä pyörähtää kieltoreaktio. Onko tässä nyt joku virhe? Onko tämä todellakin kaiken loppu, eikä vain hullu uni?

Harris kuvailee tuomitun epätoivon varsin koskettavasti kyyneleineen, väkisin suusta karkaavine huutoineen ja kykenemättömyytenä saada tolkun sanaa suustaan. Tuomitun paniikki on hyvin kuviteltavissa, vaikkei koskaan olisi hirsipuulle raahattukaan. Pelkkä ajatus siitä, että haettaisiin tapettavaksi aamunkoitteessa saa palan nousemaan kurkkuun.

Kasvavalla hädällä on kuitenkin toinenkin puoli. Matkalla sellistä vartiopihalle tuomittu alkaa pohtia epätoivonsa tarkoituksenmukaisuutta. Hahmo kysyy itseltään (retorisesti) syytä pelolleen. Loppujen lopuksihan kuolemassa ei ole mitään pelättävää, sillä kaveri uskoo, ettei varsinaista loppua ole olemassakaan.

Vartijoiden marssittaessa miehen ulos pihalle, joku huutaa tälle sellistä Jumala olkoon kanssasi!. Tuomittu kuittaa Jumalan merkityksen tässä yhteydessä turhaksi, sillä jos Jumala olisi olemassa, miksi tämä antaisi kaiken (teloituksen) tapahtua.

Tässä yhteydessä sopii miettiä, mitä tuomittu onkaan loppujen lopuksi tehnyt? Se ei oikeastaan käy tekstistä ilmi missään vaiheessa. Alussa todetaan varsin moniselitteisesti, että:

World (that) has gone very wrong for me

Jokin on vain mennyt väärin eletyssä elämässä/tässä maailmassa. Syyllisyyttä hahmo ei ainakaan tunne, sillä myöhemmin:

Though the end is near I´m not sorry

Edellisen voi myös tulkita siten, että kappaleen hahmo ei ole pahoillaan kohtalostaan, sillä varmuus sielun jatkuvuudesta tavalla tai toisella on ikäänkuin varmaa.

Epätoivon hälvennyttyä ja ajatuksen juostessa taas kirkkaasti -pelon ja paniikin väistyttyä- on kappaleen vokaaliosuuden loppu kaikessa itsevarmuudessaan ja levollisuudessaan lähes hämmentävän hieno.

Mark my words, please
Believe my soul lives on
Please don´t worry now,
That I have gone
I´ve gone beyond to see the truth

Ilmeisesti lopussa jätetään hyvästit jollekulle. Tai sitten loppua ei ole osoitettu varsinaisesti kenellekään tietylle, vaan ainoastaan yleisesti. Ei pidä kuitenkaan olla huolissaan, sillä sielu jää elämään ja hahmo itse on mennyt vaintoiselle puolelle näkemään totuuden kaikesta.

When you know
That your time is close at hand
Maybe then you´ll begin to understand
That life down here is just a strange illusion

Loppu on luettavissa passiivissa, eli sitä ei mitä ilmeisimmin osoiteta varsinaisesti kenellekkään. Lähinnä kyseessä voisi olla viime hetkellä tehty toteamus:

Kun tiedät aikasi olevan käsillä, ehkä silloin alat ymmärtää, että elo täällä maan päällä on pelkkä kumma illuusio

Hirteen mennään rinta rottingilla. Mikään ei pelota, ei kuolema itsessään, eikä tuonpuoleinen. Kappaleen viimeinen rivi on rukous. Tämä on hieman paradoksaalista sikäli, että aiemmin kappaleessa Jumalan olemassaolo ikäänkuin kielletään. Tai ainakin Jumalan vaikuttimia epäillään.

If there´s a god
Then why has he left me go

Kuolemaantuomitun varmuus lopussa tuntuu kuitenkin johtuvan jostakin korkeammasta voimasta. Jokaisen uskonnon perustahan on oikeastaan kuolemanpelossa. Kaikille uskonnoille tahtoo olla yhteistä, että niillä jokaisella on omanlaisensa selitys kuolemanjälkeisestä ajasta tai kuviosta. On kyse sitten jälleensyntymisestä tai sielunvaelluksesta, nirvanasta, moksasta tai taivaassa ikuisuuden viettämisestä.

Kuolemaantuomittu vetoaa kuitenkin lopussa puhtaasti kristittyjen jumalaan, sillä fraasi Hallowed be thy Name on vanhahtavaa englantia ja napattu suoraan Isä meidän -rukouksesta (Lord´s prayer) ja kuuluu suomeksi Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Lutherin katekismus selittää kyseisen kohdan rukouksesta (lyhennettynä) näin:

Rukouksessa lähestymme pyhää Jumalaa. Rukous ei ole kahden tasavertaisen kumppanin keskustelua, vaan pienen ihmisen nöyrtymistä suuren ja pyhän Jumalan edessä.Jumalan nimi ilmaisee, kehen me uskomme ja kuka meidän Jumalamme on. Emme usko tuntemattomiin kohtalon voimiin, vaan persoonalliseen Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä ja jonka voimme kohdata uskossa.

Kuolemaantuomitun (ja tämän saavuttaman toivon ja rauhan) kannalta ehkä alla oleva Pietarin selitys Jumalan nimen pyhittämisestä luulisi olevan tarkoituksenmukaisin:

Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.

Rukouksella tuomittu tavallaan jättää itsensä Herran huomaan tai Korkeampaan käteen. Itsevarmuus ja pelottomuus on näin helppo selittää syvällä uskolla ja varmuudella (joka tässä tapauksessa täyttyy vasta varman kuoleman edessä?) Jumalaan.

Kappaleen teksti (joka jo itsessään on hieno tarina) ja musiikki täydentävät toisiaan mestarillisesti aina alun odotuksesta (sellissä) lopun tunteikkaisiin ja dramaattisiin sävyihin. Hallowed be thy Name oli lähes kiistatta Iron Maidenin siihen asti paras teos julkaisunsa aikoihin. Monet pitävät sitä parhaana Maiden -stygenä, vaikka huomioon otettaisiin koko julkaistu tuotanto.

Kappaletta on soitettu tekemisensä jälkeen joka keikalla. Se on muuttunut matkan varrella jonkin verran, eikä välttämättä parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Nicko McBrain nimittäin oikoo keikoilla Clive Burrin levylle äänittämää (oikeaa) tapaa soittaa kappale. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin tempon nostamisen nimissä, sillä kappale soitetaan keikoilla huomattavasti rivakammin, kuin levyllä. Tämä on kaksipiippuinen juttu, sillä biisi toimii livenä todella hyvin, mutta ei ole uskollinen alkuperäiselle. Jokainen tekee tietysti omat johtopäätöksensä toimintatavan mielekkyydestä. Vinkkinä voi mainita, että Clive Burr -aikaiset livevedot Hallowedista ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Bruce Dickinsonilla on joskus keikoilla todellisia vaikeuksia saada kappale kulkemaan oikein, mikä ei liene ihme, sillä laulumelodia on (lievästi sanottuna) helvetin haastava. Blaze Bayleyn vihaajat eivät luultavasti koskaan anna miehelle anteeksi sitä, että tämä yritti rohkeasti laulaa Hallowedin ollessaan Maidenissa. Bayley on kuitenkin joskus myös onnistunut siinä ja kannattanee muistaa, ettei Dickinsonkaan aina osu suorituksissaan häränsilmään.

Dave Murray sanoi lehtihaastattelussa Dance of Death -kiertueella, että suurin osa Maidenin liverepertuaarista hoituu häneltä ilman suurempia ponnisteluja, mutta Hallowed be thy Name on ilta toisensa jälkeen sellainen kappale, jonka aikana pitää keskittyä ja skarpata.

Hallowed be thy Namen kuuleminen konsertissa on aina vähän jännä paikka, sillä on jokaisen Maiden -fanin ehdoton täyttymys ja onnen hetki, kun kappale menee kaikilta osin nappiin. Se on yhtyeelle aidosti haasteellinen vedettävä. Se kuuluu peruselementtinä jokaiseen Iron Maiden -konserttiin ja siellä se tulee pysymään aina ja iänkaikkisesti. Amen.

Steve Harris
3.22
1. Soolo (1.51) Dave Murray
2. Soolo (2.09) Adrian Smith

Ei ole koskaan soitettu livenä, vaikka joillakin internet-sivuistoilla pyörii sitkeä huhu, että olisi soitettu Uudessa Seelannissa Fear of the dark -kiertueella 1992. Tämä on kuitenkin pötyä.

Ei tietenkään virallisia liveversioita.

The Number of the Beast -albumin käynnistävä Invaders on Iron Maidenille tyypillinen poikki ja pinoon avausbiisi. Nopeana ja lyhyenä se edustaa samaa sarjaa, kuin myöhemmin esim. Be quick or be dead tai Futureal. Kappale soveltuukin kaikessa energisyydessään loistavasti nimenomaan levynaloitukseksi ja pienellä mielikuvituksella se olisi helppo kuvitella myös keikanavaukseksi, esimerkiksi jonkin mahtipontisen intron jälkeen. Kappaletta ei kuitenkaan ole koskaan soitettu keikoilla ja se tekee tässä mielessä poikkeuksen koko Maiden -tuotantoa ajatellen. Lähestulkoon poikkeuksetta Iron Maiden -albumien ensimmäiset kappaleet ovat olleet myös levyä promotoivien konserttien aloituskappaleita. Ainoan poikkeuksen tekee The X-factor -albumi (1995), jonka nimikkokiertueella keikat starttasivat albumin kolmannella raidalla. Invaders on näinollen Iron Maidenin ainoa levynavauskappale, jota ei koskaan ole soitettu livenä.

Biisi on hyvin läheistä sukua The Soundhouse Tapes -demolla ja myöhemmin (uudelleenäänitettynä) Women in uniform -singlen b-puolella olevalle Invasion -kappaleelle. Yhtäläisyys liittyy selkeästi lähinnä sanoituksiin. Molempien biisien teksti kertoo varsin kuvailevasti viikinkihyökkäyksestä johonkin maahan, Steve Harrisin mukaan Britanniaan.

Maahantunkeutujat maalailee lähestulkoon silminnähtävästi tilanteen, jossa lähestyvät viikinkilaivat (Longboat suom. Isovene) ensin havaitaan rannikolta käsin, tämän jälkeen syntyy paniikki ja hätä, sisämaasta hälytetään vahvistusjoukkoja ja lopuksi käydään epätoivoinen taistelu, jonka saksit häviävät.

Kappaleen tekstille on historiallinen pohja, sillä suurinpiirtein vv. 800 – 1000 jkr. Euroopan rannikkoseudut olivat helisemässä skandinaviasta (pääasiassa nykyisen Ruotsin ja Norjan alueelta) kotoisin olevien barbaariheimojen jatkuvien hävitysretkien ja hyökkäyksien takia. Karussa pohjolassa painiskeltiin väestönkasvuongelmien parissa ja tämä aiheutti sittemmin viikingeiksi kutsuttujen heimojen keskuudessa paineen lähteä hakemaan elintilaa muualta. Viikinkien retket olivat sodankäynnin ohella toisaalta myös rauhanomaisia löytö- ja kaupparetkiä rannikoita pitkin. Reissut mahdollisti mm.verrattain kehittynyt laivanrakennustaito.

Viikingit seilasivat etelässä Välimeren kautta aina Mustallemerelle saakka ja koillisessa Suomenlahden rannikoita ja myöhemmin jokia pitkin syvälle sisä-Venäjälle, johon perustivat ensimmäisen venäläisen valtion. Viikingit purjehtivat myös Pohjois-Atlantilla Islannin ja Grönlannin kautta aina Pohjois-Amerikan mantereelle asti. Siis muutamaa sataa vuotta ennen Kolumbusta.

Kaupankäynti ja löytöretkeily on tylsää, joten Viikingit tunnetaan maailmanhistoriassa ennenkaikkea verisinä valloittajina, joiden kovaotteista lähestymistapaa kavahdettiin kaikkialla keskiaikaisessa Euroopassa. Harris käyttää maahanhyökkääjistä kappaleessa nimeä Norsemen, joka on johdettu mitä ilmeisimmin sanasta Nord (so. Pohjoinen). Suomenkieleenkin on vakiintunut nimitys Normannit ja samasta yhteydestä on peräisin esim. Normandian niemimaan nimitys Ranskassa (Kts. Asterix ja Normannien maihinnousu- jossa, muuten, virhe, sillä Asterixhan vaikutti n. tuhat vuotta ennen viikinkejä..!)

Invaders on malliesimerkki Harrisille omintakeisista paitsi historiabiisistä (Myöhemmin esim.Alexander the Great, Quest for fire), myös taistelukuvauksesta (Myöh. esim. Aces High tai The Trooper). Kappaleen sanoitus on kuitenkin (kauniisti sanottuna) hieman naiivi. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, että biisi on päässyt käytännössä täysin unohtumaan.

Yhden teorian mukaan kappaleen soittamattomuus voisi johtua siitä, että Maiden joutui käynnistämään Beast on the road -kiertueen ennen levyn ilmestymistä ja tästä johtuen rundin settilista poikkeaa (myöhemmin) totutusta kaavasta. Beast -kiertueella keikat aloitettiin kahdella tutulla ja turvallisella numerolla Murders in the Rue Morgue ja Wrathchild ja jo singlenä ilmestyneellä (eli yleisölle tutulla) Run to the hillsillä. Kenties yhtye halusi pelata varman päälle ja saada yleisön mukaan heti keikan alusta, eikä sillä ollut pokkaa ottaa senkaltaisia riskejä, kuin esim. Brave new world- ja Virtual XI- kiertueilla, joilla yleisölle pläjäytettiin heti kättelyssä 15 minuuttia uutta materiaalia silmille.

Levynaloitusbiisejä ei Maiden -keikoilla juuri emokiertuetta lukuunottamatta kuule, muutamaa suhteellisen harvinaista poikkeusta lukuunottamatta, joten ehkä Invaders:illä kävi vain huono säkä olla väliinputoaja tässä mielessä.

Steve Harris
4.33
Soolo (3.21) Adrian Smith

Soitettu livenä The Beast on The Road -kierueella 1982, joillakin hyvin harvoilla World Slavery Tour 1984-85 -kiertueen keikoilla ja Somewhere on Tour 1986-87 -kiertueella. Tämän jälkeen biisiä ei ole soitettu lainkaan keikoilla, lukuun ottamatta kolmea Clive Burrin hyväntekeväisyyskonserttia Lontoon Brixton Academyssa maaliskuussa 2002.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after Death -livetuplalta 1985 (äänitys Hammersmith Odeonista, Lontoosta 1984), Kaksi versiota Eddie´s Archive -kokoelmaboksilta (äänitykset Hammersmith Odeonista ja Reading -festivaaleilta vuodelta 1982), sekä Rainmaker-DVD-singleltä 2003 (Äänitys Brixton Academystä 2002).

Children of the Damned on todella moniuloitteinen kappale. Siinä yhdistyy herkkyys ja rankkuus erittäin mestarillisella tavalla, hieman samaan tyyliin, kuin esimerkiksi ensimmäisen Maiden -albumin Remember Tomorrow -kappaleessa ja Piece of Mind -levyn Revelationsissa. Kappale alkaa hyvin hitaasti ja kauniisti akustisen kitaran ja puhtaan sähkökitarasoundin päällekkäisellä yhdistelmällä sekä kauniilla ja puhtaalla laululla, vain yltyäkseen loppua kohden todelliseksi heavy metal -helmeksi.

Kappale on erittäin vakuuttava osoitus Bruce Dickinsonin kyvyistä laulajana. Loppua kohden kappaleessa vastaan tulevat kirkumiset ja huudot kuvaavat loistavasti pienen lapsen tunnelmia, kun tämä poltetaan roviolla. Brucen teatraalisuus luokin biisiin ihan omanlaisensa tunnelman, jonka bändi kaiken lisäksi kykenee toteuttamaan myös livenä. Adrian Smithin kitarasoolo biisin loppupuolella on yksinkertaisesti sanottuna virtuoosimainen. Myös rumpali Clive Burr näyttää, miten rumpuja sananmukaisesti soitetaan.

Steve Harrisia on sanoitusten osalta mitä ilmeisimmin inspiroinut vuonna 1964 tehty samanniminen brittiläinen kauhuelokuva. Elokuvan juoni on suurinpiirtein se, että ympäri maailmaa elää kuusi (Huom!) lasta, jotka omaavat pienestä pitäen yliluonnollisia psyykkisiä, fyysisiä ja telekineettisiä voimia. Lasten erilaisuus on dramatisoitu elokuvassa siten (kyseessä siis 60-luvulla tehty halpisleffa), että heidän silmänsä ikäänkuin kiiluvat (golden stare). Lapset elävät toisistaan tietämättä, mutta heidät saatetaan yhteen, kun tiedemiehet ja tutkijat keskittävät heidät Lontooseen tutkittaviksi. Superälykkäät lapset alkavat kuitenkin kapinoida tutkijoitaan vastaan, varsinkin, kun heidän voimiaan aiotaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Hankalaksi heittäytyneet lapset lopulta tuhotaan, sillä he ovat hyvin vaarallisia.

Elokuvan (ja kappaleen) nimi Kirotun lapset tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä siitä, että lapset ovat syntyneet ns. neitseellisesti.

Itse kappaleen teksti ei kuitenkaan noudattele elokuvaa sikäli, että lyriikat kuvailevat yhden lapsen polttamista roviolla. Elokuvassa ei kuitenkaan harrasteta moisia keskiaikaisuuksia, vaan sen tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan.

Mikä Harrisin on sitten pannut laittamaan lapsen poltettavaksi on täysin epäselvää. Teksti on joka tapauksessa hyvin puhutteleva ja tavallaan haastaa kuuntelijan. Kappaleen kiihdytysvaiheen lopussa Brucen ilmaan heittämä kysymys, kun lapsi on poltettu maahan tuhkaksi, pistää miettimään:

What did we learn?

Tämän voisi ottaa kannanottona siihen, että ihmisellä on taipumus pelätä ja vihata kaikkea erilaista.

Bruce sanoo yhdellä Brixtonin 2002 keikoista biisiä spiikatessaan jotenkin sinnepäin, että kyseessä on yksi aivan ensimmäisiä kappaleita, mikä tehtiin hänen liityttyään Maideniin.

Adrian Smith/Steve Harris
6.00
1. Soolo (4.19) Adrian Smith
2. Soolo (4.38) Dave Murray

Soitettu livenä The Beast on the road -kiertueella 1982, Seventh tour of a seventh tour -kiertueella 1988, sekä No prayer on the road -kiertueen muutamilla viimeisillä festivaalikeikoilla Euroopassa kesällä 1991.

Viralliset liveversiot löytyvät The Clairvoyant -livesinglen b-puolelta (äänitys Doningtonista 1988), sekä kaksi versiota Eddies Archive -kokoelmalta (äänitykset Hammersmith Odeonista ja Reading festivaaleilta 1982). Löytyy myös Maiden England -videolta ja cd:ltä (äänitys Birminghamista 1988).

Puhutun intron jälkeen rummuilla ja raskaalla kitarariffillä käynnistyvä The Prisoner on The number of the beast -albumilla jäänyt hieman varjoon. Sitä on soitettu keikoilla vähiten niistä alkuperäisistä Beast -levyn kappaleista, joita yleensäkään on soitettu. Tämä on hieman sääli, sillä biisi on ehdottomasti parhaimmillaan livenä.

Alkuhehkutuksen (joka tarjoaa loistavat mahdollisuudet yleisön huudattamiseen) jälkeen käynnistyvä nopeatempoinen säkeistö ja ennenkaikkea tarttuva kertosäe ovat Iron Maidenia tyypillisimmillään. Lisäksi kappaleen väliosa ja ennenkaikkea kitarasoolot ovat todellisia helmiä. Iron Maiden on soittanut vuoden 1999 Re-unionin jälkeen konserteissa lähes kaikkia mahdollisia tämän aikakauden kappaleita, mutta The Prisonerille ei jostain syystä ole annettu uutta mahdollisuutta. Viimeistään Early days -kiertueella tämän olisi voinut kuvitella kuulevansa. Yksi ehdottomasti toivotuimpia (ja perustelluimpia) vanhoja kappaleita lisättäväksi Maidenin keikkasettiin.

Bruce Dickinson puolestaan on soittanut kappaletta hyvinkin paljon. Voi melkein sanoa, että Skunkworks -sooloalbumin jälkeen biisi on ollut vakiokamaa Dickinsonin omilla keikoilla. On hyvin todennäköistä, että Dickinson on osallistunut myös biisin tekemiseen, ainakin sanoitusten osalta, vaikkei miestä virallisesti The Prisonerin tekijätiedoissa mainitakaan (ks. The number of the Beast -albumianalyysi).

Kappale perustuu nimittäin 1960 -luvun loppupuolella tehtyyn samannimiseen Tv-sarjaan, jonka intohimoiseksi faniksi Dickinson on useissa yhteyksissä tunnustautunut. Sarjan juoni on lyhykäisyydessään se, että näyttelijä Patrick McCoohanin esittämä hahmo kaapataan vangiksi salaperäiseen ja surrealistiseen paikkaan, jota kutsutaan kyläksi (The Village). Kylästä tuntuu olevan täysin mahdotonta päästä pois ja vanki ajautuu sarjan edetessä lähes hermoromahduksen partaalle, yrittäessään keksiä keinoa päästä vapaaksi. Lähes toistakymmentä osaa käsittävä sarja on nähty myös Suomessa vuonna 2004 SubTV:llä.

Kappaleen puhuttu intro on napattu suoraan sarjasta. Manageri Rod Smallwood arpoi pitkään, uskaltaako soittaa näyttelijä McCoohanille ja pyytää tältä lupaa ääniraidan käyttöön. Lupa kuitenkin heltisi lähestulkoon samantien.

Sarjan kuvauspaikkana toiminut oikea Village löytyy Pohjois-Walesista. Kyseessä on luonnonkaunis paikka, jossa toimii tänäpäivänä hotelli, mökkikylä ja ravintola.

Kappaleeseen tehtiin pari vuotta myöhemmin vielä eräänlainen jatko-osa. Powerslave -levyltä löytyvä Back in the Village on myös nähtävissä sarjaan perustuvaksi.