Doodiih, ite olen ollut vähän aikaa poissa näiltä foorumeilta, mutta päätinpä nyt pitkästä aikaa taas tulla takaisin, ja mikäs se olisi parempi tapa tehdä kampäkki kuin että kirjoittaisin pari riviä eräästä lempiartisteistani, elikä itse kuninkaiden kuninkaasta, King Diamondista?
King Diamond iski tossa viime syksynä, kun satuin lainaamaan kirjastosta Abigail-levyn. Hirveesti ei ollut ennakkoluuloja, koska kuulin kuitenkin aika monelta taholta musan olevan black metallia yms. Mutta olin myös lueskellut useilta foorumeilta kehuja ja nimi oli syöpynyt mieleen, joten tulin sitte kotio ja päätin kuunnella kyseisen lätyn. Kertaakaan ei ole kaduttanut ton levyn lainaaminen, sillä kuultuani aloitusraidan Arrivalin paluuta ei yksinkertaisesti ollut. Voi viddu mikä introriffi! Kingin laulusuoritus vähän nauratti ja oudoksutti aluksi, mutta ainakin musiikki oli helvetin kovaa, joten sitä kautta aloin antamaan Kingillekin mahiksia. Nykyään on sitten helvetin vaikeaa ajatella, millaista KD olis ilman Kingiä. Siinä meillä esimerkkinä, miten käytetään falsettia kunnolla, perkele!
Siirrytäänpä sitten niihin levyihin, jotka omistan. Kaikkihan Kingin levyistä joita olen kuunnellut/omistan, ovat perkeleen kovia, joten niitä on hankala laittaa järkkään, mutta arvostelu kyllä luonnistuu...
Bändin debyyttistä
Fatal Portraitista Kingin soolottelu lähti sitten käyntiin. Levyllä nää ns. "uudet" soittajat, eli Andy LaRocque ja Mikkey Dee, eivät vielä olleet puhjenneet kukkaansa soittotaidoiltaan, eikä Kingikään ole vokaaleiltaan vielä Abigailin sfääreissä, sekä levyllä ole kokonaistaa tarinaa (paitsi parissa ekassa on samaa stooria, mutta se tarina ei ainakaan meikäläistä aina niin sytytä) mutta sehän ei merkkaa paskaakaan tässä tapauksessa, sillä levy on silti helvetin kova. Kovin melodista kamaa tällä levyllä, josta käy esimerkkinä Dressed In White ja loistava The Lake (tai no, ite ainakin lasken sen osaksi levyä, vaikka onkin bonusraita), mutta sitten on myös loistavia hevittäjiä (The Candle, The Portrait, Charon, Halloween). Kaikkia kappaleita en oo vielä ihan täysin sisäistänyt, mutta eiköhän sekin ajan kanssa sutvaannu.
Parhaat raidat: The Candle, The Portrait, Charon, The Lake
Abigail olikin se Kingin ensimmäinen kokonaisstoorilevy. Tälle levylle kaikki bändinjäsenet skarppasivat: Andy ja Michael Denner heittävät helvetin kovia sooloja kerta toisensa jälkeen (erityismaininta Michaelin vimpalle soololle Black Horsemenissä, paras kitarasoolo ainakin KD kappaleista), Mikkey Dee on suorastaan peto rumpujensa takana (taas Black Horsemenin loppu, loistavaa symbaalityötä) ja Kingin lunaattiset vokaalit melkein hipovat täydellisyyttä. Tarinakin on mielenkiintoinen ja tunteikas, toimii! Kingin toiseksi parhain levy mielestäni. Heikkona lenkkinä ehkäpä Omens, senkin vaan ollessa hieman heikompi kuin muiden kappaleiden, mutta silti kappaleena hyvä ja kasvaa koko ajan. Kympin levy kuitenkin
Parhaat kappaleet: Arrival, A Mansion In Darkness, 7th Day Of July 1777, Black Horsemen
"THEM" onkin sitten Kingin paras lätty mun mielestä, vaikka käykin helvetin tasaista kamppailua Abigailin kanssa tästä tittelistä. Syynä siihen, että laitan tän usein ykköseksi, on yleensä se TUNNELMA. Tällä levyllä sitä on luotu erittäin hyvin ohuella ja raa'alla saundimaailmalla, joka kulkeekin käsi kädessä tarinan kanssa. Tätä levyä kuunnellessa tuntee olevansa Kingin vieressä tuossa vanhassa talossa keskellä ei mitään. Tarina on kanssa sopivan skitsahtanut, lue vaikka se juoniseloste, joka täällä jossain näytti olevankin.Tällä levyllä bändiin tuli kaksi uutta jäsentä, nimittäin Pete Blakk ja Hal Patino. Pete on minulle yksi bändin parhaista kitaristeista Dennerin ja LaRocquen kanssa. Hemmon nopea ja tekninen tyyli istuu kuin valettu Andyn suhteellisen samanlaiseen tyyliin. Kingikin on parantanut viime levystä siinä suhteessa, että mies alkoi tällä levyllä laulamaan muiden rooleja henkilöille sopivilla äänillä (tästä esimerkkinä loistavat ns. vuoropuhelut useissa kappaleissa). Mother's Getting Weakeria ja A Broken Spelliä lukuunottamatta kaikki levyn raidat ovat täyden kympin arvoisia, edellämainittujen kappaleiden ollessa kuitenkin ysi-kasi- maastossa. Sen kuitenkin mainitsen, että kappale The Accusation Chair vaikuttaa olevan helvetin aliarvostettu esim. tässä langassa.Tää on kympin levy, ei mutinoita!
Conspiracy on jatkoa tarinaltaan Themille. Conspiracya kuitenkin vaivaa pienet lapsukset, jonka takia se ei ihan yllä Kingin kirkkaimpien levyjen rinnalle, mutta ei sillä ole oikeastaan mitään hävettävää, sisältäähän tää levy kuitenkin pari todellista King Diamond-klassikkoa, kuten At The Graves, Sleepless Nights ja Victimized. Levyn pienoisia ongelmia ovat kuitenkin hieman sekavahko tarina ja albumin puoliväli, jossa ei ihan päästetä kaikkia tehoja irti. Soitto on kuitenkin taattua laatua ja saundipuolestakin plussaa, tukevat saundit on saatu levylle...
The Eye onkin meikäläiselle sen verran uusi lätty(tai no, jo helmikuussa hommattu kuitenkin), että se ei ole vielä ihan täysin avautunut. Syynä saattaapi olla se, että levyllä on vähän liikaa kappaleita, joten niistä kaikki ei ole vielä syöpynyt mieleen. Tätä pitäis siis vähän kuunnella lisää. Plussana on Kingin aina vaan hullut vokaalit, erittäin hyvä tarina ja muusikot tekevät taatun varmaa jälkeä (mikäli nyt rumpukonetta ei oteta huomioon, on se kumma, kun eivät käyttäneet Snowya, vaikka herra oli bändin käytettävissä tohon aikaan). Erityismainintana myös Hammondin erinomainen käyttö.
Parhaat kappaleet: Eye Of The Witch, The Trial, Father Picard, 1642 Imprisonment
The Spiders Lullabye on hieman erikoinen albumi. Kokoonpano on vaihtunut melkein kokonaan ja on luovuttu koko levyn kattavasta tarinasta. Tästä ja myös siitä, että jotkut kappaleet ovat hieman melodisempia ja hempeitäkin, tulee mieleen Kingin debyytti FP. Yksi asia mikä saisi olla parempi ovat saundit, jotka ovat vähän liian ohkooset verrattuna aikaisempiin klassikoihin, mutta levylle on toisaalta saatu ahdistavuutta kasaan, joka näkyykin levyn loppupuolella olevassa hämppytarinassa (josta mun mielestä olis voinut ottaa vähän enempi irti). Synien käytöllä on taas suuri rooli levyllä tunnelman luomisessa. Hyvä levy tämä kuitenkin on, varsinkin tunnelmaltaan.
Parhaat kappaleet: From The Other Side, Poltergeist, Six Feet Under, To The Morgue
Sitten mulla on myös molemmat livelevyt.
In Concert 1987 - Abigail on energinen livepaketti Abigail-turneelta. Saundit eivät ole mitkään parhaat mahdolliset, ja setti on vähän liian lyhyt, mutta tämä on silti oiva dokumentti tuosta legendaarisesta turneesta. Myös Andyn kitarasoolo on levyn helmiä, kun taas toinen kitaristi Michael Moon on vähän hukassa joissain kohti, mutta tekee silti kelpo suorituksen. Kuitenkin haluaisin enemmin kuunnella Pete Blakkia tai Michael Denneriä.
Deadly Lullabyesista onkin melkein sanottu kaikki olennainen, erinomainen live. Saundit, bändi, yleisö, kaikki on oikeastaan kohdallaan. Erittäin hyvä live.
Kyllä mä kaikki levyt hommaan itelleni asap, seuraavaksi olis hankinnan ala Puppet Master, jonka olen kuunnellut läpi myöskin. Sen voin kuuntelemani perusteella sanoa, että aivan ehdottomasti yksi parhaimmista Kingeistä, häpeän sitä, ettei se ole vielä hyllyssä...
Ja Kusta Myy: Älä nyt suotta ole huolissasi, että sanoin "pahaa" A Broken Spellistä. Se vaan ei oo vielä iskenyt, mutta se on kasvanut kyllä koko ajan sisimmissäni. Ajan myötä siitä saattaa tulla levyn parhaimmistoa, olen siitä suhteellisen varma.
