Vuoden 2013 kovimmat levyt

[Jyyd]

Dodiin, vuosi 2013 lähestyy loppuaan ja on taas aika niputtaa yhteen tämän vuoden parhaat uudet levyjulkaisut. Viime vuoden ykköspaikan listallani nappasi H.E.A.Tin Address the Nation, ja tässä tulee oma vuoden parhaat -lista:


1. Lissie - Back to Forever
Loppujen lopuksi vuoden ykköslevyn valitseminen oli omalla kohdallani helppo homma, kyllä se tässä ehdottomasti on. Lissie veti melkoisen ässän hihastaan toisella levyllään. Back to Forever paljastui lopulta todella vahvaksi albumikokonaisuudeksi, joka ei jää pelkästään hyvien sinkkujen varaan. Lissien lauluääni on niin vakuuttavaa kuunneltavaa ja tyylikkäällä miksauksella hänen bändistäkin saadaan kaikki irti, koko paketti on siis hienosti kunnossa. Tätä levyä tullaan kuuntelemaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen, bravo Lissie! Levyn kovimmat biisit: The Habit, Further Away, Shameless, Sleepwalking, Mountaintop Removal, What's It Like, Love in the City, Can't Take It Back, Back To Forever ja lista jatkuisi vielä tuostakin... huh!


2. Fates Warning - Darkness In a Different Light
Progemetallin yksi kunkuista eli Fates Warning palasi rytinällä yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen. Tätä edeltänyt FWX jätti jonkun verran toivomisen varaa, mutta Darkness In A Different Light on paljon tiiviimpi kokonaisuus. Ray Alderin tunteikas lauluääni on edelleen tallella ja rytmiryhmä on tietysti tiukassa vedossa. Levy on kansikuvaa myöten tyylikäs kokonaisuus, ei aivan täydellinen mutta hyvä silti. Tästä on Fates Warningin hyvä jatkaa. Levyn kovimmat biisit: One Thousand Flies, Firefly, I Am, Lighthouse, Into The Black ja And Yet It Moves.


3. Reckless Love - Spirit
Reckless Love yllätti myös positiivisesti uutukaisellaan. Toimiva kesäsinkku Night On Fire nosti jo odotuksia levyä kohtaan korkeammalle, mutta siitäkin huolimatta Spiritin tasokkuus oli yllätys. Ei tämä toki täydellinen albumikokonaisuus ole, mutta ne levyn kovimmat biisit ovat sitten sellaista korvakarkkia, että oksat pois. Tasapainoillaan siinä kliseisten ja erittäin toimivien melodiakoukkujen äärellä, ja paria hutia lukuun ottamatta bändi onnistuu tässä tasapainoilussa varsin hyvin. Levyn kovimmat biisit: Night On Fire, Edge of Our Dreams, Sex Drugs & Reckless Love, Dying To Live, Rynaway Love, Hot Rain ja Gone With A Smile.


4. W.E.T. - Rise Up
Ei Rise Up välttämättä pärjää W.E.T.:n debyyttilevylle, mutta on tälläkin levyllä tarpeeksi monta hienoa hard rock/AOR-biisiä. Jeff Scott Soton laulamista voisi kuunnella hamaan loppuun saakka ja Erik Mårtensson on löytänyt tällekin levylle ihan hyviä melodisia koukkuja. Lisäksi täytyy vielä antaa propsit hyvästä miksauksesta. Levyn kovimmat biisit: Walk Away, Learn to Live Again, Rise Up, What You Want ja Still Unbroken.


5. Royal Hunt - A Life to Die For
Royal Huntin uutukainen kipuaa korkealle listallani, siitäkin huolimatta että tämä ei pärjää vuonna 2011 julkaistulle Show Me How To Livelle. Pidän tästä bändistä kuitenkin niin paljon, että parin tasaisemman biisinkään takia en voi jättää tätä levyä listani kärkipään ulkopuolelle. D.C. Cooperin laulusuoritukset ovat jälleen kerran hienoja ja ehkäpä miksauspuolellakin ollaan menty hieman eteenpäin. Tietynlaista ideoiden ja melodioiden kierrätystä on havaittavissa, mutta se pääosin sallittakoon. Levyn kovimmat biisit: Hell Comes Down From Heaven, A Bullet's Tale, One Minute Left to Live, Running out of Tears ja A Life to Die For.


6. Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope
Timo Tolkkikin palasi "eturintamalle" tyylikkäästi tänä vuonna. The Land of New Hope osoittaa sen, että miehen sävellyskynä on edelleen terävä ja hyvä niin, sillä kyllä Timpalla on vielä paljon annettavaa. Levyn melko monipuolinen laulajakaarti oli yksi juttu mistä erityisesti pidin tämän levyn kohdalla. Tolkille ominaiset melodiakoukut ja tarttuvat kertsit ovat myös vahvasti läsnä, ja se on tietysti yksi The Land of New Hopen hyvistä puolista. Levyn kovimmat biisit: Avalanche Anthem, Enshrined In My Memory, We Will Find a Way, Shine ja To the Edge of the Earth.


7. Chrasdïet - The Savage Playground
Ruotsalainen Crashdïet taisi julkaista tänä vuonna uransa toistaiseksi kovimman levyn. En ole hirveän intensiivisesti bändin tekemisiä aiemmin seurannut, mutta The Savage Playground osui ja upposi ainakin omalla kohdallani varsin hyvin. Mukana on sopivasti tarttuvia koukkuja ja räminää, kaikenkaikkiaan tämä on varsin laadukas sekoitus jossa on mukana ripaus esim. Slashia ja L.A. Gunsia = toimii. Levyn kovimmat biisit: Change The World, Cocaine Cowboys, Anarchy, California, Got A Reason, Drinking Without You ja Snakes In Paradise.


8. Tom Keifer - The Way Life Goes
Jos Lissie oli minulle vuoden kovin uusi löytö ja yllätys, niin konkari Tom Keiferilta osasin jo odottaa jonkinlaista tasokkuutta. Näistä odotuksistakin huolimatta miehen uran ensimmäinen soololevy yllätti positiivisella tavalla. The Way Life Goesilla on vielä kuultavissa joitakin kaikuja niistä ysärikauden Cinderella-levytyksistä, ja hyvä niin. Mukana on myös sellaista aikuistuneen rock-tähden touchia, mikä antaa hyvän lisämausteen tälle levylle. Yllätyin myös siitä miten hyviin laulusuorituksiin Keifer pystyy levyllä, sillä onhan miehen käyttämä laulutyyli pidemmän päälle varmasti kuluttavaa. Mutta tosiaan, heti kun levyn huikea avausbiisi Solid Ground lähtee käyntiin, niin tietää tasan tarkkaan että nyt on tulossa herra Keiferilta laadukasta musiikkia. Levyn kovimmat biisit: Solid Ground, It's Not Enough, Cold Day In Hell ja Ain't That a Bitch.


9. Michael Monroe - Horns and Halos
En ollut lopulta kovin suuri Sensory Overdriven ystävä, jollakin tapaa se levy meni ikään kuin ohi minulta. Horns And Halos sen sijaan iski jo ensimmäisten kuuntelukertojen aikana, tämä on sitä Michael Monroeta mistä minä pidän. Mukana on suoraviivaista räimettä mutta myös niitä tyylikkäitä keskitempoisia biisejä joista ei hyviä melodioita puutu. Horns and Halos on hyvä osoitus siitä, että Monroe on edelleen kovassa tikissä. Levyn kovimmat biisit: TNT Diet, Ballad of the Lower East Side, Horns and Halos, Soul Surrender, Half the Way ja Ritual.


10. Harem Scarem - Mood Swings II
Harem Scaremin timanttinen Mood Swings äänitettiin bändin toimesta uudestaan onnistunein lopputuloksin. On toki selvää ettei alkuperäistä voita mikään, mutta siitäkin huolimatta Mood Swings kakkosta kuuntelee mielellään. Levyn kovimmat biisit: Saviors Never Cry, No Justice, Stranger Than Love, Sentimental Blvd, Empty Promises ja Change Comes Around.

11. Battle Beast - Battle Beast
Pääosin tiukkaa kamaa Battle Beastilta laulajanvaihdoksen jälkeen, pari filleribiisiä tältä toki löytyy, mutta muuten paketti on kasassa ihan hyvin. Parhaimpia biisejä mm. Let It Roar, Out on the Streets ja Kingdom.

12. Helloween - Straight out of Hell
Helloween nosti hieman tasoa 7 Sinnersin jälkeen tällä levyllä. Bändin takuuvarma tyyli on edelleen tallella, ja toisaalta se on hyvä ja huonokin juttu. Muutama levyn biiseistä valahtaa siihen tasapaksujen biisien kategoriaan, ja se tietysti laskee levyn kokonaistasoa. Helloweenilla on kuitenkin ollut aina se taipumus että jokaiselta levyltä löytyy vähintään ne 3-5 hyvää biisiä, ja niin käy toki tälläkin kertaa. Andi Deriksen laulusuorituksia kuuntelee edelleen mielellään, eikä koko bändinkään työskentelyssä ole paljoa moittimista, tasaista suorittamista. Levyn kovimmat biisit: Nabataea, Burning Sun, Waiting for the Thunder, Hold Me In Your Arms, Straight Out of Hell ja Make Fire Catch the Fly.

13. Stratovarius - Nemesis
Timo Tolkin bändistä lähdön jälkeen en ole pahemmin lämmennyt Stratovariuksen uusille levyille, mutta Nemesis on jo hyvä askel parempaan suuntaan. Bändin sävellysryhmä on Kupiaisen johdolla ilmeisesti tajunnut, että minkälaisia biisejä Strato-fanit haluavat todella kuunnella. Turhat progekikkailut ovat nyt jääneet vähemmälle, ja keskitytään enemmän löytämään tarttuvia melodioita ja kertsejä. Pääosin uusi Stratovarius onnistuukin tässä tehtävässä kiitettävästi, parhaimpana esimerkkinä tästä lienee levyn kirkkain helmi Fantasy. Levyn kovimmat biisit: Abandon, Unbreakable, Halcyon Days, Fantasy, Castles In the Air ja If the Story is Over.

14. Queensrÿche - S/T
Kovana QR-fanina tätä julkaisua tuli odoteltua suorastaan kuin kuuta nousevaa, eikä bändi pahemmin pettänyt noita odotuksia. Täytyy toki heti myöntää että ei tämä levy nouse sinne bändin kultakauden (1983-1994) levyjen tasolle, mutta tämä on laadullisesti ehdottomasti hyvä askel oikeaan suuntaan. Todd La Torre osoittaa olevansa mainio Geoff Taten korvaaja, ja muukin bändi on samalla saanut uutta puhtia työskentelyynsä. Se on selvää, että varmastikaan kaikkia paukkuja tämä uusi QR-kokoonpano ei vielä ehtinyt lyödä pöytään, joten seuraavaa levyä odottelee jo suurella mielenkiinnolla. Levyn kovimmat biisit: Where Dreams Go To Die, Spore, In This Light ja Open Road.

15. Viikate - Kymijoen Lautturit
Viikate jatkoi tasaisen varmaa suorittamistaan tälläkin levyllä. Bändin levykokonaisuuksien laadukkuudessa on kuitenkin havaittavissa jonkinlaista laskusuhdannetta. Kymijoen Lauttureiden alkupuolisko ei pahemmin vakuuta, mutta onneksi levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy tasokkaampia vetoja. Levyn kovimmat biisit: Tervaskanto, Oi Pimeys, Pakkasapostolit ja Tuonen Lehtolapset.

16. Haim - Days Are Gone
Haimin siskosten debyyttilevy oli yksi vuoden mielenkiintoisista julkaisuista. Persoonallisten ja energisten live-esiintymisien myötä odotin yhtyeen ensilevytykseltä paljon, mutta jäin silti kaipaamaan sitä Haimin rosoista puolta. Days Are Gonella nuo livevetojen rosoisuudet on siloiteltu radioystävälliseksi popiksi, mikä on harmi, sillä nimenomaan livenähän Haim on helvetin kova yhtye ja sitä ei nyt saatu taltioitua tälle levylle täydellisellä tavalla. Esimerkiksi kolmikon hyvät lauluharmoniat tulevat paremmin live-esiintymisissä esiin kuin tällä levyllä. Monet tarttuvat melodiakoukut ovat silti tallella ja etenkin 80-luvun pop-musiikin ystävät tulevat varmasti pitämään tästä yhtyeestä. Ennustan Haimin siskoksille valoisaa tulevaisuutta. Levyn kovimmat biisit: Forever, The Wire, Honey & I, Don't Save Me ja Running If You Call My Name.

17. Find Me - Wings of Love
Odotukset olivat korkealla tätä levyä kohtaan, mutta hienosta sinkkubiisistä (Road to Nowhere) huolimatta Wings of Love jää kokonaisuutena välttäväksi. Robbie Leblancin laulusuorituksia kuuntelee kyllä mielellään, siitä ei pääse mihinkään. Levyn kovimmat biisit: Road to Nowhere, Another World, Dancing To A Broken Heartbeat, Eternally ja Wings of Love.

18. Pretty Maids - Motherland
Motherland on ihan hyvää jatkoa vuoden 2009 Pandemoniumille. Ei tämä mikään timanttisin kokonaisuus ole, mutta levyn kovimmat biisit nostavat kokonaistasoa ihan kivasti. Levyn kovimmat biisit: Mother of All Lies, I See Ghosts, Sad to See You Suffer ja Bullet For You.

19. Andi Deris - Million Dollar Haircuts On Ten Cent Heads
Deris saa kaksi levyä kahdenkymmenen parhaan joukkoon, sillä tämä soololevykin on varsin hyvää kuunneltavaa. Parhaimmin tältä levyltä jäävät mieleen biisit Blind, Will We Ever Change, Don't Listen to the Radio, Must Be Dreaming, The Last Days of Rain ja EnAmoria.

20. Deep Purple - Now What?!
Vanhat konkarit palasivat varsin tyylikkäällä tavalla tämän levyn myötä. Now What!? ei ehkä kokonaisuutena ole täydellinen paketti, mutta muutamat yksittäiset helmet nostavat levyn tasoa roimasti. Esim. levyn upeasti päättävä Vincent Price on oiva osoitus siitä, miksi Deep Purplea ei vielä kannata missään nimessä haudata unholaan. Levyn kovimmat biisit: A Simple Song, All the Time In the World ja Vincent Price.

21. Blood Ceremony - The Eldritch Dark
22. Alice In Chains - The Devil Put Dinosaurs Here
23. Place Vendome - Thunder in the Distance
24. Civil War - The Killer Angels
25. Black Sabbath - 13
26. The Poodles - Tour de Force
27. Anneke Van Giersbergen - Drive
28. Boston - Life, Love and Hope
29. Newman - Siren
30. Megadeth - Super Collider

[Lappis]

Mitäs levyjä edes tuli tänä vuonna? Yhtään yläpuolella olevaa levyä en omista, joten vaikea sanoa mitään. Tosin toi Fates Warningin levy pitää ostaa.
Ja siitä voikin vetää pienet aasinsillat eli vuoden levy mulle on ehdottomasti...

Dream Theater - S/T

Todella loistava levy bändiltä tässä vaiheessa uraa. Heittämällä bändin parhaimpaan kolmannekseen menee. Suorastaan kauniita melodioita niin laulu-kuin skittapuolella koko levyn mitalta, tunnelma todella kohdillaan ja biisit kautta linjan kiitettävää tasoa. Kikkailusta vaikea sanoa mitään, koska juuri sitä osastoa mä diggailen ja se kuuluu mun kuuntelemaan musiikkiin luontevasti mukaan. Musa ilman kikkailua on vain tylsää ja ennalta-arvattavaa mun korvissa, paria poikkeusta lukuunottamatta. Ainoa miinus tulee karmeista rumpusaundeista, jotka ovat koko Theaterin uran surkeimmat. Paikoitellen kuulostaa joltain halvalta rumpukoneelta. Aluksi sampleja kuunnellessa luulin, että nämä rumpusaundit ovat vitsi. Valitettavasti eivät olleet. Ei paljoa nyansseja kannata hakea näillä triggauksilla ja kompuroinneilla.
Levy siis kunnostautuu sekä hyvässä että pahassa; Tällä tavalla niitä biisejä tehdään joka suhteessa, mutta saundit ovat pahinta rumpujen osalta, mitä olen kuullut ehkä koskaan. Ehkä se on vain minä ja mun vanhan saundimaailman kaipuu. Ehkä nykynuoriso diggailee näistä saundeista. Tosin Theaterin ollessa kyseessä, olen aika varma, että yksikään fani ei arvosta näitä saundeja.

Joka tapauksessa, vuoden levy mun kirjoissa. En mä muita tämän vuoden levyjä edes muista tähän hätään. Ainakaan mitään mainitsemisen arvoisia.

[Wasted]

Kyllä alkuvuoden Helloweenin Straight out of Hell on pitänyt pintansa parhaana. Varsin mukava tason nosto ja pirteä esitys bändiltä. Erityisesti Straight out of Hell, Nabataea ja Burning Sun ovat loistavia biisejä. Markus loistaa taas sävellysrintamalla. Pituutta levyllä on kyllä vähän liikaa, mutta ei kuitenkaan montaa hutia löydy. Toisaalta bonusbiisi Another Shot of Life on suht kova ja olisi hyvin voinut sisältyä kokonaisuuteen.

[IndianaJones]

^ Heh, ainoa Helloween jota ei meikäläisen hyllystä löydy. Ei vaan lähtenyt, joten jätin sitten kauppaan homehtumaan, katsotaan joskus jos jostain alelaarista irtoaisi huokeaan hintaan.

Mulle on maistunut:

Ayreon - The Theory of Everything



Ei tosiaan tullut tänä(kään) vuonna kovin montaa levyä ostettua, ja tämä jäi päällimmäisenä mieleen. Ehtaa Ayreonia, tosi muhkeita saundeja ja, mikä tärkeintä, upeita melodioita vanhoilla kunnon 70-luvun analogikosketinsoittimilla soitettuna. Tähän soppaan kun lisätään järjettömän upeat vierailijalaulajat (mm. Tommy Karevik, Michael Mills, Marco Hietala ja John Wetton), niin eihän Arjen Lucassenin sävellystaidoilla voi mennä pieleen. Ihmeen vähän on ollut kyseisestä lätystä kuhinaa tällä foorumilla, onneksi facebookissa Ayreonia seuraamalla on huomannut miten monelle muullekin levy on kolissut. Kakkos-cd jää vähän jälkeen (vai onko vieläkin liian vähän kuunteluja alla?), mutta ei huono ollenkaan sekään. Ei tosiaan mun kirjoissa voita "Y"tä, mutta todella kova esitys.

Enforcer - Death by Fire

Ei tämäkään ihan Diamondsin tasolle yllä, sillä oli enemmän timanttia (heh), mutta todella hyvä ja tasainen levy kuitenkin. Perinteikkäästä saundista toki kasarin ystävänä heti plussaa, mutta toki pääpointti on niissä hyvissä biiseissä. Vähän pelkäsin että kitaristin lähtö merkitsisi bändille suurtakin tason laskua, mutta hyvinhän ruotsin pojat pääsivät tästä menetyksestä yli. Ja kuten itsekin totesivat jossain haastattelussa, keskittyivät vaan tekemään parhaan mahdollisen levyn ilman sen kummempia "saundin eteenpäin viemisiä" tai muita krumeluureja. Mielestäni onnistuivat tässä maanmainiosti.

Constantine - Resign Due

Tästä on jo tullutkin ummet ja lammet selostettua, halukkaat voivat katsastaa hehkutukset bändin omasta lirpakkeesta. Lyhykäisyydessään voin todeta vaikka, että paremmin tämä mulle maistui kuin vaikkapa Lappiksen hehkuttama Dream Theaterin uusin. Katsellaan miten vaakakupit asettuvat pidemmässä juoksussa, mutta näin tällä hetkellä.

Tulikohan muita hommattua edes omaan hyllyyn asti? Black Sabbathit ja Purplet pitäisi vieläkin tarkastaa paremmin, ei uskalla sanoa parin tyyppaamisen perusteella sanoa. Queensrÿchekään ei saanut pakettia tarpeeksi hyvään kuosiin että "comeback"-levystä olisi jaksanut innostua, vaan harmillisen mitäänsanomattomaksi bändin nimeä kantava teos jäi.

Ja tuosta Lissiestä en kyllä innostunut, en sitten yhtään. Piti monta biisiä tsekata, mutta ei sieltä oikein mikään lähtenyt. Mieluumin sitä kuuntelee vaikka Anna Puuta.

[Karpaasi]

Seuraavat albumit ovat mainitsemisen arvoisia:

1. Hurts - Exile

Hurtsilta ilmestyi vuoden kovin kiekko, joka on soinut niin perkeleesti kuluneen vuoden ajan. Hyviä melodioita riittää koko albumin pituudelta, ja joukkoon mahtuu muutama Depeche Moden tavoin rokkaava kappalekin. Sävellystaidot ovat kehittyneet huomattavasti Happinessin jälkeen ja homma pelittää.

2. David Bowie - The Next Day

Bowien uusin levy ei jää paljoa jälkeen Hurtsista. Todella monipuolinen kokonaisuus tunnistettavalla lauluäänellä ja groovaavilla kappaleilla. Huomattavia filleriraitoja ei ole tälläkään levyllä. Lyriikoissa on hyvää twistiä (erityisesti Valentine's Day).

3. Reckless Love - The Spirit

En osaa sanoa, onko tämä levy parempi kuin Animal Attraction, mutta sanoisin lopulta, että fiiliksestä riippuen. Levy sisältää joitain Reckless Loven parhaita kappaleita uran aikana, esim. Night on Fire, Sex, Drugs and Reckless Love ja So Happy I Could Die, mutta juustoinen kasarifiilis on myös jokseenkin turruttavaa, kun monet kappaleet kuulostavat pitkälti toisiltaan. Joka tapauksessa hyvä levy kasarinkaipuiselle mielelle.

Muita levyä olivat muun muassa 30 Seconds to Marsin Love, Lust, Faith + Dreams, Pariisin Kevään Jossain on tie ulos sekä Bon Jovin uusin levy, joka oli niin paska, että nimeä en muista. Lähinnä on tullut osteltua vanhempaa musiikkia syksyn ajan, keskittyen progeen. Dream Theaterin s/t-levy pitäisi vielä ehdottomasti hankkia, mutta kunhan hinta tippuu ensin.

[Iron Constable]

Mitenkään valtavan aktiivinen en ole ollut hankintarintamalla tänä vuonna, toki koeajoissa on ollut sitten enemmän tavaraa. Mutta, niitten joukosta pitää pari nostaa ylitse muiden.

1. Stryper - No More Hell To Pay

Raamatunviskojat tekaisivat uransa parhaan levyn. Mahtavia melodioita, tonneittain kitaraa, tämän vuoden kovinta ja korkeinta laulua by Michael Sweet ja katalooginsa ensimmäinen tasainen levykokonaisuus, jolta ei heikkoa lenkkiä löydy. Täysi kymppi.

2. Civil War - The Killer Angels

Onneksi joka vuosi tulee jotain, jolla Nils Patrik Johansson aukoo suutaan. Hieno ja kylmiä väreitä nostattava levy, toimii alusta loppuun ilman ohilyöntejä, vain hyvää tai erittäin hyvää.

3. Timo Tolkki´s Avalon - The Land Of New Hope

Just eikä melkein biisit, reipas kavalkadi hyviä laulajia, niin, siinähän se sitten onkin. Tolkki jatkoi viime vuosien hyvää linjaa, onneksi, ainahan se on osannut "mulle" säveltää.

Paljon muutakin hyvää tuli, kuten uusi Helloween joka palautti taas uskoa bändiin keskinkertaisen 7 Sinnersin jälkeen, varman hyvä Place Vendome, odotettu Metal Churchin paluulevy ja uudempi yllättäjä itselleni, Avenged Sevenfold, unohtamatta Dreamtalea ja Royal Huntia. Kunniamaininta vielä Magnus Karlsson´s Freefallille, joka oli positiivinen yllätys.

Vuoden surkein pettymys oli uusi Masterplan. Ei siitä saanut savuja edes yrittämällä, kehno mikä kehno, loppujen lopuksi. Paljon hyvää jäi kuulematta ja aikeeksi, se on varma, niistä mainittakoon vaikkapa uusi ja kehuttu U.D.O., joka pitää ottaa haltuun jossain vaiheessa.

[Euronymous]

Täytyy myöntää, etten ole hankkinut tänä vuonna yhtään uututta. Enkä kyllä kuunnellukkaan. Katse pysyy näköjään vanhemmassa musassa, edelleenki.

[SPD10]

Aika vähälle jäänyt omalta osalta uusien levyjen kuuntelu tänä vuonna, eikä sieltä kovinkaan montaa mieleen jäänyt. Top 5-listan sain sentään kasattua:

1. Rytmihäiriö - Todellisuuden Mestari
Uudistuneen surmacore-ilmaisun vastustamattoman grooven ansiosta Rytmihäiriö rokkaa tuoreimmallaan kovemmin kuin koskaan aiemmin. Selkeästi erilainen, mutta silti saumattomasti bändin diskografiaan istuva kokonaisuus.

2. Amendfoil – Skyline Escape
Jo demoillaan omaperäisen ja tunnistettavan tyylinsä löytänyt nelikko lunasti odotukset esikoisellaan. Vuoden debyyttialbumin titteliä on Skyline Escapelle tarjottu useammastakin suunnasta, eikä suotta.

3. The Resistance – Scars
Vanhat tekijämiehet länsinaapurista näyttivät, ettei pyörää tarvitse yrittää keksiä uudestaan, kunhan tekee riittävän hyvin sen minkä osaa. Laadukasta Göteborg-deathia 90-luvun hengessä.

4. Dark Tranquillity – Construct
Parin hieman tylsemmän levyn jälkeen melodisen death metallin mestarit nousivat omalle tasolleen. Ei bändin kirkkainta kärkeä, mutta roima parannus muutaman vuoden loivan alamäen jälkeen.

5. Dreamtale – World Changed Forever
Ensimmäinen power metal -albumi vuosiin, johon on tullut palattua yhä uudestaan ja uudestaan. Mieleenpainuvat melodiat ja genren kärkinimiin kuuluva vokalisti, näillähän pääsee powerin saralla jo pitkälle.

[Jeeves]

Hävyttömän vähän on tullut tänä vuonna kuunneltua uusia julkaisuja, mutta kyllä kovimman vaikutuksen teki tänä vuonna Carcassin Surgical Steel. Kun aikoinaan bändin leiristä ilmoitettiin mahdollisesta uudesta albumista, en varmasti ollut ainoa jonka mielessä pauhasi ajatus "älkää helvetissä tehkö sitä, pettymys sieltä on tulossa joka tapauksessa". Mutta vielä mitä, puskivat sitten ulos aivan järkyttävän kovan levyn, joka seisoo tukevasti vanhan tuotannon rinnalla ja toimii luonnollisena jatkumona esimerkiksi Necroticismille. Oikeastaan kaikki biisit toimivat enemmän tai vähemmän hyvin, mutta ehkäpä kolmikko A Congealed Clot Of Blood, Unfit For Human Consumption ja klassisine heavy-metal -vaikutteineen jyräävä Mount Of Execution on iskenyt kovimmin tähän mennessä. Mutta kyllä Steerin riffikynä on ollut iskussa oikeastaan jokaisessa biisissä. Myös Walkerin hieman vittumainen lauluääni on säilynyt yhtä tunnistettavana, loistavassa kunnossa hänkin. Saisivat tulla headliner-keikalle pikkuhiljaa tänne päin, käppäiset lämppäri/festarivedot ei ihan hirveästi lämmitä.

Carcassin lisäksi tietysti Black Sabbathin paluu myös levytysrintamalla oli sykähdyttävä tapahtuma, eikä vähiten sen takia että sieltähän tuli vallan mainio levy. Bändi kuulostaa itseltään ja onhan tuo levyn biisimateriaali ainakin itselle vähintäänkin yllättävän kova ja meininki paranee loppua kohden hienosti. Avaukseen pari pidempää varsin kelpoa vetoa, sitten siihen levyn heikompaan osastoon kuuluva Loner. Zeitgeist on omana makuun aivan upea biisi. Onhan siinä aika selkeää Planet Caravan -meininkiä, mutta ei kuitenkaan mikään suora kopio. Eteerinen akustinen kitara + kauniit laulumelodiat yhdistettynä Ozzyn ääneen = win. Age Of Reason kuuluu kahden viimeisen biisin ohella siihen levyn parempaan puoliskoon, loistavia biisejä jokainen. Väliin jää valitettavasti vielä Live Forever, joka on selvästi heikoin biisi. Typerä renkutus ja vielä typerämmät lyriikat. Tosin eipä tämä albumi muutenkaan ole mikään loistavan lyriikan riemuvoitto, mutta tässä biisissä särähtää eniten. Joka tapauksessa ilahduttavan hieno levy siltä kaikkien aikojen heavybändiltä.

[Jussi K]

Täytyy myöntää, etten ole hankkinut tänä vuonna yhtään uututta. Enkä kyllä kuunnellukkaan. Katse pysyy näköjään vanhemmassa musassa, edelleenki.

Jokaisen oma asia toki, mutta aika paljon menetät. Suosittelisin seuraamaan mitä myös preesensissä tapahtuu, vaikka olen samalla itsekin sitä mieltä ettei kukaan voi arvottaa nykyistä, tuntematta tuota historiaa.

Oma top-5 rakentuu tuossa, vielä parilla muuttujalla; mutta ihan random-järjestyksessä & yhtä turhassa listassa on nämä sen ulkopuolelle jäävät, mutta silti hyvät levyt:

Serenity - War Of Ages
Alice In Chains - The Devil Put Dinosaurs Here
Hypocrisy - End Of Disclosure
Tom Keifer - The Way Life Goes
Deep Purple - Now What?!
Dark Tranquillity - Construct
Civil War - The Killer Angels
Black Sabbath - 13
Thaurorod - Anteinferno
Soilwork - The Living Infinte
Gamma Ray - Master Of Confusion EP
Wisdom - Marching For Liberty
Avantasia - The Mystery Of Time
Children Of Bodom - Halo Of Blood

[WhiteWorm]

Vuoden levy:

Black Sabbath - 13

Ällistyttävän tiukka levytys, joka on soinut varmasti eniten tämän vuoden levyistä. Iommi & Butler & Ozzy, parhautta.

Muut yhdeksän suuren vaikutuksen tehnyttä levyä sekalaisessa järjestyksessä vuonna 2013:

Amon Amarth - Deceiver of the Gods
Avantasia - The Mystery of Time
David Bowie - Where Are We Now?
Nick Cave and The Bad Seeds - Push the Sky Away
Deep Purple - Now What?!
J. Karjalainen - Et ole yksin
Michael Monroe - Horns and Halos
Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope
Lost Society - Fast Loud Death

Amon Amarthin suhteen tuntui juna jo ajaneen ohi, mutta tämähän iski paljon kovempaa kuin kaksi edellistä tuotosta, vaikka periaatteessa samaa kaavaa edelleen noudattavat. Avantasia rokimpana uppoaa paremmin kuin powertumputus. Siksi listalla. Vanha kettu David Bowie teki todella vahvan paluulevyn. Sama pätee Nick Caveen yhtyeineen ja Deep Purplen poikiin.

J. Karjalaiselta taas upea poprocklevytys, mistä ei voi olla pitämättä. Makkoselta ehkä pieni pettymys, sillä toivoin salaa tämän olevan yhtä kovaa tykittelyä kuin Sensory Overdrive. Ihan samalle tasolle ei yltänyt, mutta silti kepeästi top-kympissä. Tolkki kepitti Stratot ja Helloweenit suohon tänä vuonna, ensi vuodelle kovat odotukset uuden levyn suhteen. Lost Society veti todella tiukan keikan Tuskassa, eikä levykään hassumpi kohkaus ole.

edit. Nostetaan vielä Death Angelin The Dream Calls For Blood listalle. Erittäin hyvä thrashrypistys taas näiltä kundeilta. Suomeen keikalle kitooos!

edit vol2. Ja aina kun Motörhead julkaisuus studioalbumin se kuuluu vuoden levyt -listalle. Aftershock!

[Petri the great]

Warlord - The Holy Empire

Siinähän se, ei pääse mikään muu edes lähelle. Sanoisin ehkä jopa, että paras 2010-luvulla julkastu hevi-lp. Harva bändi julkaisee comeback levynä sen uransa parhaan, varsinkaan näin 30 vuotta uran alkamisen jälkeen. Tsekatkaa nyt jokainen aidon heavy metallin ystävä tämä, youtubesta taitaa löytyä koko levy.

[IndianaJones]

Lost Society - Fast Loud Death

Tämä kyllä unohtui omasta listasta täysin, johtuneeko siitä etten ole saanut aikaiseksi hankittua fyysisenä. Mutta eniveis, kyllä tuo oli aika kova ylläri, Overkilliä pojat tosiaan olivat lämppäämässä ja vähän tuli naureskeltua että mikähän Sturm und Drang-juttu tämä taas on. Siinä sitten lämppäyskeikan jättämistä hyvistä fiiliksistä johtuen tarkastin kyseisen levyn, ja vaikka hieman rikkonaiseltahan se tuntuu todella lyhyiden biisien takia, niin onhan se ehdottoman kova. Parissa biisissä semmoista riffittelyä ettei mitään järkeä. En mie mikään thrashin suurkuluttaja ole tosiaankaan, mutta kyllä tämä kuulosti jotenkin siltä aidolta innostukselta ja ennakkoluulottomalta mättämiseltä mikä alan yhtyeissä mua eniten kiinnostaa. Anthrax-vaikutteisia rässihommia jaksaa kuunnella kyllä aina.

Tuo J. Karjalaisen uusin jätti yhdellä hieman vajaalla pyöräytyksellä hieman sekavan tunnelman, vielä ei mielenkiinto ole riittänyt levyyn lähemmin tutustumaan. Kuitenkin jotenkin niin tuoreen kuuloinen levy Suomi-juttujen parissa, että pakko arvostaa jo sen takia. Tuossahan on sitä vanhojen tekijämiesten aikaansaamaa fiilistä!

[Edward Mannerheim]

Hell - Curse and Chapter

Pauli kiteyttää asian paljon paremmin kuin mihin minä pystyisin. Mun hankintojen joukossa ansaitsee ehdottomasti tittelin vuoden kovin levy.

[Fender]

Yksi menneen vuoden kovimmista levyistä oli kyllä helsinkiläisen Santa Cruzin debyyttilevy. Jyydin aloitusviestiin viitaten kyseinen levy pesee kyllä Reckless Loven freesiydellään, hengittävällä soinnillaan ja aivan jäätävän hienolla yhdistelmällä teknistä taituruutta ja kunnon kasaripornogroovea. Pyörää ei voi keksiä uudestaan, mutta parikymppiset jampat saivat kyllä kasaan todella hienon mukaelman ja/tai nykyversion siitä 80-luvun fillarista. Suhtauduin levyyn aluksi hieman skeptisesti mutta jo ensimmäisellä kuuntelulla olin aivan myyty, sillä levyllä on vain yksi hieman heikompi biisi. Muuten kaikki biisit Aiming High:sta High on Youhun ja Let me lay my love on youhon asti ovat sellaista tykitystä että meinasi kyllä ensikuulemalla valahtaa paskat housuun siitä energian määrästä. Ja Cruzit on muuten vielä parempi livenä kuin levyllä! Toivottavasti ukot hyppii mahdollisimman pian ulkomaille asti.

[Finnish Eddie]

2013 kovin levy: Black Sabbath-13

Tarvitseeko vielä perustella ? Kaikki oleellinen tästä on jo edellä sanottu... (Voisi vielä mainita että Sapatin Hesan keikka oli mulle 2013 kovin keikka).

Kunniamaininnat seuraaville (sekalaisessa järjestyksessä): Avantasia-Mystery Of Time, Timo Tolkki's Avalon, Dream Theater-Dream Theater, Saxon-Sacrifice.

[Jussi K]

No nyt se on tuolla, Imperiumin toimituksen valinnat 2013, missä omanikin:

ANDI DERIS AND THE BAD BANKERS: "Million Dollar Haircuts On Ten Cent Heads"

Tällä paikalla oli pitkään Helloweenin Straight Out Of Hell, mutta sitten huomasin syyn olevan enemmän "pakko kai tämän on olla tässä" -pohjalta. Vokalistinsa kolmas soololevy taas on ollut soitossa jopa enemmän, vaikka on nyt loppuvuodesta julkaistu. Raikkaus ja rentous on parhaimmissa, rauhallisemmissa kappaleissa kuin 10-15 v. sitten emäbändillä, eikä mennä niin autopilotilla. Vaikka alussa vuorotellaan vähän joka toinen -tyyliin, osin tekoraskailtakin vaikuttavien riffiratkaisujen kanssa, jää Andilla ja taustan nuorella kanarialaisbändillä sekä hyvät biisit että meno ehdottomasti kiitettävän puolelle.


DREAMTALE: "World Changed Forever"

Kertoo jotakin levyn laadusta, jos reilun puolen vuoden kuuntelun jälkeen tämänhetkiset suosikkibiisini ovat juuri ne, jotka olivat ensi alkuun kaikkein heikoimmat, (Back To The Stars ja Dreamtime). World Changed Forever on niin hyvä, kuin teemalevy voi vain olla; hittejä unohtamatta, kuten My Next Move tai Join The Rain. Aakkosjärjestyksestäni huolimatta vuoden albumi.


MEGADETH: "Super Collider"

Alkuun ei vaikuttanut ennakoineen ollenkaan lupaavalta, mutta osoittautui heti levykokonaisuuden ensikuuntelulla huomattavaksi parannukseksi edellisestä Thirteenistä, varsinkin loppuaan kohden. Vaikkei jokainen biisi osukaan maaliin, tarjoaa Super Collider moneen suuntaan hyvää ja äärimmäisen harvinaisesti "jokaiselle jotakin" -suuntauksen voidaan katsoa onnistuneen!


TIMO TOLKKI'S AVALON: "The Land Of New Hope"

Hyvin onnistunut paluu, vaikkei Tolkki mitenkään poissa minusta koskaan ollutkaan, kun edellisensä (Revolution Renaissancen Trinity & Symfonian In Paradisum) ovat top-3 levyjä urallaan. The Land Of New Hope menee niiden seuraksi, toista Avalonia odotellessa!


SLEEP OF MONSTERS: "Produces Reason"

Huh, mikä yllätys! Petasin tähän vielä viime tingassa, näin joulukuun loppupuolella paikkaa Avatariumin ensilevylle, mutta tämä jo melkeinpä liian tarttuva ja melodinen tunnelmapläjäys Ike Vil & Co.:lta vei paikkansa. Se kun tarjoaa jo monin verroin sen, mitä ikinä odotinkaan Babylon Whoresin paluulta, eli todella paljon. Ei yhtään heikkoa kappaletta, enkä osaa päättää kuuntelenko Christsondayn vai Abomination Streetin seuraavaksi puhki saakka.

[Hammer]

Memory Garden: Doomain

Tajuttoman kova kokonaisuus. Toiseksi paras Memory Gardenin lätty heti täydellisyyttä hipovan Miragen jälkeen. Tosin, jokainen Memory Gardenin levy on aina todellinen tapaus, eikä bändin levyjen parhausjärjestykseen laittaminen ole helppoa. Tästä Doomain-levystä voisin kirjoitella tarkempia mietteitä Memory Garden -topiciin tässä kevään/kesän aikana, jahka saan riittävän määrän kuunteluita alle. Nyt en vielä viitsi kirjoittaa silmitöntä fanipoikahypetystä, mutta älkää huoliko, sillä eiköhän fanilasien takaa kirjoitettu hehkuttelu ole vielä tulossa. Tämä bändi osaa yhdistää perinteisen riffivoittoisen heavy metalin doom-aineksiin ja power-hetkiin, mutta tällä levyllä on mukana myös muita mausteita, kuten Dan Swanön oivallista murinaa. Sanoitukset ovat kristinuskon, erityisesti pedofiilipappien dissaamista, ja vaikka aihe aika kulunut onkin, niin hyviä tekstejä ovat. Erityiskiitos taiteellisesti mahtavasta kansitaiteesta ja tyylikkäästä bookletista.

The Indigo: Masquerade

Paras AOR-levy, mitä olen ikinä kuullut. Huikean tunnelmallista musiikkia, ja koska mä olen aina pitänyt melankoliasta, niin tässä sitä tarjoillaan erinomaisella tavalla. Tässäpä levystä Keskisuomalaiseen kirjoittamani pieni arvio: http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/levyt ... de/1320579

Myös jaetulla ykkössijalla yllä mainittujen kanssa nämä kolme kovaa progehevilevyä:

Fates Warning: Darkness in a Different Light
Constantine: Resign Due
Dream Theater: Dream Theater

Kaikki kolme ovat soittoteknisesti nerokasta, mutta samaan aikaan tunnelmallista ja tarttuvaa meininkiä. Vaikea noita kolmea on laittaa järjestykseen. Fates Warningin Darkness in a Different Light on jopa bändin paras levy vuonna ’89 ilmestyneen Perfect Symmetryn ohella. Constantinesta kirjoittelin jo aiemmin varsin pitkästi, mutta tarkoituksena olisi ottaa kiehtovilta vaikuttavat sanoitukset pohdiskeltaviksi mahdollisimman pian. Ehkä kirjoittelen levystä lisää, ainakin lyyrisestä annista. Voin todeta jo sen, että The Broken Remain on noussut levyn parhaimmaksi biisiksi. Dream Theaterin nimilevy on mielestäni jopa parasta DT:tä sitten Awaken, tai ainakin yhtä hyvää kuin upea Metropolis Pt. 2: Scenes from A Memory.


Muita loistavia:
HIM: Tears on Tape (yksi bändin parhaista!)
Ghost: Infestissumam
Children of Bodom: Halo of Blood (iloinen yllätys, parasta Bodomia sitten kolmen ekan levyn)
Helloween: Straight Out of Hell (hieno paluu 7 Sinners -flopista takaisin Gambling With the Devilin tasolle)
Manzana: Toy Machine
Circle II Circle: Seasons Will Fall (parasta sitten Burden of Truthin)
Deep Purple: Now What?! (paras Purple-levy sitten Perfect Strangersin!)
Rocking Rolling Living Loving Band: ZZR Woman
Lost Society: Fast Loud Death


Levy, joka saattaa lisäkuunteluilla nousta jopa kamppailemaan vuoden levyn tittelistä (nyt takana vasta yksi puolikeskittynyt kuuntelu):

Warlord: The Holy Empire

Warlord is BACK, joten bändi ansaitsee pienen hypetyksen. Ne jotka vertaavat yhtyettä Black Sabbathiin – tai pitävät Warlordia peräti Sabbathin perässä hiihtelynä tai tributointina – vähättelevät mielestäni Warlordin musiikin omaperäistä sointia. On Warlodissa myös Sabbath-henkeä, mutta missä perinteistä heviä soittavassa bändissä ei olisi?

Warlordin musiikkia kuvaa termi eeppinen, sillä biisit ovat tarinankerrontaa kiehtovan musiikin ohessa. Kappaleet ovat myös tunnelmallisia ja uniikkeja. Warlordin soitossa on aina ollut jokin tietty ainesosa, jota muilla aiemmilla yrittäjillä ei ole ollut. Kenties Zonderin huikea rumpujensoiton kaikkien nyanssien hallinta on yksi niistä tunnistettavista seikoista tai sitten Tsamisin kitaralla loihtimien melodiakulkujen tietty mystinen kiemuraisuus, jonka ansiosta helpotkin biisit ovat omaperäisyyden ilmentymiä?

Vertailukohtana tulee Black Sabbathia ennemmin mieleen Týr-yhtyeen levy Eric the Red, sillä ainakin sillä levyllä Týr on mainiosti saanut vangittua Warlordin henkeä.

Muusikkoina Zonder ja Tsamis ovat monipuolisempia kuin Black Sabbathin jätkät, vaikka Sabbathin merkitys heavyn historialle suurempi onkin. Zonder on yksi lempirumpaleistani, aivan ilmiömäinen ukko, ja Tsamis todella mainio säveltäjä-kitaristi. Pidän And the Cannons of Destruction Have Begun... -levystä vielä tätä enemmän kappaleiden puolesta, mutta se ei ole moite tälle hienolle levylle, josta voi lisäkuunteluilla kasvaa vaikka miten upea kokonaisuus. Itse pidän tosi paljon myös 2002 ilmestyneestä Rising Out of the Ashes -levystä, jolla vokaaleista vastaa HammerFallin Joacim Cans, joka on tietääkseni kova Warlord-fanipoika.

Sitten niitä 3½/5-arvosanan lättyjä olisi vielä muutamia. Niistä ainakin Black Sabbathin 13 saattaa myös nousta lisäkuunteluilla jopa 4-tähden kategoriaan. Myös Lissien Back to Forever voi nousta lähelle kärkeä niiden irtobiisien perusteella, mitä olen levyltä toistaiseksi kuullut. Joitain saattoi unohtua ja joitain erityisen kiinnostavia vielä kuulematta, mutta lisäilen listaan sitä mukaa, kun levyjä eksyy kuunteluun.

Tuon Santa Cruzin ylistystä en ymmärrä ollenkaan. Laulajalla on mielestäni hyvin rasittavia teiniangstisävyjä äänessään. Biisitkin pääosin kuin jonkun tunnetumman glam rock -bändin jämälaarista, joten ei mitään hypetyksen arvoista. Hyviä kitarajuttuja kyllä siellä täällä, mutta sittenkin omaan makuuni vähän sellaista 2/5- tai 2½/5-tähden kamaa. Ehkä seuraava levy kolahtaa jo meikäläisellekin.

[puolisukeltaja]

Warlord: The Holy Empire

Warlord is BACK, joten bändi ansaitsee pienen hypetyksen. Ne jotka vertaavat yhtyettä Black Sabbathiin – tai pitävät Warlordia peräti Sabbathin perässä hiihtelynä tai tributointina – vähättelevät mielestäni Warlordin musiikin omaperäistä sointia. On Warlodissa myös Sabbath-henkeä, mutta missä perinteistä heviä soittavassa bändissä ei olisi?

Hmm? Miulta tällainen Sabbath-vertailu on mennyt ihan ohi, vaikka Warlordia on tullutkin seurattua jo pidempään. Miten kukaan muka saa Warlordia just Sabbathiin verrattua? Niin erilaisia bändejä molemmat (toki saman genren sisällä), kuin vain voivat olla.

Tuo uusi lätty pitäisi kyllä hankkia. Ehkä sitten kesällä, kun on taas varaa ostaa levyjä. Bändi veti aivan helvetin loistavan keikan Keep It Truessa viime vuonna ja ainakaan siellä kuullut uudet biisit eivät erottuneet muusta setistä mitenkään huonosti, päinvastoin oikeastaan.

Mites Hammerille muuten maistuu In Solituden uutukainen? Siitäkin olen paljon positiivista lukenut, tosin bändi on ilmeisesti jo aika kaukana siitä perinteisestä heavysta mitä eka ja osittain tokakin levy tarjosivat.

[Hammer]

^ Mä olen noita Sabbath-vertailuja lukenut lähinnä täältä Rautaneidosta. Olisikohan IC ja joku toinen niitä harrastanut tässä taannoin. En minäkään tosiaan löydä Warlordista kuin korkeintaan aavistuksen Sabbathia, tai no, ehkä tällä uutukaisella on jonkin verran. Riffeissä on The Holy Empire -levyllä kyllä Sabbath-henkeä, mutta ei mitenkään liikaa, eikä siten, että tulisi jotenkin tribuuttiolo.

In Solituden uutukainen on vielä sulattelussa, joten siitä mietteitä myöhemmin. Potentiaalia silläkin olisi nousta aika korkealle vuoden levyt -listalla, vaikka nyt unohdin mainita. Yksi kuuntelu vasta takana. Ei kolahtanut heti äkkiseltään yhtä kovaa kuin jonkinasteista Mercyful Fate -tributointia harrastaneet kaksi ekaa, mutta luulen, että kyseessä on levy, joka kasvaa kuunteluiden myötä. Tunnelma oli ainakin mystisen kiehtova, hieman black metal -henkeä, hieman Katatonian tunnelmointilevyjen henkeä, ja sitten vielä jotain muuta. Tällä hetkellä sellainen 3½/5, mutta saattaa tosiaan kasvaa, jahka saan levyä uudestaan kuunteluun. Positiivista kyllä, että In Solitude yrittää olla jotain muutakin kuin Mercyful Faten, King Diamondin ja Iron Maidenin perässähiihtelyä, mutta kun mun lempparibändit ovat just kolme edellä mainittua, joten diggailen siksikin siitä bändin ei-niin-omaperäisestä-kamasta.

[Jussi K]

Mä olen noita Sabbath-vertailuja lukenut lähinnä täältä Rautaneidosta. Olisikohan IC ja joku toinen niitä harrastanut tässä taannoin. En minäkään tosiaan löydä Warlordista kuin korkeintaan aavistuksen Sabbathia, tai no, ehkä tällä uutukaisella on jonkin verran. Riffeissä on The Holy Empire -levyllä kyllä Sabbath-henkeä, mutta ei mitenkään liikaa, eikä siten, että tulisi jotenkin tribuuttiolo.

Hmm, samaa mietin kuin puolisukeltaja & ei: [linkit kusevat, no kun hakee Warlord + Sabbath & viestit + MfM-osio] sie olet ainoa molemmat maininnut. Koska eihän Warlordilla ole mitään tekemistä Sabbathin kanssa Jarkon ainoa maininta Warlordista vielä varmemmaksi vakuudeksi.

[Hammer]

^ Jahas, saatanpa sitten sekoittaa foorumin ja kirjoittajan/kirjoittajat, jotka noita kahta bändiä yrittää yhteen liittää. Muistan kuitenkin, että jossain jotkut keksivät kytköksiä bändien välille. Jotenkin muistan IC:n tuoneen Sabbathin esille Warlordin yhteydessä. Olisikohan sitten ollut niin, että hän viittasi jonkun aiemmin kirjoittaneen tekstiin, puhui sitten Black Sabbath-hengestä, jota kuuli Warlordin levyllä, mutta ei maininnut itse Warlordia? Konstaapeli, paljasta meille erehdyksesi, eli kerro olitko se sinä? Johan tässä alkaa mennä sekavaksi, mutta pointtina oli lähinnä, että olen kuullut useamman kuin yhden mainitsevan Sabbathin Warlordin uutukaisen yhteydessä. Saattoi olla, että jossain levyarviossakin tehtiin tätä näiden kahden (erilaisen!) yhtyeen yhteenkytkemistä.

[Iron Constable]

No kyllähän tuo mun kuvaukseni vanhakantaisesta heavysta, jossa on soittimet omissa lokeroissaan eikä kellään kiire mihinkään, pätee oikein hyvin Black Sabbathiin. Sinä itse otit tuosta luonnehdinnasta mielleyhtymän Sabbathiin, mutta ääneen en sitä kirjoittanut ! Alitajuntasi tekee tepposia Hammer !