Pannaanpa arviota kehiin, kun eilen kirjoittaessa koneen perkele meni kaatumaan. Jospa nämä koulun koneet toimisivat paremmin...
Eli siis kertauksena, voitin Imperiumista lipun keikalle ja pääsin Radio Cityn kisan ja ovimies/lipunmyyjän erehdyksen avustuksella vielä bäkkärillekin, kelpasi
.
Bloodpit oli aivan väärä bändi väärällä keikalla ja se paistoi niin yleisöstä kuin soittajistakin: kunnialla poijjaat kuitenkin soittivat biisinsä loppuun asti. Pientä plussaa kuitenkin lavakäyttäytymisestä ja -persoonoista, omalle kuulijakunnalleen varmasti kova ja siisti juttu. Laulaja/kitaristin lopun kitaranheitto a'la Janick Gers jäi päällimmäisenä mieleen. Itse musiikki ei kuitenkaan kovinkaan positiivisia tunteita herättänyt. Muutama kiva riffi ja that's it.
The Storyteller, päinvastoin oli mielestäni juuri oikea bändi oikealla keikalla! Länsinaapureiden poweri toimi erittäin hyvin lämmittelijän ominaisuudessa ja lopussa alkoivat kädetkin yleisössä takoa kohti taivasta. Lyhyimmät vedot toimivat parhaiten, muutama pitkä biisi horjahteli hieman turhien pitkittelyjen takia. Laulaja oli mielestäni mies paikallaan, lauloi pääasiassa keskirekisteriä ja väläytti aina tarpeen tullen korkeampia nuotteja. Lopun Ace Of Spades-coveri oli täysosuma ja jätti sellaisen fiiliksen, että tästä bändistä kuullaan vielä.
Ja sitten oli aika kurpitsajuhlan, "happy, happy, halloween" -chant raikui jo hyvissä ajoin ennen intron alkua.
Ja huomioikaa, että mikäli olette menossa Tampereelle tänään, ettekä halua tietää mitään show:sta niin, älkää lukeko eteenpäin!
Intron alkaessa alkoi ilmeisesti jonkinlainen rynnäkkö anniskelu-alueelta itse "kentälle", sillä tila ympärilläni tuntui kutistuvan sekunti sekunnilta. The King For A 1000 Years aloitti hieman odotetusti setin hienolla koreografisella esityksellä Andin ja Saschan ilmestyessä rumpusetin tasolle esittämään kappaleen alkunuotteja. Itse biisin päästessä vauhtiin alkoi yleisökin lämmetä, vaikka kappale ei selvästikkään ihan kaikikille ollut tuttu. Pituudestaankin huolimatta kappale jäi mieleen toimivasta kokonaisuudeta (I know your secrets....) ja lopun PA:n pimenemisestä. Onneksi homma saatiin sitten pian toimimaan ja yleisö ei tuskastunut odotteluun, vaan piti asiaankuuluvaa möykkää yllä.
Aina perseelle potkiva Eagle Fly Free "käynnisti keikan uudestaan" ja samalla myös yleisön: meininki kohosi kirjaimellisesti toiseen potenssiin. Seuraavaksi vedetty Keeper Of The Seven Keys toimi itselleni eräänlaisena kohokohtana, helvetin hyvä biisi ja erittäin toimiva livetilanteessa. Hell Was Made In Heaven taasen hieman rauhoitti omaa meininkiäni, Rabbit Don't Come Easy ei ole kuulunut suosikkeihini, vaikka kyseinen kappale levyn parhaimmistoa onkin. A Tale That Wasn't Right olikin sitten aivan eri planeetalta, Andi lauloi erittäin voimakkaasti, kuten myös yleisö.
Kaapelitehdas sai seuraavaksi näytteen saksalaisesta soittotaidosta ja huumorista. Loeble sai nimittäin rumpu battleen vastustajaksi Grosskopfin ja tämän mini-rumpusetin
. Homma veti hauskuudessaan vertoja jopa kuuluisalle Lars Ulrich vs. James Hetfield taistelulle. Occassion Avenue käynnistyi ilman suoraan, ilman kummempia introja, mutta ikävä kyllä toimivuus ei ollut samanlainen kuin levyllä. Ehkä sen teki puuttuvat taustamurinat. Dark Riden single-pari, eli Mr. Tortue ja If I Could Fly soivat mallikkaasti, mutta mielestäni niistä puutui levy-versioiden raskauden ja intensiteetin. Tämä siis minun mielipiteeni. Seuraava soolo-taistelu käytiin Saschan ja Danin välillä ja täytyy sanoa, että en ole koskaan kuullut niin karua soundia kuin Danin lelukitarasta lähti
. Onneksi herra luovutti lavan Saschalle hyvin nopeasti.
"We got the power, we are divine" helvetti, että voi biisi toimia livenä. Future World jatkoi samaa euforiaa ja huudatti yleisöä monien minuuttien ajan. Samalla todettiin suomalaisten pitävän viskistä. Hieman yllättäen itselleni kohokohdaksi nousi varsinaisen setin päättänyt Invisble Man, näin sitä vaan todetaan live-versiot paremmaksi ja päinvastoin.
Mrs. God avasi encoret ja I Want Out räjäytti tajunnan. Andi klaarasi laulut hyvin ja biisi tuntui muutenkin olevan jengin mieleen, ovatko muuten koskaan soittaneet tätä Andin kanssa? Well it's about time! Dr. Stein oli illan viimeinen biisi ja toimi tarttuvine kertosäkeineen loistavasti lopettajan ominaisuudessa. Itse odottelin vielä Perfect Gentlemania tulevaksi, mutta eipä sitä sitten tullut
.
Yhden vesipullon ja puolentunnin odottelun jälkeen sama mies, joka minulle ilmoitti pääseväni bäkkärille tuli hakemaan itseäni ja muita voittajia tapaamaan herroja. Itse kiroilin kamerani puuttumista, mutta keikka-julisteen nappasin kuitenkin mukaan (nimmarit mielessä). Asetuimme istumaan tuoleille ja pian herrat kävelivätkin sisään suihkun raikkaina ja toivottivat kaikille hyvää iltaa, itsekin yritin vastata tähän saksaksi, mutta suusta tuli vain epämääräistä Arnold Schwarzengger-mölinää. Herrat olivat erittäin mukavia ja ystävällisiä (paitsi Weikath, joka tuntui olevan erittäin väsnyt). Kunditt jakoivat nimmarit ja otattivat kuvia ja kehottivat syömään pöydästään ja ottamaan rennosti. Sascha ja Grosskopf osoittautuivat todellisiksi huumorimiehiksi ja Andin kanssa vaihdoimme monta mietettä Helloweenin parhaimmista albumeista ja siitä, että herrojen pitäisi käydä useammin Suomessa. Andi kaipasi myös suomenkielen opetusta sanan "Oulu" lausumiseen ja lopuksi se alkoi menemään aika hyvin. Ikävä kyllä tapaaminen jäi kovin lyhyeksi, koska bändin bussilla alkoi olla jo kiire Ouluun. Bussipysäkille lähdin mukanani juliste bändin nimmareilla (nyt kehyksissä) ja hienot muistot.
Kas, koulutunnithan kuluivat rattoisasti. Toivottavasti jaksatte lukea.
