Viikate
Posted: Sun Sep 18, 2005 13:35
Eipä ole tullut paljon topiceja aloiteltua, mutta kun Haku-toiminto väittää minulle, että Viikate nimisestä soitin- ja lauluyhtyeestä ei ole keskusteltu, niin sen asian koitan korjata.
Tänä päivänä tämä nelikko lienee tuttu jo suurimmalle osalle rock-musiikkia kuuntelevista suomalaisista, sen verran on bändi saanut kunnioitusta ja radiosoittoa uran edetessä.
Pitkä matka on kuljettu siitä Lyijykomppaniaa kunnioittavasta Viikate veljesten projektista. Tai siis tokihan Lyijykomppaniaa edelleen kunnioitetaan, perskele, mutta oma juttu on löytynyt siinä matkalla. Vaikka toisaalta voi ajatella niinkin, että ensimmäisten levyjen synkästä jynkytyksestä on kuljettu tuoni-iskelmän kautta takaisin tähän viimeisimmän levyn rouheampaan soitantaan vaikka matkalta onkin tarttunut monenlaista mukaan... Tulevaisuudestahan ei sitten kovin moni tiedäkään.
Oma juttu lieneekin se tärkein asia Viikatteen menestyksessä, sillä bändillä on minusta ehkä tunnistettavin soundi mitä näiltä tämän hetken raskailta bändeiltä löytyy. Koko paketti on komeasti kasassa ja asiat hoidetaan viimeisenpäälle, ei hutiloiden. Kaikki osa-alueet bändissä tukevat toisiaan, siis. Kaarlen kitarointi on niin kaiutettuna kuin särölläkin äärimmäisen hienoa kuultavaa ja Simeonin hieman huojuva rumpalointi sopii bändiin paljon paremmin kuin millintarkka paukutus. Talkoomiehistä miehistöön siirtyneet Arvo ja Ervo taas ovat osoittaneet livenä, että herrat ovat enemmän kun miehet paikallaan yhtyeessä, tulevaisuus näyttää millaiseksi levyttäväksi yksiköksi yhtye muodostuu tässä enemmän "bändi" muodossa.
Tuotteliaan yhtyeen maineessa olevan Viikate on kuitenkin säilyttänyt tasonsa kaikista pikkujulkaisuista huolimatta, eikä mitään sekundaa ole laitettu pihalle, enkä usko että tullaan laittamaankaan, sillä sen verran armoitettu johtaja ja biisintekijä Kaarle on bändille.
Itseä bändissä on aina viehättänyt sen kertakaikkinen Suomalaisuus joka huokuu niin musiikista kuin musitakin elementeistä. Ilo ei juhli näissä biiseissä ja hyvät hetket ovat kaukainen muisto tahi haave. Sanoitukset ovat niin tyylitajulla tehtyjä, että ei voi kuin ihailla sitä, miten kynä voi pysyä kädessä ja tuottaa rivitolkulla silkkaa hienoutta. "Kyllä sitä suoran nuhteen kestää, vaan vihjailut on erikseen." Ja siltikin, vaikka kaikki on synkkää ja kylmää, on huumorikin siellä jossain, vaikkei itsestään hirmuisesti huutelekaan. Myös se, että bändi ammentaa selkeästi maaseudusta ja siitä ajasta kun miehet vielä olivat miehiä ja hevoset tekivät työt joita nykyyän hoitaa traktori, on tehnyt suuren vaikutuksen. Johtuen luultavsti siitä, että lähes koko ikäni olen asunut maalla, ja sinne palaan kunhan aika on sopiva. Nykyään tosin tämä suuntaus on ollut ehkä hieman vähenemään päin.
Tuolla tuli mainittu niistä tyylillisistä nyansseista, mutta meikäläiselle on Viikate maistunut kaikissa muodoissaan aina, vaikka täytyykin sanoa, että useammin ne tuoni-iskelmää huokuvat ja rautalankavetoiset kappaleet tässä taloudessa soivat. Toisaalta, eipä siinä tyylillisessä liukumisessa se linja kuitenkaan niin pitkä ole, että materiaali mitenkään erityisen erilaista olisi.
Juttua voisi kirjoitella enemänkin, mutta jotenkin tämä tekstintuottaminen on nyt kovin kankeaa. Lisäillään kommentteja jos saadaan keskutelua aikaan.
Kaikenkaikkiaan sellainen bändi, jollaisia ei ihan joka vuosi tule ja toivottvasti uraa on vielä pitkälti edessä.
Tänä päivänä tämä nelikko lienee tuttu jo suurimmalle osalle rock-musiikkia kuuntelevista suomalaisista, sen verran on bändi saanut kunnioitusta ja radiosoittoa uran edetessä.
Pitkä matka on kuljettu siitä Lyijykomppaniaa kunnioittavasta Viikate veljesten projektista. Tai siis tokihan Lyijykomppaniaa edelleen kunnioitetaan, perskele, mutta oma juttu on löytynyt siinä matkalla. Vaikka toisaalta voi ajatella niinkin, että ensimmäisten levyjen synkästä jynkytyksestä on kuljettu tuoni-iskelmän kautta takaisin tähän viimeisimmän levyn rouheampaan soitantaan vaikka matkalta onkin tarttunut monenlaista mukaan... Tulevaisuudestahan ei sitten kovin moni tiedäkään.
Oma juttu lieneekin se tärkein asia Viikatteen menestyksessä, sillä bändillä on minusta ehkä tunnistettavin soundi mitä näiltä tämän hetken raskailta bändeiltä löytyy. Koko paketti on komeasti kasassa ja asiat hoidetaan viimeisenpäälle, ei hutiloiden. Kaikki osa-alueet bändissä tukevat toisiaan, siis. Kaarlen kitarointi on niin kaiutettuna kuin särölläkin äärimmäisen hienoa kuultavaa ja Simeonin hieman huojuva rumpalointi sopii bändiin paljon paremmin kuin millintarkka paukutus. Talkoomiehistä miehistöön siirtyneet Arvo ja Ervo taas ovat osoittaneet livenä, että herrat ovat enemmän kun miehet paikallaan yhtyeessä, tulevaisuus näyttää millaiseksi levyttäväksi yksiköksi yhtye muodostuu tässä enemmän "bändi" muodossa.
Tuotteliaan yhtyeen maineessa olevan Viikate on kuitenkin säilyttänyt tasonsa kaikista pikkujulkaisuista huolimatta, eikä mitään sekundaa ole laitettu pihalle, enkä usko että tullaan laittamaankaan, sillä sen verran armoitettu johtaja ja biisintekijä Kaarle on bändille.
Itseä bändissä on aina viehättänyt sen kertakaikkinen Suomalaisuus joka huokuu niin musiikista kuin musitakin elementeistä. Ilo ei juhli näissä biiseissä ja hyvät hetket ovat kaukainen muisto tahi haave. Sanoitukset ovat niin tyylitajulla tehtyjä, että ei voi kuin ihailla sitä, miten kynä voi pysyä kädessä ja tuottaa rivitolkulla silkkaa hienoutta. "Kyllä sitä suoran nuhteen kestää, vaan vihjailut on erikseen." Ja siltikin, vaikka kaikki on synkkää ja kylmää, on huumorikin siellä jossain, vaikkei itsestään hirmuisesti huutelekaan. Myös se, että bändi ammentaa selkeästi maaseudusta ja siitä ajasta kun miehet vielä olivat miehiä ja hevoset tekivät työt joita nykyyän hoitaa traktori, on tehnyt suuren vaikutuksen. Johtuen luultavsti siitä, että lähes koko ikäni olen asunut maalla, ja sinne palaan kunhan aika on sopiva. Nykyään tosin tämä suuntaus on ollut ehkä hieman vähenemään päin.
Tuolla tuli mainittu niistä tyylillisistä nyansseista, mutta meikäläiselle on Viikate maistunut kaikissa muodoissaan aina, vaikka täytyykin sanoa, että useammin ne tuoni-iskelmää huokuvat ja rautalankavetoiset kappaleet tässä taloudessa soivat. Toisaalta, eipä siinä tyylillisessä liukumisessa se linja kuitenkaan niin pitkä ole, että materiaali mitenkään erityisen erilaista olisi.
Juttua voisi kirjoitella enemänkin, mutta jotenkin tämä tekstintuottaminen on nyt kovin kankeaa. Lisäillään kommentteja jos saadaan keskutelua aikaan.
Kaikenkaikkiaan sellainen bändi, jollaisia ei ihan joka vuosi tule ja toivottvasti uraa on vielä pitkälti edessä.
". Vaan keskeneräisiä hommia ei näytetä hulluille eikä herroille... Tosin enpä ole kumpaakaan. Vain tyhmä ja sokea. 
Lyijykomppanian kera tietysti.