Death On The Road
Dance Of Death World Tour. Yksi omasta mielestäni Maidenin hienoimpiin kuuluva kiertue, jolla bändi oli terässä, settilista hyvä ja meininki kohdillaan yleisön sekä bändin osalta. Hienoa, että tältä loistavalta kiertueelta saatiin ulos virallinen äänite, ja vielä CD:nä että DVD:nä.
Tämä on noussut itselleni yhdeksi parhaista Maiden-liveistä, ja nyt kerron mitä mieltä olen levystä.
Klassista musiikkia alkaa kuulua PA:asta, yleisö alkaa herätä. Tunnelma nousee koko ajan, musiikki pauhaa kuullostaen vakuuttavalta ja tunnelmalliselta. Klassinen pauhu yltyy kunnes lopulta hiljenee, ja ah, niin mukavan kuuloiset neljä haikaniskua käynnistävät hienon keikan.
Startterina toimii Smithin väsäämä, loistava menopala Wildest Dreams, joka varsinkin tällä livellä pääsee oikeuksiinsa käynnistäen keikan tehokkaasti. Täytyy kumminkin sanoa, että alun kolme ensimmäistä biisiä eivät ole ihan parhaimmistoa, tunnelma ei ole vielä siellä minne The Trooper sen tulee nostamaan. Kitarat kuuluvat tosi hyvin, ja jokaisen kolmen erottaa selvästi. Miksaus kuulostaa hyvältä, paitsi rummut joiden tomisoundi on karmea. Muuten kuulostaa siltä ostin sujuvalta.
Adrian rykäisee Wildestiin yllätys yllätys-loistavan soolon (mikä kuuluu miehen tapoihin.
) ja pian onkin Villeimmät Unelmat ohi. Jatkoa seuraa keikkalegenda Wrathchildin merkeissä, ja fiilis nousee jälleen yleisössä. Itse olen tämän biisin niin monta kertaa kuullut, monelta keikalta, etät kappaleena tämä ei tuo enää mitään uutta minulle. Hyvä veto sinänsä, mutta kun kappaleen on kuullut tarpeeksi monta kertaa, ei se jaksa sykähdyttää.
Seuraava biisivalinta on huono, eikä Can I Play With Madness toimi tässä. Klassikkolevy Seventh Sonilta olisi varmasti löytynyt parempikin livebiisi, vaikka The Clairvoyant. Alun nimikkohuuto kuulostaa hirveältä. Steve ei ole mikään kultakurkku, mutta alkuhuutoa parantaisi se että edes vetäisisivät samasta sävelestä.
No, biisi lähtee käyntiin Nickon hauskan kompin saattelemana. Jotkut valittavat kompista, mutta mielestäni se on biisin paras osa ja hauskan kuuloinen. Rumpukomppihan ei pelasta, jos biisistä ei pidä missään muodossa. Brucekin kuulostaa tällä biisillä hitusen nuhaiselta.
Seuraava kappale pistää vannoutuneimmankin kivinaaman löysäksi, ja kun Bruce kiljuu vertahyytävän "The Troooopppeeer"in, nousee ihan korvin kuultaessa yleisön fiilis kattoon, missä se pysyykin loppukeikan ajan. Tämä on suosikkiversioitani tästä kappaleesta, ja vaikka Brucen laulu ei menekään ekassa säkeistössa ihan nappiin, toimii silti. Suorastaan rakastan Adrianin ja Janickin soittamaa tuplasooloa tässä kappaleessa, kaksi hitusen eri aikaan soivaa kitaraa sopii tähän sooloon kuin nyrkki naamaan. Kankeahkon alkusetin jälkeen on nyt yleisö herätetty, ja seuraavaksi on aika Tanssia...Kuoleman Kanssa!
Dance Of Death on mainio albumi, ja sen biisit toimivat eittämättä parhaiten tällä albumilla. Nimibiisi tuo kylmänväreet selkään, ja Brucen laulaessa tunteikkaasti, sitä ihan uppoutuu kappaleen syövereihin silmät kiinni. Tämä on keikan ehdottomasti hienoimpia vetoja, sisältäen tunnetta, tulkintaa ja teatteria.
Soolot ovat loistavat, indeed.
Seuraavaksi on Sateentekijän aika. Biisin esitys mielestäni ontuu vähän, eikä tämä biisi ole livebiisinä niin toimiva kuin esim. Wildest Dreams tai muut saman albumin kappaleet. Tähän väliin pitää vähän häpeissään myöntää, että pyörrän puheeni Nickon löystymisestä tällä levyllä.
Kyllä se Nenä-Aivo paiskoo pitkin keikan sellaista settiä että siihen ei kuka tahansa karpaasi kykenekään. Ontumiset Ullevissa unohtuvat hymy naamalla Nickon paukutellessa tehdashommissa.
Rainmaker ei jätä mieleen mitään kuolematonta, ja ei mulle oo jäänyt siitä päähän oikein mitää, vaikka hyvän liveversion niin pitäisi tehdä. Seuraava kappale on Uljas Uusi Maailma, hyvä biisi jossa hitaan intron ja rauhallisen startin jälkeen päästään jyräävään kertsiin ja loistaviin sooloihin. Tämä veto ei pärjää kumminkaan Rion vedolle, jota ei mikään versio tule ikinä päihittäämän. Kunnialla vedetään läpi kumminkin, ja hyvä maku jää suuhun.
Nyt menin sanattomaksi. Nimittäin keikan seuraava kappale onkin sellainen, että siitä puhutaan varoen. 10.17-minuuttia jäätävää parhautta, tarinaa ja elämää suurempaa kitarointia kautta linjan. Tämä, JUURI TÄMÄ versio Dortmundista aukaisi mun silmäni Paschendale-nimiselle kappaleelle. Tämä biisi nousi Maidenin top3-joukkoon, ja sen verran kovatasoinen tämä veto on että biisi pysyy varmaan top3:ssa hautaan saakka. Adrian Smithin yli-ihmisyys saa taas uusia ulottuvuuksia tässä, ja miehen nautinto soittamisesta kuuluu ihan tänne asti, kajareiden läpi asti. Kun tulee soolon paikka, on Strato poissa pelistä. Tajunta hämärtyy, ja hengittämistä ei tapahdu. Onko Strato kuollut? Strato? STRATO?
Huh, nyt taas tolpillaan. Ei tästä kappaleesta sen enempää, sanon vaan että kyllä tästä meinaa väkisinkin tulla tippa linssiin vaikka kuinka kova jätkä olisi.
Miten tuosta voi enää parantaa? Ei mitenkään luonnollisesti, mutta seuraava kappale, Lord Of The Flies pitää tason melkein yhtä korkealla. Tökkivästä alusta ja huonosti soitetusta riffistä huolimatta biisi lähtee jyräämään todella, ja kertosäe Brucen laulamana, korkealta kertoo taas miksi se Dickinson on maailman paras laulaja. Hyvä veto, vaikka kitarariffin ja rumpu-tahdituksen keskinäinen kemia ei oikein pelaa välillä näiden mennessä ihan eri tahtia. Jokatapauksessa, DOD:in, Paschendalen ja Journeymanin ohella levyn parhaimmistoa.
CD:n vaihto. Ei Enempää Valheita! Itse pidän tästä itseääntoistavasta kappaleesta paljon, ja sehän toimii hyvin. Adrianin soolo on kertakaikkiaan upea muiden kahden jäädessä jälkijunaan. Seuraava kappale Hallowed Be Thy Name ei jaksa paljoa sykähdyttää, vaikka biisi joissain kohti saa fiilistä nousemaan. Tämäkin on kuultu monia, niin monia kertoja...
Seuraava kappale on vanhoista hiteistä paras veto, nimittäin Pimeän Pelko. Luulin, että FOTD:ista ei enää paranneta Suomalaisten mölytessä taustalla, mutta tähän tulkintaan on saatu harvinaisen paljon syvyyttä ja tunnetta. Loistoversio, jonka kuuntelen nykyään useammin kuin minkään muun vedon tästä biisistä.
Seuraava kappale on bändin nimibiisi. Tämä veto haisee, johtuen ehkä siitä että en yleensäkään tykkää yhtään tästä. Liian hidasta ja laahaavaa, sovitus on vedetty överiksi. Seuraava kappale Journeyman paljastaa bändin kauneimmillaan, ja biisi on äärimmäisen tunnelmallinen ja hieno kaikenkaikkiaan. Adrianin lyhyt soolonpätkä jää mieleen päiviksi, ja Bruce laulaa hienosti, pienestä flunssaisuudesta huolimatta. Valitettavasti levyn kaksi viimeistä biisiä eivät jaksa kolahtaa, niiden ollessa aivan liian puhkisoitettuja. Run To The Hills kuulostaa rumpusoundin kannalta surulliselta verrattuna Rock In Rion jytiseviin tomeihin.
Huonosta lopetuksesta huolimatta levystä jää hyvä maku suuhun.
Enkä ole edes nähnyt dvd:tä vielä.
+ Bändin yleisvire, kuulostaa todella
bändiltä
+ Kolmen kitaran toimivuus, kehitys ja selvä miksaus
+ Adrian Smith. Tämä on parasta Smithiä ikinä
+ Nicko jyrää, vaikka muuta puhuinkin aikaisemmin
+ Dance Of Death-levyn biisit, jotka muodostavat levyn parhaimmiston...
+ ...Lord Of The Fliesin kanssa. Bruce todistaa jälleen!
+ Yleisfiilis on hyvä, ja yleisö on mukana.
- Miksaus rumpujen osalta. Surkea soundi, pahvilaatikkotuntumaa.
- Kulunutta hittitavaraa liiankin paljon, settilista tökkii paikoitellen
- Brucella äänessä flunssan tuntua vähäsen
- Asan mainitsema, kitaroiden vuotaminen laulumikkiin nyt ajateltuna kuuluu sieltä
Noniin, siinä oli juttua. Kuolema löytää tiensä meillekin lauantaina DVD-formaatissa ja pääsen todistamaan koko hoidon kuvan kera.
Siihen asti, UP THE IRONS!
[/b]
Nämä kaksi edellistä kiertuetta on ollut näköjään Nickolle melko vaikeita, tai no en tuosta Dance of Death kiertueesta menisi niinkään sanomaan, sillä muutamilta hyvälaatuisilta bootlegeilta kuulee kyllä Nickon soittavan hyvin, mutta Early Daysilla meni miten meni...
