Tolppanen wrote:En pysty kuin ehkä biisin örisemään todella heikkolaatuisesti ja sen jälkeen onkin kurkku jo aika paskana.
Siinä tapauksessa et osaa kyllä yhtään edes lähtökohtaisesti.
Tolppanen wrote:Osoittaa vain monipuolisuutta laulajalta, että pystyy mukautumaan moniin tyyleihin.
Sitähän se on. Tuli törmättyä toiseenkin saman kaverin tyylinäytteeseen, joka on taas jo hieman toisenlainen; http://www.youtube.com/watch?v=UK8OJKRCSTw" onclick="window.open(this.href);return false; Ja kylläpä kuulostaa sanalla sanoen kamalalta, vähän kuin rippaisi James Hetfieldiä ja Phil Anselmoa sekä tunkis kaiken ulos omalla tyylillään. Huh hei. Monia tyylejä tosiaan, mutta taso ei päätä huimaa IMO.
Itse kyllä tykkään Dominuksen Godtallosista, jossa tosiaan vokalisointi aika Hetfieldiä. Bändin paras levy omasta mielestäni on The First 9, mainiota runttausta. Oikeestaan kaikki paitsi Vol. Beat (ja tämän levyn tunnettu johdannainen) toimii mulle komiasti. Noi Poulsenin rokkiulinat ei ole koskaan toimineet omaan makuun. Mutta tota sitä näemmä seuraa kun pääjehu on pahasti Elvikseen ja satanismiin fiksaantunut tyyppi.
En ole koskaan ollut erityisen innostunut mistään tietystä genrestä. Tottakai lapsuuteen ja nuoruuteen mahtui Thrash-kausia, Seattle sound -kausia, Trad. metal -kausia, Pori-rock-kausia ja hämyilykausia, mutta kirjo on aina ollut melko laaja.
Siksi en ole koskaan pitänyt bändien luokittelemisesta. Onhan siinä hyvätkin puolensa uusia bändejä etsiessä, kun tietää vähän millä nurkilla liikutaan, mutta itselle noilla rajoilla ei ole merkitystä. En ole vielä törmännyt yhteenkään musiikin tyylilajiin, jonka sisältä ei löytyisi ainoatakaan artistia, josta pitäisin.
Listasin alle levyhyllyä pikaisesti vilkaisten joitakin artisteja/bändejä, joiden koko tuotannon (tai ainakin n. 90%) omistan. Aika vaikea tuosta on mitään selkeää "parasta" tyylisuuntaa löytää...
AC/DC
Iron Maiden
Fairport Convention
Slayer
Iced Earth
Lag Wagon
Saxon
Propagandhi
Megadeth
YUP
Arcade Fire
The Byrds
Don Huonot
Circle
Bon Jovi
Ben Folds
Bruce Springsteen
Agitation Free
Black Sabbath
Kiss
Pink Floyd
David Bowie
Jade Warrior
Magma
Blur
The Grateful Dead
Eppu Normaali
Pearl Jam
Oasis
Rush
Sonic Youth
Dream Theater
Emmylou Harris
Emperor
Nile
Isis
The Beach Boys
TNT
Lähimpänä sydäntäni on mahtipontinen ja proge-vivahteinen melodinen hevi. Jos genrejä pitää alkaa nimeämään, niin power-metalli on ehkäpä nykyään se, josta kokonaisuutena pidän eniten. Tietysti myös perinteinen heavy-metalli on edelleen tärkeässä asemassa. Hard-rock tulee sitten kolmantena. Progen kuuntelu on myös ollut kasvamaan päin. Thrash-metallia ja elokuvamusiikkia tulee kanssa vähän kuunneltua.
Hyvät melodiat ovat yleisesti ottaen musiikissa kaiken perusta. Toki melodioiden puutteen voi korvata iskevillä riffeillä, mutta se onnistuu aika harvoin itseäni miellyttävällä tavalla.
Usein kuuntelen musiikkia varsin laulajapainotteisesti ja monessa tapauksessa suosikkibändejäni ovat juuri ne, joista löytyy parhaat laulajat. Laulajista arvostan suunnilleen kaikkia, jotka pystyvät uskottavasti vetämään kovaa ja korkealta. Kuitenkin eläytyminen on se merkittävin juttu, joka minun mielestäni erottaa laulajissa todelliset jyvät akanoista. Tärkeää on, että biisejä ei vain luritella läpi, vaan ääntä pitää varioida ja laulun pitää kuulostaa siltä, että laulaja todella laittaa itsensä likoon. Dio ja Jorn Lande ovat malliesimerkkejä sellaisista hevilaulajista, joista pidän. Lisäksi arvostan suuresti useita hieman omaperäisemmän ulosannin omaavia, eläytymisen jopa överiksi vetäviä vokalisteja, kuten King Diamond, David DeFeis ja Jon Oliva. Sellaisesta tylsästä ja mitäänsanomattomasta lurittelusta, josta en pidä, malliesimerkki on Ozzy Osbourne. Laulajan tärkeys on toki aika bändikohtaista. Esim. Dream Theaterin tapauksessa kuuntelen instrumentaali-versioita biiseistä aivan yhtä sujuvasti kuin LaBrien sisältäviä raitoja. Täysin vokaalittomasta musiikistakin nautin siis sopivina annoksina.
Kitara on tietysti se soitin, joka hevissä on eniten esillä ja itsekin siihen kiinnitän huomiota eniten. Eeppisiin mittohin venytetyt melodisen tyylitajuiset kitarasoolot ovat parhautta isolla peellä. Tällä saralla erityisesti Adrian Smith oli aikoinaan omaa luokkaansa. Lisäksi tuplakitara-harmoniat Maidenin ja Helloweenin tyyliin ovat erittäin lähellä sydäntä. Toisaalta en ole kitaristi, joten jos kitarat eivät ole suuressa roolissa, en niitä ala vaistomaisesti kuulostelemaan. Musiikki voi toimia loistavasti, vaikka kitarat olisivat suureksi osaksi taka-alalla. Tämä viittauksena Nightwish-ketjun keskusteluun.
Jo useiden vuosien ajan olen ollut erityisen mieltynyt syntikka-vetoiseen heviin. Syntikoiden tuoma pehmeys muuten raskaaseen ja kireään hevisoundiin on sellainen ulottuvuus, jota toisinaan kaipaisin useammaltakin metalli-bändiltä. Yleensä melkein kaikki omaan korvaani parhaat soundit omaavat bändit käyttävät kosketinsoittajaa. Jos syntikat mahdollistavat upeiden äänimaailmojen luomisen, niin sinfonia-orkesterin kanssa päästään vielä korkeampiin sfääreihin. Sinfonia-orkesterin kanssa luodut mahtipontiset soundit ja tunnelmoinnit ovat jotain sellaista, että siinä kiteytyy se, mitä minä kuuntelemaltani musiikilta haen.
Monimuotoisuus on musiikissa pidemmän päälle hyvin tärkeää. Vaikka tiukkaan neljän minuutin muottiin ahdetut tarttuvan kertosäkeen ja iskevän melodian sisältävät kappaleet toimivat ehkä useimmin kertakuuntelulla parhaiten, niin suurimman mielenkiintoni kohteena ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta monivaiheiset ja monipuolisempia tunnelmia sisältävät teokset. Vaikka esim. täällä monet kiroavat Maidenin käyttämiä pitkiä introja, niin itse arvosta suuresti juuri sen tyylistä tunnelman rakentelua. Yleensä ne kaikkein parhaimmat kuunteluelämykset tulevat eeppisten kappaleiden kliimakseina toimivista instrumentaaliosuuksista. Joillekin pitkät biisit ovat levyjen tylsimpiä. Itse koen tylsäksi pikemminkin sen, että levy sisältää kymmenen noin 5-minuuttista raitaa, joissa on kaikissa perussäkeen ja kertosäkeen vuorotteluun perustuva rakenne, eikä ollenkaan tilaa rakennella mitään sen syvempiä tunnelmia.
Lyriikoiden saralla pidän eniten selkeästi kerrotuista tarinoista, joissa ei ole liikaa vaikeasti ymmärrettävillä kielikuvilla kikkailua. Yleensä en kuuntele sanoituksia kovin tarkasti, mutta erityisesti tarinan kertovat teemalevyt saavat minut heti kiinnostumaan siitäkin puolesta. Hyviä lyriikoita voi toki tehdä monilla tavoin. Fantasia-lyriikat ovat minulle ehkä sitä perus-kamaa, jonka kanssa on mahdoton mennä pahasti metsään. Saarnaavat maailmanparannus-sanoitukset miellyttävät myös minua usein.
Suosikkibändejäni ovat mm. (jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä):
Nightwish
King Diamond
Iron Maiden
Angra
Avantaisia
Dio
Virgin Steele
Gamma Ray
Metallica
Dream Theater
Iced Earth
Megadeth
Helloween
Rock 'N' Roll Children, alone again
Rock 'N' Roll Children, without a friend
But they got Rock 'N' Roll.
Ihan pöytäkirjan ulkopuolelta vaan huomio, että onpas vanha topic, jossa etenkin alkupäässä monia nimimerkkejä, joita ei ole enää vähään aikaan näkynyt. Miss you guys .
.