Alex Machine päiväkaljoilla Itä-Lontoossa – osa 2

Rautaneidon Lontoon kirjeenvaihtaja käväisi jälleen tutustumassa East Endin Maiden-aiheisiin nähtävyyksiin. Tällä kertaa vuorossa oli paikka, jossa Maiden soitti ensimmäisen keikkansa eli Cart & Horse.

""

Ilmeisesti Lontoossa Maidenilla on ihan ikioma kaupunginosa. On on.

""

Aika lailla pienen murjun näköinen mesta.

""

""

Mmmmm… Beer…. Garden…. Mmmm.

""

"Double whiskey on the rocks, please!" (Huom! Kuvassa Masiina itse.)

""

Täältä on pitkä matka Rock in Rion päälavalle.

Machine Men vei ja Redneck vikisi!

Rautaneito.comin ylläpitoporukan lutuisin eli Finnarry kävi tarkistamassa tilanteen Jyväskylän Redneckissä 6.5., kun kovassa nousukiidossa oleva Machine Men soitti pelkästään Maidenin materiaalia. Tässä keikkaraportti:

Machine Men plays Iron Maiden, Redneck, Jyväskylä 6.5.2004

Suomen puolivälierätappion jälkeistä vitutusta lähdettiin lieventämään Redneckiin, missä Suolahden Konemiehet olivat päättäneet soittaa pelkästään Iron Maidenin biisejä. Odotukset olivat korkealla tietäen bändin Maiden-vaikutteisen taustan ja etenkin vokalisti Toni Parviaisen kyvyt laulaa samoilla viivoilla Bruce Dickinsonin kanssa. Redneckin lava oli pieni. Muutama Maiden-seinälippu ja Britannian lippu oli laitettu lavan taakse koristamaan. Kourallinen väkeä oli paikalla soundcheckin aikana, mutta yllättävän paljon porukkaa tuli paikalle ennen keikan alkua. Redneck olikin suht täynnä keikan alkaessa. Jo soundcheckiä kuunneltuani oli pelin henki selvä. Hyvät, jämäkät soundit ja tuntui lähes kuin olisi kuunnellut itse emobändiä, kun Moonchildia lauteilla veivattiin…

Itse asiaan: Valojen sammuessa pärähti Moonchildin intro soimaan. Alku tuli nauhalta siihen asti kun biisi räjähtää kunnolla käyntiin, aivan kuten Maidenillakin vuonna –88. Eikä sitä menoa tarvinnut montaa sekuntia katsoa, kun alkoi Maiden England -video vilistä silmissä. Bändi takoo todella jämäkästi jokaisen nuotin ja päällä on Parviaisen uskomattoman Dickinsonmaiset vokaalit. Kaikkine lavaliikkeineen ja muutenkin lyhyt mies kun on, oli ilmetty Dickinson kyseessä (vaikka muuten samaa näköä ei olekaan). Kitarasoolot ja bassokulut meni juuri niin kuin pitääkin. Tämä biisi toimii kyllä aivan loistavasti livenä. Seventh Son –teemassa jatkettiin kun The Evil That Men Do tuli seuraavaksi. Viimeistään nyt oli melkoisen äänekäs yleisö pähkinöinä. Moonchildin aikana ehkä hieman katseltiin että mikäs meininki olikaan kyseessä. Eipä tästäkään versiosta löydy mitään moitittavaa. Kyllä homma pelaa. Toisen biisin jälkeen joku ehtikin jo huutaa: ”Soittakaa Paranoid!” Eihän se ole keikka eikä mikään jos ei tuota kuule. Tässä vaiheessa tekniikka reistasi ensimmäisen kerran ja tovin odottelun/korjausten jälkeen vuorossa oli Revelations. Parviaisen suoritus oli jälleen häikäisevä ja ihailla täytyy muunkin bändin suoritusta. Maidenmaista groovya näihin biiseihin on vaikea luoda, mutta todella samanhenkiseltä MM biisit saa kuulostamaan sen lisäksi että nuotit ovat oikeat. Revelationista jatkettin tauotta Deja-Vu:hun, joka olikin mielenkiintoismpia vetoja tälle keikalle. Tässä vaiheessa bassopiuha sanoi sopimuksen irti ja biisi kuultiinkin lähes kokonaan ilman bassoa. Kitarailoittelut toimivat hienosti tässä biisissä ja rumpaliltakin irtosi tarvittavat McBrain koukut. Miksihän Maiden on tämänkin jättänyt livesetistään pois?? MM:n versio alkoi suoraan menevämmästä kohdasta eli hidas alkuosuus skipattiin. Hyvinhän se noin toimi kun lähdetiin suoraan toisen biisin perään, mutta olisihan ollut mielenkiintoista kuulla tuo introkin. Tämän biisin jälkeen meni tovi bassopiuhan vaihdossa ja virittelyssä. Yleisö sai mitä halusi eli säkeistön verran Paranoidia tulikin tähän väliin kevennyksenä. Sitten keikka jatkui Stranger in a Strange Landin ja Still Lifen tahdissa eli 80-luvulla pysyttiin tiukasti. Molemmat mentiin jälleen aivan alkuperäisten versioiden tahtiin. Sitten vuorossa oli keikan ehkä paras ja yllätyksellisin veto, Infinite Dreams. Mukava kuulla etenkin näitä biisejä mitä Maiden ei juurikaan soita livenä. Seventh Sonissa jatkettin kun Only the Good Die Young onnistuneen bassosoolon kera oli vuorossa. Children of the Damnedin aikana rispekti-pisteet Parviaista kohtaan kasvoi entisestään. Kaikki nuotit tuli mitkä pitikin ja ääni pysyi loistavasti kasassa. Keikan kevennys koettiin Powerslaven aikana kun kuulakärkikynällä pahviin piirretty Eddie-maskia kantanut tyyppi hyppäsi lavalle kitaristi J-V:n taakse. Voisi kutsua köyhän miehen Eddieksi… Kovimmat reaktiot yleisöön sai Aces High joka päätti varsinaisen setin. Nyt on kyllä sanottava, että tämä versio jopa päihitti Emo-Maidenin liveversion. Varsinkin laulupuolella Dickinson ei koskaan ole pystynyt vastaavaan suoritukseen kuin studioversiossa mutta tänään tuli tämäkin asia todistettua. Powerslave ja Aces high tulivat ilman intronauhoja. Ennen encoreja reistaili vuorostaan toisen kitaristin kamat, joten sitäkin puolta saatiin riittävästi yhdelle keikalle. Yleisö sai ainakin huilata välillä. Be Quick or Be Dead ja Run to the Hills päättivät bändin puolesta erittäin onnistuneen keikan.

Soundeista sen verran että rummut kuulosti oikein hyviltä ja tuhti soundi osaltaan piti biisit kasassa hyvin. Kitarasoundit oli ok, joissakin sooloissa oli saanut olla kirkkaammat soundit ja varsinkin keikan loppupuolella toinen kitara kuului melko heikosti. Basso olisi voinut myös olla ehkä hieman kovemmalla. Nämäkin on tietysti riippuvaisia siitä, missä kohdin yleisöä on kuuntelemassa. Yleisvolyymi oli liian kovalla, tämäkin puuroutti soundeja osiltaan (tai sitten kuulo lähti keikan loppua kohden).

Täytyy vilpittömästi kunnioittaa tapaa millä MM biisit klaarasi. Olihan se aistittavissa että kersasta asti näitä on soitettu. Muutama väärä kitarasointu ja pari karannutta rumpufilliä ei kokonaisuudessa tunnu missään, koska näitähän käy jokaiselle bändille ja ne kuuluvatkin livetilanteeseen. Miinuspuoleksi voisi mainita taustalaulujen puutteen. Esim. Run the Hills, Deja-Vu, Aces High, Still Life ja Powerslave olisivat saaneet hyvän lisämausteen taustalauluista (joiden biisien kohdalla ne on lähes pakollisia). Settilista koostui BQoBD:ä lukuunottamatta 80-luvun Dickinsonin aikaisesta materiaalista (mikä on toisaalta ymmärrettävää kun laulajan kuulee), mutta henk. koht. olisin mieluusti kuullut Di’annon ja Bayleyn aikaisia biisejäkin. Hyväksi puoleksi setissä voisi laskea ettei kaikkia ”pakollisia” hittibiisejä kuultu vaan esim. Deja-Vu, Moonchild ja Infinite Dreams sai tilaa.

Toni Parviaisesta täytyy vielä erikseen sanoa, että kaverilla on kyllä aineksia mihin vaan. Ääni riitti kaikissa biiseissä vieläpä helpon näköisesti ja kuulosti vielä hyvältäkin. Merkkejä äänen loppumisesta ei ollut eli hyvin kesti koko keikan ajan. Lavakarisma on miehellä myös kohdallaan. Liikkeet on hyvin Dickinsonmaisia, mikä sopii ainakin tähän Maiden-tribuutti toimintaan. Ääni on lähes identtinen 82-83 vuoden Dickinsoniin.

Teknisistä ongelmista huolimatta keikka ylitti odotukset. Keikan jälkeen jutustelussa Parvianen sanoi tämän olleen ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Maiden-settiä soitettiin (viitaten enemmänkin teknisiin ongelmiin). Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen, sillä kyllä Maiden-fanien on tämä nähtävä ja kuultava. Tämän lähemmäksi alkuperäistä ei helposti päästä.

Settilista:

Moonchild

The Evil That Men Do

Revelations

Deja Vu

Stranger In A Strange Land

Still Life

Infinite Dreams

Only The Good Die Young

Children Of The Damned

Powerslave

Aces High

Be Quick Or Be Dead

Run To The Hills

Teksti: Finnarry (finnarry@korvissa.soi.com]