Olen pyörittänyt, fiilistellyt, kuunnellut ja ilmakitaroinut Mad Hatter's Denin
Dark Wheel -EP:tä jo riittävän monta kertaa, joten uskallan jo kirjoittaa siitä mietteitäni tänne. Nämä ajatukset eivät niinkään ole rokkipoliisimaisen tiukkoja kriitikon sanoja, vaan enemmän syntyneet siitä mahtavasta fiiliksestä, jonka levyn musiikki on saanut aikaan. Olo on kuin pienessä nousuhumalassa, vaikken ole nauttinut muuta kuin bändin musiikkia. Se on hyvän musiikin merkki.
Mad Hatter’s Den
Dark Wheel (EP) (2012)
Vocals: Taage Laiho
Guitar: Jaakko Hänninen
Guitar: Kari Korhonen
Bass: Harri Hautsalo
Drums: Tapio Korkeila
Keyboards: Petja Puumalainen
Hyvin tehtyä melodista heavya ei ole ikinä liikaa, ja vaikka Mad Hatter’s Den ei omaperäisyyspisteitä niin älyttömästi saakaan, on pakko Maidenia ja ’70-luvun heavy rock -suuruuksia fanittavana ottaa hattu pois päästä ja osoittaa seisaaltaan suosiota. Tämä on niin kovaa kamaa, että jalat vievät eturiviin riehumaan – kerta toisensa jälkeen niin selvin päin, pikku maistissa kuin humalassakin. Ensimmäistä kertaa kuulin tästä
The Dark Wheel EP:stä, kun se komeili hetken Imperiumissa viikon levynä. Vaimon synttäreitä tuli vietettyä Popparin eturivissä, kun Mad Hatter’s Den tarjoili setillisen korvakarkkia. Tämä yhtye kannattaa siis käydä katsastamassa livenä, sillä he soittavat omien biisiensä lisäksi huikeita covereita. Viimeksi soittivat esimerkiksi Caught Somewhere in Timea ja Die Youngia jne. Hieno livebändi.
EP käynnistyy The Dark Wheel -kappaleen radio editillä, mutta puhun nyt ainoastaan varsinaisesta The Dark Wheelistä, joka myös löytyy EP:ltä ja joka on yli minuutin pidempi kuin tuo saksittu radiosoittoa varten tehty aloitusraita. The Dark Wheel alkaa kuin jokin Rainbown suurbiisi, mystisesti ja tunnelmaa nostattavan kiinnostavasti. Jos biisistä ei pidä, tuskin pitää ylipäätään ’70- ja 80-lukujen melodisesta hevistä. The Dark Wheel on vähän kuin Coverdalen aikaista Purplea Maidenin kitaraenergialla höystettynä. Taagea olen fanittanut vokalistina jo pitkään, enkä voi vieläkään olla ihailematta miehen lauluääntä, josta kuulee vaikutteita aina Gillania ja Dickinsonia myöten, mutta jossa on omaperäinen ja tunnistettava sointi. Taage kuulostaa ennen kaikkea Taagelta, eikä keneltäkään idoliltaan.
Tähän väliin on kerrottava, että yhtyeen bassossahan on itse Jyväskylän Steve Harris, vaikkei mies enää täällä heavy metal -musiikin mekassa (lukekaa: Constantinen kotikaupungissa
) asustakaan. On vähän sääli, ettei basso kolise ja kuulu enempää, vaan jää miksauksessa paikoin vähän varjoon, mutta silloin kun sen kuulee, niin kuulostaahan se aika pirullisen paljon Maiden-henkiseltä. Mad Hatter’s Den on mielenkiintoinen sekoitus, kun yhtyeeseen mahtuu sekä tamperelaista, jyväskyläläistä että turkulaista muusikkoa. Siitä huolimatta, ja ehkä juuri siksi, soitossa on niin upea draivi. Maiden-fanius yhdistää kaupunkirajoista piittaamatta.
Shadow Lord -kappaleessa Taagen matalat laulut ja raspit saavat odottamaan jotain elämää suurempaa spektaakkelia. Ne matalat ja raspisemmat vokaalit ovat jopa vielä upeampia kuin Taagen korkeat. Hitaan alun jälkeen kuullaan sitä melodista heavya ja laukkakomppia, joka saanee valtaosan tälläkin foorumilla kirjoittavista pähkinöiksi. Rainbow:n, Maidenin, Priestin ja kumppaneiden jalanjäljissä, mutta ei pelkästään tributoiden, vaan omalla tatsilla. Herkullisimmat kitaraosiot tosin ovat aika pitkälti sitä, mitä on tehty jo niin usein ennenkin, mutta uuteen biisiin yhdistettynä jopa se varastetulta kuulostava soundaa pirullisen hyvältä. Korvakarkkia, kuten koko bändin kahden miehen voimin soittava kitarasektori, joka on Somewhere in Timensä ja Seventh Soninsa kuunnellut.
Drain the Fountain on hieno ja eeppisen upea biisi, jonka kitaraosiot vievät jonnekin Somewhere in Timen ajoille. Sehän passaa, sillä Maidenin kitarointi oli mielestäni parhaimmillaan juuri silloin vuonna ’86, jolloin tämän tekstin kirjoittanutkin on syntynyt. Biisin kertosäe on ihan simppelin viettelevä, mutta kuitenkin jättää vähän kylmäksi. Jotain kovempaa koukkua tai kliimaksia olisin sittenkin kaivannut, sillä muilta osiltaan biisi on niin huikaisevan hieno. Rauhallinen väliosio on kuin Iron Maidenia jostain ’80-luvun luvun loppupuolelta.
Päättävänä raitana EP tarjoaa Trail of Fears -nimisen kappaleen liveversion. Kappale osoittaa että Taagen korkeat vokaalit kuulostavat jopa vielä paremmilta livenä kuin levyllä – johtunee kenties siitä, että livenä saa ja uskaltaa laulaa vielä kovempaa kuin studiossa? Mahtavaa eläytymistä ja uppoutumista biisin maailmaan – on aina täydellistä, kun kuulee miten laulaja vetää tunteella ja jokaiseen sanaan täysillä eläytyen. Tämä Trail of Fears on Taagen maagisen suorituksen ansiosta koko EP:n kohokohta. Loppupuolen huudatusosiossa/kertosäkeessä Taage heittää kehiin kylmille väreille vetävät laulut, minkä jälkeen tulee vähän kuin Children of the Damnedin mieleen tuova melodinen kitarapätkä biisin loppuun. Nice. EP:n jälkeen olo on yhä nälkäinen, sillä tätä on pakko saada lisää. Ei auta muu kuin pyöräyttää levy alusta loppuun vielä kerran. Täyspitkää levyä malttamattomasti odotellessa.
Terveisiä vielä bändin kitaravirtuoosille, joka oli pukeutunut viime Jyväskylän keikalla King Diamondin Conspiracy-paitaan. Hieno mies!
P.S.
Täältä löytää halutessaan kuvia vaimoni synttäreiltä (alussa siis kuvia matsista, jossa Jyväskylän ylpeys JYP rökitti vaimoni lempparijoukkueen Tepsin!
). Lopussa kuvia Mad Hatter’s Denin keikalta. Jos bändi haluaa käyttöönsä korkearesoluutioisempia versioita kuvista, ottakaa yhteyttä vaimooni osoitteeseen:
keltainenpuu@gmail.com
. 
