Jussi wrote:gabriel wrote:Ei taideta kuitenkaan nähdä reilun kolmen tunnin settiä Aasian rundin tyyliin.
Odottiko joku sellaista? n. 2,5 h keikkansa veti, kuten pitikin. Samat biisit kuin legin alussakin, tosin eri järjestyksessä (Sorry tuli todella varhaisessa vaiheessa settiä, ym.) &
venytti huvilupaa kuten myös piti + povasinkin. Lavan oikealla puolella edessä oli mukava meno katsoa, ei ihmeemmin ryysäämistä kuten varmaan vas. puolella (suora hyökimislinja vähemmän ajatteleville), mutta pari yritti puskea tietysti. Pari m taaempana eräs sellaisen estämistä yrittänyt hakattiin kenttään, minkä Axlkin huomasi. Ei kuiten sanonut mitään.
Kuten ei myöskään liiemmin jutellut, olisin rantti-Axlia kaivannut hieman, mutta toisaalta parempi näin että hyväntuuliselta vaikutti ja vitsaili (bändin kanssa November Rainin lopetusta 'yrittäessä', pullistamalla mahaa & poskia Knockin'in alussa stetsoni päässä astellessaan entisestään, öljyparoni-lookilleen itsekin ironisoidessaan) muutoinkin.
Äänensä ei kuulunut keikan alussa, mutta niinhän se aina miksataan kuosiin vähän edempänä. Saattoihan syynä olla sen "lämpeneminenkin", sillä kyllähän kurkkunsa vetryi kummasti keikan puoliväliin tultaessa. Siihen eteen kuului kyllä koko ajan, mutta tulppia ei olisi liiemmin tarvinnut. Reunalla roikkuivat edes hieman suodattamassa korkeimpia juttuja.
Kyllä mie olen tyytyväinen, pidin kovasti. Eikä enempää voi yhdeltä mieheltä (periaatteessa) odottaakaan. This I Love, You Could Be Mine & Nightrain olivat parhaat hetket, vaikka kaikkihan mulle kelpasi. Lopussa jo ryytyneenä Betteriä keikutellessakin. Pitää muuten todeta, millainen lottovoittorekry DJ Ashba oli Roselle; vaikka Richard Fortus näyttääkin vähän Izzyltä ja Bumblefoot on virtuoosi (tai siltä se guitar wankery Pink Panther-soolonsa välissä kuulosti), niin näkymättömiä olivat tähän nuorempaan Sixx A.M. -kollegaansa verrattuna, ei olisi edes Les Paul Sunburstia tarvinnut kun (ihmeen lailla Mötley Crüen SOLA-univormumaisessa asusteessa, Mick Marsin silinteri?) tämä kiinnitti huomiota itseensä. Sitten, vaikka Frank Ferrer olisi millainen sessiojyrä tahansa, en olisi uskonut miestä näin hyväksi livenä. Mielettömän lujaa (& tarkasti) mäiski menemään, Bonham-koulukuntaa ilmiselvästi. Mie sanon nyt: parempi kuin Matt Sorum, mikä on vanhalta fanilta _paljon_.
Dizzy Reed oli sympaattinen, sekä myöskin muuttunut 20 vuodessa kovasti ulkonäön puolesta, luonnollisesti. Mutta vain Axlista tätä yllättävää seikkaa pannaan merkille, kyllähän tuo juoksi ihmeen vauhdillakin lopussa, mitä en olisi odottanut. Kaveri vain kettuili että pysähtyyköhän lavan reunalle...
Olipa kyllä ollut Jean Ramsay huonolla tuulella, sentään katsonut keikan loppuun toisin kuin valehtelemaan ehtinyt IL:n (korjatun uutisen) Pulkkinen.
Mike Monroe-rukka oli turhan aikaisin, 14 pintaan mitä itsekin paikalla, lavalla ja kyllähän parhaat hetket (Demolition23-hitit, liian vähäisen soololevyjensä biisit) toimivat ja suht hyvät HR-valinnat myös. 4 uutta, porukalle tuntematonta biisiä oli ehkä vähän liikaa, vaikka kyllähän vanha kettu tuli siihen eteen aidalle keikkumaan ja ottamaan tätä vahinkoa gimmickillä takaisin.