Mercyful Fate

Hammer · Post by **Hammer** » Mon Jun 27, 2005 16:01

Nyt on Bell Witch EP saatu kuunteluun ja onpahan tiukka paketti. Alle puoli tuntia kestää, joten jaksaa kuunnella useitakin kertoja putkeen. In The Shadowsin biisit The Bell Witch ja Is That You Melissa? eivät tarjoile mitään uutta studioversiona, mutta kyllä ne silti jaksaa kuunnella alkupalana, ennen noita livetaltiointeja. Livebiisit ovatkin ihan eliittiä. Ensin kuuntelin ilman kuulokkeita ja kuulosti hyvältä. Kun sitten vihdoin asettelin kuulokkeet korville ja väänsit volyymit kaakkoon oli järki lähteä. Tajuttoman kovaa kamaa. Tämä lätty tulee viihtymään soittimessa usein. Curse Of The Pharaohsin legendaarinen alkuriffi avaa pelin ja hyvin avaakin. Tosin aika perusveto, verrattuna noihin kolmeen seuraavaan. Egypt on yksi suurimmista suosikkibiiseistäni MF:ltä ja livenäkin Kingi selviää haastavasta laulusuorituksesta ja korkeista vokaaleista puhtain paperein. Se fiilis on aina Egypt biisin kohdalla katossa. Livenä kuulin nyt biisin vasta ensimmäistä kertaa ja kannatti ostaa tämä EP ihan jo pelkän Egyptin takia. Come To The Sabbath seuraavana pitää edelleen kuuntelijan otteessaan, yleisö on AINA mukana tämän biisin aikana ja tätä suorastaan vaaditaan soittamaan lähes kaikilla Mercyful Faten ja King Diamondin keikoilla. Tässä vaiheessa luulee, ettei paremmaksi voi enää pistää. Black Funeral joka tapauksessa osoittaa olevansa livebiisien ehdotonta aatelia. King laulaa biisin läpi aivan täydellisesti ja falsetot pistävät ihon kananlihalle. "Hail Satan" -meininki lopettaa levyn hienosti, mutta harmittamaan jää hieman biisin lyhyys. Loistava hankinta kaiken kaikkiaan, kiitokset Latelle suosittelusta!

Late · Post by **Late** » Mon Jun 27, 2005 17:57

Hammer wrote:Nyt on Bell Witch EP saatu kuunteluun ja onpahan tiukka paketti. Alle puoli tuntia kestää, joten jaksaa kuunnella useitakin kertoja putkeen. In The Shadowsin biisit The Bell Witch ja Is That You Melissa? eivät tarjoile mitään uutta studioversiona, mutta kyllä ne silti jaksaa kuunnella alkupalana, ennen noita livetaltiointeja. Livebiisit ovatkin ihan eliittiä. Ensin kuuntelin ilman kuulokkeita ja kuulosti hyvältä. Kun sitten vihdoin asettelin kuulokkeet korville ja väänsit volyymit kaakkoon oli järki lähteä. Tajuttoman kovaa kamaa. Tämä lätty tulee viihtymään soittimessa usein. Curse Of The Pharaohsin legendaarinen alkuriffi avaa pelin ja hyvin avaakin. Tosin aika perusveto, verrattuna noihin kolmeen seuraavaan. Egypt on yksi suurimmista suosikkibiiseistäni MF:ltä ja livenäkin Kingi selviää haastavasta laulusuorituksesta ja korkeista vokaaleista puhtain paperein. Se fiilis on aina Egypt biisin kohdalla katossa. Livenä kuulin nyt biisin vasta ensimmäistä kertaa ja kannatti ostaa tämä EP ihan jo pelkän Egyptin takia. Come To The Sabbath seuraavana pitää edelleen kuuntelijan otteessaan, yleisö on AINA mukana tämän biisin aikana ja tätä suorastaan vaaditaan soittamaan lähes kaikilla Mercyful Faten ja King Diamondin keikoilla. Tässä vaiheessa luulee, ettei paremmaksi voi enää pistää. Black Funeral joka tapauksessa osoittaa olevansa livebiisien ehdotonta aatelia. King laulaa biisin läpi aivan täydellisesti ja falsetot pistävät ihon kananlihalle. "Hail Satan" -meininki lopettaa levyn hienosti, mutta harmittamaan jää hieman biisin lyhyys. Loistava hankinta kaiken kaikkiaan, kiitokset Latelle suosittelusta!

Tossa on aikalailla omat ajatukseni niputettuna pakettiin, tosin mulle Curse Of The Pharaohs toimii ihan täpöllä, mutta Come To The Sabbathkin on tällä kova, mutta tuosta on kyllä hieman parempi versio Abigail-livellä (tai no, lähinnä se parempi soolo tekee tosta versiosta paremman), tämä fakta ei kuitenkaan vähennä mitenkään tämän version toimivuutta, pitäis kuunnella taas kotona kun täältä Jyväskylästä pääsen kotio. Black Funeral on kuitenkin täyttä tappoa alusta loppuun, varsinkin King pistää kaikki peliin, tosin se päämelodian soitto wah-wahilla vie hieman efektiä, mutta tuo taas jotain muuta peliin. Egyptkin toimii vallan mainiosti, ei siinäkään mitään valittamista. Tämän kuunneltua tulee oikeesti helvetillinen fiilis nähdä bändi edes kerran livenä, joten sääli, jos eivät ole tulossa Suomeen päin tai maailmaa muutenkaan kiertelemään keikkailun muodossa.

Baldrick · Post by **Baldrick** » Mon Jul 04, 2005 18:19

Musta kyy meni ja osti Mercufyl Faten kokoelman ja mä olin kuin kalikalla lyöty...ai niin...mutta niinhän mä olenkin*naur*Jokatapauksessa aivan pirun kovan kuulosta kamaa,varsinkin se vanhin matsku!!!siinä oli kunnon New wawe of british metal henkeä riffeissä ja kappaleen luonteissa ja kingi laulo pirun särmikkäästi eli toisinsanoen pirun hyvin!tää kyl kolahtaa muhun kovempaa kuin kingin soolomatsku joka ei sekään huonoa,hankintalistalle menee ehdottomasti.

Hammer · Post by **Hammer** » Fri Jul 15, 2005 18:02

Baldrick wrote:Musta kyy meni ja osti Mercufyl Faten kokoelman ja mä olin kuin kalikalla lyöty...ai niin...mutta niinhän mä olenkin*naur*Jokatapauksessa aivan pirun kovan kuulosta kamaa,varsinkin se vanhin matsku!!!siinä oli kunnon New wawe of british metal henkeä riffeissä ja kappaleen luonteissa ja kingi laulo pirun särmikkäästi eli toisinsanoen pirun hyvin!tää kyl kolahtaa muhun kovempaa kuin kingin soolomatsku joka ei sekään huonoa,hankintalistalle menee ehdottomasti.

Tuo vanha kama on sitä legendaarisinta ja monien mielestä myös sitä ainoaa oikeaa Mercyful Fatea. Riffit etenkin ovat laadukkaita noilla alkuaikojen levyillä. Kannattaa ehdottomasti hankkia levyjä ja aloittaa vaikkapa Melissasta ja Don't Break The Oathista alkuun, jos vanhempi materiaali on sitä mieluisinta.

Itselleni siis putoaa kaikki Faten levyt todella hyvin, vaikkakin esim. Into The Unknownilla on niitä tökkivämpiäkin biisejä. Uusinta MF:n levyä 9:ä kuuntelin tänään pitkästä aikaa muistin virkistykseksi ja aika on tehnyt tehtävänsä, levy kuulostaa taas paremmalta kuin aikoihin. Voisinpa pientä arviontynkääkin siitä kirjoitella. Sori jo etukäteen, jos tulee liiallista fanipoika-hehkutusta. Yritin toki katsoa levyä hieman edes kriittisemmästä näkökulmasta, mutta minkäs sille mahtaa kun on niin erinomainen levy kyseessä.

Mercyful Fate: 9 (1999)
Eli uusin ja mahdollisesti Mercyful Faten uran viimeinen albumi käsittelyssä. Mutta mikäli Hank Shermanniin on uskominen, niin ei ole mahdotonta, että bändi tekisi tulevaisuudessa vielä yhden levyn, jos King muilta kiireiltään kerkeää. Käyn biisit läpi yksitellen ja kommentoin niitä lyhyesti:

1. Last Rites
Heti lähdetään satanisti-meiningillä liikenteeseen, kuten Mercyful Fatelle tyypillistä. Kertosäe on vakuuttava:
"I don't believe in heaven, I don't believe in hell
So save your God for someone else
Or save him for yourself"
Kitarasoolot ovat vähän liian peruskauraa, eivätkä säväytä suuremmin. Tosin onhan Hank Shermann mallikkaita riffejä tehtaillut tälläkin kertaa.

2. Church Of Saint Anne
Hieman hidastempoisemmalla ja varsin raskaalla biisillä jatketaan eteenpäin. Sanoitus on silkkaa jumalanpilkkaa ja Diamond eläytyy antaumuksella. Kitaristisankaritkin pääsevät jo paremmin oikeuksiinsa. Rauhallinen "It was a black year.." -säkeistö tasapainoittaa biisiä mukavasti ja luo upean tunnelman.

3. Sold My Soul
Jos edellisessä kappaleessa oli erinomainen tunnelma, niin pistää tämä vielä hieman paremmaksi. Kylmät väreet ovat pinnassa koko biisin ajan. Lyriikat ovat jälleen takuuvarmaa MF:ää, mutta biisin suurin vahvuus sittenkin siinä tunnelmassa ja tietynlaisessa maagisessa kiehtovuudessa. Todella addiktoiva veto, joka on pitkään ollut yksi suosikkibiiseistäni Mercyful Fatelta.

4. House On The Hill
Sitten onkin hieman laukkakomppimaista tykitystä vuorossa. Biisi rullaa toimivasti eteenpäin aina kertosäkeeseen asti. Kertsi on mielestäni liikaa itseään toistava ja siten varsin puuduttava. Tunnelma nousee hetkeksi korkeimpiin sfääreihin Kingin eläytyessä "I was one of the mentally ill.." Ei varsinainen tajunnanräjäyttäjä, mutta jää herkästi soimaan päähän.

5. Burn In Hell
"Pray For Your Souls, Here They Are, Mercyful Fate!" huusi King Diamond MF:n live-keikoilla reilut parikymmentä vuotta sitten. Tähän biisiin tuo huudahdus sopisi paremmin kuin hyvin. Puhdasta ja rankkaa jumalanpilkkaa alusta loppuun. Biisi on siis tiukkaa heavy metallia, black metal lyriikoilla maustettuna. Niin tajuttomia riffejäkin tästä löytyy, että meinaa pää räjähtää moshatessa. Jos kitaristien sooloissa on ollut tähän mennessä paikoitellen toivomisen varaa, niin ainakin nyt ne kuulostavat loistavilta (vaikka lyhyitä ovatkin).

6. The Grave
Aika kimurantti tapaus, koska on varsin erilainen aiempaan materiaaliin verrattuna. Todellinen outolintu, ei varsinaisesti mikään huono, mutta levyn tasoon nähden hieman keskinkertaisempi veto. Hitaasti edetään, sanoituksien ollessa levyn teemaan sopivasti äärimmäisen mustaa kamaa.
"Is that you... Baphomet, the inverted star"

7. Insane
"Why did I go insane ? Oh doctor kill the pain"
Tätä kelpaa kuunnella jos tuntee tulevansa hulluksi tai ylipäätään muuten vaan vituttaa. Testattu on ja kyllä helpottaa edellä mainituissa fiiliksissä. Bjarne T. Holm hakkaa rumpujaan asenteella ja onhan tämä muutenkin yksi levyn raskaimmista biiseistä musiikillisesti. Siltikään ei aivan levyn parhaimmistosta.

8. Kiss The Demon
Rauhallinen, tunnelmoiva alku johdattaa yhteen levyn timanttisimmista biiseistä. King huudahtaa "You better watch out!, God forsaken heaven" ja se on menoa. Biisissä toistuu pitkälti sama kaava: aina palataan rauhallisempaan tunnelmalliseen osuuteen, josta biisi räjähtää käyntiin. Hieno raita, jossa koko bändi yltää loistavaan suoritukseen.

9. Buried Alive
Buried Alive onkin levyn luultavasti tunnetuin biisi, mutta mistään varsinaisesta hittirallatuksesta ei ole kyse. Helkkarin upeata riffittelyä ja kitarasoolotkin ovat täyttä timanttia. Myös Mr. Pääpiru eläytyy yhtä vakuuttavasti kuin soolo-bändinsä tarina-levyjen rooleissa. Biisi vain kasvaa loppua kohden ja jättää loppuessaan loistavan biisin tavoin fiiliksen "nytkö se jo loppui?". Legenda-statuksen ansainnut biisi mielestäni jo nyt, ainakin meikäläiselle.

10. 9
Nimikkobiisi päättää levyn suorastaan karmivan infernaaliseen tunnelmaan. Lyriikat vähintäänkin mielenkiintoista antia. Ei tästä juuri keksi sanottavaa, vetää melkein sanattomaksi. Lyriikat puhukoon puolestaan:
"God is Satan deep below, Satan is God high above
In the end it's all the same
Who are we to play their game
We are 9
9 we are all, 9 we are, 9 we are all 9"

Numero-arvosanoja en antanut tällä kertaa, mutta erinomaisia arvosanoja olisi biiseille pudonnut, jos olisin niin tehnyt. 9 on parasta mitä Mercyful Fate on tehnyt sitten loistavan Time-albumin.

Black_Adder · Post by **Black_Adder** » Wed Jul 20, 2005 14:07

Kyllä nyt alkoi iskemään tuo Faten Roadrunner kokoelma, voi perskeles kun on kovaa kamaa. Vielä on aika vaikea nimetä mitään suosikkeja, mutta muistissa ovat vahvasti ainakin Satan's Fall, Curse Of The Pharaoh, Evil sekä Black Funeral. Nuo kolme ensimmäistä ovat tosin tuttuja jo entuudestaan Metallican coveroimina, jotka kuitenkin jäävät alkuperäisten varjoon. Tällä hetkellä kokoelma näyttää täyden kympin ostokselta, ja noiden Vasaran 9 hehkutusten innoittamana olen kyllä piakkoin varmasti tilaamassa kyseisen levyn, joka sekin on entuudestaan tuttu mm. Buried Alive soi aika ajoin vieläkin päässä.

Hammer · Post by **Hammer** » Wed Jul 20, 2005 14:43

Black_Adder wrote:Vielä on aika vaikea nimetä mitään suosikkeja, mutta muistissa ovat vahvasti ainakin Satan's Fall, Curse Of The Pharaoh, Evil sekä Black Funeral.

Nuo kaikki mainitsemasi biisit löytyvät Melissa levyltä, joten ilmeisesti vaikuttaisi sinulle ainakin tuo debyytti-albumi toimivan.

Black_Adder wrote:ja noiden Vasaran 9 hehkutusten innoittamana olen kyllä piakkoin varmasti tilaamassa kyseisen levyn, joka sekin on entuudestaan tuttu mm. Buried Alive soi aika ajoin vieläkin päässä.

Tuo levy oli itsellenikin tärkeä osa MF:ään tutustumisessa. Aluksi hain biisit koneelle, jolloin alkoi jo Sold My Soul ja Buried Alive soimaan taukoamatta päässä. Silti ostin ensimmäisenä Mercyful Fate levynäni Timen, pitkälti asan suosituksien innoittamana ja edelleenkin se on suosikkilevyni Faten tuotannosta. Oikeastaan kaikki levyt Into The Unknownia ja Dead Againia lukuunottamatta ovat varmoja aloituslevyjä. Dead Again kyllä on kova lätty, mutta äärimmäisen hankalasti aukeavaa kamaa se oli allekirjoittaneelle.

Clairvoyant · Post by **Clairvoyant** » Mon Aug 01, 2005 22:47

Itse tässä hommasin 9:n vähän aikaa sitten ja mainio levy on todellakin kyseessä. Ensimmäinen MF hankintani, muttei viimeinen varmasti, vaikkei tajuntaa varsinaisesti räjäyttänytkään. Last Rites on aivan loistava aloitusbiisi ja sanat silkkaa timanttia, varsinkin kertosäkeessä, kuten Hammer ja mainitsi. Kaksi seuraavaa kappaletta Church of Saint Anne ja Sold My Soul jatkavat samalla linjalla ja riffeissä tulee ilmiömäistä tavaraa, Kingin falsettoa käytetään vähän säästellen, mutta normaali ''evil'' laulu toimii myös

. Seuraava House on the Hill on mielestäni levyn heikointa antia, vähän itseänsä toistavaa tavaraa. Burn In Hell on taas ehkäpä levyn tykein kappale. Loistava tunnelma, riffit ja sanat, King vetää biisin mahtavalla asenteella. Seuraavat kaksi Grave ja Insane ovat ihan kelpo tavaraa, mutta jäävät varjoon levyn valopilkuille. Kiss the Demon on ihan hieno kappale, jossa ei ole oikeastaan mitään huonoa, muttei mitään mieleenpainuvaakaan. Buried Alive on vanha mp3 suosikkini ja toimii vieläkin mahtavasti, varsinkin tässä kohden levyä, parin ok biisin jälkeen. Riffit ovat jotain niin upeaa ja tarttuvaa. Levyn lopettava nimibiisi sopii hyvin levyn loppuun, mutta hieman oudohko itselleni. Sanoituksia on liian vähän, kappale saisi olla pidempi, riffit eivät oikein iske itseeni. Kappaleen tunnelma on kuitenkin juuri oikea ja sanat I am 9,you are 9, we are.. jäävät riipimään mieleen levyn loputtua ja 9:n soolo on ehdotonta levyn parhautta. Kitaratoiminta ja Kingin ääni ovat levyssä se, miksi se on niin loistava. Rummut rytmittävät hienosti, mutta erikoisen upeaa soittoa ei ole, sama bassossa. Isot plussat levylle sanoituksista

. Hyvä levy kaikinpuolin, lisää on hankittava.

Post by **Iron Constable** » Tue Aug 02, 2005 17:15

On se kumma. Olen antanut levylle 9 aika monta mahdollisuutta, mutta kun ei niin ei. On siinä ja siinä onko levyllä yhtään edes hyvää kappaletta. Selvästi MF:n uran heikoin levy viimeiseksi, tuon perusteella vain hyvä, että King keskittyy omaan tuotantoonsa. No, antaa vuosien kulua ja kuunnellaan sillon tällöin, ehkä vielä joskus ymmärrän, miksi tuo on joidenkin mielestä hyvä levy. Täytyy lukea noita Hammerin kommentteja ja kuunnella samalla läpi, josko tajuaisin

Tässä vaiheessa arvosanaksi voisi antaa tuo levyn nimen toisinpäin, mutta vasta pari vuottahan tässä on yritetty.

Post by **asa** » Tue Aug 02, 2005 20:03

todellakin kumma. Minusta 9 on yksi MF:n parhaita levyjä, ei yhtään huonoa biisejä.

Ipe · Post by **Ipe** » Tue Aug 02, 2005 20:18

Täytyy lopettaa näiden uusien topiccien lukeminen, nimittäin tuli äkkiä kauhea himo tutustua tähän Kingin ekaan projektiin. MF lähtee aivan varmasti ostoon. Hevi + King + saatanalliset sanat = Erittäin mielenkiintoista ja varmasti loistavaa kamaa. Hammerin sanoihin, kun on uskominen.

QazKFD · Post by **QazKFD** » Tue Aug 02, 2005 20:24

Ipe wrote:Hevi + King + saatanalliset sanat = Erittäin mielenkiintoista ja varmasti loistavaa kamaa. Hammerin sanoihin, kun on uskominen.

Joo toi Diamondin Kingi on kai yhen biisin joskus perkeleestä kirjottanut

Tässä asan vanavedessä voisin sanoa ysistä samat sanat, mutta syykin on aika hyvin selvillä. Kyseessä on siis ensikosketus kyseiseen orkesteriin ja nehän jäävät aika hyvin muistiin aina. Tietenkin sekin on mainittava, että 9 on oikeastaan ainoa albumikokonaisuus mihin itse olen jaksanut uppoutua.

EDIT: Viilaus.

Hammer · Post by **Hammer** » Wed Aug 03, 2005 0:21

Ipe wrote:Hevi + King + saatanalliset sanat

Siinähän se "pyhä" kolminaisuus onkin!

Ipe wrote:Hammerin sanoihin, kun on uskominen.

Todellakin. Homma toimii myös toisinpäin, eli kyllä sinun arvostelujen/hehkutusten pohjalta löytyy myös loistavaa musiikkia (ja leffoja).

Hammer · Post by **Hammer** » Tue Aug 16, 2005 13:06

The Beginningia juuri kuuntelin ja olihan suorastaan saatanallisen kovaa kamaa. Kalliin hinnan takia ei ole tullut aiemmin hommattua ja nytkin tuli maksettua kiskurihinta, mutta eipä tarvitse katua. Mercyful Fate EP:n neljä biisiä + kolme Friday Rock Show:hun aikoinaan nauhoitettua vetoa, B-Side Black Masses sekä koristeeksi kakun päälle bonuksena aina yhtä maaginen Black Funeral.

Levy alkaa Doomed By The Living Deadilla, joka esittelee heti alkuun tukullisen elämää suurempia riffejä. Tämä oli yksi ensimmäisiä MF:ltä kuulemiani biisejä hankkiessani aikoinaan KD/MF yhteiskokoelman A Dangerous Meeting. Edelleenkin kylmät väreet kulkevat selkäpiissä kyseisen mestariteoksen aikana. Lyriikat ovat silkkaa pahuutta ja tunnelma yhtä säväyttävä kuin vaikkapa Melissa albumilla. A Corpse Without A Soul ei ole biisinä mielestäni yhtä hyvä kuin avausraita, mutta pitää riman korkealla. Jälleen hienoja riffejä ja asiaan kuuluva Saatana-meininki. Nuns Have No Fun puolestaan on jo koomisuudessaankin yksi suosikeistani. Suoraviivaisempaa menoa, Kingin nautittava vokaalisuoritus ja ne kieliposkella tehdyt lyriikat. Loistavaa!
Vai voiko joku muka ottaa seuraavan ihan tosissaan:
"I get it up, I get it up in the dark, I make her feel I'm not a holy man
Faster breathing, she's like a shark, she wants more I'm gonna give her my cross
C. U. N. T. that's what you are, you're C. U. N. T. yeah."

Neljäntenä biisinä EP:ltä Devil Eyes on hyvää peruskauraa, mutta kalpenee selvästi kolmelle aiemmalle. Joissain kohdissa Kingi vetää jopa varsin ärsyttävän kuuloisesti falsetolla tässä biisissä.

Friday Rock Sessioniin äänitetyt biisit ovat vuorossa EP:n jälkeen. Nuo kolme kappaletta kelpuutettiin Melissa-albumille. Ilmeisesti nuo kolme on hieman studio-live tyylisesti tehtyjä, muttei siis ainakaan ihan lopullisia debyytti-albumille tehtyjä vetoja ole. Soundeissa on hieman toivomisen varaa, mutta itse biisit ovat erittäin laadukkaita. Curse Of The Pharaohs ja Evil legendaarisina riffiheviklassikoina eivät voi olla sytyttämättä. Niiden jälkeen vasta päästään huipentumaan, kun reilut kymmenen minuuttia pitkä, legendaarinen Satan's Fall alkaa. Musiikillisesti aivan tajuton mestariteos ja potki munille kovempaa kuin pitkään aikaan! Tässä vaiheessa jo aloin ajattelemaan, kuinka pahasti on tullut Melissa albumia välillä aliarvioitua. En rupea muihin bändin tuotoksiin nyt vertaamaan, koska paremmuus omalla kohdallani riippuu pitkälti fiiliksestä. Musiikilliselta anniltaan Melissa sijoittuisi varmastikin todella korkealla ja se tunnelmahan on ko. lätyllä uskomaton, fantastisia riffejä koskaan aliarvioimatta. Black Masses jää auttamatta aiempien klassikkojen varjoon. Muutamia elämää suurempia riffejä se toki sisältää. Laulumelodiat ei oikein itselleni tuossa kolahda ja lyriikat ovat jopa MF:lle melkoisen sairaat. Kitaraosuuksien ansiosta kuitenkin tutustumisen arvoinen biisi sekin. Bonuksena tuon jälkeen siis mainio Black Funeral ja levy päättyy avoimeen Hail Satan-tunnelmaan.

Loistava paketti alkuaikojen Fatea, johon suosittelen kaikkien bändin musiikin päälle ymmärtävien tutustumaan. Nyt vasta voin sanoa MF-kokoelmani olevan hyvällä mallilla tämän hankittuani. Enää puuttuu virallisista julkaisuista vain Roadrunnerin Best Of, johon tuskin tulen ihan lähiaikoina rahojani tuhlaamaan. Ei oikein nappaa nuo kokoelmat, jos ei niistä löydy mitään uutta. Toisaalta singlet ja levyjen alkuperäiset painoksetkin tulee ehkä joskus hommattua. Vinyyleitä ja kasetteja saattaa tulevaisuudessa toki myös ilmestyä kokoelmaan.

Akiman · Post by **Akiman** » Fri Aug 26, 2005 22:12

Ihan koko 90-luvun Mercyful Fateen ei tullut vielä tartuttua kerralla, mutta tuli tuossa pyöräytettyä pari erittäin myönteistä arviota ja kutkutteli sitten yhdestä MF:stakin kirjoitella.

Mercyful Faten Time arviossa

Sad wings of destiny · Post by **Sad wings of destiny** » Fri Aug 26, 2005 22:30

Akiman wrote:Ihan koko 90-luvun Mercyful Fateen ei tullut vielä tartuttua kerralla, mutta tuli tuossa pyöräytettyä pari erittäin myönteistä arviota ja kutkutteli sitten yhdestä MF:stakin kirjoitella.

Mercyful Faten Time arviossa

Juuri luinkin tuon. Time on kyllä eräs MF-suosikkilevyistäni. Mercyful faten 9 on hieman heikompaa laatua edeltäjiinsä verrattuna. Jotenkin tylsä levy.

Late · Post by **Late** » Fri Aug 26, 2005 22:34

Akiman wrote:Ihan koko 90-luvun Mercyful Fateen ei tullut vielä tartuttua kerralla, mutta tuli tuossa pyöräytettyä pari erittäin myönteistä arviota ja kutkutteli sitten yhdestä MF:stakin kirjoitella.

Mercyful Faten Time arviossa

Kiitos ja kumarrus Akille, jälleen kerran oli mukava lukea tuota arvostelua. Time onkin yksi parhaimmista Faten levyistä ja se tosiaan ansaitsee korkean arvosanan, mutta itse saattaisin pudottaa puolikkaan pois, sillä kokonaisuuden kanssa mä oon aina hieman painiskellut Timen kanssa. Toki siinä on helvetin loistava aloitus, kolme Faten ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvaa kappaletta heti alkuun (joista Witches' Dance on itselleni se paras). Mutta sitten tulee The Mad Arab, joka ei hirveesti iske ja sitten ehkä levyn heikoin kappale My Demon, joka on todella omituinen, muistuttaa Spider's Lullabye- aikaa minulle. Ei todellakaan mikään täysin huono kappale, mutta ei mitenkään timanttinenkaan. Myöskin loppu on jotenkin tavallista linjaa heikohkompi, sillä Afterlife ja Castillo Del Mortes eivät itselleni kolise hirveän kovaa. Myös levyn saundeista voisin hieman valittaa, jotenkin jäädän paikoitellen vaisuhkoksi. Muuten on kyllä sellainen levy, että oikein heikoimpia hirvittää ja tuntemukseni voi noita erimielisyyksiä lukuunottamatta periaatteessa lukea tuosta Akin arvostelusta.

Mutta itselleni nousi kyllä Faten 90-luvun tuotoksista ykköseksi nyt toistaiseksi maanantaina hommaamani 9. Perkeles, kun on menoa ja meininkiä levyllä! Muihin 90-luvun Feitteihin verrattuna kaahaillaan paikottain selvällä ylinopeudella ja munakkaat saundit pistävät suun Hangon keksille. Ja kun kokonaisuuskin on lähes moitteeton, niin mitäs syytä on valittaa! Ehkä ainoana miinuksena pidän paikoittain esiintyviä konesaundeja, mutta eivät nekään kuuntelua heikennä loppupeleissä juuri ollenkaan. Parhaina kappaleina mainittakoon Buried Alive, Kiss The Demon, House On The Hill, Sold My Soul, Insane ja parhaimpana kaikista BURN IN HELL! Kyllä tämä varmaan ajan kanssa käy vähän tasaisempaa vääntöä Timen kanssa, mutta nyt kyllä toimii parhaiten 90-luvun tuotannosta.

Hammer · Post by **Hammer** » Sat Aug 27, 2005 11:50

Kaikin puolin erinomainen arvostelu Time-levystä, kiitokset Akimanille! Kyseinen levyhän on yksi kaikkien aikojen kovimmista ja ensimmäinen Mercyful Fate levy, jonka itse kävin kaupasta hakemassa. Siitä lähtien levyllä on ollut minulle erikoisasema, eikä mikään muu MF-levy ole sitä kyennyt syrjäyttämään, vaikka Don't Break The Oath onkin ajoittain päässyt lähelle. Kokonaisuuden ollessa niin vahva ja tunnelman suorastaan helvetillisen hieno on Time täydet viisi tähteään ansainnut. The Mad Arab on mielestäni ainoa kappale, joka sisältää vähän heikompiakin elementtejä. Koko muun levyn ollessa rautaa, ei Mad Arabin hetkittäinen mielenkiinnottomuus ole noussut ongelmaksi. Castillo Del Mortes ja Mirror ovat sen sijaan niitä "vain" hyviä biisejä, jotka eivät nouse mielestäni ihan levyn muiden biisien tasolle, mutta tunnelmallaan pitävät kuuntelijan tiukasti otteessaan. Time sisältää minun makuuni eniten Mercyful Faten tuotannon parhaita biisejä. Tuo Laten esille nostama My Demon on tavallaan erikoinen & siltikin vallan kiehtova biisi, enkä ymmärrä sen mollausta. Toisaalta kun sanoit sen tuovan mieleen Spider's Lullabye-ajan, niin itsehän olen kova hämähäkki-albumin ystävä. Afterlife on myöskin kova veto. Siinä biisissä on uskomattoman hienosti toteutettu rakenne, hidas balladinomainen osio räjähtää käyntiin erittäin tyylikkäästi ja kertosäe on aivan levyn parhaimmistoa. Aloituskolmikko on tosissaan murhaavan tehokas. Nightmare Be Thy Name siitä erottuu edukseen omalla kohdallani. Heti ensimmäinen riimi "Master...You Know I Never Pray" vetää väkisinkin ihon kananlihalle. Kyseisen biisin musiikkivideo on todella tutustumisen arvoinen, vaikka onkin pelkkä soittovideo. Kingin eleet ja ilmeet ovat katsomisen arvoisia, eläytyy kuin huippuluokan näyttelijä konsanaan. Joskus ehkä saadaan tuo video viralliselle DVD:llekin. Angel Of Light on enemmän sitä levyn nopeampaa hittimateriaalia, jos nyt koskaan Luciferista laulettaessa voidaan hiteistä puhua. Vaikka parempaa aloituskolmikkoa on lähes mahdoton löytää, nostaisin levyn parhaimmaksi biisiksi elämää suuremman Lady In Blackin. Tämä ei sitten ole se Uriah Heep-klassikko, jos joku niin intoutuu luulemaan. Lyriikat ovat mielestäni koko Faten tuotannon parhaimmistoa, kuten myöskin Kingin laulusuoritus. Siihen päälle vielä hienoa melodista kitarasoolon tynkää ja Time-levyn biiseille tyypillinen mustanpuhuva ja samalla koskettava tunnelma. Tästä ei biisi parane!

Soundit eivät Timellä välttämättä ole parhaat mahdolliset, mutten ole juuri asiaan kiinnittänyt sen paremmin huomiota biisimateriaalin ollessa täydellisyyttä lähentelevää. Kristallinkirkkaita soundeja en ainakaan levylle kaipaisi, koska ne saattaisivat hieman rikkoa sitä tietynlaista "saatanallista underground-tunnelmaa"!

Melkein sanoisin, että Kingin paras laulusuoritus on tällä Time-albumilla. Ääniskaalaa käytetään monipuolisesti ja minun mieleeni parhaiten ainakin Mercyn-albumeista. Ei mennä koko aikaa korkealta tai matalalta, vaan niiden sekoitus on onnistunut. Kingin ääni ei ole ihan uran parhaimmassa iskussa kuitenkaan, mutta onnistuu kuulostamaan siltä kuin olisi. Tätä levyä ei voi hehkuttaa koskaan tarpeeksi. Jos joku ei ole levyä vielä päässyt kuulemaan, niin äkkiä kauppaan. Jos Kingin laulama materiaali yleensä uppoaa edes jossain määrin ei tähän yksinkertaisesti voi pettyä, tai muuten on pakko olla korvissa vikaa!

"I Have Seen The Angel Of Light... Lucifer"

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Sun Aug 28, 2005 15:11

Itselleni Dont Break The Oath on yksi kaikkien aikojen hevijulkaisuista. Se on aikaansa nähden yksi perkeleimmistä tekeleistä. Levy omaa kauttaaltaan helvetillisen tunnelman ja on toiminut merkkiteoksena ja esikuvana niille, jotka vannovat sysimustan metallin nimeen.
Olkoonkin niin että vaikka Michael Dennerin vielä vaikuttaessa bändissä se oli "nykyistä" Mercyful Fatea parempi, en voi väheksyä uudempiakaan levyjä. Siinä missä Dead Again oli kauhuteemoiltaan hieman vaikeammin lähestyttävä levy, sukelsi suoraviivaisempi "9" syvälle elämänfilosofiin kysymyksiin. Kumpikin puolustaa asemaansa vanhojen levyjen rinnalla ja ainakin minulle jokainen Mercyful Faten tuotos on mestariteos. Jo lyriikoihin ja King Diamondin ideologiaan tutustuminen kannattaa.
Rakkaus Mercyful Fateen on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen toiseen Kuninkaan bändiin.

Hammer · Post by **Hammer** » Mon Aug 29, 2005 0:32

The Exorcist wrote:Rakkaus Mercyful Fateen on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen toiseen Kuninkaan bändiin.

Cheers, mate!
Pakko komppailla tuon väittämän suhteen. Tosin sekä King Diamond kuin Mercyful Fatekin kuuluvat itselläni ihan kolmen kovimman bändin joukkoon Maidenin ohella. Noiden kolmen suhteen sitten järjestys vaihtelee fiiliksen mukaan, mutta yleensä Kingin soolokama kolahtaa hieman Mercyful Fatea kovempaa. Don't Break The Oath kyllä on yksi kovimmista heavy levyistä kautta historian. Mielettömiä riffejä, mustia lyriikoita ja erinomainen biisimateriaali, ammattimaisista muusikoista ja elämää suuremmasta laulajasta puhumattakaan.

Varsinaisesti huonoa levyä MF ei ole mielestäni tehnyt, vaikka Into The Unknown onkin epätasaisuutensa takia vain kohtuullinen esitys. Kyllähän sieltäkin niitä huippuvetoja löytää, mutta myös vähän puolivillaisempaa kamaa. Oikeastaan kaikki muut bändin albumikokonaisuudet ovat joko hyviä tai loistavia. Time ja Don't Break The Oath omassa kastissaan muiden yläpuolella, kuten olen jo moneen otteeseen tässäkin topicissa kirjoittanut. In The Shadowsilta löytyy paljon suosikkibiisejäni, joten sekin sijoittunee varsin korkealle MF-lättyjen vertailussa. Melissa ja 9 eivät oikeastaan häviä In The Shadowsille yhtään, vaan ovat myös todella vahvoja esityksiä. Dead Again puolestaan kaikessa omituisuudessaan ja melankolisuudessaankin on kiehtova levy, vaikka se oli itselleni pitkään se vaikein bändin albumeista. Taas tätäkin kirjoittaessa huomaa, että on Mercyful Fate perkeleen tasokas bändi. Kuningaskamaa ovat koko uransa ajan vääntäneet, Into The Unknownin ajoittaisista ailahteluista huolimatta.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Mon Aug 29, 2005 14:57

Hammer wrote:
The Exorcist wrote:Rakkaus Mercyful Fateen on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen toiseen Kuninkaan bändiin.
Cheers, mate!
Pakko komppailla tuon väittämän suhteen. Tosin sekä King Diamond kuin Mercyful Fatekin kuuluvat itselläni ihan kolmen kovimman bändin joukkoon Maidenin ohella. Noiden kolmen suhteen sitten järjestys vaihtelee fiiliksen mukaan, mutta yleensä Kingin soolokama kolahtaa hieman Mercyful Fatea kovempaa. Don't Break The Oath kyllä on yksi kovimmista heavy levyistä kautta historian. Mielettömiä riffejä, mustia lyriikoita ja erinomainen biisimateriaali, ammattimaisista muusikoista ja elämää suuremmasta laulajasta puhumattakaan.

Varsinaisesti huonoa levyä MF ei ole mielestäni tehnyt, vaikka Into The Unknown onkin epätasaisuutensa takia vain kohtuullinen esitys. Kyllähän sieltäkin niitä huippuvetoja löytää, mutta myös vähän puolivillaisempaa kamaa. Oikeastaan kaikki muut bändin albumikokonaisuudet ovat joko hyviä tai loistavia. Time ja Don't Break The Oath omassa kastissaan muiden yläpuolella, kuten olen jo moneen otteeseen tässäkin topicissa kirjoittanut. In The Shadowsilta löytyy paljon suosikkibiisejäni, joten sekin sijoittunee varsin korkealle MF-lättyjen vertailussa. Melissa ja 9 eivät oikeastaan häviä In The Shadowsille yhtään, vaan ovat myös todella vahvoja esityksiä. Dead Again puolestaan kaikessa omituisuudessaan ja melankolisuudessaankin on kiehtova levy, vaikka se oli itselleni pitkään se vaikein bändin albumeista. Taas tätäkin kirjoittaessa huomaa, että on Mercyful Fate perkeleen tasokas bändi. Kuningaskamaa ovat koko uransa ajan vääntäneet, Into The Unknownin ajoittaisista ailahteluista huolimatta.

Tuomionvasara, totta turiset

Oikeastaan itselläni on justiinsa samanlaiset fiilikset koko Mercyful Faten tuotannon suhteen. Into The Unknown:illa on mahdottoman kovia ja helposti tarttuvia värssyjä, mutta osa kappaleista on heikkoja. Ne ovat ainoat suvannot koko bändin uralla.

Tuon Dead Againin kanssa väänsin kaksi vuotta, olin jopa hetken aikeissa myydä sen. Onneksi koin herätyksen, muutaman tuopin ja syysyön se vaati

Hammer · Post by **Hammer** » Mon Aug 29, 2005 19:07

The Exorcist wrote:Into The Unknown:illa on mahdottoman kovia ja helposti tarttuvia värssyjä, mutta osa kappaleista on heikkoja. Ne ovat ainoat suvannot koko bändin uralla.

Juurikin näin. Erityisesti Deadtime ei ole koskaan auennut minulle. Kingin humoristinen alkulaulanta jaksaa vielä hymyilyttää, mutta itse biisi on auttamattoman keskinkertainen. Listen To The Bell on toinen rimanalitus, pelkästään jo ärsyttävän kertosäkeensä johdosta. Fifteen Men (And A Bottle Of Rum) puolestaan on todellinen outolintu, joka lyriikalliselta anniltaan vaikuttaa mielenkiintoiselta, muttei oikein biisinä saa pidettyä mielenkiintoa yllä loppuun asti. Ettei menisi pelkäksi kritiikiksi, niin sisältäähän levy muutaman Kingin uran parhaimmistoon kuuluvan biisin kuten The Uninvated Guest ja Holy Water. Lucifer on tyylikäs intro, The Ghost Of Change ja Under The Spell ihan mukavasti rullaavaa hitintynkää, ja mallikasta tunnelmallista antia löytyy mm. biiseistä Into The Unknown ja Kutulu (The Mad Arab Part Two).

The Exorcist wrote:Tuon Dead Againin kanssa väänsin kaksi vuotta, olin jopa hetken aikeissa myydä sen. Onneksi koin herätyksen, muutaman tuopin ja syysyön se vaati

Dead Again on todellakin levy, johon on syvennyttyvä todellisella antaumuksella saadakseen siitä kaiken irti, ja useita kuunteluita se tuntui itsellänikin vaativan. Olen huomannut, että se on erityisen loistava levy vittuuntuneessa tai muuten masentuneessa mielentilassa. Syksyn pimeinä iltoina levy paljastaa parhaat puolensa. Itse annoin levylle useita mahdollisuuksia, koska sitä Diamondbangers-foorumilla kehuttiin välillä kovastikin. Kyllähän se sitten yhtäkkiä kolahtikin ja lujaa. Ettet olisi itsekin ollut Dead Againin hehkuttajien joukossa?

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Tue Aug 30, 2005 14:24

^Taisinpa vain olla

Musiikki on silkkaa parhautta syysiltaisin, silloin tulee koettua ne kaikista parhaimmat hetket.

Mielipiteesi Into The Unknownista osuu justiinsa nappiin. Ongelmallisen siitä tekee vielä se että The Uninvited Quest ja Holy Water ovat sellaisia biisejä jotka ovat loistavia mutta en ainakaan itse jaksa niitä hirveästi kuunnella. Alkuun tuli soitettua niitä varsin paljonkin (koska levyä kun kuuntelee niin niitä on pakko kuunnella kun ei sillä kovin montaa hyvää kipaletta ole) mutta en muista milloin olen viimeksi levyyn kajonnut. Varmaan ainoa Kingin levyistä joka ei aiheuta kestokuuntelua

Into The Unknown? Hyvä levy jossa huippubiisejä, mutta jota ei jaksa kuunnella. Kuulostaa jämäkältä

Late · Post by **Late** » Tue Aug 30, 2005 14:37

Taas voisi tässä puolustella tuota Into The Unknownia, koska meikäläiseen tuo kuitenkin iskee siinä missä muukin Mercyful Faten 90-luku. Itselleni kappaleet Deadtime ja Listen To The Bell maistuvat, vaikka Listen To The Bellin lopun toistelu ottaa vähän väliä päähän ja Deadtime voisi toimia nopeampana ja paremmin kirjoitetuilla/sovitetuilla lyriikoilla paljon paremmin. Kutulun alku vähän kangertelee, mutta sitten alkaa lopussa rullaamaan mukavasti. Eli itselleni levy on oikeastaan hyvin tasainen läpyskä, vaikkakin ehkä toisiksi huonoin levy Fatelta.

Oikeastaan itselleni se vähiten mieluisa Faten lätty on ensimmäisenä ostamani In The Shadows. En tiedä mikä siinä on, mutta se ei vaan kiehdo samalla tavalla kuin muut Faten lätyt. Levy sisältää hienoja raitoja kuten Egypt, Bell Witch, Shadows ja Is That You Melissa?, mutta jotenkin se keskiosa levystä on vähän keskinkertaista vääntelyä Fate-mittapuulla. Ei vaan kolise meikäläiseen niin helpolla, joten levyäkään ei usein jaksa laittaa soittimeen. Ei kuitenkaan mikään heikko lätty, mutta kun muita Fate-levyjä aloin kuuntelemaan, niin tämä levy tuntui enemmän tai vähemmän "viimeistelemättömämmältä". Syynä tosin voi olla sekin, että tämä on ns. reunionlätty ja bändi ei ollut vielä ihan siinä tulessa mikä sitten saavutettiin lopullisesti Timelle mentäessä.

Mä laitan tähän vielä listattuna tämänhetkisen ajattelukaavani Faten lätyistä keskenään, kun on nyt kaikki studioläpyskät hyllyssä. 9:llä on pieni noususuhdanne tällä hetkellä, joten se voi olla uutuudenintoa, mutta perkeleen kova lätty se kumminkin on

1.Melissa
2.Don't Break The Oath
3.9
4.Time
5.Dead Again
6.Into The Unknown
7.In The Shadows

Hammer · Post by **Hammer** » Tue Aug 30, 2005 17:44

Late wrote:Oikeastaan itselleni se vähiten mieluisa Faten lätty on ensimmäisenä ostamani In The Shadows. En tiedä mikä siinä on, mutta se ei vaan kiehdo samalla tavalla kuin muut Faten lätyt. Levy sisältää hienoja raitoja kuten Egypt, Bell Witch, Shadows ja Is That You Melissa?, mutta jotenkin se keskiosa levystä on vähän keskinkertaista vääntelyä Fate-mittapuulla. Ei vaan kolise meikäläiseen niin helpolla, joten levyäkään ei usein jaksa laittaa soittimeen. Ei kuitenkaan mikään heikko lätty, mutta kun muita Fate-levyjä aloin kuuntelemaan, niin tämä levy tuntui enemmän tai vähemmän "viimeistelemättömämmältä". Syynä tosin voi olla sekin, että tämä on ns. reunionlätty ja bändi ei ollut vielä ihan siinä tulessa mikä sitten saavutettiin lopullisesti Timelle mentäessä.

In The Shadows on mielestäni vallan mainio levy, vaikka sisältääkin muutamia vaikeammin omaksuttavia kappaleita. Thirteen Invitations onkin ainoa biisi, jolle en antaisi välttämättä hyvää arvosanaa. Ei se silti mikään totaalisen huonokaan ole, vaan ennemminkin harmittavan keskinkertainen. Tosin kohdassa jossa lauletaan "But first we must play a game, The game of souls" Kingi suorastaan hyökkää kuulijan korvaan kuulokkeiden kautta. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla meinasin melkein säikähtää.

The Old Oak ja Legend Of The Headless Rider levyn pidempinä biiseinä ovat mielestäni juuri sitä albumin vaikeampaa antia. Kauan sain itsekin kamppailla niiden kanssa, ennen kuin se punainen lanka alkoi löytymään. Esimerkiksi tuossa Headless Riderissa on paljon uskomattoman hienoja osuuksia, mutta osittain pituutensakin takia mukaan on mahtunut myös pienoisia suvantoja. Sama pätee pääosin myös The Old Oakiin. Kingin vokaalisuoritus edellä mainituissa eepoksissa on toki vertaansa vailla.
"It's Midnight, All Hallows Eve".

Nyt kun on nuo levyn hankalammat ainekset käsitelty, voin väittää loppulevyn olevan täyttä timanttia. Korostan vielä, että itselleni kolahtaa nykyisin tuo Legend Of The Headless Riderkin erittäin kovaa.

Egypt on paras mahdollinen aloittaja ja se onkin mielestäni yksi Mercyful Faten historian kiistatta parhaimmista biiseistä. Tunnelma on uskomaton koko biisin ajan ja Kingin huutaessa "I'm Burning Inside To Know.." on tajunnan välitön räjähtäminen aina lähellä. Riffit addiktoivat myös aikalailla Egyptin aikana ja Snowy Shaw paukuttaa rumpujaan asiaan kuuluvalla antaumuksella. The Bell Witch kuulostaa melkein valjulta verrattaessa Egyptiin, mutta hyvä biisihän sekin on.
"Good night John, see you in hell.." kohta sytyttää jokaisella kuuntelulla. Bell Witchista tulee King Diamondin soolobändin kaltainen konseptimaisuus mieleen, koska biisi on selvästi yksi kauhutarina. Laadukasta kitarointia tarjoillaan kyllä biisissä runsaasti. The Old Oakin pitäessä mystistä tunnelmaa yllä, päästään sen jälkeen jo levyn nimikkovetäisyn kimppuun. Shadows onkin yksi levyn ehdottomista helmistä. Lyriikat ovat mielestäni erityisen nerokkaat ja itse biisikin lunastaa paikkansa Mercyn parhaiden suoritusten sankassa joukossa. Tunnelma on tässäkin merkittävässä roolissa, kuten koko In The Shadows levyllä. Oikeastaan juuri tunnelmansa puolesta levy kuulostaa tosi yhtenäiseltä, minkä laskisinkin tässä tapauksessa suureksi vahvuudeksi. A Gruesome Time jatkaa yhtä korkealla tasolla kuin edeltäjänsä. Melkoisen aliarvostettu biisi, koska en ole vielä kenenkään muun tätä kuullut kehuvan. Rokahtavamman puoleista riffiäkin on mukana, vaikka biisi onkin pääpainoltaan synkemmän puoleista kamaa.

Room Of Golden Airin ollessa lyhyen puoleinen ja koskettava instrumentaali, joka johtaa Legend Of The Headless Rideriin, jää näiden kahden raidan jälkeen jäljelle vielä se kaikista tunnelmallisin anti. Loppuhuipennuksena tai ennemminkin loppufiilistelynä levyn päättää Is That You, Melissa. Tässä on biisi, joka lopullisesti johdatti minut Mercyful Faten pariin. Jatko-osa legendaariselle Melissa-biisillehän tämä on, eikä kalpene edeltäjänsä rinnalla yhtään. Itseasiassa minun mielestäni Is That You, Melissa on "ykkösosaa" parempi, ollen samalla yksi parhaista puoliballadeista (jos tuota termiä voi yleensäkään MF:n yhteydessä käyttää) mitä olen koskaan kuullut. Tunnetta on biisissä mukana ja Kingin laulusuoritus on ihailtavan antaumuksellinen. Parempaa lopetusta en osaisi levylle kuvitella. Omasta painoksestani löytyy vielä Return Of The Vampiresta tehty '93-vuoden versio, jossa siis Metallican Lars Ulrich paukuttelee rumpuja. Parempihan tämä uusittu versio on kaikin puolin kuin alkuperäinen, mutta ei Larsin rumputyöskentelyn ansiosta, vaan pikemminkin Kingin hallitumman laulusuorituksen ja soundien osalta.

In The Shadows on täynnä Mercyful Faten tavaramerkkejä, eli äärettömän kiehtovia riffejä. Selkeä muutos kahteen aiempaan bändin tuotokseen on avoimesti saatanallisten lyriikoiden puuttuminen/niukkuus. Kyllähän se sama pahuus sieltä löytyy, mutta taitavasti verhoiltuna runollisempaan muotoon. Löytyy niitä tarinabiisejäkin, joten viitteitä myös Kingin soolobändiin löytyy, vaikkei konseptia tai edes teema-albumia levystä ollakaan kyhätty. Riffeistä ja tietystä suoraviivaisuudesta tämän tunnistaa kuitenkin Mercyful Fateksi. Tietynlainen progemaisuus ja kokeilut paistavat noista muutamasta pidemmästä biisistä läpi, mutta muuten sanoisin levyn olevan helposti omaksuttavaa materiaalia täynnä. Erityisesti haluan korostaa, että tämä on nimenomaan tunnelmansa kautta elävä kokonaisuus. In The Shadows on mielestäni levy, johon on pakko keskittyä kunnolla, sillä taustamusiikkina kuunneltuna se ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. Myös lyriikoiden tutkimista suosittelen, koska ne ovat puhdasta neroutta. Diamond osaa tuon sanoituspuolen niin hyvin, että lyriikallisen annin ruostumisesta ei tule koskaan olemaan pelkoa.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Tue Aug 30, 2005 18:22

^Pakko komppailla HelvetinLekaa tuon In The Shadowsin kanssa, joka ei ihan vedä vertoja loistavalle Timelle mutta on selvästi Into The Unknownia parempi.
Levy on kohtuullisen vaikeasti avautuva, toki Shadows, Egypt, Is that you melissa? ja The Bell Witch osuvat heti, mutta muutaman kuuntelu kerran jälkeen A Gruesome Time ja The Legend Of The Headless rider toimivat myös. Jälkimmäinen on vaikeasti omaksuttava riffihelvetti mutta yksi palkitsevimpia biisejä. Ainoat hieman heikommat vedot ovat Old Oak ja Thirteen invitations mutta ne sopivat kuitenkin levylle ja täyttävät paikkansa.
A Gruesome Time sisältää yhden levyn parhaimmista kertosäkeistä.

On mielestäni suuri harmi että Mike Denner keskittyi levykauppaansa ja jätti Mercyful Faten kanssa leikin sikseen. Hän muodosti niin Andy La Rocquen kuin Hank Shermannin kanssa loistavat kitaraduot ja täydensi melodisen viekkaalla kirjoitustyylillään King Diamondia ja apureita levyltä toiselle. Ei Mike Wead kuitenkaan huono saappaitten täyttäjä ole ollut.