Siirryn pilaamasta Tinnutus Brutalea tänne oikeaan ketjuun.
IndianaJones wrote:nickorules wrote:42-minuuttinen nimikappale on 7 minuuttia liian pitkä, ja se kesto tulee Overture-osiosta, joka on äärimmäisen tylsä.
En edelleenkään ymmärrä miksi tuota pidetään yhtenä kappaleena, aivan selkeästi eri biisejä, joissa ei ole loppujen lopuksi paljoakaan yhteistä. Täälläkin olen tainnut verrata kyseistä teosta Marillionin Misplaced Childhoodiin, joka ei sekään tosiaan yksi kokonainen kappale ole, vaan levyn biisit nivoutuvat muuten yhteen. Jos Seventh Sonin kyljessä lukisi "Seventh Son of a Seventh Son", kesto, ja biisit olisivat mukamas jotain osasia isommasta möhkäleestä, niin menisikö se samallalailla läpi? Eipä tällä kauheasti käytännön väliä, mutta itseä ärsyttää jostain syystä tuon mieltäminen yhdeksi biisiksi.
Siinähän se levyn takakannessa on yhdeksi biisiksi laskettu. Ja on siinä pari melodiaa, mitkä toistuvat useammassa osiossa. Toki ei se niin yhtenäinen ole kuin A Change of Seasons, mutta minulle se on yksi kokonainen kappale, tosin onneksi Overturen voi skipata.
IndianaJones wrote:nickorules wrote:Omat suosikkini yhtyeen albumeista ovat Kevin Mooren kanssa tehdyt When Dream and Day Unite, Images & Words ja Awake, paljon parjattu Falling into Infinity ja konseptialbumi Scenes from a Memory. Rudessin aikana taso on laskenut ja tuoreimmilta albumeilta löytyy ainakin yksi täytekappale.
Aika samat suosikit itselläkin, mitä nyt tuo Scenes ei ole niin hyvä kun miksi sitä yleensä hehkutetaan. Sisältää jo aivan liikaa sitä ränttätänttäpilipalihöpölöpö-instrumentaalipotaskaa, mikä edelleen on bändin vitsauksena. Falling Into Infinityn saamaa huonoa mainettakaan en ihan ymmärrä, hyviä biisejä suurimmaksi osaksi, mitä nyt ne parit mukarankat öriöri-biisit eivät omaan korvaan iske. Ei vissiin aikoinaan kelvannut faneille, kun ei sisältänytkään pelkästään yli kuusiminuutisia kappaleita.
Scenes menee välillä hiukan yli instrumentaaleissa, Beyond This Lifea ainakin olisi voinut hieman saksia. Scenes on konseptialbumi, joka kertoo tarinaa, ja pitkät instrumentaalit eivät sitä edistä. Samoin The Dance of Eternity on hiukan liian pitkä, ihan hauska kappale, mutta viisi minuuttia olisi ihan riittävä kesto, hyvät ideat alkavat loppumaan siinä kohdin.
Levyn toinen puolisko (siis Homesta eteenpäin) on kyllä bändin tuotannon kärkihetkiä ja Home sekä Finally Free ovat ehdottomia suosikeitani yhtyeeltä.
Falling into Infinityn suhteen olet oikeassa

. Kyllä silläkin on faninsa, mutta harva sitä bändin parhaimpien levyjen joukkoon nostaa, vaikka kylläkin FII on keskimäärin suositumpi kuin Systematic Chaos tai Black Clouds & Silver Linings. Keskipituus on melko sama kuin Awakella, mutta kaksi kappaleista ovat yli 12-minuuttisia, joten osa onkin lyhyempiä. Huomaan kyllä, että viittaat Burning My Soul-kappaleeseen. Minusta se on vain loistavaa, että DT:llä oli munaa laittaa erittäin yksinkertainen kappale levyllä. Todella badass-vetäisy.
Depression, pizza
Burning my soul