Rautaneito.com

Olen huomannut, että foorumilta löytyy varsin paljon '60- ja '70-luvun progetaiteen ystäviä, joten avaanpa ketjun Yhdysvaltojen kenties kovimmalle proge rock -yhtyeelle.
Kansas julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1974, joten kyseessä on hieman uudempi progressiivisen rockin edustaja, jos perinteisen progen voidaan ajatella sijoittuvan enemmän 1960-luvulle. Kansas on julkaissut yhteensä 14 studio albumia vuosien 1974-2000 välillä. Yhtye on kotoisin Topekasta, Kansasista. Yhtyeen kantava hahmo on kitaristi-kosketinsoittaja-biisintekijä Kerry Livgren.

Itse kuulin Kansasin musiikkia ensimmäistä kertaa vuoden 2009 syksyllä, jolloin otin kirjastosta lainaan vuonna '84 julkaistun The Best of Kansas -kokoelman (toki pari hittibiisiä olin jo aiemmin kuullut radiosta). Kokoelmalevyn upea kansitaide sekä bändistä aiemmin lukemani/kuulemani pakottivat ottamaan Kansasia kuunteluun. Kokoelma teki vaikutuksen, mutta vasta tänä kesänä olen laajentanut tietämystäni Kansasista. Alkupään tuotantoa olen fiilistellyt ahkerasti viime aikoina -kiitos tsorlin levysuositusten. Tähän mennessä kuunteluun ovat eksyneet kaikki vuosien 1975-1979 välillä julkaistut levyt, eikä yksikään ole varsinaisesti pettänyt. Debyyttilevyn taidan kuunnella seuraavaksi, niin sitten on koko '70-luvun tuotanto hallussa. Uudemmatkin pitkäsoitot otan varmaankin jossain välissä testiin, vaikka olen lukenut niistä hieman ristiriitaista kommenttia. Itse kuitenkin omaan jonkinasteisen perversion hyvään '80-luvun hard rockiin, joten miksei Kansasin popahtavampi ja vähemmän proge matsku voisi ihan toimiakin.

Masque oli levy, josta lähdin liikkeelle. Levy teki välittömästi vaikutuksen. Erityisesti jotkut levyn kitarajutut veivät aivan totaalisesti mennessään, joten kuuntelin levyä pääasiassa hymyssäsuin ja hurmiossa. Oli pakko saada lisää Kansasia korvien ulottuville, joten seuraavaksi korkkasin Leftoverturen. Sen jälkeen ei ollut niistä progehtavista sulosävelistä enää paluuta, vaan menin täysin sekaisin yhtyeen musiikillisesta nerokkuudesta. Levyn aloittava, jo ennestään itselleni tuttu, Carry On Wayward Son on aivan täydellinen kappale. Pelkästään jo biisin progehenkinen rumpukuvio vakuuttaa joka kuuntelulla. Sävellyksenä biisi on yksi kautta aikojen suosikeistani. Pituutta vaatimattomat 5 ja puoli minuuttia, mutta silti se pitää sisällään niin paljon hienoja elementtejä. Carry On Wayward Son on samaan aikaan helposti lähestyttävä hittibiisi, mutta myös sopivan koukeroinen ja monipuolinen sävellys. Leftoverturen loisto ei kuitenkaan sammu matkan varrella, vaikka ehkä se omaan makuuni paras biisi on laitettu heti alkuun. What's On My Mind on kaikessa pikkuprogessa simppeliydessään lähes startterin veroinen korvakarkki, eikä tunnelmallisemmat Miracles Out of Nowhere ja Cheyenne Anthem jää kauksi levyn kärkibiiseistä. Levyn kruunaa vielä mahtipontinen Magnum Opus, joka palauttaa bändin entistä enemmän progeraiteille kaiken muun upean melodisen heavy rockin jälkeen. Mainitsematta jäi vielä kolmikko The Wall, Opus Insert ja Questions of My Childhood, jotka eivät myöskään jää kauaksi aiemmin mainitsemistani tähtihetkistä. Saattaapa olla, että lempparibiisit vielä vaihtuvat radikaalistikin, jahka pyöritän levyä enemmän. Lähes täydellinen levy, joka taistelee itselläni kaikkien aikojen parhaan proge rock -albumin arvonimestä.

Point of Know Return -levyyn en ole vielä aivan päässyt kunnolla sisälle, joten en sano siitä vielä tarkempaa tuomiota. Leftoverturen jälkeen levy kuulosti kuitenkin hieman pettymykseltä, sillä kaikissa Point of Know Returnin progejutuissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Ainakin itse kadotin välillä punaisen langan, kun biisit progeilivat paikoin siten, että tuntui kuin taiturimainen soitto olisi ollut pääprioriteetti, eikä niinkään toimivat biisikokonaisuudet. Progeilua tasapainottamaan levyltä löytyi tuttu radiohitti Dust in the Wind, joka on kyllä pikkukiva tunnelmallinen slovari. Todettakoon kuitenkin, että Point of Know Return kuulosti pääosin oikein hyvältä, mutta jätti pienen pettymyksen vielä parempien Leftoverturen ja Masquen jälkeen. Ilman joitakin turhia progeosuuksia levyllä olisi potentiaalia jopa loistavien kirjoihin.

Yllä kehumiani levyjä ennen julkaistu Song for America kuulosti tasaisen vahvalta kokonaisuudelta. Kuitenkin ne tajunnanräjäyttäjä-biisit jäivät uupumaan. Eniten vakuutti 10-minuuttinen nimikkokappale, josta saattaa lisäkuunteluiden myötä kuoriutua todellinen timantti. Levyltä huokui muita levyjä enemmän '70-luvun fiilis, kun edellä mainitsemani muut Kansas-levyt ovat sisältäneet myös '80-lukutyylisiä aineksia; ovat tavallaan olleet aikaansa edellä. '79-vuonna julkaistu Monolith puolestaan oli levy, joka kuulosti '80-luvun puolivälin hard rockilta progemausteilla kuorrutettuna. Musiikillisesti vähiten taiturimaista Kansasta, mitä olen tähän mennessä kuullut. Kuitenkin Monolithin biisit olivat omaan makuuni kaikki hyviä, vaikkakin aika samasta puusta veistettyjä. Tunnelmallisia kappaleita, hyviä laulumelodioita ja peruskivoja sävellyksiä levyltä löytyi sen verran, että tuo '70-luvun lopulla syntynyt levy tulee säilymään kuuntelussa vastapainona progemmille ja taitavammille isoveljilleen. Yhdessä Monolithin kappaleessa on muuten lähes prikulleen sama lasinsärkymisääni kuin Scorpionsin Blackout-biisissä. Lieneekö Scorpions ottanut Kansasilta vaikutteita?

Tarkemmin en vielä Kansasin urasta ja historiasta tiedä, vaikka olenkin lueskellut joitain tarinoita bändistä (lähinnä englanninkielisestä wikipediasta, jonkun levyn kansivihkosta jne.), joten en rupea mitään historiikkia tähän kirjoittelemaan. Steve Morse on näköjään soittanut Kansasissa '80-luvulla, ilmeisesti aikaan jolloin mastermind Livgren oli poissa bändistä.

Annan kohta puheenvuoron muille Kansas-diggareille, joita odotan laudalta löytyvän kymmenittäin. Haluaisin myös tietää bändin nykytilanteesta, eli onko yhtye jo täysin kuollut ja kuopattu? Myös levysuosituksia Monolithia tuoreemmista Kansas-albumeista otan vastaan. Kaikki Kansasiin liittyvät fanitarinat ja knoppitiedot tähän topiciin. Myös dissaukset, herjaukset, vähättelyt ja solvaukset tervetulleita, kunhan perusteluita löytyy.

Itse diggailen Kansasissa juuri siitä miten bändi (parhaimmillaan) yhdistää saumattomasti proge-elementit melodisiin ja tarttuvampiin aineksiin. Välillä bändi tarjoilee yhtymäkohtia vanhaan Uriah Heepiin, Deep Purpleen ja Genesikseen (jopa joitain Iron Maidenilta kuulostavia kitarakuviota saattaa osua korviin, kun tarkkaan kuuntelee), mutta kuulostaa kuitenkin pääasiassa omalta omaperäiseltä itseltään. Kansas ei ole tribuutti muille aiemmille yhtyeille, vaan enemmänkin bändi, joka on luonut, vanhoista progejutuista vaikutteita saamalla, melkein oman genrensä.

Loppuun vielä muutamat biisisuositukset (let the music do the talking):
Carry On Wayward Son: http://www.youtube.com/watch?v=2X_2IdybTV0
Miracles Out of Nowhere: http://www.youtube.com/watch?v=jseTa7HUIDU
Child of Innocence: http://www.youtube.com/watch?v=xjxItoJGEdU
What's On My Mind: http://www.youtube.com/watch?v=SwRdhyit_yU
Mysteries And Mayhem: http://www.youtube.com/watch?v=OINF5vQvaKU
Icarus - Borne on Wings of Steel: http://www.youtube.com/watch?v=H28AgoryWHE
Song for America: http://www.youtube.com/watch?v=FC-JhQ1p7nw
Cheynne Anthem: http://www.youtube.com/watch?v=YVEgxYnQIxw
Magnum Opus: http://www.youtube.com/watch?v=dumOc5V_PcE


EDIT:
Brittiprogen ystäville myös muutama maistiainen Kansasin debyytiltä (suosittelen erityisesti Genesis-diggareille):

Aperçu
Journey From Mariabronn
Death of Mother Nature Suite

Hieno bändi, joka ei ole ehkä progepiireissä saanut aivan yhtä suurta huomiota ja arvostusta kuten genren brittiläiset isot nimet. Kaksi levyä löytyy tältä bändiltä hyllystä eli Leftoverture je Song For America. Seuraavan hankintalistalla on ehdottomasti Point Of No Return, jolta kuulemani biisit ovat kaikki loistavaa tavaraa. Muutenkin bändin progein tuotanto on ihan sitä koko tyylilajin terävintä kärkeä. Kitarapuolelta löytyy myös varsin hienoja juttuja joiden takia soisi myös niiden kitaristien, jotka ovat lähinnä hevin parissa treenanneet, kokeilevan myös tämän tyylistä musiikkia.

Leftoverture on mielestäni parasta bändiltä kuulemastani tuotannosta. Heti alkuun ehkä kaikkien aikojen paras ns ''hittibiisi'' Carry On Wayward Son, joka tempaa mukaansa kerta toisensa jälkeen mahtavalla pääriffillä ja varsinkin loistavilla rauhallisilla säkeistöillä. Levyllä ei ole yhtään edes keskinkertaista kappaletta vaan hyviä ideoita on riittänyt bändillä jokaiseen biisiin. Cheyenne Anthem on ehkäpä suurin suosikkini tältä levyltä. Loistava sävellys ja varsinkin akustisesti soitettu tunnelmallinen alku on parhaita hetkiä mitä progen parissa voi kuulla. Muita hienoimpia sävellyksiä levyllä ovat esimerkiksi The Wall ja Miracles Out of Nowhere.

Song For America on myös hyvä levy mutta valitettavasti tasaisuus näkyy välillä huonossa valossa, koska aivan bändin tuotannon kärkeen yltäviä kappaleita ei löydy. Levyn kohokohtana voitanee pitää Incomudroa joka päättää levyn hienosti 12 minuutin kestollaan.

Kansas on noussut viime aikoina progebändien parhaimmistoon omassa kuuntelussa ja toivottavasti moni muukin täällä vaikka sitten tämän aiheen avulla huomaa bändin mahtavuuden. 80-luvun tuotantoa kannattanee kuitenkin ainakin aluksi välttää, aika kehnoja biisejä verrattuna yhtyeen aiempaan musiikilliseen nerokkuuteen ja vielä, kun tähän lisätään Livgrenin uskoontulo ja ainakin lukemani mukaan myös vaikutus bändin lyriikoihin niin aika voimakkaan hylkimisreaktion tuo aiheuttaa.

Muutama vuosi sitten ostin juuri nuo viisi ekaa Kansasia CDONista suunnilleen vitosella kappale ja niiden eurojen perään ei tosiaankaan ole tarvinnut kaipailla. Huippulevyjä kaikki ja varsinkin levyt 3-5 eli Masque, Leftoverture ja Point of Know Return ovat aivan timanttia kuten taisin taannoin ketjun aloittajalle suositellakin. Brittien 70-luvun proge/artrock/whatever -skenen suurnimet eivät ole minulle koskaan täysillä iskeneet mutta Kansasissa on kai tarpeeksi junttiutta ja Amerikka-kuorrutusta että toimii. Pointin jälkeiseen tuotantoon en ole vielä uskaltanut tutustua v. 2000 Somewhere to Elsewhereä lukuunottamatta. Sitä voisi kuvailla sanoilla "ihan jees", kultavuosien kokoonpano on sillä kokonaisuudessaan kasassa ja kaikki biisit on Livgrenin tekemiä mutta vähän semmoista setämies-renkutusta se on. Muutkin levyt pitää kyllä joskus tarkastaa, näissä "unohdetuissa aikakausissa" tuppaa joskus olemaan melkoisia helmiä (Uriah Heep - Sea of Light!).

Yhtye on vielä kasassa, soittivat esim. Sweden Rockissa tänä kesänä. Alkuperäismiehistä jäljellä on vielä kasarilla äänensä aika pahasti menettänyt Steve Walsh, Phil Ehart ja Rich Williams. Käsitykseni mukaan bändi on aika lailla jumahtanut hittijukeboxiksi ja uutta materiaalia tuskin on luvassa. Omasta hyllystä löytyy myös vuonna 2003 julkaistu Device-Voice-Drum -DVD jossa mukana on vielä viulupeikko Robbie Steinhardt. Tuo DVD on itse asiassa aika hyvä jos Walshin käninän pystyy suodattamaan, tosta Belexes ja Cheyenne Anthem.

Pitäisi päästä livenä näkemään ennen kuin heittävät henkselit seinään, vanhoja miehiähän nämäkin jo on. Kerry Livgren sai jonkun halvauksen viime vuonna mutta selvisi hengissä sentään.

Kansasin debyyttilevyn kuuntelin eilen, joten sitä voin myös suositella varauksetta. Jos tuo debyyttiä seurannut Song for America on tasaisen vahva, mutta aavistuksen puuduttava levy, niin bändin nimeä kantava ensimmäinen pitkäsoitto on kaikkea muuta kuin perushyvä tai tasapaksu. Debyyttilevy on enemmän kallellaan brittiläiseen progeen, ja biisimateriaali on hämmästyttävän vahvaa. Erityisesti levyn kaksi viimeistä biisiä Aperçu ja Death of Mother Nature Suite ovat todellisia spektaakkeleja. Molemmat hipovat täydellisyyttä. Myös Journey From Mariabronn on nostettava levyn tähtihetkiin. Tuossa levyn päättävässä Death of Mother Nature Suite -kappaleessa on muuten todella paljon vanhaa Black Sabbathia muistuttava tummanpuhuva ja heavy metal -henkinen riffi. Kansasin Kansas on myös levy, johon viulut sopivat mausteeksi. Harvoin olen kuullut progerockia, jossa on viuluja. Ajatuksena kuulostaa ehkä älyttömältä, mutta kuulostaa pirun hyvältä levyllä. Tämä debyytti menee ihan samalle viivalle aiemmin hehkuttamani Masque-albumin kanssa. Ykköspaikkaa pitää yhä uskomattoman kova Leftoverture.

Komppia maidenpokerin kehoitukselle, että kitaristien pitäisi kokeilla hevin vastapainoksi myös Kansasin soittamista. Voisi olla virkistävää ja kehittävää vaihtelua nuorille, ja miksei kokoneemmillekin, kitaristeille. Uskoisin, että aika moni hevidiggari voisi innostua Kansasista aika paljonkin. Levyt: Leftoverture, Kansas, Masque ja Point of Know Return siis testiin... hopi hopi.

tsorl wrote:Muutkin levyt pitää kyllä joskus tarkastaa, näissä "unohdetuissa aikakausissa" tuppaa joskus olemaan melkoisia helmiä (Uriah Heep - Sea of Light!).

Nyt menee vähän off topicin puolelle, mutta eikös sinulle uppoa Uriah Heepin Sonic Origami? Mielestäni varsin samalla tavalla melodinen ja tunnelmallinen kuin tuo Sea of Light. Omasta mielestäni Sonic Origami on kokonaisuutena jopa Sea of Lightia parempi. Koko Shaw:n aikakausi on aliarvostettua ja hyvää tavaraa. Aavistuksen '90-luvun levyjä raskaampi Wake the Sleeper on myös tarkistamisen arvoinen levytys (DIO-bändin mieleentuovaa riffittelyäkin siellä täällä), mutta itselleni parhain Bernie Shaw:n ajan levyistä on uusin Into the Wild, josta löytyy ihan kaikkea: tunnelmapaloja, heavy metalista raskautta, perinteisempää Heepiä ja myös Deep Purplen omaisia rock-kiemuroita.

tsorl wrote:Yhtye on vielä kasassa, soittivat esim. Sweden Rockissa tänä kesänä. Alkuperäismiehistä jäljellä on vielä kasarilla äänensä aika pahasti menettänyt Steve Walsh, Phil Ehart ja Rich Williams. Käsitykseni mukaan bändi on aika lailla jumahtanut hittijukeboxiksi ja uutta materiaalia tuskin on luvassa. Omasta hyllystä löytyy myös vuonna 2003 julkaistu Device-Voice-Drum -DVD jossa mukana on vielä viulupeikko Robbie Steinhardt. Tuo DVD on itse asiassa aika hyvä jos Walshin käninän pystyy suodattamaan, tosta Belexes ja Cheyenne Anthem.

Kiitos tiedosta. Livgren ei siis ilmeisesti enää ole mukana kokoonpanossa?
Taidanpa fiilistellä nuo linkittämäsi DVD-maistiaiset tässä lähipäivinä. Ties vaikka innostun siinä määrin, että hommaan DVD:n hyllyyn.

tsorl wrote:Kerry Livgren sai jonkun halvauksen viime vuonna mutta selvisi hengissä sentään.

Ilmeisesti ei kannata odottaa enää suuria Livgrenin musiikilliselta uralta, jos miehen terveys tuolla tavoin reistailee. Toisaalta, jos ei tullut pysyvämpää ja vakavampaa halvaantumista, niin kaikki on mahdollista. Uhmasihan King Diamondkin hiljattain kuolemaa, mutta on nyt toipumiskautensa jäljiltä paremmassa kunnossa kuin aikoihin.

Hammer wrote: Nyt menee vähän off topicin puolelle, mutta eikös sinulle uppoa Uriah Heepin Sonic Origami? Mielestäni varsin samalla tavalla melodinen ja tunnelmallinen kuin tuo Sea of Light. Omasta mielestäni Sonic Origami on kokonaisuutena jopa Sea of Lightia parempi. Koko Shaw:n aikakausi on aliarvostettua ja hyvää tavaraa. Aavistuksen '90-luvun levyjä raskaampi Wake the Sleeper on myös tarkistamisen arvoinen levytys (DIO-bändin mieleentuovaa riffittelyäkin siellä täällä), mutta itselleni parhain Bernie Shaw:n ajan levyistä on uusin Into the Wild, josta löytyy ihan kaikkea: tunnelmapaloja, heavy metalista raskautta, perinteisempää Heepiä ja myös Deep Purplen omaisia rock-kiemuroita.

Kuuntelin Sonic Origamia samoihin aikoihin kun Sea of Lightin löysin ja ei se oikein ainakaan silloin napannut, huippu Between Two Worlds poikkeusbiisinä. Wake the Sleeper tuli hyllyyn pian ilmestymisensä jälkeen ja siitä jaan mielipiteesi, myös uusin pitää hankkia tilaisuuden tullen mutta eipä tosiaan luisuta väärään bändiin kun Kansasista on puhe...

Kiitos tiedosta. Livgren ei siis ilmeisesti enää ole mukana kokoonpanossa?

Minun ymmärtääkseni ei ole ollut vakituisesti bändissä sitten 80-luvun mutta on tosiaan biisejä kirjoittanut sittemmin ja tehnyt joitain lavavierailujakin satunnaisesti. Mitään suurta draamaa asiaan ei taida liittyä. Esim. uusimmalla DVD:llä There's Know Place Like Home näyttäisi olevan vierailijana mutta muuten mies taitaa viettää mukavia eläkepäiviä Jeesuksen ja Dust in the Windin rojaltishekkien seurassa.

1974 Kansas
1975 Song for America
1975 Masque
1976 Leftoverture
1977 Point of Know Return
1978 Two For The Show (live)

Siinäpä ne oleellisimmat Kansasit. Sisältävät paljon hyviä juttuja. Jos ei satu yhtään Kansas-kiekkoa omistamaan, niin Two For The Show on hyvä paikka aloittaa, se sisältää kuitenkin sen verran vahvan nipun sitä edeltävien studioalbumien parhaimmistoa. Noiden jälkeen ilmestynyt Monolith on meikäläisellä kuulematta, joten sitä en voi kommentoida. Se on kuitenkin bändin viimeinen albumi ennen sen muuttumista "born again christian"-hihhuliosastolle... heitän kylmän oletuksen, että myöhemmät albumit eivät siis liene tutustumisen arvoisia. Ellei sitten 80-lukulainen jeesusrock tunnu kovin kiinnostavalta.

Sir wrote:Jos ei satu yhtään Kansas-kiekkoa omistamaan, niin Two For The Show on hyvä paikka aloittaa, se sisältää kuitenkin sen verran vahvan nipun sitä edeltävien studioalbumien parhaimmistoa.

Tämä. Juuri tuolla levyllä lähti itelläkin ko. bändin kuuntelu, kun joskus satuin kyseisen LP-levyn äiteen levyhyllystä löytämään. Tosin tähän levyyn se sitten jäikin yli vuodeksi, kunnes nyt tänä kesänä käveli ilmeisesti bändin "klassisin" levytys Leftoverture vastaan sopuhintaan ja pakkohan se oli mukaan napata. Just lähti B-puoli pyörimään levylautasella ja on kyllä vahva levy kaikin puolin. Täytyy nuo loputkin 70-luvun Kansasit hankkia tässä syksyn aikana. Hieno yhtye.

Play.com:ista viiden ekan Kansasin boxi hintaan 13,99€. En tiedä minkälainen pakkausratkaisu tuossa on mutta onko sillä tuohon hintaan mitään väliä. Suosittelen kaikille.

Nostetaanpa tämä Kansas-ketju ylös ennen kuin hukkuu bittiavaruuteen. Olen kuunnellut tähän mennessä kaikki Kansasin studiolevyt Monolithiin asti, mutta tarkoitus olisi testailla uudemmatkin mahdollisesti jeesusteluun taipuvaiset levyt Sir-sedän varoitteluista huolimatta. '70-luvun Kansas on erinomaista kamaa, joten saa nähdä millaiseksi muodostuu uudempien levyjen kuunteluprojekti. Laittelen sitten kommenttia, jahka saan '80-luvun materiaalia ja sitä uudempaa testiin.