Levyarvostelutopic

[The Alchemist]

Ajatukseni on, että kukin omalla tahollaan kuuntelisi levyt läpi, vaikka osaisikin ne ulkoa. Näin antaen mahdollisuuden myös biiseille, jotka eivät ole kuuluneet omiin suosikkeihin, sekä vastaavasti kuunnellen omat suosikit hiukan kriittisemmin.Huom! Toivottavasti kaikki jaksavat kuunnella levyt analyyttisesti läpi, eikä vain pisteyttää vanhasta muistista. Itse sain idean juuri siitä, että jotkut biisit ovat ehkä jääneet tottumuksesta liian vähälle kuuntelulle.

Listatkaa halutessanne kaikista biiseistä plussat ja miinukset sekä arvosana asteikolla 1-5 seuraavan taulukon mukaan. Käyttäkää tarvittaessa puolikkaita pisteitä. Kuitenkin niin, että 1 on alin ja 5 ylin pistemäärä.

1 = huono, täytebiisi
2 = selkeästi keskinkertainen veto, paremman puutteessa
3 = parempaa keskitasoa
4 = hyvä, muttei täydellinen
5 = kiistaton klassikko

Eli tällä periaatteella mennään ja tähän topiciin voi siis vapaasti kirjoittaa arvioita eri yhtyeiden ja artistien tuotannosta. Jos aiot arvostella jonkin yhtyeen koko tuotannon, voit laskea albumille pistejakauman mukaan keskiarvon ja rankata yhtyeen tuotannon paremmuusjärjestykseen samalla periaatteella, jota on käytetty Iron Maidenin tuotantoa arvosteltaessa. Mielipiteitä on tietenkin monia ja on hyvä että kirjoitukset herättävät keskustelua, kunhan sananvaihto pysyttelee hyvän maun rajoissa eikä käy pelkäksi dissaamiseksi. Avaan tämän ketjun saman tien ja käsittelyyn lähtee Bon Jovin studioalbumi These Days vuodelta 1995;

These Days on mielenkiintoinen albumi. Minulle sillä on suuri merkitys, koska sain sen aikanaan C-kasettina ja se oli ensimmäinen omistamani Bon Jovi-julkaisu. Albumi sai ristiriitaisen vastaanoton Yhdysvalloissa aikuistuneemman musiikin myötä, mutta minulle tämä albumi pelittää loistavasti. Samaan hengenvetoon voin todeta, että These Days on Bon Jovin toistaiseksi viimeinen albumi, joka on oikeasti sytyttänyt kun sitä on soittimessa pyöritellyt. Kaikki, mitä yhtye on tällä vuosituhannella julkaissut, on ollut enemmän tai vähemmän huonoa tavaraa - kahdesta kolmeen hyvää vetoa yhtä levyä kohden ja that's it. Se on harmittava fakta, mutta toisaalta huijaisin itseäni jos väittäisin pitäväni kaikkia levyjä jonkin asteen klassikkoina tai huippujulkaisuina. Kuten moni muu, Bon Jovi on jo siinä asemassa että yhtyeen ei tarvitsisi enää julkaista yhtäkään studioalbumia. Hienoa, että yhtye pystyy edelleen nappaamaan kärkisijoja esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta todellisuudessa yhtye kaipaa Keep the Faithin tai juurikin These Daysin tyyppistä piristysruisketta, koska Slippery When Wetin kaltaisen kasarirymistelyn paluu on niin epätodennäköinen seikka että siihen en jaksa uskoa. No, lopetetaan tämä jauhaminen tähän ja siirrytään itse kappaleisiin.

1. Hey God
Pätevä ja hyvä aloittaja, Richien kitarointi raikaa heti alusta alkaen komeasti Ticon rummuttelun säestämänä. Hyvä keskitason veto. 3,5

2. Something for the Pain
Joitakin tämän kappaleen nimen hokeminen ja "c'mon, c'mon"-rallattelu läpi koko reilun neljän minuutin saattaa rasittaa, minua ei. Kuten monia muitakin tämän albumin kappaleita, myös tätä soitetaan aivan liian harvoin konserteissa. Richien slide-soolo ja sen jälkeinen laulanta ovat loistavaa tavaraa, osoittaa miten hyvä laulaja Richie todella on. 4

3. This Ain't a Love Song
Balladilevyn ensimmäinen balladi. Jon pistää itsensä likoon ja tulkitsee tunteella. "Something for the Painin" mukaisesti myös tätä nikkaroitiin hittimaakari Desmond Childin kanssa ja sen huomaa. Jos joku muu yhtye olisi levyttänyt tämän, en varmastikaan pitäisi tästä niin paljoa kuin se on tällaisenaan. Albumin suurin listahitti Yhdysvalloissa (14.), Suomessa listakärki. 5

4. These Days
Nimiraita on paitsi albumin myös yhtyeen koko mittavan katalogin parhaimmistoa. Davidin alun pianonsoitto on todella hienoa ja puhuttelevat sanat ovat upeat. Tämän kuuleminen viime sunnuntaina Tampereen Ratinassa konsertin päätteeksi oli varmasti yksi huikeimpia live-kokemuksiani. Richien soolo on jälleen kerran upea. "These days, the stars seem out of reach"... 5

5. Lie to Me
Uudempi siirtyminen balladilinjalle onnistuu kuten edellinenkin. Tico tuntuu jotenkin aina olevan upeassa iskussa tässä kappaleessa ja Richie vetää taustat tunteella. Jälleen kerran osoitus siitä, miten upeaa tavaraa Jon ja Richie voivat yhdessä kirjoittaa. Hugh McDonaldin bassottelu on yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein napakkaa. 5

6. Damned
"Hey Godin" tapainen rankempi revittely. Torvet sopivat tähän komeasti ja Richien kitarointi ei petä tälläkään erää. Vaikka on ihan hyvä veto niin ei yllä juurikaan klassikkotasolle. 3,5

7. My Guitar Lies Bleeding in My Arms
Jonin tulkinta alussa muistuttaa kovasti minun korvaani "Bed of Rosesia" ja myös "Alwaysin" vaikutus kaikuu paikoitellen sanoituksissa. Rauhallisemman kahden ja puoliminuuttisen jakson jälkeen kappale nousee komeampaan ja raskaampaan soitantaan jonka jälkeen palataan jälleen rauhallisemmalle linjalle. Melodianvaihtelu pelittääkin oivasti. 4

8. (It's Hard) Letting You Go
Vanhan toteamuksen mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tämän kappaleen sanat kertovat enemmän kuin tuhat kuvaa. Yksinomaa Jonin omaa käsialaa. 4

9. Hearts Breaking Even
Kuunnellessani tätä huomasin että Aerosmithin "Crazy" ja "Cryin'" kaikuvat taustalla jotenkin pelottavan paljon. Säveltäjiä en ulkoa muistanut, mutta se että Desmond Childilla oli osansa tässäkin kuten myös Aerosmithin "Crazyssa", ei yllättänyt kun nimi pomppasi silmille säveltäjän osassa. Ja ei siinä mitään, kyllä tämäkin sävellystyö osoittaa että Child on oikeasti huikea lauluntekijä ja tittelinsä ansainnut. Komeasti soi, koko rytmiryhmän yhteistyö on saumatonta. 4

10. Something to Believe In
Jon kuvaa kaikkea kyseenalaistavan kaverin näkökulmaa tässä kappaleessa. Jää minulle vähän keskitason edustajaksi, ei kovinkaan erikoinen veto. 3

11. If That's What it Takes
Saattaa jäädä vähän varjoon viiden ensimmäisen kappaleen jälkeen mutta on loppupeleissä ihan komea veto. 3,5

12. Diamond Ring
Tämän kappaleen juuret juontuvat niinkin kauas kuin 1980-luvun loppuun New Jerseyn laulunkirjoitussessioihin, muistuttaa kertosäkeen sanoituksiltaan paljon juuri New Jerseyn hittiballadia "I'll Be There for You". Kitarointi on tämän kappaleen suurin plussa mutta ehkä tämän olisi voinut julkaista jonkun sinkun bonuksena jo edellisellä vuosikymmenellä ja jättää pois levyltä kuin levyltä. 2,5

Keskiarvo ~4,0. Katsellaan jos tässä intoutuu kirjoittamaan muistakin Bon Jovin levyistä arviota. Päätelmäksi sanottakoon, että These Days on Bon Jovin parhaimpia levyjä mutta sai valitettavasti liian vähän huomiota menestyäkseen halutulla tasolla Yhdysvalloissa.

EDIT: Lisättäkööt vielä, että arvostelua kirjoittaessa voi toki ottaa puheeksi myös bonusbiisit joita joillakin painoksilla saattaa löytyä, mutta juuri siksi että niitä ei joka maan painoksessa ole niin niitä ei tarvitse keskiarvoon laskea. Tästäkin jäi pari kappaletta ulkopuolelle koska jenkkipainoksesta ne uupuivat, en tosin myöskään niistä erillistä arviota kirjoittanut.

[rocker]

Pistetääs yksi nuoruuteni kotimaisista hevisuosikeistani, eli Zero Nine ja suurempaan suosioon johtanut albumi Intrigue.

Zero Ninen tehtyä läpimurtonsa White Linesillä vuonna 1985, bändin ura jatkoi nousukiitoaan. Bändi jopa pääsi Monsters of Rockiin lämppäämään Scorpionsia, Ozzya ja Def Leppardia 1986. Samana vuonna ilmestyi monien mielestä bändin ehkä kovin tuotos Intrigue. Levy oli menestys, radiosoittoa tuli ja keikkoja piisasi. Bändi oli tuolloin livenä silkkaa murhaa. Intrigue on kaupallisempi kuin edeltäjänsä, mutta särmää riittää tälläkin levyllä.

Levynavaaja Banging on drums lienee nollaysin se kaikkien aikojen suurin hitti. Vielä edelleenkin saamme baarien jukeboxeissa kuulla tätä biisiä. Onhan tämä kova ja tarttuva kuin mikä. Vauhtia, rankkaa menoa ja Kepan loistavaa vokalisointia. Hard Rock-biisinä täysi 5.

Kakkosbiisi Drag me to the moon omaa hyvää riffittelyä ja raskasta otetta. Kertosäe on hieno ja mieleenpainuva. Tämä biisi on White Lines-tyylistä kamaa. Kiitettävää pukkaa 4.

Angel of mercy kuulunee sinne ikivihreät-osastoon. Hyvää heviä, joka keikalla toimii vieläkin paremmin. Riffit, leadit ja soolot ovat kohdillaan. Lopusta olisi vähän voinut napata pois, turhaa toistoa. Silti napsahtaa 4,5.

Dump me omaa tarttuvat pääriffin. Säkeistö on jännä syntikoineen. Pre-chorus toimii ja kertosäe murskaa. Tämä on erittäin komea heavyrock-biisi kaikinpuolin, jylhä ja rankka. 4.

No man's land ei aivan yllä edelläolevien tasolle. Tämä on perusheviä, ei huono muttei mikään hittikään. Kertosäe on ihan menevä, mutta kokonaisuutena vähän vaisumpi veto. 2,5.

Cut on peruskamaa myös, mutta on vauhdikkaampaa tyyliä. Kertosäe kyllä toimii. Syntikat toimivat hyvin biisissä. Hyvää keskitasoa. 3.

Nimibiisi Intriguesta tehtiin videokin, joka tosin oli aika korni. Biisi itsessään on todella komea balladi, josta Scorpionskin olisi kateellinen. Hieno tunnelma ja Kepa tekee loistavaa tulkintaa. Tämä biisi on jotenkin jäänyt unholaan aivan suotta. Nollaysin paras hituri edelleen. 4,5.

To the crux on levyn rankin biisi. Loistavaa kitaratykitystä ja Kepan raastava ääni sopii asiaan hienosti. Kertosäe on tappava. Pääriffi on täydellinen. Onnenpissi tulee housuun kun tällaista kuulee. 4,5.

Na na naa on lainabiisi, eikä huono sellainen. Kevyempää rokkenrollia, joka on ihan toimivaa. Keikalla tämä oli hyvä yleisönhuudatuspala, tosin se naanattelu alkaa loussa puuduttamaan 3.

To the mountain on livenä useasti encorena. Mukava hevikipale, jossa rumpalointi on tiukkaa. Myös Maran ja Käsmän kitarasahaus toimii. Ei kiitettävää ihan kuitenkaan. 3,5.

Under the freeway on levyn heikoin lenkki ja olisi joutanut jäädä koko albumilta pois. Kertosäe on aika pöhlö ja muutenkaan tässä ei ole oikein mitään koukkua. Turha veto. 1,5.

Levyn arvosanaksi muodostuu 3,6. Ilman heikkoa päätösbiisiä olisi saanut kiitettävän arvosanan. Kuitenkin tämä levy on yksi suomalaisen heavy rockin merkkipaaluista. Kannattaa hankkia.

[Karpaasi]

Pistän tässä hiukan kommenttia muutamista biiseistä These Daysilta, kun en halunnut lopulta samasta levystä tehdä arvostelua, ja muutenkin olin monista asioista samaa mieltä.

4. These Days
Nimiraita on paitsi albumin myös yhtyeen koko mittavan katalogin parhaimmistoa. Davidin alun pianonsoitto on todella hienoa ja puhuttelevat sanat ovat upeat. Tämän kuuleminen viime sunnuntaina Tampereen Ratinassa konsertin päätteeksi oli varmasti yksi huikeimpia live-kokemuksiani. Richien soolo on jälleen kerran upea. "These days, the stars seem out of reach"... 5

Tätä komppaan täysin. Bon Jovin paras kappale, ja yksi parhaista kuulemistani biiseistä. Kappaleen alun tunnelmointi on aivan tajuton, ja fiilikset vain lisääntyvät kun Jon alkaa latoa melankolista lyriikkaa kehiin. Hyvä juttu, että tämä tuli Tampereella vasta setin lopulla, sillä en usko, että kappale olisi toiminut niin hyvin auringon paahtaessa silmiin.

5. Lie to Me
Uudempi siirtyminen balladilinjalle onnistuu kuten edellinenkin. Tico tuntuu jotenkin aina olevan upeassa iskussa tässä kappaleessa ja Richie vetää taustat tunteella. Jälleen kerran osoitus siitä, miten upeaa tavaraa Jon ja Richie voivat yhdessä kirjoittaa. Hugh McDonaldin bassottelu on yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein napakkaa. 5

Tämä ei jostain syystä toimi itselleni oikein millään. Sellainen 2,5 pisteen kappale. Olen aina kuvaillut tätä jokseenkin juustoiseksi tunnelmaltaan (vaikka toisaalta pidän Bon Jovilta myös juustobiiseistä, niitähän kuitenkin löytyy vaikka kuinka). Kertosäe lienee se pahin kompastuskivi. Jotain särmää tämä olisi tarvinnut.

8. (It's Hard) Letting You Go
Vanhan toteamuksen mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tämän kappaleen sanat kertovat enemmän kuin tuhat kuvaa. Yksinomaa Jonin omaa käsialaa. 4

Minun kirjoissani tämä on aivan huikaiseva slovari. Jumalauta kun nuo lyriikat riipivät tässä, ja se instrumenttien vähäeleisyys toimii hyvin. Tässä on sellainen "Vittu kun elämässä on yksi iso aukko sun jälkeen" -tunnelma aistittavissa. Minulta ehdottomasti vitosen kappale.

9. Hearts Breaking Even
Kuunnellessani tätä huomasin että Aerosmithin "Crazy" ja "Cryin'" kaikuvat taustalla jotenkin pelottavan paljon. Säveltäjiä en ulkoa muistanut, mutta se että Desmond Childilla oli osansa tässäkin kuten myös Aerosmithin "Crazyssa", ei yllättänyt kun nimi pomppasi silmille säveltäjän osassa.4

Itsekin olin kiinnittänyt huomiota, että tämähän on kuin Cryin' konsanaan fiiliksiltään, vaikkei nyt mikään suora kopio olekaan. Jon vetää tässäkin tosiaan hyvän suorituksen lauluissa. 4/5 myös.

10. Something to Believe In
Jon kuvaa kaikkea kyseenalaistavan kaverin näkökulmaa tässä kappaleessa. Jää minulle vähän keskitason edustajaksi, ei kovinkaan erikoinen veto. 3

Arvostelusi ainoa oikeusmurha mielestäni, sillä omassa rankingissani tämä tulee jotakuinkin suoraan nimikkobiisin ja It's Hard Letting You Gon jälkeen. Lyriikat kertovat hyvin nykymaailman arvotyhjiöstä, jossa ei oikeastaan ole mitään mihin uskoa, ei kunnolla mitään syytä elää. Elämä on vain kamppailua, josta tulee selvitä. Biisi on samaan tapaan aika vähäeleinen ja avara It's Hard Letting You Gon tapaan, mutta tämä ryhdistäytyy keskiosassa hiukan, ja pistääpä Jon lopussa huutamiseksi menemisen venytyksenkin. Ehdottomasti 5/5 minulta.

12. Diamond Ring
Tämän kappaleen juuret juontuvat niinkin kauas kuin 1980-luvun loppuun New Jerseyn laulunkirjoitussessioihin, muistuttaa kertosäkeen sanoituksiltaan paljon juuri New Jerseyn hittiballadia "I'll Be There for You". Kitarointi on tämän kappaleen suurin plussa mutta ehkä tämän olisi voinut julkaista jonkun sinkun bonuksena jo edellisellä vuosikymmenellä ja jättää pois levyltä kuin levyltä. 2,5

Diamond Ring on minulle aina ollut se päätösbiisi, jonka ei olisi pitänyt päättää levyä. Bon Jovin oma Sweet Sixteen -tribuutti, joka varmaan pimeällä areenalla toimisi livenä hyvin. Mutta mutta... harvoin tätä jaksaa kuunnela. 2,5 myös minulta.

EDIT: Lisättäkööt vielä, että arvostelua kirjoittaessa voi toki ottaa puheeksi myös bonusbiisit joita joillakin painoksilla saattaa löytyä, mutta juuri siksi että niitä ei joka maan painoksessa ole niin niitä ei tarvitse keskiarvoon laskea. Tästäkin jäi pari kappaletta ulkopuolelle koska jenkkipainoksesta ne uupuivat, en tosin myöskään niistä erillistä arviota kirjoittanut.

Omassa versiossani oleva akustinen Bitter Wine toimii parempana päätösbiisinä kuin Diamond Ring. Richien ja Davidin yhteispeli instrumenteillaan toimii hyvin, ja kappaleella on aika kepeäkin tunnelma. Lyriikat kertovat taas Jonin suosikkiaiheesta, eli rakkaudesta joka ehtyi. Kaiken kaikkiaan lyriikoissa on sellainen pieni kieli poskessa -ote. Sellainen 3,5 arvosanaksi.

Eniten harmittaa kuitenkin, että This Ain't a Love Song -singlen B-raita Wedding Day jätettiin levyltä pois. Itse olen pohtinut, että parit kitarajutut levyllä kuulostivat turhankin paljon toisen bonusbiisin All I Want is Everythingin kitarajutuilta, jotenka toinen jätettiin erään These Days -painoksen bonuskappaleeksi, ja toinen sijoitettiin B-puolelle ensisinkulle. Joka tapauksessa tämä kappale olisi minusta ollut parempi, kuin monet varsinaisen levyn kappaleista. Tässä kappale Youtubesta.

Kaiken kaikkiaan These Days on todennäköisesti tärkein levy, mitä hyllystä löytyy. Ja paras myös, vaikkakaan kaikki kappaleet eivät olekaan 5/5 materiaalia.

[The Alchemist]

Hienoa että täällä on saatu keskustelu rullaamaan näinkin nopsasti, kiitos vaan teille molemmille. Huomenna olisi Kissin konsertti Helsingissä joten katsotaan ehtiikö tiistaina pistää jotain arviota ulos, Bon Jovin Keep the Faith olisi tarkoituksena kuunnella. Voi olla että innostun kirjoittamaan koko tuotannosta mutta These Days asettaa heti alussa riman aika korkealle

[Jussi K]

Hyviä arvioita on jaksettu ainakin kärkeen kirjoittaa, vaikka tekijöistä kai se on kiinni aina. Tuo arvosanatapa on aina ollut mulle liian analyyttinen, mutta mielelläni luen kuitenkin.

Na na naa on lainabiisi, eikä huono sellainen. Kevyempää rokkenrollia, joka on ihan toimivaa. Keikalla tämä oli hyvä yleisönhuudatuspala, tosin se naanattelu alkaa loussa puuduttamaan 3.

Cozy Powellin, tai itse asiassa Cozy Powell's Hammerin biisi. Juurikin yleisönhuudatukseen, mihin rumpalin soolobiisit ainakin hittien osalta (kaikki kuulemani) kas kummaa pohjasivat.

9. Hearts Breaking Even
Kuunnellessani tätä huomasin että Aerosmithin "Crazy" ja "Cryin'" kaikuvat taustalla jotenkin pelottavan paljon. Säveltäjiä en ulkoa muistanut, mutta se että Desmond Childilla oli osansa tässäkin kuten myös Aerosmithin "Crazyssa", ei yllättänyt kun nimi pomppasi silmille säveltäjän osassa.4

Itsekin olin kiinnittänyt huomiota, että tämähän on kuin Cryin' konsanaan fiiliksiltään, vaikkei nyt mikään suora kopio olekaan. Jon vetää tässäkin tosiaan hyvän suorituksen lauluissa. 4/5 myös.

Paitsi ettei DC:lla ollut mitään tekemistä Cryin'in kanssa; Taylor Rhodesin biisi (Tylerin & Perryn) kanssa. En tiedä onko sillä merkitystä tässä, mutta aattelin mainita.

[Karpaasi]

Paitsi ettei DC:lla ollut mitään tekemistä Cryin'in kanssa; Taylor Rhodesin biisi (Tylerin & Perryn) kanssa. En tiedä onko sillä merkitystä tässä, mutta aattelin mainita.

Jep, mutta aina ollen jokseenkin rinnastanut noita kahta toisiinsa. These Daysin muutamilta biiseiltä tulee sen verta vahvoja Aerosmith-vaikutteita, että Livin' On the Edgekin olisi levyllä kotonaan.

[The Alchemist]

Nyt on sopiva väli jatkaa kirjoittelua ja otetaan nyt esille aiemmin mainittu Bon Jovin Keep the Faith vuosimallia 1992. Billboardin listalla jenkeissä taisi nousta muistini mukaan kuudenneksi ja New Jerseyn jälkeen fanien vastaanotto tälle aikuistuneemmalle suunnalle ja Jon Bon Jovin hiustyylin muuttumiselle oli ristiriitainen. Meikälle kyllä toimii. Suomen albumilistan listakärki ilmestyessään.

1. I Believe
Ihan mielenkiintoinen aloitus, sitä alkua en tässä ole tosin koskaan sisäistänyt. Kun kappale käynnistyy kunnolla, niin toimii ihan mukavasti. Tico vetää komppia tunteella, Richien riffittely ja Jonin lauluveto eivät petä. Jää varmaan hieman muiden vetojen varjoon tällä levyllä kun on "Bed of Rosesia" ja muuta. 3,5

2. Keep the Faith
Alecin bassojamittelulla käyntiin puskeva nimikkoraita tekee heti kättelyssä selväksi että Bon Jovi pystyy luomaan hittipotentiaalia omaavia kappaleita vaikka kuontalot on leikelty uuteen uskoon ja aikuisempaa suuntaa selvästi haettu edelliseen albumiin verrattuna. Kiistaton klassikko. 5

3. I'll Sleep When I'm Dead
Jälleen suhteellisen mielenkiintoinen ja astetta rempseämpi veto mutta lopulta yllättävän toimiva. Jonin laulumelodia etenkin perussäkeissä tuo mieleen etäisesti "Lay Your Hands on Men" mikä on varmasti vain plussaa. Harvoin tätä tulee kuitenkaan yksinäisenä vetona kuunneltuna, jos levyä pyörittelee soittimessa niin silloin ei kyllä tule skipattuakaan. 3,5

4. In These Arms
Toinen täysosuma tällä albumilla. Mieleenpainuvalla, hienolla sanoituksella ja erinomaisella kertosäkeellä varustettu kappale on levyn parhaita paloja. Richien soolo ja Jonin vokaalit jälleen kerran taattua ja luotettavaa tavaraa. 5

5. Bed of Roses
Jos tätä kutsuu Bon Jovi-klassikoksi ja yhdeksi bändin huikeimmista eepoksista, niin sananvalintoja tuskin tarvitsee sen erikoisemmin lähteä perustelemaan. Riittää, että vastapuolelle soittaa tämän kappaleen. Jon heittää melankolista sanoitusta peliin heti ensi hetkistä lähtien ja Richien pehmeä kitarointi nousee hienoon mutta yksinkertaiseen riffikuvioon ja sitä myöten sooloiluun joka on tyrmäävän upea. 5

6. If I Was Your Mother
Bon Jovi goes metal. Varmaan bändin koko uran raskain veto. En kovinkaan diggaa, Jon ja kumppanit jättäkööt raskaamman poljennon levyttämisen Maidenille ja muille. Kertosäe plussaa. 3

7. Dry County
Vajaan kymmenen minuutin mestariteos, Bon Jovin oma "November Rain"-kaavan mahtipontinen eepos. Sopii tälle levylle kuin nyrkki silmään. 5

8. Woman in Love
Jälleen astetta raskaammalla startilla liikkeelle jyrähtävä kappale joka kuitenkin kevenee nimiraidan tyyppiseksi rymistelyksi. Ihan mukiinmenevä. 3

9. Fear
Jälleen jykevää soitantaa Alecilta ja Ticolta. Muutoin jää vähän tyhjänpuoleiseksi ainakin minulle, muiden mielipiteistä en sitten tiedä. Jos listataan albumin huippuhetkiä, niin tämä löytyy välimaastosta. 3

10. I Want You
Parin keskitason kipaleen jälkeen palataan taas hieman korkeammalle tasolle balladien muodossa. Jon heittää peliin jälleen upeaa suoritusta mikin varressa tulkitessaan jäätävän hienoa lyriikkaa. 4

11. Blame it On the Love of Rock & Roll
Ticon cowbell ja Richien riffittely jyräävät tässä Bon Jovin ylistyksessä rockille. Ei kuitenkaan loppusuoralla mikään kovinkaan erikoinen tai klassikon veroinen veto. 3,5

12. Little Bit of Soul
En oikein löydä tästä mitään erikoisempaa sanottavaa. Mulle putoaa vähän huonosti, mutta annetaan kolmonen koska tästä ei mitään syvällistä sanottavaa löydy. 3

Keskiarvo ~3,8, ja vaikka läheltä liippaa, niin ei löytynyt These Daysille ylittäjää...

[Lappis]

Tästä taisikin tulla Bon Jovi-arvostelutopic...

[The Alchemist]

Tästä taisikin tulla Bon Jovi-arvostelutopic...

Hah ajattelin että ajan kanssa voisi kirjoitella tänne bändin tuotannon mutta väliin jotakin muuta ja kirjoittaa ylipäätään silloin kuin huvittaa

[rocker]

SCORPIONS-BLACKOUT

01: Blackout
02: Can't Live Without You
03: No One Like You
04: You Give Me All I Need
05: Now
06: Dynamite
07: Arizona
08: China White
09: When The Smoke Is Going Down

Blackout oli Scorpionsilta tärkeä askel kohti suurta menestystä. Vaikka yhtyeellä oli jo tuolloin 10 vuoden ura takanaan, se jättimenestys vielä uupui. Tosin esim.Japanissa bändi oli erittäin suosittu.

Blackout on soundeiltaan raaka levy. Ja se asia on ainakin minun mieleeni. Levy on melkoisen rankkaa tavaraa. Ei ollenkaan liian hinkatun makuista, kaikkea muuta. Lisäksi Klaus Meine vokalisoi loistavasti.

Avausbiisi Blackout perustuu varmaan maailman yksinkertaisimpaan riffiin, joka toimii silti kuin tauti. Sanoitukset ovat osuvat, kertoen Klausin tietyistä vaikeuksista ennen levyntekoa. 4.

Hyvä pääriffi on myös kakkosbiisissä Can't live without you. Joskus melko simppeli tavara voi olla hyvinkin toimivaa. Hyvä livebiisi kaiken lisäksi. 3,5.

No one like you olikin sitten suuri hitti. Vaikka allekirjoittanut ei erityisemmin rakkauslauluista perusta, tämä toimii. Kertosäe jää takuulla soimaan päähän. Sooloiluosuus erittäin komea. 5.

Rakkauslaulu on myös You give me all I need, eikä huono sekään. Puoliakustinen säkeistö on nätti, ja rankempi kertosäe sopii hyvin kokonaiskuvaan. Tykkään kovasti tästä biisistä. 4.

Seuraava biisi Now! on yksi suosikeistani. Klaus karjuu todella antaumuksella ja biisi on rankkaa heavykamaa. Hyvä pääriffi, säkeistöt ja kertosäe. Loppurevittelyistä lisäplussaa. 5.

Sitten vuorossa levyn paras biisi ja ehkä Alien Nationin/Pictured lifen ohella koko uran paras biisi Dynamite. Pääriffi on murhaa, loistava säkeistö ja potkiva kertosäe. Sooloilu tappotavaraa. Loistavan täydellinen biisi. 5.

Arizona on omalla tavallaan piristävä perusrokki. Hauska riffi ja muutenkin hyväntuulinen biisi. Ei kuitenkaan kiitettävää arvosanaa. 3.

China White on junnaava biisi, johon en ole tarttumapintaa löytänyt vieläkään. Rankkaa kyllä,mutta se ei riitä. Ei huono, mutta keskinkertainen. 2,5.

Levyn päättää balladi, joka on yksi Scorppareiden parhaista. When the smoke is going down on tolkuttoman kaunis kipale. Klausin tulkinta on hienoa tässä. Eipä paljon voi balladi tästä parantua. 5.

Kokonaisuutena nostan Blackoutin jopa Love at first stingin edelle. Karkeat soundit ja raaemmat biisit miellyttävät niin paljon, että tämä levy nousee omalla listallani Scorpionsin kolmen parhaan levyn joukkoon. Arvosana:4.1.

[Jussi K]

^ Tänks, palautti teksti siinä määrin Blackoutia ja etenkin päätösslovaria päähän soimaan, että pitää heittää huomenna puhelimeen kun matkaan kylille työvkon päätteeksi!

Tästä taisikin tulla Bon Jovi-arvostelutopic...

Siehän voit ite kirjoittaa jostakin muusta sitten?

[Lappis]

^ Ei mulla ole oikein aikaa kirjoitella, ainoastaan lukea. Enkä edes kuuntele nykyään musiikkia juuri ollenkaan, joten vaikea tyhjästä kirjoitella. Mutta eihän sitä koskaan tiedä

[rocker]

HALFORD-RESURRECTION



1.Resurrection
2.Made in hell
3. Locked and loaded
4. Night fall
5.Silent screams
6.One you love to hate
7.Cyberworld
8.Slow down
9.Twist
10.Temptation
11.Drive
12.Saviour

Elikkä nyt arvostelussa yksi allekirjoittaneelle tärkeimmistä levyistä. Tämä levy kokonaisuutena hakkaa nimittäin monet Judas Priestin levyt.

1. Resurrection

Nimibiisi lähtee käyntiin Robin vaimealla huudolla. Sitten Rob rääkäisee kuin pistetty sika ja biisi räjähtää käyntiin. Robin vokalisointi tässä biisissä on aivan tolkutonta. Levy on Robin henkilökohtaista tilitystä ja tässä on kaikki tunne ja raivo mukana. Kaikki palaset tässä kohdallaan, ei mitään negatiivista.
5.

2. Made in hell

Hieno Priest-tyylinen alkuintro, tässä mennään heti eikä meinata. Sanoitukset aika veikeät. Säkeistö groovaa mainiosti. Kertosäe alkaa pitemmän päälle puuduttamaan. Soolo toimii mukavasti. Kokonaisuutena kiitettävän tason biisi. 4.

3. Locked and loaded

Mukavasti rullaava biisi. Suht raskassoutuinen tempo, mutta ei haittaa. Hiukan vanhahtava tyyli, mikäs siinä. Sooloilu ei mitään maatamullistavaa. Hyvää keskitasoa tämä. 3,5.

4. Night fall

Upealla skittaintrolla alkaa. Priest tulee mieleen jälleen. Uhkaavanoloinen säkeistö, sitten simppeli mutta toimiva kertosäe. Sanat peruskamaa. Tämän biisin tunnelma nostaa arvosanan kiitettävään. 4.

5. Silent screams

Yksi levyn kohokohdista. Vihaista väliosaa lukuunottamatta balladihan tämä. Rob tilittää kaikki tuntonsa tässä biisissä. Herkkää ja vihaista. Sen enempää erittelemättä, tässä on kaikki kohdallaan. Upea teos. 5.

6. One you love to hate

Sitten vuorossa duetto Brucen kanssa. Kyllähän äijien äänet ihan hyvin yhteen sopivat, ei siinä mitään. Biisi itsessään on kyllä hyvinkin tavanomainen. Ei huono, mutta levyn heikompaa osastoa. Kertosäe ihan menevä. 2,5.

7. Cyberworld

Sitten taas aivan stanan upea biisi. Hyvät lyriikat, Rob liekeissä ja biisi kulkee kuin juna. Hieno pääriffi ja hienot soolot. Säkeistö ja kertosäe täydellisiä, kuten koko biisi. 5.

8. Slow down

Komean junttariffiin perustuu tämä biisi. Hiukan erikoinen tunnelmaltaan, mutta ah niin hyvä. Hidas väliosa toimiva ratkaisu. Soolo-osuuden komppikitarariffi simppeli mutta toimii. Livenä tämä biisi on vieläkin parempi, Robin nostaessa vokaaleja vielä kovemmalle tasolle. 4,5.

9.Twist

Lainabiisi, jossa aika hupaisa pääriffi. Silti keskinkertainen biisi, joka putoaa levyn heikoimmaksi kipaleeksi. Jankkaava kertosäe alkaa ärsyttämään. Tämän biisin kohdalla skip-nappula on usein käytössä. 2,5.

10. Temptation

Aika perushevibiisi joka kolahtaa kuitenkin kovastikin. Matalta kitaroitu säkeistö, jonka jälkeen kertosäe korkeammalta. Kertosäe onkin hieno. Soolo on maukas, samoin sen jälkeinen väliosa. Biisin lopetus on hieno, Robin äänen ja kitaroiden häipyessä kaukaisuuteen. 4.

11. Drive

Tämä biisi on rokkaavaa osastoa. Sanat aika pöljät. Tasainen, muttei tasapaksu biisi. Kaikessa simppeliydessään ihan kiva. 3,5.

12. Saviour

Nopeatempoisella biisillä päätetään levy. Hyvä kertosäe. Biisi on lyhyt, mutta se ei haittaa. Ei tätä enempää olisi kannattanut pidentääkään, kaikki on tasapainossa. 4.

Eli komea oli Robin paluu perinteisen metallin pariin. Levy sai yleisesti hyviä arvosteluja, eikä ihme. Allekirjoittaneelle tämä kuuluu edelleen viiden parhaan tällä vuosituhannella tehtyjen levyjen joukkoon. Arvosana 4.

[Jyyd]

Aloitetaan omat arvostelut Harem Scaremilla, jota on tullut kuunneltua PALJON viime kuukausina. Käydään bändin kaksi ensimmäistä levyä läpi (kouluarvosanoilla mennään):


Harem Scarem (1991)

Vaikka hard rockin suosio alkoikin kääntyä laskuun 90-luvulla jenkeissä, niin kanadasta kajahti vielä helvetin lujaa 90-luvun alkupuoliskolla. Harem Scarem halusi vielä antaa oman panoksensa tälle genrelle, ja jälki olikin todella tyylikästä. Jo levyn avauskolmikko (Hard To Love, Distant Memory ja With A Little Love) nostaa riman todella korkealle. Näistä biiseistä löytyy jo rutkasti tarttuvia melodioita ja koukkuja, joihin on mukava tarttua aina uudelleen. Esimerkiksi With A Little Loven kohdalla Harry Hess osoittaa olevansa yksi tämän genren kovimmista vokalisteista, ja se on iso komplimentti se. Yleensä tässä genressä (AOR:aa hipova hard rock) ei riitä pelkkä korkealta laulaminen, sillä tulkintaan pitää saada lisättyä se tietty tunnelataus, ja siinä Hess onnistuu täydellisesti. Debyyttilevyn muihin helmiin kuuluvat All Over Again, Don't Give Your Heart Away, How Long ja erinomainen hittisinkku Slowly Slipping Away (josta julkaistiin myös musiikkivideo). Slowly Slipping Away onkin juuri se biisi, jossa tiivistyy kaikki Harem Scaremin debyyttilevyn hyvät puolet.

Harem Scarem ei tietenkään ollut pelkästään solisti Hessin varassa, sillä koko muukin yhtye oli tällä levyllä hyvässä vedossa. Pete Lesperancen kitara laulaa hienosti, ja erityisen hienoa kuunneltavaa on basisti Mike Gionetin ja rumpali Darren Smithin saumaton yhteistyö. Noista palasista syntyi yksi tämän genren laadukkaimmista debyyttialbumeista. Arvosana: 9.


Mood Swings (1993)

Toisella levyllään Harem Scarem pisti astetta rankemman vaihteen silmään, mutta jälki oli siitäkin huolimatta erittäin terävää. Mistään toisen levyn kirouksesta ei siis ollut tietoakaan. Jälleen kerran levyn avauskolmikko on rautaisen kova. Avausbiisi Saviors Never Cry on kuin jonkinlainen statement bändiltä: "tässä me olemme vaikka musiikkiteollisuus onkin muuttumassa, take it or leave it". Kakkosraita No Justice sai olla aikoinaan levyn ensimmäinen singlejulkaisu, ja eipä tältä levyltä olisi voinut paljoa parempaa sinkkubiisiä valita. Myös tässä biisissä on rankempi vaihde päällä, ja tarttuva kertsi uppoaa heti ensimmäisillä kuuntelikerroilla kuin veitsi sulaan voihin. Ja juuri kun luulin ettei bändi pystyisi parempaan, niin pöytään lyödään upea Stranger Than Love. Ylistyssanani loppuvat tämänkin biisin kohdalla. Juuri tästä melodisessa hard rockissa on kyse: vahvoja kitarariffejä, roimasti kauniita laulu- ja kitaramelodioita, komppipuoli jyskyttää kuin idän pikajuna ja laulutulkinnoissa on sydäntä, isoa sellaista.

Kun levyn avauskolmikko on näin laadukas, niin on sanomattakin selvää että tuota tasoa on vaikea pitää loppuun asti yllä. Harem Scarem onnistuu tässä kuitenkin varsin hyvin. Change Comes Around, If There Was a Time, Just Like I Planned ja Had Enough kuuluvat albumin keskikastiin, vaikka mistään surkeista biiseistä ei kuitenkaan ole kyse. Letkeä Jealosy kuuluu kieltämättä levyn kärkibiiseihin, mutta vielä kovempia ralleja ovat Sentimental Blvd. ja sähäkkä Empty Promises. Etenkin jälkimmäisessä on sitä jotain, ehkäpä se on tuo tarttuva kertsi upeine lauluharmonioineen mikä koukuttaa niin paljon. Muutamista keskikastin biiseistäkin huolimatta Mood Swings on henkilökohtainen suosikkialbumini tältä kanadalaispoppoolta. Ehkä se on tuo astetta rouheampi ote mikä miellyttää ainakin allekirjoittanutta. Joka tapauksessa suosittelen näitä molempia levyjä kaikille hard rock-diggareille. Arvosana 9+.

[rocker]

Seuraavaksi monelta Def Leppardin monelta unholaan jääneen tuotoksen Retro Activen läpikäynti.

01: Desert Song
02: Fractured Love
03: Action
04: Two Steps Behind (acoustic version)
05: She's Too Tough
06: Miss You In A Heartbeat
07: Only After Dark
08: Ride Into The Sun
09: From The Inside
10: Ring Of Fire
11: I Wanna Be Your Hero
12: Miss You In A Heartbeat (electric version)
13: Two Steps Behind (electric Version

Tämä on Vuonna 1993 julkaistu Leppard-tuotos, mikä sisältää sinkujen b-puolia+ennen julkaisemattomia biisejä. Kokonaisuutena ko.levy on mielestäni parempi, kuin edellisenä vuotena julkaistu Adrenalize.

Desert Song on aika lailla instrumentaali, osittain toimiva mutta pidemmän päälle käy puuduttavaksi. Avausraitana ei oikein toimi. Rankkaa on, mutta silti jokin tästä puuttuu. 2,5.

Fractured Love sen sijaan on ehtaa tavaraa. Hidas alku toimii ja sen jälkeen alkava runttaaminen potkii munille. Hyvät riffit, hyvä kertsi ja soolot. Leppardin aatelia tämä biisi. 4,5.

Action on tavallaan perusrockeri, mutta pikkaisen jännät sointukuviot+sovitukset tekevät tästä persoonallisen. Varsinkin alun kitaravingutukset ovat hauskaa kuultavaa. Väliosa ehkä ei ole ihan tasapainossa muun biisin kanssa, mutta silti arvosanaksi 3,5.

Two steps behind on akustisilla skitoilla vedetty slovari, joka oli aikoinaan Last Action Hero-leffan tunnari. Biisi oli tämän levyn ainoa ns.hitti, ja mikäs siinä. Mukava tunnelmapalahan tämä on. Eikä lainkaan niin siirappinen, kuin monet Leppard-balladit. Lajissaan kiitettävä. 4.

Sitten siirrytään rankkaan menoon. She's too toughissa Joe Elliott pääsee rääkymään niin kuin vaan osaa. Suht simppeli biisi sinänsä, mutta toimii sooloja myöden. Silti kertosäkeen vähän liiallinen toistaminen pudottaa hiukan arvosanaa. 3,5.

Miss you in a heartbeat on perus-slovari Leppardilta. Ihan ok, mutta tällaisia bändiltä on kuultu jo sen verran paljon, ettei oikein sytytä. Ei tarjoa mitään kummempaa tämä biisi. 2.

Sitten levyn pohjanoteeraus, eli Only after dark. Tylsät sanat, tylsä biisirakenne, ärsyttävät vokaalit. Ei muuta sanottavaa. Ehkä Leppardin kaikkien aikojen huonoin tuotos. 1.

Ride into the sun taas on sitä kunnon Leppardia. Vanhakantaisella pianonpimputuksella alkava biisi räjähtää kunnon hard rockiin. Kitarointi on tässä pääosassa, rankat soundit ja hyvät soolot. Hiukan lyhyt, mutta ei haittaa. Kiitettävä napsahtaa, 4.

From the inside on jännä akustisilla vedetty biisi. Ei ole vedetty ihan perinteisillä sointukuluilla, mikä on piristävää. Kyyniset sanoitukset antavat oman lisävärinsä. Tämä on aina ollut yksi suosikkejani hitaammalta osasolta. 4,5.

Sitten levyn paras biisi, eli Ring of fire. Hyvällä riffillä alkava biisi kasvaa hienoihin mittoihin. Hyvät vokaalit, taustaköörit ja lyriikat. Rankkaa menoa ja hyvää sooloilua. Melko mollivoittoinen tunnelma. Lajissaan perfect. 5.

I wanna be your hero jatkaa hienon hard rockin merkeissä. Sointukulut sekoittavat duuria ja mollia, toimii. Hyvää riffittelyä. Vokalisointi jälleen mainiota. Biisin sisällä mukavasti vaihtelua, ei pääse kyllästymään. Kiitettävää pukkaa taas. 4,5.

Kaksi viimeistä biisiä ovat sähköisiä versioita parista aikaisemmasta biiseistä, niistä ei arvosanaa.

Arvosanaksi levylle 3.5. Arvosana olisi korkeampi ilman paria kehnohkoa biisiä. Suosittelen jokaiselle Leppard-fanille ja muillekin hyvän hard rockin ystäville.

[Wasted]

Nightwish - Imaginaerum

1. Taikatalvi
Melodiat ovat upeat ja on mukava kuulla Marcon laulavan suomea. Mitenkään talvinen tunne itselleni ei tästä ole koskaan tullut, mutta tunnelma on silti hieno. 4

2. Storytime
Tämä levyn ensi-single on itselläni oikeastaan vain kasvanut ajan saatossa. Säkeistöjen laulumelodiat ovat iskevät ja kertosäekin on ihan hyvä. Siirtymä ensimmäisestä kertosäkeestä toiseen säkeistöön on yksi suosikkihetkistäni koko levyllä. Väliosa on myös mahtava, vaikka kuulostaakin varsin tutulta. Erityisesti tulee mieleen bändin coveroima ja introna käyttämä Crimson Tide. Mutta yhtäkaikki tunnelma on katossa. 4,5

3. Ghost River
Vaihtelevuuden ja vaikeasti omaksuttavan kertosäkeen takia biisi jäi aluksi vähän albumin muiden kappaleiden varjoon, mutta myöhemmin nuo ovatkin kääntyneet biisin vahvuuksiksi. Kontrasti Anetten kauniin laulannan ja Marcon vakuuttavan ärjynnän välillä toimii hienosti. Lapsikuoro kruunaa koko mahtavuuden. 4,5

4. Slow, Love, Slow
Varsin mielenkiintoinen tunnelmapala. Laulumelodiat on jälleen kerran upeat. Tätä kiireetöntä tunnelmaa on hyvä fiilistellä silloin, kun ei ole kiire päästä kuulemaan massiivista orkesteripaisuttelua. 3,5

5. I Want My Tears Back
Kauttaaltaan tarttuva kappale. Säkeistöt, kertosäkeet, väliosa, kaikki toimii hienosti. On kuitenkin vähän menettänyt tehoaan suuren soittomäärän seurauksena. 4,5

6. Scaretale
Intro vaihtaa tunnelman komeasti toisille raiteille. Sitten sinfonia-orkesteri käynnistää mahtipontisen nostatuksen, joka päätyy lopulta myrskyisään pauhuun. Tästä ei kuuntelunautinto juurikaan voi parantua. Kun siirrytään bändin raskaaseen riffittelyyn, Anette osoittaa monipuolisuutensa ja vetää muistettavimman laulusuorituksensa, joka nostaa hänet suosikikseni bändissä olleista naislaulajista. Sirkushumppa-osuus sisältää niin ikään hienot melodiat ja orkestraatiot ja päättyy todella siististi ilkeään nauruun. Loppuun vielä mahtipontista paisuttelua ja Anetten lauluosuus, joiden jälkeen biisin voi nostaa yhdeksi bändin tuotannon suurimmista helmistä. 5

7. Arabesque
Hyvänkuuloinen välisoitto, joka sopii täydellisesti kokonaisuuteen toimien vähän niin kuin siirtymänä tarinan ensimmäisesti näytöksestä toiseen näytökseen, jos siis pelkkää albumia ajattelee ilman elokuvaa. 3,5

8. Turn Loose Mermaids
Anette on parhaimmillaan tällaisissa rauhallisissa kappaleissa, mutta kyllä edellisen levyn Eva oli loppujen lopuksi säväyttävämpi esitys. Ihan kiva toki tämäkin on. 3,5

9. Rest Calm
Biisissä on iskevät melodiat ja Century Childin mieleen tuovat orkestraatiot maistuvat hyvin. Kertosäettä toistetaan kyllä vähän liikaa. 3,5

10. The Crow, the Owl and the Dove
Tämä on ollut itselleni varsinainen on/off-biisi. Välillä on suunnilleen hienointa mitä maailmasta löytyy ja välillä ei juurikaan nappaa. Kertosäe ja laulumelodiat on todella kauniit ja lyriikat ovat Holopaisen uran parhaimmistoa. 4

11. Last Ride of the Day
On kyllä kovaa tykitystä. Mahtipontisuus toimii minulle aina. Kuoro, säkeistöt, kertosäe, kaikin puolin iskevää kamaa. 4,5

12. Song of Myself
Mahtava loppuhuipennus upealle albumille. Kuorot, sinfoniaorkesterin soitanta ja kertosäkeet ovat aivan parhautta. Ja runokohdastakin pidän kovasti hienojen taustamusiikkien ja ajatuksia herättävien tekstien takia. Sitä kuunnellessa on aina mukava käyskennellä hiljakseen ympäri asuntoa ja rauhoittua. Kappaleen livetoimivuuskin on tullut todettua kolme kertaa ja jokaisella kerralla se on ollut keikan paras biisi. 5

13. Imaginaerum
Varsin mukavan kuuloinen medley, mutta silti vähän irrallisen ja tarpeettoman oloinen. 3,5

[Symbolic]

Jos kokeilisi pitkästä aikaa kirjoitella jotain pidempääkin tänne rautaneitoon, kun tässä on ollut vähän taukoa! Sen verta mielenkiintoinen topic, että tekee mieli vähän itsekin osallistua jotenkin. Aluksi täytyi miettiä hetki mistä levystä innoistuisi kirjoittamaan, mutta lyhyen pohdinnan jälkeen päädyin suosikkibändini debyyttiin, eli siis Blind Guardianin Battalions of Fear on kyseessä. Ehkä myöhemmin jos jaksan niin hulluttelen ja kirjoittelen lopuistakin. VAROITUS: Saattaa olla luvassa ylimaallista hehkutusta sun muuta, mutta koitan silti pitää itse arvostelussa fanilasit poissa päästä!!



Uskaltaisin väittää, että Blind Guardian on ainakin nimeltä tuttu jokaiselle, joka vähänkin myöntää power metalista diggaavansa. Etenkin levyt vuoden -90 Tales from the Twilight Worldistä vuonna -98 julkaistuun Nightfall in Middle-Earthiin on kiistattomia mestariteoksia. Edellä mainituilla levyillä on vahvimmin edustettuna bändin omintakeinen soundi, joka liikkuu jossain power metalin ja speed metalin välimaastossa ja jossa on täydellisesti yhdistetty melodiset kitaraliidit raskassointuisiin, vähän jopa thrash-vaikuitteisiin riffeihin. Ei sovi unohtaa myös vokalisti Hansi Kürchin raspaavaa ja aivan jumalattoman kovaa (!!) äänenkäyttöä, fantasia-kauhu-historiakirjoista ammentavia lyyrikoita ja folk- sekä kelttimelodioita, joita esiintyy aika monessa biisissä, erityisesti hitaammissa akustisisvoittoisissa kappaleissa.

Tämä vuonna -88 päivänvalon nähnyt debyytti sen sijaan saattaa olla osalle kuuntelijoista vähemmän tuttu tekele. Musiikiltaan se on aika kaukana bändin myöhemmästä linjasta ja sävellyksetkin ovat valovuosien päässä siitä mitä ne ovat esimerkiksi 2 vuotta myöhemmällä Tales from the Twilight Worldillä. Musiikki on perinteisempää tuon ajan saksa-speed metalia, jossa kuuluu vahvoja vaikutteita maanmiehiltä Helloweenilta ja heidän alkupään tuotoksista kuten myös varhaiselta Iron Maidenilta (Trial by the Archon/Wizard's Crown!!), ja olihan yhdellä tämän ajan livebootilla Prowler coverikin! Progressiivinta ja monitasoisinta sävellystyötä edustaa albumin avaava Majesty, jossa ensimmäisenä huomio kiinnittyy heti lyhyen intron ja riffittelyn jälkeen tulevaan kitaraleadikohtaan, josta jo pystyy tajuamaan Andrén upeat taidot säveltää kovia melodioita. Lyriikat kertoo Tolkienin Sormusten Herrasta. Tolkien aiheisista lyriikoistahan bändi on monelle tuttu, vaikka loppujen lopuksi aika kumma juttu kun Tolkienin teoksiin perustuvat sanoitukset on bändin tuotannosta aika selkeä vähemmistö. Johtuu ehkä kolmannen levyn Lord of the Rings-klassikosta ja Nightfall in Middle-Earthin Silmarillion teemasta! Muttei siitä sen enempää, itse diggaan tämän(kin) biisin sanoituksista, vaikka huomaakin, ettei lyyrinen anti/englanninkielentaito ole Hansilla vielä hirveän kehittynyt.

Raskaampaa ja thrashimpää osastoa edustaa Guardian of the Blind, josta bändi nappasi itselleen nimenkin entisen Lucifer's Heritagen tilalle. Vanha oli kuulemma liian saatanallinen tai jotain, omasta mielestä ihan hyvä. (...ja tuon ajan Symphonies of Doom demokin on aivan julmetun kova!!!) Biisin lyriikat kertoo Stephen Kingin teoksesta "It". Itse kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvasta tykkäsin! Hyvä kappale ja puolustaa hyvin paikkaansa kakkosbiisinä ennen kahta melodisempaa ja perinteisempään heviin kallellaan olevaa biisiä. Trial by the Archon/Wizard's Crown sekä Run for the Night ovat kummatkin albumin vähemmän speed metalista kamaa ja näissä ehkä kuuluukin eniten läpi se aikaisemmin mainittu Iron Maiden. Ei nyt kovin paljoa kuitenkaan, mutta esimerkiksi Trial by the Archonissa on jotain tuplaleadijuttuja jotka voisivat hyvin olla vaikka Killersiltä. Molemmissa biiseissä on tarttuvat kertosäkeet, yksinkertaiset mutta toimivat riffit ja huiput soolot! Run for the Night on Majestyn lisäksi ehdoton suosikkibiisi levyltä. Saisivat soittaa livenä vielä tänäkin päivänä, voin jo kuvitella kuinka yleisö rakastaisi tuota kertsiä!

The Martyrin ja nimibiisin myötä siirrytään taas raskaampaan tykittelyyn. Ensiksi mainittu on ehkä levyn rankin biisi ja se sisältää paljon ihan tyylipuhtaita thrash-riffejä. Oikeastaan samat sanat voisi sanoa nimibiisistä, paitsi The Martyr on näistä kahdesta enemmän omaan makuun, se sisältää paljon siistejä laulumelodioita kuten vaikka heti säkeistöissä tuleva. Nimikosta en ole koskaan saanut kovin paljoa irti syystä tai toisesta. Ehkä tuntuu vähän tylsältä loistavan Martyrin jälkeen tai sitten jotenkin tympeät lyriikat tai sitten se vaan on yksinkertaisesti sävellyksen keskinkertaisuus. Harmitta senkin kuuntelee kuitenkin läpi. Viimeisenä on vuorossa instrumentaali By the Gates of Moria, joka sekään ei mitään erityisempää tarjoile bassosooloa lukuunottamatta. Tai no onhan tässäkin toki törkeän siistejä kitarajutskia mukana, sitä ei sovi missään tapauksessa unohtaa!

Lyhykäisenä yhteenvetona mainittakoon, että kyseessä on hyvä, paikoin jopa loistava albumi. Ei kuitenkaan kannata ostaa heti ensimmäisenä jos haluaa siihen tunnetuimpaan (ja parhaimpaan) Blind Guardiniin tutustua. Tai no miksikäs ei?! Sitten voi edetä siististi kronologisessa järjestyksessä ja äimistyä kun keskinkertaisen (Blind Guardian mittakaavalla huom.!) Follow the Blindin jälkeen tulee jokin niin upea teos kuin Tales from the Twilight World! Kuten aikaisemmin jo mainittu niin aika HELLOWEEN MLP:tä ja Walls of Jerichoa tämä levy on. Joten jos niistä tai hikisestä saksalaisesta speed metalista ylipäätään tykkää niin suosittelen kyllä. Kovimmat biisit on Run for the Night, Majesty ja Wizard's Crown, joten ne kannattaa kuunnella ensimmäisenä ja vaikka tuossa järjestykssä niin saa oivan kuvan levyn meiningeistä. Olin vähän niin ja näin, että annanko mitään arvosanaa, mutta annetaan nyt kuitenkin. Kouluarvosanaksi vahva 8!

[Karpaasi]

Sonata Arctica - Stones Grow Her Name

Ajattelin nyt repäistä arvostelun tästä levystä, joka edustaa taas jonkinlaista "perinteisempää" ja "helpompaa" Sonata Arcticaa kuin kaksi edellistä levyä, Unia ja The Days of Grays. Sävellykset on pidetty suurimmaksi osaksi melodisina, välillä vilahtaa ehkä jonkinlaisia power-elementtejäkin kehissä, mutta kauas ollaan tultu Ecliptican kaltaisista Stratovarius-kosiskeluista. Miehistössä ei myöskään ole tietystikään enää Jani Liimataistakaan, joka lähti kalppimaan jo pitkälti kuusi vuotta sitten. Vaikka levy onkin enemmän tai vähemmän paluuta perinteisempään Sonata-linjaan, on levy täälläkin aiheuttanut vähän ristiriitaista vastaanottoa, minkä vuoksi tämän nyt intouduin kirjoittamaan.

Avausbiisi Only the Broken Hearts (Make You Beautiful) aloittaa levyn yksinkertaisella yhden nuotin kitarariffillä, jonka päälle tulevat keskeiseen osaan syntikat. Säkeistöt rullaavat miellyttävästi eteenpäin kertoen julmista sydämenmurskaajista, mutta kertosäe on ehkä hivenen liian rallatuksenomainen, ja samanlainen erään toisen levyn biisin kanssa. Kitarasoolo pysyy lyhyenä, napakkana ja melodisena pläjäyksenä. Oikeastaan tuo edellä oleva pätee myös koko biisiin, ja osoittaa, ettei tämä nyt mikään Unia vol. 2 tule olemaan. 3,5

Levyn toinen sinkkubiisi Shitload of Money on levyn tapaan jakanut mielipiteitä. Toisaalta videon vuoksi, joka sisältää strippareita ja bändin, jonka laulaja näyttää lasvegasilaiselta sutenööriltä, ja toisaalta puhtaan hardrockmaisen tyylin takia. Itseeni kappale kuitenkin iskee kovaakin tätä nykyä, vaikka alunperin Sonata goes hård råck -lähestymistapa parilla yllätyselementillä ei oikein toiminut. Kappale tuntuu jatkuvasti muuttuvan hitusen säkeistöjen edetessä. "In for the pain and always in for the pounding" -kohta antaa myös mukavaa silliä soppaan, eikä edes huonolla tavalla. Unialla en pitänyt siitä, että kappaleet rönsyilivät, mutta tässä homma pysyy tasapainossa. 4,5

Ari Koivuselta otettu, Tony Kakon itsensä säveltämä Losing My Insanity on taiteilevasta pianointrostaan huolimatta aika suoraviivainen kipale. Ei tässä kummempaa sisältöä ole, vaan kappale on selvästi painottuva kertosäkeeseen, jossa riittää tarttuvuutta kuin liisterillä. Soolot toimivat hyvin, ja jäävät mieleen. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että tämä biisi on vain sävelletty mittatilaushommana Koivuselle. Viimeinen kertosäe vie homman vielä uudelle asteelle.3

Nelosraita Somewhere Close to You kuulosti nimensä perusteella levyn slovarilta, mutta heti alku osoitti, että metsään meni. Aggressiivista demppiriffiä iskee heti kättelyssä kehiin, ja Kakko mylvii lyriikoita säkeistöissä. Ensimmäistä kertosäettä edeltävä from the sea -venytys taustalla aaltoilevine syntikoineen vie joka kerta meikäläisen huomion. Vähemmän yllättäen kertosäkeessä hommaa viedään taas melodiallisemmaksi, mutta ei tämä biisi ala hempeilemään missään vaiheessa. Siitä voi olla montaa mieltä, sopiiko tällainen Sonatalle. Minä ehkä preferoin Sonataa, jonka aggressiivisuus jää sinne Don't Say a Wordin tasolle. 3

I Have a Right on Radio Rockillakin viime vuonna paljon soittoa saanut sinkkukappale, joka kertoo lasten oikeuksista. Kappale periaatteessa on yhtä kuin kertosäe, jossa Kakko suoltaa lyriikoita tasaiseen tahtiin, ja sitten kun luulee, että kertsi loppuisi, aletaan paasata hiukan korkeammalta samaa litaniaa. Säkeistöissä rauhoitetaan tahtia hiukan, ja kuullaanpa myös puhuttuja osuuksiakin lasten näkökulmasta. Hyvin yksinkertainen kappale, joka on Sonatan tapaan aika syntikkapainoitteinen. Kolme minuuttisena versiona kappale kenties toimisi paremmin, sillä tajuton toisto alkaa lopulta käymään raskaaksi. 3

Alone in Heaven starttaa nätillä kitaranäppäilyllä, mistä voisi kappaleen päätellä olevan slovari. Biisistä pieni osa on vain soitettu akustisesti, ja muuten kappale on säkeistöiltään suht ripeä ja pirtsakka tapaus. Lyriikat ovat aika naiivit ja hauskatkin: miksi helvetissä pitäisi mennä taivaaseen, kun kaikki kaverit ovat helvetissä? Tiettyä ironiaa on haettu kappaleeseen. Tähän mennessä on sanottava, että kaikki kitarasoolot ovat olleet hyviä, eikä tämäkään kappale ole poikkeus. Where have you all gone now -väliosa, joka toistuu ennen viimeistä kertosäettä ja aivan kappaleen lopussa on ehdottomasti parasta antia koko kappaleessa, ja parhaimmistoa levyn laulumelodioissa.

Why go to Heaven when my best friends burn in hell? 4

The Day. Vittu mitä paskaa. Kappaleen intro on sinällään ihan näppärä ja avoimen kuuloinen pianojuoksuttelu, mutta mutta... lyyrisesti ja muutenkin musiikillisesti tämä kappale on täysin sitä itseään. Lopun loputon We built this world - together! -hokema edustaa varmaan Sonataa heikoimmillaan, ja muutenkin tästä tuntuu puuttuvan täysin punainen lanka. Nähtävästi tämä on kuitenkin Kakolle tärkeä kappale, sillä he päättivät tätä soittaa myös keikalla. Toisaalta tämä edustaa enemmän Days of Graysin linjaa, mikä saattaa olla hyvinkin juuri sitä, mitä Tony haluaa tehdä: hieman oudompia mid-tempo kappaleita rivakoiden, koukuttavien ja etäisesti raskaampien hevipalojen sijaan. 1,5

Cinderblox onneksi tasoittelee The Dayn jättämää tyhjiötä. Tätä voisi vissiin kutsua country metalliksi: banjo näppäilee säkeistöjen läpi rivakkaa kuviota, samalla kun sähkökitarat sähisevät countrymaisesti. Country-vaikutteet loppuvat kertosäkeen melodiapläjäykseen ja perinteisempää power/hevi-fiilikseen. Syntikkasooloa siivittävät Hammond-soundit aivan hemmetin toimivasti. Levyn paras kappale, ja parasta Sonataa sitten Don't Say a Wordin. 5/5.

Levy varsinainen slovari Don't Be Mean esittelee myös Sonatan parhaan slovarin ties kuinka pitkään aikaan. Shamandaliesta en ole varsinaisesti koskaan välittänyt, ja Good Enough is Good Enough jää ainakin hitusen jälkeen, joten viimeksi jotain näin mainiota juustoslovaria on kuultu Winterheart's Guildin aikoihin. Lyriikoissa Kakko kehottaa naista luovuttamaan parisuhteen suhteen, sillä ei siitä tulisi muuten paskaakaan. Kitarasooloa kappaleessa ei ole, vaan viulu hoitaa homman tunteikkaalla tavalla. Vähäeleinen kappale kaiken kaikkiaan, mutta toimiva. 4,5

Levyn päätöskaksikko Wildfire; Part 2 & 3 on levyn kummajainen. Yhteispituutta niillä on lähemmäs 16 minuuttia, mutta kovin paljoa itselleni ei ole jäänyt käteen. Part 2 mukailee useassa kohtaa alkuperäistä Wildfirea Reckoning Night -levyltä, mutta uudella otteella. Lyriikoihin en ole perehtynyt, sillä Kakon lyriikkaripuli on monesti niin luotaantyöntävä asia, että periaatteesta en ole kiinnostunut näistä täyteen ahdetuista kappaleista. Part 3 esittelee taas melkoista, Sonatalle epätyypillistä jytinää, josta ei vieläkään jää hirveästi mieleen. Lopussa on kyllä kaunis väliosa, jossa esitellään Don't Be Meanista tuttuja viuluja. Väliosa itse asiassa sopisi parhaiten johonkin Final Fantasy -peliin. Ei tämä vain lähde. Sorry. 2

Keskiarvoksi tuli 3,3 eli pyöristettynä 3,5. Tämä pitää mielestäni jotakuinkin paikkansa, sillä levyllä ei ole kuin muutama pohjanoteeraus, siinä missä todella vahvoja suorituksia on myös muutama kappale. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin ihan menettelevää tavaraa, joka saa jalan nykimään ihan mukavasti. Levynä tämä on tasainen, ja itse tuppaan jättämään sen kesken Don't Be Meanin jälkeen, koska viimeinen vartti on aika turhaa tauhkaa. Bonuskappale Tonight I Dance Alone on myös menettelevä, vaikkakin balladina geneerisempi kuin Don't Be Mean. On tämä kuitenkin parempi kuin kaksi edellistä levyä, vaikkakaan Reckoning Nightin tasolle ei ylletä. Omassa rankingissani tämä kenties peittoaa myös Ecliptican, sijoittuen neljänneksi Sonatan levyissä, eli sinne puolenvälin kohdalle.

[rocker]

Scorpions-Savage amusement

01: Don't Stop At The Top
02: Rhythm Of Love
03: Passion Rules The Game
04: Media Overkill
05: Walking On The Edge
06: We Let It Rock You Let It Roll
07: Every Minute Every Day
08: Love On The Run
09: Believe In Love

Savage Amusement oli ilmestyttyään melkoisessa tehosoitossa allekirjoittaneella. Levy on täynnä tarttuvaa hard rockia ja edelleen tätä kuuntelee mielellään. Levyn soundimaailma ei ole yleisesti mitään rankkaa paahtoa, mutta se ei haittaa. Näihin biiseihin hiukan kevyempi ote sopii oikein hyvin.

Don't stop at the top on oiva aloitusbiisi. Erittäin tarttuva kitaraleadi, hieno säkeistö, pre-chorus ja kertosäe. Klaus vokalisoi myös komeasti. Hyvät lyriikat. 4.

Rhythm of love lienee se tunnetuin biisi tältä levyltä. Kliseiset sanat eivät pilaa biisiä, tämä on hyvinkin tarttuvaa kamaa. uudelleenlämmitettynä versiona ehkä vielä parempi. Livenä tämä saa lisää voimaa alleen. 4.

Passion rules the game on melkolailla perusbiisi. Tunnelmaltaan hyvä biisi. Sooloilu toimii ja säkeistöt myös. Kertosäe turhan normitavaraa. 3.

Media overkill alkaa erilaisilla tehosteilla ja sämplätyllä laululla. Kyllä tässä ideaa on ja kertosäe toimii hyvin. Jotenkin en silti innostu tuosta mouth-tubesta tässä biisissä. 3.

Walking on the edge on hieno balladi. Klausin tulkinta on upeaa. Puoliakustinen kitarointi alussa on mahtava. Kaikki osat tässä biisissä ovat loistokamaa, täydellinen hituri. 5.

We Let It Rock You Let It Roll on sitten rajumpaa kamaa. Säkeistö tykittää hyvin, mutta kertosäe on hiukan kakofoninen. Muuten biisi kulkee kyllä hyvin. Sanat kliseisiä. 3,5.

Every minute every day alkaa hyvällä kitarariffillä. Säkeistö on aivan mahtava, samoin kertosäe. Taas tunnelma huipussaan tässä biisissä. Keskitempoinen biisi, jossa kaikki osat tasapainossa. 5.

Love on the run on silkkaa murhaa. Yksi Scorppareiden rankimpia vetoja ja kyllä potkii. Nyt siirrytään hard rockista heavyn puolelle mallikkaasti. Klaus näyttää myös, että kyllä osaa vetää todella raskastakin kamaa. Kitarointi on upeaa. 5.

Believe in love päättää levyn. Sinänsä aika siirappinen balladi, mutta ei huono kuitenkaan. Kitaraleadi on hieno. tarttuvaa kamaa tämä on. 4.

Levyn arvosanaksi tulee 4. Tämä levy on tasaisen hyvä, ei yhtään heikkoa biisiä. Muutama helmi joukossa takaa sen, että tämä levy ei pääse unohtumaan hyllyyn. Scorpions-listalla Savage Amusement nousee parhaiden esitysten joukkoon.

[Krugbit]

No niin, voisi sitten itsekin korkata tämän topicin. Ensimmäisenä syynissä olkoon Judas Priestin Sin After Sin, joka on hieman jäänyt muiden tunnettujen Priest-albumien varjoon.

Sinner

Levy pyörähtää käyntiin menevällä kappaleella, jossa on tarttuva riffi. Sopii hyvin levyn avaajaksi. Ennen toisen kertosäkeen loppua en löydä mitään valitettavaa, mutta sen jälkeen tuleva lauluosuus on turha. Se kuulostaa siltä kuin bändiltä olisi vähän pallo hukassa eikä se tuo kappaleelle mitään lisäarvoa. Sen jälkeen tuleva pitkähkö soolokohta toimii hyvin. Jälkimmäinen soolokohta ei ole yhtä hyvä. Lopuksi vielä huudetaan sinneriä minkä keuhkoista lähtee. Jämäkkä aloitus. 4,5

Diamonds and Rust

Ihan heti ei odottaisi kuulevansa Joan Baez -coveria Judas Priestin albumilla mutta tässä sellainen on. Ja hyvin toimii. Kuuluupa vielä levyn tunnetuimpiin kappaleisiin. Laukkarytmi sopii tähän oikein hyvin. Kitaristeilta pätevää työskentelyä, riffeissä ja filleissä ei valittamista. Halford tulkitsee aika dramaattisesti. Judas Priest teki tästä oman näköisensä version ja lopputulos on onnistunut. 4,5

Starbreaker

Jälleen menevä ja toimiva biisi, suoraviivaista ja konstailematonta. Ei mikään sävellystaidon riemuvoitto, mutta se ei liene tässä olennaista. Yksinkertaista musiikkia, jonka kuuntelemisesta tulee hyvälle tuulelle. Soolo on ihan hauska. Lopusta olisi voinut lyhentää vähän. 4

Last Rose of Summer

Sitten lyödään himmailuvaihde silmään. Loppukesän tunnelmoinnista koostuva slovari on myös aika erikoinen ilmestys Judas Priestin levyllä, mutta tämähän ei ihan tyypillinen JP-albumi olekaan. Itselleni tämä raita ei oikein nappaa. Tämä ei oikeastaan herätä tuntemuksia puolesta eikä vastaan, tylsistyminen alkaa hiipiä puseroon. Kitaratyöskentely on jälleen hyvää, alusta tulee etäisesti mieleen Hendrixin Little Wing. Loppu on tässäkin turhan pitkä. 2,5

Let Us Prey/Call for the Priest

Rauhallinen meno jatkuu vielä reilun minuutin verran mutta sitten painetaan kaasu pohjaan. Jälleen on meininki kohdillaan, vaikka sävellyksenä tämäkään ei varsinaisesti hurraa-huutoja nostata. Eikä tarvitsekaan. Kappale on hyvä ja täyttää tarkoituksensa sellaisenaan. Soolo ei tällä kertaa vakuuta mutta sen jälkeinen melodiapätkä paikkaa. 4

Raw Deal

Suhteellisen mitäänsanomaton veto. Tästä ei pitkiä tarinoita saa irti. Väliosa ja lopetus tuovat vähän eloa muuten melko hengettömään kappaleeseen. Kertosäe kuulostaa aika väkinäiseltä. Haiskahtaa täytteeksi tarkoitetulta. 2,5

Here Come the Tears

Ilmeisesti tämän olisi tarkoitus olla epätoivoinen balladi mutta minut tämä saa lähinnä vaivautuneeksi. Minuutin mittainen intro on täysin tarpeeton. Sen jälkeen alkava akustisella kitaralla säestetty kohta on mielestäni parasta kappaleessa. Siinä on jotain ideaakin. Sitten kun isketään säröt kehiin, meno muuttuu pian aika kakofoniseksi. Kitaratyöskentely on jälleen hyvää mutta tällä kertaa Halfordin laulu/ääntely ei istu kokonaisuuteen. Loppupuolella tähän on ahdettu liikaa elementtejä jotka eivät sovi yhteen. 2

Dissident Aggressor

Levyn rankin kappale on säästetty loppuun ja ratkaisu on hyvä. Tämä kolmen minuutin teurastus on sopivan jämpti lopetus levylle. Sitten kun homma loppuu niin tehdään se kerralla ja rytinällä. Todella voimakas ja energinen kappale, tämä saa adrenaliinitason mukavasti nousemaan. 4,5

Keskiarvoksi tulee pyöristettynä 3,56. Ei huono mutta ei myöskään huippua. Muutama heikompi raita tuo keskiarvoa alaspäin. Tosin Priestin levyiltä löytyy kyllä aina jokunen täytebiisi.

[rocker]

Jatketaan Scorppari-arvosteluja, eli:

SCORPIONS-FACE THE HEAT



01: Alien Nation
02: No Pain No Gain
03: Someone To Touch
04: Under The Same Sun
05: Unholy Alliance
06: Woman
07: Hate To Be Nice
08: Taxman Woman
09: Ship Of Fools
10: Nightmare Avenue
11: Lonely Nights
12: Destin
13: Daddy's Girl

Oli vuosi 1993. Grunge ja ysäripoppi jylläsi ja vanhat suosikit tekivät suht puolivillaisia levyjä. Vanhan liiton hevarina olin musiikillisesti aika alamaissa. Satuinpa vaan kaupassa huomaamaan, että "katos, Scorpions on näköjään tehnyt uuden levyn. Todennäköisesti paskaa tämäkin kuten musa muutenkin nykyään mutta ostetaanpas silti".

Ei kun kasetti koneeseen, ja ällistys oli melkoinen, kun Alien Nationin The Riffi pamahti korville. Metallinen ryske oli korville sellaista nannaa, että biisi piti kuunnella muutamaan kertaan uudelleen perään. Biisi on loistava kaikilta osin. 5.

Tokihan kyynisesti ajattelin, että "no, tämä oli varmaan tämän albumin helmi ja seuraavaksi tulee jotain kuraa..." Kun No Pain, No Gainin junttaava riffi alkoi, rupesi jo tulemaan ns.onnenpissi housuun.. ei mitään kokeilevaa paskaa vaan oikeaa heavy rockia! Livenä kova myös. 4,5.


Someone to touch on itsesään rokkaava biisi, joka on toteutettu raskaalla kädellä. Jatkaa loogisesti levyn tiukkaa otetta hyvine kertosäkeineen. Tarttuvaa hard rockia. 3,5.

Balladeita toki pitää olla Scorpionsin levyllä, seuraavana tuleva Under the same sun on semmoinen perus- Skorppariballadi. Säkeistö on fiilikseltään parempi kuin kertosäe. Sanat siirappista maailmanparannusta. Keskitasoa. 2,5.

Ja jynkky jatkuu Unholy Alliancen merkeissä. Jännä kertosäe joka jää mieleen. Raskasta loukutusta. Hyvää keskitasoa. 3,5.

Blues-vaikutteinen Woman on Klausin vokalisoinnin taidonnäyte. Biisinä ei mitenkään kummoinen, pikemminkin aika ärsyttävä jollain lailla. 2.

Hate to be nice on sellainen haista-vittu-biisi. Klaus rääkyy inhasti säkeistöissä ja kitarat mouruavat. Tarttuva kertosäe. 3,5.


Taxman Woman on peruskamaa. Ei herätä tunteita puoleen eikä toiseen. Keskitempoista ok-kamaa. 3.

Seuraavana tuleva Ship of fools omaa aivan törkeän kovan kertosäkeen. Metallista menoa on, ei tämmöisestä voi kun tykätä. 4,5.

Ja raskaammaksi vaan menee, Nightmare Avenue taistelee Scorpionsin rankimman biisin tittelistä. Säkeistö on totaalista rynkytystä ja kertosäe jatkaa samalla linjalla. Silkkaa murhaa. 4,5.

Seuraavaksi aliarvostettu balladi Lonely Nights. Tässä on tunnetta ja melankoliaa, muttei siirappisessa mielessä. Parempi biisi kuin joku Wind of change. Harmi että tämmöinen helmi on jäänyt unholaan. 4,5.

Levyn päättävät kaksi hituria, joista Daddy's girl on parempi. Mukavaa akustista kitarointia. 3,5-2,5.


Levy omaa raskaat, metalliset soundit. Jos tämä levy olisi tehty muuna vuotena kuin 1993, levy olisi takuulla myynyt paremmin. Tässä ei ole kaupallisuuden häivääkään. Scorpionsin raskain levy, ei hard rockia vaan heavya. Omalla listalla bändin TOP-3:ssa. Arvosana 4.

[Jussi K]

^ btw nuo kaksi viimeistä, Destin & Daddy's Girl ovat (euro?) bonuskappaleita. En tiedä olitko niin tiukka niiden mukaanlaskemista kohtaan kuin The Alchemist Bon Jovin vastaavien (jokaisella ysärilevyllään juurikin 2 bonusta) kanssa, mutta kunhan mainitsen.

[rocker]

^ btw nuo kaksi viimeistä, Destin & Daddy's Girl ovat (euro?) bonuskappaleita. En tiedä olitko niin tiukka niiden mukaanlaskemista kohtaan kuin The Alchemist Bon Jovin vastaavien (jokaisella ysärilevyllään juurikin 2 bonusta) kanssa, mutta kunhan mainitsen.

Kyllä ne paikkansa täyttävät, mutta jollain lailla olisin suonut levyn päättyvän Lonely Nightsiin.

[Jussi K]

^ jos omistaisin tuon CD:nä (appiukolla on! ), niin deletoisin koneelle ripatusta versiosta nuo 2 kappaletta. Nyt kun se on vain mp3:ina, olen tapani mukaan jatkanut sitä noiden lisäksi muilla bonareilla: Elvis-cover His Latest Flame (Marie's The Name) -US bonus, Partners In Crime -Under The Same Sunin sinkulta & Herman Ze Germanin riemastuttava Rubber Fucker. Ei ura Scorppareissa olisi voinut biisimielessä paremmin päättyäkään

Sonata Arctica - Stones Grow Her Name
Keskiarvoksi tuli 3,3 eli pyöristettynä 3,5. Tämä pitää mielestäni jotakuinkin paikkansa, sillä levyllä ei ole kuin muutama pohjanoteeraus, siinä missä todella vahvoja suorituksia on myös muutama kappale. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin ihan menettelevää tavaraa, joka saa jalan nykimään ihan mukavasti. Levynä tämä on tasainen, ja itse tuppaan jättämään sen kesken Don't Be Meanin jälkeen, koska viimeinen vartti on aika turhaa tauhkaa. Bonuskappale Tonight I Dance Alone on myös menettelevä, vaikkakin balladina geneerisempi kuin Don't Be Mean.

Hyvä arvio; jotakin samaa, mitä mieltä itsekin olen ja jotakin mistä taas ollaan eri mieltä. Kuitenkaan en noin positiivisessa valossa albumia pidä, mutta vaihtelussaan se taitaa olla parempi kuitenkin loppupeleissä kuin puuroisen pitkät kaksi edeltäjäänsä. Muuten, bonarista puheenollen, japanin-sellainen One-Two-Free-Fall nostaisi ainakin minulla levyn arvoa, mikäli olisi matkassa. Sie olet varmaan eri mieltä, sehän on nopea ja melodinen

[The Alchemist]

^ btw nuo kaksi viimeistä, Destin & Daddy's Girl ovat (euro?) bonuskappaleita. En tiedä olitko niin tiukka niiden mukaanlaskemista kohtaan kuin The Alchemist Bon Jovin vastaavien (jokaisella ysärilevyllään juurikin 2 bonusta) kanssa, mutta kunhan mainitsen.

Voi ihan mielensä mukaan laskeskella mukaan tai jättää ulkopuolelle mutta itse olen sen verran kaavoihin kangistunut että jätän bonusmatskun ulkopuolelle kuten Maiden-levyjen kanssa .