On yksi hankalimpia tehtäviä ynnätä Kingin tuotannosta ne joka levyn parhaat biisit. Joistain se paras biisi hyppää silmille heti tai on hioutunut esille vuosien kuuntelussa, joissain sitä ei satojen hinkkausten jälkeenkään ole löytynyt, koska levy on itse tarinaltaan niin huima kokonaisuus, että se yksinkertaisesti on kappaleittensa summa.
Toisten levyjen tarinat eivät viehätä samalla tavalla tai sitten musiikki ei heijastele tarinankerrontaa yhtä vahvasti, silloin fiiliskin on irrallinen ja biisit jotenkin hyppäävät enemmän silmille/korville. Pikku pohdintaa...
Fatal Portrait
Ehkä Kingin levyistä se eniten "normaalin" kaltainen. Ensimmäiset kolme biisiä, The Candle-The Jonah-The Portrait, nivoutuvat saumattomasti yhteen loistavaksi lähes 17 minuutin kokonaisuudeksi. Olen aina jollain tavalla laskenut ne yhdeksi biisiksi. Loppulevy on hieman irtonaisempi ja jos oikein väkisin pitää se paras biisi ihan virallisesti valita, niin levyn "iloisin" raita
Dressed In White saa silloin kunnian. Äärimmäisen sujuva kappale, kaikki tarvittava puristettu reiluun 3 minuuttiin.
Abigail
Hankala, hankala, hankala. Äärimmäisen tiukka tarina, jossa kaikki nivoutuu yhdeksi päässä soljuvaksi kuvakertomukseksi sitä mukaa kun kuuntelu etenee. Ehkä kuitenkin menopala
A Mansion In Darkness nousee niukaksi ykköseksi tiukan etenemisensä ansioista. Kappaleen pellinkilistykset ovat aina olleet kuin se viimeinen naula päähän. Black Horsemen on hiuksia nostattava suoritus levyn lopuksi, mutta jos ihan puhtaasti jalan poljentaa katsotaan, niin pysyn valinnassani.
Them
Hankaluusaste senkun kasvaa. Ehkä kaikista Kingin kertomuksista se mielekkäin itselle ja joskus silloin kasarilla myös eniten hinkattu. Levynä häviää Abigailille, mutta taistelee ykköspaikasta tiukasti. Kingin kenties käsittämättömimmät vokaalit. Jokainen biisi puolustaa paikkaansa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin, onko pakko valita... Fiiliksellähän se tämän levyn kohdalla tehdään, tarinan puolesta välistä kallistun
Bye, Bye Missyn puolelle, jossa on ehkä inan verran enemmän kuin muissa. Mother´s Getting Weaker jää vain intergalaktisen vähän.
Conspiracy
Suosikkibiisi on alusta lähtien ollut
Sleepless Nights, selkeästi, vaikeuksitta. Tarina ei kanna läheskään samalla tavalla kuin edeltäjässään ja tunnelma on selvästi hajanaisempi. Olen aina pitänyt levyä enemmän kokoelmana sekalaisia tarinoita, kuin selkeänä jatkumona Themille. Musiikki ei vain kuljeta tarinaa riittävällä voimalla. Sinänsähän levyssä ei ole mitään vikaa, mutta se on vuosien saatossa vaipunut sinne Kingin tuotannon heikommalle osastolle.
The Eye
Eipä tämänkään kohdalla ole suosikin valinnassa vaikeuksia.
Two Little Girls on viehättänyt heti ensi kuuntelusta. Moni ei edes laske raitaa kunnon biisiksi, mutta minusta se on levyn tarinan kannalta määräävässä asemassa. Saamari, että viimeinen säkeistö vetää aina kananlihalle..."I wish they could have seen, beyond the ground they played on, they would be laughing still, having the best of fun, they would be far away, watching the sun go down..." ja urut loppuun. Hrrr. Sanoinkuvaamaton tunnelma ja taas filmi pyörii mielessä. Sähköisemmistä kappaleista Father Picard tulee lähimmäksi tätä pientä tunnelmapalaa.
The Spider´s Lullabye
Tämä levy ei kuuntelussa ole koskaan päässyt samanlaisiin sfääreihin, kuin moni muu Kingin tuotos. Taso on ollut kautta linjan sen verran kova, että kaippa minä pidin tätä joskus jopa jonkinlaisena välityönä. Tasaista (tasapaksua) materiaalia, eikä tarina sen kummemmin ole koskaan innostanut. Massasta nostaa päätään raivokas
Eastmann´s Cure, joka rokkaa ja jytää alusta loppuun suvantoineen päivineen.
The Graveyard
Levy, joka hankaluudessaan pysäytti vuosikymmenen jatkuneen King-diggaukseni noin seitsemäksi vuodeksi uusien hankkimisen osalta. Nyttemmin tämä sairas levy on noussut kärkijoukkoon miehen tuotannossa. Nerokas ja kieroutunut levy, jonka sulattaminen ja avaaminen kesti vuosikymmenen. Ylivoimaisesti Kingin mielettömimmät laulusuoritukset löytyvät tältä levyltä. Vuosien myötä levyltä on löytynyt monta suosikkia, joista kalkkiviivoille pääsee muutama.
Digging Graves on ehkä kovista kovin, sillä lähes 7 minuuttiin mahtuu niin monenlaista tunnelmaa, että hirvittää. "Into the night I go, and you can´t follow me..." Trick Or Treat, I´m Not A Stranger ja I Am tulevat todella lähellä.
Voodoo
Edellisiin verrattuna arvio perustuu kovin paljon vähempiin kuunteluihin, voisi jopa sanoa, että sulatusprosessi on vielä kesken. Mielenkiintoinen tarina, joka vaihteeksi on jalostettu kappaleiksi, jotka toimivat myös omillaan, eivätkä pelkästään tarinan varassa. Musiikillisesti tämä levy on aika rankkaa tavaraa, jotenkin kokonaisuudesta iskee eniten vanha palvelija
Salem. Moni muu on edelleen "bubbling under" tilassa, mutta antaa vuosien vieriä...
House Of God
Ehkäpä suosikkini näistä "myöhempien aikojen" Kingeistä, uutukaisen ohella. Mahtavia riffejä, taas hieman melodisempaa ja tarttuvampaa tavaraa, mutta pohjalla Kingin saatanallisin tarina ja oikeinkin synkkä meininki. Kauhean vaikea valita parasta biisiä, koska puolet levyn biiseistä taistelee samalla viivalla parhaan tittelistä. Kovan mietinnän päätteeksi jäljelle jäävät kaksi todellista tarttuvuudessaan huimaa riffijyrää, Black Devil ja Help!!!. Monipuolisempana valinta kohdistuu
Black Deviliin, kuitenkin.
Abigail II: The Revenge
Ehkäpä se itselle vielä kaikkein oudoimmaksi jäänyt King-levytys. Vahvasti tarinansa varjossa etenevä kokonaisuus, joka on erittäin tasainen, eikä mitään suuria heikkouksiakaan pysty esittämään. Vaikeaa on. Kovasti vaatisi vielä lisää kuuntelua ja eiköhän sitäkin ajan kuluessa järjesty. Ehkä tasaisesta joukosta erottuu
Miriam muita vähän parempana. Mielenkiintoinen, eikä kovin tyypillinen King-biisi. Levyn selkeä hitti, Broken Glass, jää hyvin vähän.
The Puppet Master
En ehkä ole niin hirveän ihastunut tähän nukketarinaan, pääsee Kingin jutuista vain sinne ok-osastolle. Biiseistä se paras on kuitenkin kovin helppo valita,
Magic kuppasi heti suonet tyhjiksi, ensikuuntelulla. Perusriffi, huikea draivi ja mainio kertosäe, siinä se. Mitalisijoille sijoittaisin Blue Eyesin ja ehkäpä The Ritualin. Olen ollut tässä matkan varrella havaitsevinani, että jos Andy La Rocquen nimi mainitaan krediiteissä erikseen, kuuluu se aika varmasti levyn suosikkieni joukkoon.
Give Me Your Soul...Please
Kertakaikkisen toimiva kokonaisuus on tämä levy. Vaikka Kingin ääni vähän virttynyt jo onkin ja ulosanti alkaa lähetä "normaaleja" laulajia, niin biisit ovat täyttä rautaa. Tarina on hiukan heppoinen tälläkin, mutta viihdyttävä. Yksittäisen kovan biisin valinta on aivan vaikeimmasta päästä Kingin tuotantoa, niin tasaisen kovaa materiaalia levyllä on.
Mirror Mirror vie ykköspalkinnon kuitenkin, hakkaava tempo ja kertosäkeen kitaranhinkkaus kääntävät kisan voitoksi. Give Me Your Soul ja The Cellar ovat niin lähellä, kuin inhimillisesti katsoen on mahdollista.
'Nuff said