Väkisin väännetty rimmaus on vielä ärsyttävämpää kuin rimmaamattomuus. Juuri tämän takia se sanoittaminen onkin taitolaji. Kuka tahansa pystyy keksimään loputtomiin "ovelia" rimmauksia, mutta niiden upottaminen tekstiin järkevällä tavalla vaatiikin sitten jo paitsi taitoa myös kokemusta. Mielestäni Juice oli juuri tämän taidon mestari. Kaikki säkeet rimmasivat, mutta ne rimmasivat luontevasti. Ei mitään väkisin väännettyä tai muuten tökeröä, vaan sujuvaa ja taitavaa rimmaamista.
Englannin kieli on siinä mielessä suomea helpompaa, että suurin osa sanoista ovat lyhyempiä ja muistuttaa enemmän muita sanoja, ja näin ollen rimmaaminen onnistuu vähemmällä vaivalla (kahdella viimeisellä vokaalilla rimmaaminen on niin käsittämättömän tökeröä - ikävä kyllä suurin osa nykyajan suomenkielisistä lyyrikoista käyttää juuri sitä). Mutta siinäkin vaaditaan taitoa, jotta rimmaus tapahtuu luontevasti ja ikään kuin "omalla painollaan". Noissa Risenin lyriikoissa oli mielestäni hyvä esimerkki:
He was the light under the dark
-
Mistrusting moon they always bark
Vaikka "light under the dark" ei kovin omaperäinen olekaan, "moon they always bark" on hieno tapa riimittää se. Sen sijaan time - night on taas tätä sinnepäin hutiloimista.
Lopuksi huomautan vielä, että rimmaamisessa kannattaa kiinnittää huomiota myös yllätyksellisyyteen. Aina se ei ole mahdollista/tarpeellista, mutta mahdollisimman usein sitä kannattaa harrastaa.
Näin teksiin tulee tuoreutta, eikä se ole sitä samaa rantaan - santaan -pelleilyä, mitä kaikki muutkin ovat harrastaneet jo vuodesta harava ja kanamuna.
P.S. Kliseitäkin voi minusta käyttää siinä tapauksessa, että onnistuu hieman tuoreuttamaan niitä. Esimerkiksi uudenlainen näkökulma tai asian esitystapa saattaa tuoda vanhaankin kliseeseen odottamatonta toimivuutta.
