Ministry Of Saints:
- synkkä ja mutainen. Nykysoundia, tausta täynnä ja ahdistunut rokkifiilis. Pikkujippoja sopivasti, jotka katkaisevat tasaisen paatoksen. Ok aloitus, 8½
Sex Fire Religion:
- synkkä ja mutainen. Nykysoundia, vielä tasaisempi puuromössö kuin edellinen. Tuikkivana tähtenä ärsyttävästi päähän soimaan jäävä kertosäe. Siinä rajoilla, miellyttääkö vai ärsyttääkö. Sanotaan, että semi-miellyttää, 8
The Pride Of Creation:
- levyn paras kappale. Iloisempi ja vauhdikkaampi kuin edelliset, Tobiaksen perverssit "jeesustelut" sanoituksessa huvittavat. Tasapainoinen ja innostava kokonaisuus, 9½
Nine Lives:
- jonnekin aloitusraitojen ja edellisen puoleenväliin, tasapainoilua nykysoundin ja perinteisemmän välissä. Mielenkiintoisia laulumelodioita, pikkunätti rypistys, 8½
Wake Up Dreaming Black:
- synkähkö, sanoitus ja musiikki oudolla tavalla ristiriidassa keskenään. Sanoituksessa pilkettä silmäkulmassa, mutta tunnelma ja toteutus muutoin vakavammalla laidalla. Paras veto uudemman kuuloisista, 9-
Dragonfly:
- mielenkiintoinen sanoitus, "psykedeelinen synteettinen hallusinogeeni", siitä kai tuossa kerrotaan. Perustuuko omakohtaiseen kokemukseen, mene ja tiedä. Hauskaa sanaleikkiä ja kappale toimii erinomaisesti muutenkin, levyn kärkibiisejä, 9+
Thorn Without A Rose:
- puoliballadi, levyn rauhallisin kappale, joka parantaa kuuntelu kuuntelulta. Kuulosti aluksi mitäänsanomattomalta standardivedolta, mutta on jäsentänyt olemustaan lisäkuunteluiden myötä, 8
9-2-9:
- iloisempi rallatus, kertosäkeessä duuri-ilmaisu vie voiton, joka tällä levyllä ei ole täysin itsestäänselvyys, kohtalaisen hyvä sekoitus erilaisia tunnelmia, mitään uraauurtavaa ei tälläkään ole haettu, toimiipahan vain kuin junan vessa, 8+
Speedhoven:
- perinteisesti yksi pidempi biisi, tällä kertaa jäädään alle 8 minuutin, erinomainen kokonaisuus, vauhtia ja suvantoja, oikein hyvä sanoitus ja toteutus kaikin puolin nappiin, taistelee levyn parhaimman biisin tittelistä, 9½
Dead Or Rock:
- viimesen päälle hard rock-jyrä, jossa kaikki osaset toimivat, eittämättä tulee mieleen AC/DC, mutta pelkästään hyvässä, jalka vispaa ja virne venyy naamalle, vastustamaton draivi, 9
Aren´t You A Little Pervert Too:
- Tobiaksen tapaan leuat pudottava huumoripala loppuun, kesto juuri sopiva 2:20, mainio irvistely Amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjille, " Edguy featuring Granato Rambocco and The Killers ", ei helvetti, plussa Suomen maininnalle sanoituksessa, kyllähän tämä hymyilyttää : " Aren´t you a little pervert too, dream of what a whip can do to you, all your lipstick on my dipstick...jne. ".
Rokimpi, rosoisempi, raspimpi, yleisilmeeltään synkempi, silti tunnistettava. Siinä päällimmäiset ajatukset. Vaikea asettaa paikoilleen Edguyn tuotannossa vielä vähään aikaan, mutta jää ainakin Mandraken ja Hellfire Clubin taakse, seuraavista paikoista onkin sitten jo kisaamassa. Bändi ei todellakaan junnaa paikallaan, vaan ilmaisu on muuttunut koko ajan. Poispäin powerista kohti perinteistä heavya ja hard rockia, kuitenkaan juuria täysin unohtamatta. Sanoisin, että suunta on oikea, jos taso pysyy tälläisenä. Seuraavaa Avantasiaa odotellessa.
Vaikka tukka harvenee on Tobi kyllä täysin synnynnäinen showmies, maneerit on yhdistetty Coverdalelta ja Mercurylta osittain aika selkeästikin mutta ilo tällaista vauhtia on katsoa, mikkitelineellä tai ilman. Ledoista puheenollen, rumpali Felix Bohnken ainaiset Star Trek-kiitokset tulivat mieleen kun on näemmä leikkauttanut kovin mr Spockmaisen potan, hehe.
Huomasin muuten samalla ajatuksella, että bändin kokoonpano on pysynyt tismalleen samana nyt tasan 10 vuotta, kuten tuosta levystäkin on jo aikaa.
