Rautaneito.com

En löytänyt tälle bändille topickia, joten avaanpa Nazarethille oman topicin.

Nazareth on siis jo yli 40 vuotta toiminnassa ollut skotlantilainen hard rock yhtye. Suurimmassa suosiossa bändi oli 70-luvulla ja 80-luvun alussa. Tänä päivänä Nazareth on mielestäni todella aliarvostettu ja unohdettu.

Itse löysin Nazarethin viime kesänä kun ostin Hair of the Dog levyn ja sen jäkeen onkin bändin musiikki ollut kuuntelussa joka päivä. Harva bändi, jos mikään on iskenyt yhtä kovaa Maidenin löytämisen jälkeen.

Nazarethin kaikki 70-luvun levyt ovat mielestäni loistavia ja huonoja biisejä ei niiltä löydy. Eniten olen kuitenkin kuunnellut 80-luvun alkupuolen Malice in Wonderland ja The Fool Circle levyjä. Bändin muut 80-luvun levyt ovatkin sitten vähän heikompia kokonaisuuksia, mutta kyllä niiltäkin helmiä löytyy kuten The Catchin "This Month's Messiah". 90-luvun tuotantoon en ole vielä kunnolla tutustunut. Uusimmalta 2011 julkaistulta Big Dogz -levyltä olen muutaman kappaleen kuullut, ikä kuuluu jo laulaja McCafferyn äänessä, mutta hyvää kamaa silti.

Tässä mun mielestä parhaimpia biisejä:

Fat Man
http://www.youtube.com/watch?v=1mXI-rL0TWE

Morning Dew
http://www.youtube.com/watch?v=i9084r3__xQ

Please Don't Judas Me
http://www.youtube.com/watch?v=uvyc-CiLZxQ

Simple Solution
http://www.youtube.com/watch?v=AXKvGdxYGk0

Turning A New Leaf
http://www.youtube.com/watch?v=WvrD7snasuw

Every Young Mans Dream
http://www.youtube.com/watch?v=kAHX988DOjs

This Month's Messiah
http://www.youtube.com/watch?v=rEIJp05henk

Muiden mietteitä tästä bändistä?

Nazareth on pitkään kiinnostanut minua kuriositeettina. Musiikkiin verrattuna överin metalliset kannet á la Molly Hatchet, pääosiltaan varsin keskinkertainen - mutta häikäisevän monipuolinen - materiaali sekä loputon hengissä sinnittely vetivät aluksi puoleensa. Ostin lähes kaikki levyt saman tien, kun olivat edesmenneessä Moe's Musicissa tuolloin alehyllyssä 4,90 €/kpl. Hiljalleen aloin tutustua yhtyeeseen tosissaan ja jokin kumma vain veti puoleensa, vaikka sävellykset ja sovitukset eivät sinänsä sieltä idearikkaimmasta päästä olekaan. Se sanoinkuvaamattoman outo, levystä (ja näin myös tyylilajista) toiseen jatkuva "kolmen tähden" yleisfiilis sekä Dan McCaffertyn huikeat laulusuoritukset ovat tehneet bändistä jonkinlaisen ikisuosikkini. En varmaan milloinkaan ymmärrä, mistä viehätys todellisuudessa kumpuaa, mutta mielestäni Nazareth (samoin kuin Uriah Heep ja The Kinks) on jo kaikessa mitäänsanomattomuudessaan triljoona kertaa aidompi ja sympaattisempi kuin lukuisat musiikillisesti ansiokkaammat yhtyeet.

Vielä pitäisi jostain saada Snakes N' Ladders (1997 remaster) ja Boogaloo hankittua sopivan halvalla, jotta kokoelma olisi täydellinen. Sopii tarjota!

Omista suosikeista myöhemmin.

Starstruck wrote:Se sanoinkuvaamattoman outo, levystä (ja näin myös tyylilajista) toiseen jatkuva "kolmen tähden" yleisfiilis sekä Dan McCaffertyn huikeat laulusuoritukset ovat tehneet bändistä jonkinlaisen ikisuosikkini.

Juuri näin! McCaffertyn ääni tekee siitä keskinkertaisestakin materiaalista kiinnostavaa.

Multa puuttuu vielä monta levyä Nazareth kokoelmasta. Kokoelma kasvaa hitaasti, koska ostan levyt enimmäkseen vinyylinä.

Pitänyt kyllä jonkin aikaa jo orkesteriin tutustua, mutta aina jotenkin jäänyt homma kesken. Tosin jos kaikki matsku olisi tuollaista Fatman-kamaa, niin ei haittaisi, oli meinaan omaan makuun sen verta paska biisi.

No onneksi nuo seuraavat vedot setään osoittivat jotain potentiaaliakin, katsotaan nyt jos youtube-perehtyminen edesauttaisi kiinnostusta. Ja kun Starstruck nyt meni Heepin vetämään tähän mukaan, niin ainakin näiden linkattujen biisien perusteella Uriahin klassikkolevytykset ovat omaan makuhermoon paremmin osuvia. Mielikuvituksellisempia sävellyksiä, erityisesti diggaan Ken Hensleyn vääntämistä biiseistä Salisbury-Look at Yourself-Magician's Birthday-triolla. Demons & Wizards on tuntunut vähän väliinputoajalta, ja muista letytyksistä ei sitten satunnaista hittiä lukuunottamatta olekaan ihmeempiä kokemuksia.

Noh, jos ei muuta, niin Nazarethilla on ainakin kova vokalisti, Love Hurts ja parit vedot tuossa ylempänä linkattuna todistavat sen. Ehkä ei kovin ihmeellistä settiä tosin tuossa Fatmanissä...

IndianaJones wrote:Ja kun Starstruck nyt meni Heepin vetämään tähän mukaan, niin ainakin näiden linkattujen biisien perusteella Uriahin klassikkolevytykset ovat omaan makuhermoon paremmin osuvia. Mielikuvituksellisempia sävellyksiä, erityisesti diggaan Ken Hensleyn vääntämistä biiseistä Salisbury-Look at Yourself-Magician's Birthday-triolla. Demons & Wizards on tuntunut vähän väliinputoajalta, ja muista letytyksistä ei sitten satunnaista hittiä lukuunottamatta olekaan ihmeempiä kokemuksia.

Heep ja Kinks olivat vertailukohtina lähinnä uran moninaisuuden ja pitkän keston vuoksi. Tyylillisesti Nazareth ja Heep toki myös kohtasivat jossain määrin 70-luvun loppupuolelta lähtien aina 80-luvun puoliväliin asti molempien etsiessä itseään - kohtuullisen heikolla menestyksellä.

Jos yhtyeiden klassisia kausia lähdetään vertailemaan, pesevät nuo mainitsemasi Heep-albumit Nazarethin Razamanaz->Hair of the Dog-kauden varsin selvänumeroisesti.

Nazarethia on tullut digattua yläasteajoilta saakka kun kuulin joltain kokoelmalta ekan kerran. Sen jälkeen tuli hommattua kaikki siihen asti ilmestyneet levyt (Catch taisi olla uusin siihen aikaan). Tosiaankin, todella monipuolista kamaa (hardrockia, balladeja, kansanmusiikkivaikutteita ym.) bändi on vääntänyt tähän päivään saakka. Kulta-aika jäi johonkin 70-luvulle mutta satunnaisesti hyviä levyjä on tullut ajajn mittaan (esim. edellä mainittu Snakes & Ladders ja Boogaloo joka taisi jäädä rumpali Sweetin viimeiseksi levyksi). Harmi että Manny Charlton jätti bändin 80-luvulla. Pidin herran soitosta ja biiseistä paljon. Uusimmista Big Dogs oli kyllä pieni pettymys ... Edellinen Newz oli näin jälkikäteen aateltuna paljon parempi kokonaisuus.

Starstruck wrote:Heep ja Kinks olivat vertailukohtina lähinnä uran moninaisuuden ja pitkän keston vuoksi. Tyylillisesti Nazareth ja Heep toki myös kohtasivat jossain määrin 70-luvun loppupuolelta lähtien aina 80-luvun puoliväliin asti molempien etsiessä itseään - kohtuullisen heikolla menestyksellä.

Jos yhtyeiden klassisia kausia lähdetään vertailemaan, pesevät nuo mainitsemasi Heep-albumit Nazarethin Razamanaz->Hair of the Dog-kauden varsin selvänumeroisesti.

Jes, mullehan näistä bändeistä mikään ei ole suuremmassa mittakaavassa tuttu, Heeppiä on tullut diggailtua lähinnä yhden tuplakokoelman ja noiden klassikkolevysten muodossa. Eli en kyllä osaa koko uraa ajatellen sanoa yhtyeiden miellyttävyydestä yhtään mitään. Järkyttävä läjä levyjä kyllä molemmilla yhtyeillä tuotannossaan. Tuo Hair of the Dog varmaan esimerkiksi Nazarethin tuotannosta se ainoa, mistä kuullut ihmisten edes ikinä puhuvan suuremmin, eli tietyllä tapaa myös melkoinen harppaus tuntemattomaan jos noista meinaa jotain lähteä testaamaan.

Kas, Nazarethista oli tältä tammikuulta ketjukin, ansiokasta!

Mullekin bändi on ollut vain hiteistä tuttu, tuntematon ja paikoin tylsäksikin leimaamani dinosaurus. Toki osasyynä tälle on syynsä mm. This Flight Tonightissa ja sen lukuisissa covereissa, myös tietyt hittinsä kuten Bad Bad Boy on rockradio kuluttanut puhki joskus ZZ Topin Tushin aikaan. Tutustuminen on kuitenkin aina kummitellut mielessä, ei vähiten nassikasta asti tietämäni W. Axl Rose -vaikutuksensa vuoksi, ei tuollaista kruunia ole suotta Dan McCaffertylle sovitettu!

Mutta tällainen The Singles 2CD parin vuoden takaa Salvo Recordsilta oli kyllä hyvä tutustumispaketti, kun en 4 levyn NazBoxia viitsinyt lainata samasta pääkirjastosta. Joel McIver on vain pilaamassa kappalekohtaista kommentointiakin, eikö omat kuraisat kirjansa riitä... Olen kyllä sitä ennen mm. Loud n' Proudin ja Razamanazin remasterit samaisen yhtiön LP-replicoina soittanut ja niilläkin kun oli paljon sellaisia helmiä mitkä eivät tälle kokoelmalle päässeet, niin on odotettavaa että varsinkin 1970-80 luvun vaihteen albumeillaan on paljon hyvää odottamassa.

Nimittäin em. hittien lisäksi, tai pikemminkin jälkeen tällä Singles-kokiksellakin oli hiton hyviä esimerkiksi Holiday (tiedän mitä biisiä kuuntelen seuraavalla kesälomaviikollani loppukuusta!), Gone Dead Train, Somebody To Roll (Gn'R-vaikutus on näillä, varsinkin ensinmainitulla huomattava, mistä tuo riffittely on tuttua?), Love Leads To Madness, Move Me, Where Are You Now tai hieno 1989 vain singlenä julkaistu, saman ajan leffasoundtrackeille jälkikäteenkin kuuluva Winner On The Night. Jyyd, hox

Eikun mitä hittoa, sehän on ollutkin Schimanski-soundtrackilla! Mahdollisesti maailman kovin juttu!! Eikä edusta kyllä muuten bändin soundia kauheasti kiippareineen, vaikka kasarikokeiluja mahtuukin (kaamea Cinema-levy muunmuassa), mutta hyvä biisi.