Tulipahan tsekattua
Hobitti leffoissa. Normaalisti en kirjoita kovin pitkiä arvosteluja, mutta ärtymys tai kenties jopa vitutus ovat voimakkaita resursseja. Hobitti-kirja on minulle tuttu jo ala-asteajoista lähtien, kun opettajamme luki sen (sekä Taru Sormusten Herrasta -trilogian
) oppitunneilla. Myöhemmin yläasteella tuli luettua itsenäisesti Hobitti, ja pidin kovastikin sen helppolukuisuudesta ja kevyen seikkailemisen tunteesta. Elokuviin lähtiessäni olin lukenut arvosteluita, ja kuullut elokuvan liiallisesta pituudesta. Kuka tahansa, joka tietää Hobitin sivumäärän, on varmasti ihmetellyt, miten tästä nyt voi vääntää trilogian.
Käsitellään nyt elokuvan hyvät puolet ensin. Ensinnäkin Martin Freeman teki loistavan roolisuorituksen Bilbona. Mies teki Bilbosta oikein sympaattisen ilmestyksen hieman nysvänä, mutta pikkuhiljaa palasensa kokoavana hobittina. Erityisesti Klonkun ja Bilbon välinen arvuutteluhetki luolassa oli yksi elokuvan helmiä, vaikka Klonkusta en pidäkään. Toimintakohtaukset olivat suurimmaksi osaksi tyylikkäitä, ja alun prologi kääpiölinnoituksessa Smaugia vastaan sekä kääpiöiden ja örkkien taistelu Moriassa olivat todella komeaa katseltavaa. Jälkimmäinen veti ihan hyvin vertoja Fellowship of the Ringin alulle. Ai niin, se kääpiöhymni Bilbon kotona oli aika mainiota kuunneltavaa. Ylipäätäänsä ei ole näyttelijäsuorituksista pahaa sanottavaa, ehkä eniten yllätti Allu Tuppurainen Röll---Radaghastina.
Ja sitten vaihdetaan vaihdetta, eli mikä vitutti. Itseäni ensinnäkin harmitti se ylenpalttinen tyhjäkäynti elokuvassa. Taisihan siinä kestää joku tunti, että päästiin siitä perkeleen Konnusta ulos. Mielestäni leffalla oli ihan positiivinen syke tämän jälkeen aina siihen asti, että päästiin sinne helvetin Rivendelliin juttelemaan Mr. Smithin kanssa. Silloin elokuva rupesi vain laahaamaan niin jumalattomasti, että teki tehdä itselleen lobotomia. Tämä Rivendellin antikliimaksi huipentui siihen, kun Galadriel ja Saruman saapuvat kuvioihin. Galadriel oli jo Fellowship of the Ringissä niin jumalattoman puisevaa katsottavaa, että tässä jo hänen näkemisensä ennakoi totaalista kyllästymistä. Christopher Lee näytti ja kuulosti siltä, että mies saattaisi kupsahtaa minä hetkenä hyvänsä. Kohtaus, jossa Saruman ja Gandalf puhuivat oli niin puiseva, että sen olisi pelastanut vain se, että Gandalf olisi herännyt kesken Sarumanin puheen märästä päiväunestaan, jossa haaveili Galadrielista. Tässä vaiheessa aloin toivoa leffan loppua. Valitettavasti suoraan tämän jälkeen
vaellettiin taas Uusi-Seelannin maisemissa, kunnes joku päätön kivijättiläistaistelu pitkitti vaellusta vielä vähän lisää. Vittu mikä visionääri tämä Peter Jackson on.
Elokuvan juonihan itsessään on aivan tajuttoman triviaali, ja Peter Jackson yrittää kovasti tehdä pääjuonesta sivuseikan. Sen sijaan Jackson keskittyy Hobittiin prequel-leffana TSH:lle. Cool story jne, mutta minun mielestäni tuo on vain rasite elokuvalle, mikäli se tarkoittaa sitä, että Gandalf joutuu jauhamaan lisää skeidaan muiden velhojen kanssa. Leffassa muutenkin häiritsee se, miksi Gandalf, Keskimaan suvereeni atomipommi-taikoja väläyttelevä velho käskee jatkuvasti täysin kädetöntä seuruettaan pakenemaan vihollisiaan. Gandalf oli muutenkin melkoinen deus ex machina, joka pelastaa seurueen kerta toisensa jälkeen vaaralta, mutta miksei hän tee sitä jatkuvasti? Ei näköjään kiinnosta, tai jotain. Mutta tähän nyt varmaan tarvitsisi tietää jotain Gandalfin luonteesta Keskimaan suojelijana, joka on niin jumalainen, ettei sitä huvita puuttua kuolevaisten asioihin.
Mitä elokuvan lapsellisuuteen tuli, niin paikoitellen leffa oli kovin lapsellinen, vaikka se muuten yritti luoda melko vakavaa kuvaa itsestään. Pako hiisiluolasta oli melkoista videopelimateriaalia, hiisikuningas oli melkoista slapstickia, ja peikoilla nyt ei ollut mitään muuta kuin huumoriarvoa. Liika humoristisuus ja lapsellisuus toivat elokuvaan turhan ristiriitaista fiilistä. Ja ne helvetin musiikit: aina meinasi verisuoni räjähtää päästä kun alkoi se iänikuinen ja yli-imelä (=paska) Kontu-tunnari. Ikään kuin salakavalasti musiikki vaihtui jollain sentimentaalisella hetkellä siihen. Klonkusta ei myöskään ole tullut yhtään sen pidettävämpää hahmoa ajanmyötä. Kyllä särki sydäntä katsoa, kun Bilbo meinasi tappaa Klonkun, mutta samalla itse tiesi, ettei sitä voi tappaa.
Eiköhän ensi leffakin pidä katsoa leffoissa. Toivottavasti siinä päästään käsiksi siihen nekromantikko-juonentynkään, joka vaikutti ihan mielenkiintoiselta
sivujuonelta.
TL;DR: Kaiken kaikkiaan leffa oli ylipitkä, keskiosa oli helvetillistä paskaa ja säveltäjä voisi ottaa loparit. Suuresta osasta taistelukohtauksia plussaa sekä Freemannista myös. Toivottavasti tästä tehdä lyhyempi edikka joskus.
Pisteitä max. 5,5/10.
