Rautaneito.com

Tänne lisää juttua JuudasPapista. Sitä riittää, sen tiedän kysymättäkin. Tunnustan, Nostradamus on edelleen hankkimatta. Kunhan hinta laskee alle kympin, lupaan suoriutua. Siihen asti mennään vanhoilla.

Hell Patrol !!!

^Prismassa tuota myytiin mielestäni vitosella, vai oisko ollu 6 euroa. Alle kympin kuitenkin

En kyllä nyt ihan hiffaa miksi se edellinen piti lukkoon heittää? Olen tietoinen siitä sadan sivun säännöstä ja ymmärrän täysin miksi se koskee jotain levyjen osto yms topikkeja, joissa ei varsinaista keskustelua pääse syntymään, mutta että bändiä? Yhtyeeseen vasta tutustuville se edellinen aihe tarjoaa kuitenkin aimo laidallisen hyvää infoa ja asiallista keskustelua yhtyeen musiikista. Vertailuna Metallicastakin jauhettu vasta 172 sivua ja edelleen porskuttaa...

^Olet ihan oikeassa, Metallica olisi pitänyt lyödä lukkoon jo aikoja sitten. Uusi ketju on yksi tapa hakea uutta lähestymistapaa ja eri näkökantoja keskusteluun. Kovin moni kirjoittajista ei vaivaudu lukemaan edes kahta-kolmea edellistä viestiä, saati sitten niitä sataa aikaisempaa sivua. Viestiketjujen paisuttaminen äärimmäisyyksiin ei palvele ketään. Äänestyksellä varustettu vanha ketju ei katoa mihinkään, jollei sitä erikseen poisteta. Joten sinne vaan lukemaan, siirtelet vaikka Wordille ne vanhat viestit ja printtaat ulos tms. No joo.

Helvetti miten pahan osasitkin laittaa. Pakko jättää äänestämättä koska BS, Screamingin ja Defendersin välillä ei vain pysty päättämään. BSstä lähti Priestin kuuntelu mutta Screamingia noista tulee kuitenkin eniten huudatettua, eli ts. kerran viikossa helposti pyörähtää läpi mutta toisaalta Defenderskin... Ei tähän voi sanoa mitään. Itselläkin vielä Nostradamus hankkimatta mutta jos sen kerran alle kympillä saa Prismasta niin lähden heti huomenna hakemaan!

^Tänne pitää ensin rakentaa se Prisma, että pääsee katsomaan Itselle tuo Defenders on aika itsestäänselvyys. British Steel tuntui kovalta silloin kun sen ekaa kertaa kuuli, mutta vuosien saatossa levy on painunut enemmän sinne "rallatus-osastolle" paria poikkeusta lukuunottamatta.

Point Of Entryn hankin vasta taannoin ja totesin, että levy on lähes kertakäyttökamaa. Hävyttömän huono. Heading Out To The Highway ja Desert Plains ovat hyviä biisejä, mutta muuten mennään enempi skip-osastolle. Täytyisi kai tuo pyöräyttää joskus uudestaan, jos vaikka löytyisi uusia nyansseja.

Screaming For Vengeance on hyvä levy, mutta sekin kuuluu siihen kategoriaan, joka omalla kohdallani on vasta esimakua tulevasta. Semmoinen hiukka hiomaton timantti, vaikka hyvä levy kokonaisuutena.

Defenders Of The Faith on epätasainen sekin, levy lässähtää selvästi loppua kohden, mutta aloitusnelikko on hevin historian kovimpia ja niin kovaa kamaa, että levy nousee päätä pidemmäksi muita 80-luvun tuotoksia.

Turbo oli aikoinaan leuat loksauttava "what a fuck happened"-levy, mutta on silti kaikessa kiiltokuvamaisessa koreudessaan oma sympaattinen lukunsa bändin historiassa. Letkeää kuunneltavaa ja nimibiisi on edelleen yksi bändin parhaista vedoista.

Ram It Down on itsellä ehkä kakkossijalla kasarilevyistä. Julkaisu sattui ajokortin ajamisikään ja tämä levy pyöri kuuntelussa todella paljon, pidän myös levyn yleissoundista. Priestin levyksi materiaali on melkoisen monipuolista, enkä löydä kokonaisuudesta sen suurempaa valittamista. Levyltä puuttuvat kuitenkin sellaiset killerit kuin Defendersiltä, joten kokonaisuutena se ei mainitulle pärjää.

Point of Entry, Turbo ja Ram it Down puuttuvat minulta edelleen, joten en voi äänestää. Mutta noista kolmesta Defenders of the Faith on ylivoimaisesti paras. 7 ensimmäistä biisiä ovat huippukamaa. Sen jälkeen kieltämättä lässähtää aika pahasti, mutta kokonaisuutta voi silti pitää erittäin vahvana.

British Steeliä ja Screaming for Vengeancea ei ole viime vuosina tullut juurikaan kuunneltua. British Steel ei ole ollenkaan hassumpi levy, vaikkakin tasapaksuus hieman vaivaa. Lähinnä tiettyjen biisien puhkikuluneisuus on pitänyt albumin soittimen ulkopuolella. Screaming on sen sijaan käsittämättömän yliarvostettu levy. Epätasaisuudessaan se on jopa Dion Sacred Heartin luokkaa. Electric Eye, Riding on the Wind, Nimibiisi ja Devil's Child ovat toki hyviä, mutta vastaavasti löytyy useita heikkoja kappaleita.

^^Point of Entrystä sen verran, että kannattaa ottaa kuunteluun ensi kerralla erityisesti biisi Solar Angels, upea kappale, joka on levynsä paras mitenkään Headingia ja Desert Plainsia väheksymättä. Onhan levyllä sitten Hot Rockin' vielä hyvä biisi ja Turning Circles sekä Troubleshooter vähän sitä tunnelmoivampaa materiaalia. Toisaalta levyllä on niitä totaalisia rimanalittajia kuten You Say Yes ja All The Way. Epätasainen levy, mainettaan parempi, mutta kuitenkin pakko myöntää, etten ole pitkään aikaan sitä alusta loppuun kuunnellut. Jotenkin sellainen valju kuva tuosta levystä jää, liian kevyt ja ehkä popahtavakin. Thunder Road on tosin hieno täkybiisi!

Tärkeimmät ja parhaimmathan noista levyistä ovat British Steel, Screaming For Vengeance ja Defenders Of The Faith, joka onkin näistä levyistä minunkin mielestäni paras. Näillä levyillä on saavutettu se fiilis ja saundi, joka on varmaan useampien mielikuva Judas Priestistä.

Varsinkin British Steelillä on tämä edellä mainittu fiilis kohdallaan, mikä allekirjoittaneen kohdalla toimii vastapainona parille köykäisemmälle kappaleelle ( United, Living After Midnight). Klassikoiden lisäksi pitää nostaa esille rikollisen aliarvostettu You Don't Have To Be Old To Be Wise sekä levyn parhaan biisin tittelistä alituiseen kilpaileva The Rage. Hieno levy, joka on kenties yllättäen kumman aliarvostettu Rautaneitolaisten piirissä.

Screaming For Vengeancella on kanssa hyvin miellyttävät ja orgaaniset saundit sekä biisimateriaali parempaa kuin BS:llä. Tällä levyllä (Take These) Chains ja Pain and Pleasure jäävät parempien jalkoihin, mutta ovat silti hyviä biisejä. Konstaapelin kanssa olen samaa mieltä siitä, että tämä levy jää jonkinlaiseksi myrskynvaroitukseksi ennen Defendersiä, mutta ehdoton metallimusiikin virstanpylväs ja klassikko, joka jokaisen metallidiggarin tulisi mielestäni omistaa.

Defenders Of The Faithin suurin ongelma on vähäinen soundipoliittinen: rummut kuulostavat vähän liian kasarimaiselta eli selvästi ollaan menossa Turbon suuntaan. Ei se kuitenkaan häiritse, kun levy on huikea. IMO levyn taso ei lässähdä missään vaiheessa, vaikka pientä laskusuhdannetta onkin havaittavissa 4 ekan jälkeen (levyn parhaat ne kuitenkin ovat). Ei pidä aliarvioida esim. Eat Me Alivea tai Night Comes Downia ja itse olen aina pitänyt Heavy Duty/DOTF-kaksikosta, vaikka tiedostankin biisin kliseisyyden. On se kuitenkin parempi anthem kuin vaikkapa United tai Take On The World. Priestin paras levy Painkillerin, Sad Wings of Destinyn ja Stained Classin joukossa.

Turbo on loppupeleissä mieluisampi levy kuin Ram it Down tai Point of Entry ja ehkä ainoa glamhevi-levy, joka minun levyhyllystäni tulee löytymään. Turbo Lover on ehdoton helmi, mutta kerta kaikkiaan pakko mainita kappaleet Hot For Love ja Reckless. Unohdettuja mahtibiisejä. Turbo on paitsi hyvä levy niin myös mielenkiintoinen kuriositeetti bändin katalogissa. Onneksi Judas Priest kuitenkin jätti syntikkakokeilut ja glamkosiskelut yhdelle levylle.

Ram It Down....nimibiisi, Heavy Metal, Hard As Iron, Blood Red Skies ja I'm A Rocker ovat hienoja biisejä, loput ovat hyviä/keskinkertaisia biisejä, paitsi Love Zone on kyllä ehdoton mätämuna. Pitäisi tämäkin levy kuunnella ajatuksella läpi, niin voisi enemmän kirjoitella. Bändin jäsenten suoritukset ovat valitettavan kaksipiippuisia: yhtäältä Robin laulanta on ehkä hänen uransa parasta ja Tipton/Downing-kitaratyöskentely yhtä korvaorgasmia, mutta toisaalta Dave Holland/rumpukone tuottaa aina ongelmia tällä levyllä. Scott Travisin kanssa olisi varmaan tullut parempaa jälkeä aikaan. Kunhan rumpusoundeihin tottuu eikä liikaa häiriinny heikommista biiseistä, niin onhan tämä hyvä levy. Ei kestä vertailua Painkillerin kanssa.

Eli Defenders of The Faith on voittajana. Lähes 10/10 levy.

http://www.metalsucks.net/2009/07/07/ju ... um-stream/" onclick="window.open(this.href);return false;

Tuolta voi kuunnella kaikki ATouch Of Evil Live kokoelma levyn biisit ennakkoon.

80-luvun näkökulmaa keskusteluun... Hell yeah... Defenders Of The Faith... Rock Hard, Ride Free

Yksi hevimaailman merkittävimpiä lättyjä. Henkilökohtainen merkitys suuri kasvaessani ulos lapsen kengistäni silloisen elämäni soundtrackina soi tämä Defenders usein Dion Holy Diverin/Last In Linen ja Iron Maidenin Piece Of Mind/Powerslaven ohella.

Perskutarallaa...lomallahan tässä ollaan... taidanpa lyödä kiekon koneeseen.... ja lähti: Freeeeeeewheeeeeeeeelbuuuuurrrrniiing!!!! (miten se alku versen sanat muuten menee

Mun mielestä täysin käsittämätöntä että jättivät tolta live-lätyltä pois ne viime kiertueen todelliset helmet eli Rock hard ride freen ja Hell Patrolin.
Muutoin olis kyllä lähtenyt ostoon tuo levy.

Aah,oli se vaan hyvä keikka Helsingissä,leuat loksahtelivat auki kun pärähti Between the hammer and the anvilit yms biisit joita salaa toivottiin...

Turbon ja Defenders of the Faithin välillä on kova kamppailu, mutta päädyn varmaan Turboon loppupeleissä. Siiis hei, Tipton ja Downing on sellaisissa liekeissä että ei mitään tolkkua ja tällä levyllä minun mielestä Tipton/Downing oli parhaimmillaan joka asteella. Myös kiertueella lavashow oli vilkkaampaa, mikä on minun mieleeni ja kundit soittivat muutenkin normaalia rautaisemmin.

Halfordiin Sen sijaan olen pettynyt pahasti tällä albumilla, sillä hänen päihdeongelmansa vaikuttivat selkeästi myös hänen ääneensä josta johtuen Halford ei ole läheskään niin korkealla tasolla kuin normaalisti.

Hill/Holland kaksikko hoitaa homman perusvarmasti, enempää en kommentoi siitä puolesta johtuen että kaikki Priest fanaatikot ymmärtävät varmasti mistä puhun

Biisit ovat myös aivan ehdotonta huippuluokkaansa. Eritoten tahdon mainita biisit: Turbo Lover, Locked in, Private Proterty ja Reckless. Eritoten näistä Reckless on minulle mieluisin veisu.

Eli kokonaisuudessaan perkeleen hyvä albumi, vaikka kaikki osa-alueet eivät ehkä ihan täysillä pelaa.

DOTF, SFV, JA BS tulevat hyvin perässä. Näitä kyseisiä albumeita en nyt kommentoi, koska en katso niitä tarpeelliseksi mielialbumini jälkeen hehkuttaa.

Sen vielä sanon että Ram it Down on mielestäni YLIVOIMAISESTI Priestin surkein levy. Ram it Down on ainoa biisi mikä uppoaa edes jotenkin mutta muut biisit ovatkin sitten todellista jätöstä.

P.S haluaisin kernaasti kuulla mitä mieltä Priest fanit ovat Turbon kitarapuolesta. mielenkiinnolla lukisin enemmän kitaroinnista tietävien ihmisten kommenttia albumista.

Joonasmän wrote:P.S haluaisin kernaasti kuulla mitä mieltä Priest fanit ovat Turbon kitarapuolesta. mielenkiinnolla lukisin enemmän kitaroinnista tietävien ihmisten kommenttia albumista.

Jos vaikka ihan aluksi vertaat Deferdersia ja Turboa niin huomaat, että defendersissä on kitaroissa sitä metallista aggressiivisuutta ja samalla melodisuutta. Turbolla mennään enemmän tukkahevimalliin pehmeellä soundilla ja synaa on mukana. Kaupallisista menestystä Turbolla haettiin. Aika iso hyppäys siis Defendersistä Turboon.

Vaan hyvältähän nuo soolot edelleen kuulostavat mm Locked In, Turbo Lover, Out In The Cold.

Kaupallista koukkua on sitten biiseissä Private Property, Parental Guidance jotka mielestäni hukkuu ko ajan massatarjontaan.

Ei ollut vaikea sanoa parasta kasarilevyä: Defenders Of The Faith. Lähes täydellinen, vaikkei Heavy Duty mikään elämää suurempi ole. Night Comes Down on todella kaunis balladi, ja Rock Hard Ride Free Priestin toisiksi paras kappale.

Turbon rankkaan kakkoseksi. Mahtavaa glam-menoa, ei yhtään huonoa biisiä. Turbo Lover, Out In The Cold, Rock You All Around The World ja Wild Nights, Hot & Crazy Days ovat varsinkin silkkaa loistoa! Soundit ovat mukavan kasarit ja rokit.

Kolmosena kasarilevyistä on itselläni Ram It Down. Love You To Death on mitätön biisi, muuten toimii mahtavasti. Ram It Down, Blood Red Skies, Heavy Metal ja Hard As Iron ovat loistavia biisejä. Bändin suoritustakin pitää kehua, etenkin Dave Hollandin, joka ei kyllä muuten rumpalina juuri säväytä.

Sitten on Screaming For Vengeance. Pain And Pleasure ja Devil's Child ovat todella kaukana Priestin kärjestä, niisä on jokin vialla. Muuten ei naputtamista, vaikka You've Got Another Thing Comin' onkin Priestin yliarvostetuin biisi. Kuitenkin Electric Eye, Riding On The Wind, Bloodstone ja Screaming For Vengeance ovat parhautta.

British Steel saa viidennen sijan. Eihän tällä yhtään huonoa biisiä ole, muttei myöskään yhtään totaalista killeriä. Vähän samankaltaista kamaa muuten, esim. Rapid Firen ja Steelerin lauluosuudet muistuttavat liikaa toisiaan. Metal Gods ja United levyn parhaat biisit, takanaan The Rage, Grinder ja Breaking The Law. Plussaa mehevistä soundeista.

Ja viimeisenä Point Of Entry. Ei missään nimessä huono levy, mutta sellaiset biisit kuten You Say Yes saavat yrjöämään. Kammottava biisi. Turning Circles, Solar Angels, All the Way, Troubleshooter ja On The Run ok biisejä. Mutta levyllä on monta killeriäkin, nimittäin Heading Out To The Highway, Don't Go, Hot Rockin' ja Desert Plains. Siinä neljä kympin biisiä.

Priestin paras levy on tosin vuoden -90 täydellinen Painkiller ja kakkoseksi rankkaan Angel Of Retributionin. Muista levyistä kommenttia myöhemmin.

Journeyson wrote:Sitten on Screaming For Vengeance. Pain And Pleasure ja Devil's Child ovat todella kaukana Priestin kärjestä, niisä on jokin vialla. Muuten ei naputtamista, vaikka You've Got Another Thing Comin' onkin Priestin yliarvostetuin biisi. Kuitenkin Electric Eye, Riding On The Wind, Bloodstone ja Screaming For Vengeance ovat parhautta.

Omasta mielestäni taasen Pain and Pleasure ja Devil's Child kuuluvat levynsä parhaimmistoon ja Riding on the Wind ja Bloodstone edustavat sitä levyn yhdentekevämpää antia.

Priestin '80-luvun levyistä ylivoimaisesti paras kokonaisuus on Defenders of the Faith. Erityisesti The Sentinel, Rock Hard Ride Free ja Love Bites lukeutuvat bändin tuotannon parhaimmistoon. Myös Halfordin laulusuoritus on levyllä ilmiömäinen. Screaming for Vengeance on bändin kasarilätyistä toiseksi paras ja kolmossijalle valitsen legendaarisen pop-heavyalbumin eli Turbon. Out In the Coldille on pakko täräyttää täydet pisteet, huikea tunnelmapala! Ram It Down kärkkyy sitten tiukasti Turbon peesissä. Parhaat biisit loistavia, mutta turhan paljon on sitä keskinkertaistakin kauraa mukana. British Steelin hehkutusta en ole koskaan ymmärtänyt. Ihan ok levy, mutta mielestäni aika ailahteleva kokonaisuus. The Rage ja Grinder ovat oikeastaan ne biisit, joita jaksan British Steelilta nykyään kuunnella. Kyllä ne pari puhkikulunutta hittiä livenä menee, mutta levyltä ei ole ollut aikoihin inspiraatiota niitä kuunnella. Tärkeä levy bändille, mutta varsin yhdentekevä itselleni. Point of Entry on Judas Priest -levyksi jo hävettävän heikko, vaikka se kolme tappobiisiä sisältääkin (Heading Out to the Highway, Desert Plains ja Hot Rockin').

Hammer wrote:Out In the Coldille on pakko täräyttää täydet pisteet, huikea tunnelmapala!

Tälle kompit, huikeimpia keikanavauksia koskaan! Etenkin Priest...Live!:llä toimii kuin pari jekkupaukkua darra-aamuna.

Mites porukoille nuo 70-luvun Priestit toimii? Itselleni pääasiassa hyvin, vaikka kasariPriest iskeekin enemmän.

Rocka Rolla on ihan ok debyytti, vähän tylsä kuitenkin. Rocka Rolla on todella tarttuva veto, ja Run Of The Mill viehättää myös. Winter -trilogiakin on hyvä, samoin kuin Cheater. Loppu ok-matskua, paitsi Dying To Meet You joka on yksi Priestin heikoimmista kappaleista koskaan.

Sad Wings Of Destiny onkin sitten toista maata. Tyrantiin asti ehdottomasti Priestin elittiä, sitten vähän lopahtaa, mutta onhan Genocide, Epitaph ja Island Of Dominationkin ihan hyviä biisejä. Victim Of Changes ja The Ripper ovatkin sitten ikivihreitä klassikoita, ja Dreamer Deceiver on aliarvostettu helmi, samoin kuin Deceiver.

Sin After Sin on saanut aika paljon lokaa niskaansa, ja minusta turhaan. Paras 70-luvun Priest, Dissident Aggressor varsinkin todella murhaava biisi, kuten myös Starbreaker, Sinner, Diamonds And Rust ja Call For The Priest. Kokonaisuuteen mahtuu myös kaksi mainiota balladia, eli Last Rose Of Summer ja Here Come The Tears. Raw Deal on aika turha vetäisy.

Stained Class on aika yliarvostettu mielestäni. Vain Exciter, Better By You, Better Than Me, Stained Class ja Beyond The Realms Of Death edustavat sitä mahti-Priestiä, loppu on aika tasaista. White Heat, Red Hot ja Saints In Hell tosin erottuvat sinne paremmalle puolelle, mutta Heroes End on todella tylsä biisi.

Killing Machine on sitten tason nostoa. Kaksi heikompaa biisiä mahtuu mukaan (Killing Machine, Evil Fantasies), muuten pääasiassa hyvää. Hell Bent For Leather levyn paras biisi, mutta myös Before The Dawn, Burnin Up, Evening Star ja Delivering The Goods miellyttävät. Levyn biisit toimivat paremmin livenä, kuten Unleashed In The East todistaakin.

Itse nostaisin kyllä noista esiin Stained Classiin, vaikkakin Sin After Sin on pelkästään jo Starbreakerin ja Sinnerin ansiosta kovaa valuuttaa. Itse tas en koskaan ole ymmärtänyt SWoD:n asemaa, vaikka onkin ensimmäinen ns. heavympi Priest. Sama pätee Killing Machineen. Ainoastaan Hell Bent for Leather ja Delivering the Goods ovat aidosti hyvä raitoja, muut todella keskinkertaisia. Varsinkin joku Evening Star. Herranjumala sitä pubikertsiä.

Stained Class on helposti kovin 70-luvun Priestin levy. Se onkin ensimmäinen missä alkaa olla todellisia merkkejä tulevasta suuruudesta, ja jämäbiisien määrä on pienin. Heti eka biisi Exciter näyttää missä mennään. Tuohan on muutenkin ehkä jopa ensimmäinen speed metal-biisi ikinä (ja jos ei jonkun aivot pysty käsittämään tätä niin kuunnelkaa vaikka Unleashed in the Eastin versio biisistä).

Itse pidän 70-luvun Priestistä hieman enemmän kuin 80-luvun tuotoksista. Ainakin levykokonaisuudet ovat parempia. Stained Class on tosiaan paras. Exciter, Stained Class, Saints in Hell, Beyond the Realms of Death ja Heroes End ovat todella upeita kappaleita. Soundeista jotkut ovat valittaneet, mutta itse pidän levyn kitarasoundista todella paljon. Sad Wings of Destiny ei paljoa Stained Classille häviä ja on oikeastaan ehkä jopa tasaisempi kokonaisuus, mutta jostain syystä se on jäänyt hirveän vähälle kuuntelulle. Sin After Sin on selvästi epätasaisempi, mutta on silläkin helmensä. Killing Machine edustaa huomattavasti yksinkertaisempaa ja rockimpaa ilmaisua, mistä en ole niin kovin innoissani. Silti täytyy myöntää, että albumi on täynnä varsin tarttuvia biisejä. Rocka Rollaa en ole kuullut. Yleisesti todettakoon, että Rob Halford oli noilla 70-luvun levyillä jäätävässä kunnossa. SWoD-SAS-SC-akseli oli sävellyksellisesti todella mielenkiintoista kamaa. Harmi, että bändi lähti niiden jälkeen muuttamaan tyyliään.

Journeyson wrote:
Kolmosena kasarilevyistä on itselläni Ram It Down...Bändin suoritustakin pitää kehua, etenkin Dave Hollandin, joka ei kyllä muuten rumpalina juuri säväytä.

Dave Hollandin kehuminen RID:lla on hieman ennenaikaista, nimittäin Tiptonin mukaan osa tuon levyn rumpuosioista on tehty rumpukoneilla. Se, että Tipton ei muista kuinka paljon kertonee määrästä riittävästi.

Ram It Downin biiseistä osa on alunperin tuplaksi tarkoitetun Turbon jäämistöä.

Blood Red Skies ainakin on aika selkeästi sähkörummuilla vedetty. Tai miksei koko levy? Ne on aika mekaaniset soundit mutta siellä on käsittääkseni myös jotain alkeellista triggeriäkin käytetty (esim. Hard As Iron). Ainakaan siitä tuskin oli kyse että pystyikö Holland levyllä soittamaan kun se pystyi Ram It Down nimiraitaan livenäkin, ja se on melkoista paalutusta se. Taisi olla kuitenkin tarpeeksi rankka levy Hollandille yrittää että sai lähteä rundin jälkeen.

Ja vuonna 1990 tärähti sitten oikein täysillä.

Oli pakko tarkistaa asia tuosta Martin Popoffin kirjasta, jossa kerrotaan Hollandin itsensä myöntäneen, ettei juuri soittanut koko albumilla. K.K taas ei suoraan myönnä asiaa, mutta toteaa "ettei albumilla ole juurikaan Hollandia" sekä selittelee ummet ja lammet "uuden teknologian viehätyksestä" ja "ajan hengestä."

^ Tiedossa oli kyllä että levyllä käyettiin rumpukonetta, mutta enpä olisi uskonut että NOIN paljon! Ei ihme että rumpusoundit ovat niin kummalliset.

Ehkä kummalliset, mut ihan loistavat! Ram It Down muutenkin vähän aliarvostettu levy. Ihme etteivät soita nimikkobiisiä livenä.