Mercyful Fate

[Hammer]

^^Kyllä se "vanhakin" näyttää vielä vertyvän moshailemaan ja onhan Melissa sellaista riffien voittokulkua ettei mikään ihme. Black Funeral on kyllä järisyttävän kova biisi ja levyn parhaimmistoa.

Latelta jälleen hyvää tekstiä, vaikka olen joistain kohdista eri mieltä. Mielestäni Don't Break The Oathilta ja Timeltä ei niitä väliinputoajia löydy. Tosin The Mad Arab on aika lailla siinä rajalla, koska on pidemmän päälle hieman tylsempi biisi verrattuna muihin Time lätyn biiseihin. Jäin myös ihmettelemään, että miksi levyjen parhaiden raitojen kohdalta puuttuivat sellaiset helmet kuin Welcome Princes's Of Hell ja Lady In Black. Edellä mainitut ovat omissa kirjoissani about Top-10 Mercyful Fate biisejä. Noh, mielipiteitähän on monia.

[Late]

^^Kyllä se "vanhakin" näyttää vielä vertyvän moshailemaan ja onhan Melissa sellaista riffien voittokulkua ettei mikään ihme. Black Funeral on kyllä järisyttävän kova biisi ja levyn parhaimmistoa.

Latelta jälleen hyvää tekstiä, vaikka olen joistain kohdista eri mieltä. Mielestäni Don't Break The Oathilta ja Timeltä ei niitä väliinputoajia löydy. Tosin The Mad Arab on aika lailla siinä rajalla, koska on pidemmän päälle hieman tylsempi biisi verrattuna muihin Time lätyn biiseihin. Jäin myös ihmettelemään, että miksi levyjen parhaiden raitojen kohdalta puuttuivat sellaiset helmet kuin Welcome Princes's Of Hell ja Lady In Black. Edellä mainitut ovat omissa kirjoissani about Top-10 Mercyful Fate biisejä. Noh, mielipiteitähän on monia.

Kiitokset taas kehuista, näitä arvosteluja tekee aina mielellään. Kommentoidaanpa noita kahta raitaa. Time on ollut minulla vasta reilun kuukauden ja siinä lopussa olevat kappaleet eivät ole vielä täysin iskeneet, Lady In Black mukaanlukien. Pitänee taas kuunnella sekin lätty lävitse. Princes Of Hell on ehkä vähän väärässä paikassa, kahden loistavan kappaleen välissä, joten siitä syystä se ei ole ihan vielä päässyt näyttämään kynsiään, hyvä raita silti. Väliinputoajalla voidaan tarkoittaa aika monta asiaa, tiedäthän. Eli ei sillä Oathilla ole mitään fillereitä, mutta verrattuna esim. Melissaan on pari sellaista raitaa, jotka voisivat iskeä vielä vähän kovempaa, näitä ovat mm. Night Of The Unborn ja samoin tuo Princes Of Hell. Hyviä raitoja, mutta eivät loisteliaita. Makuasioita nämäkin, kuten sanoit.

Black Funeralista olen samaa mieltä, pelottava tunnelma ja kunnon rynttäys kahdessa ja puolessa minuutissa. Lyriikat tosin tuovat aina välillä hymyn suuhun, meikäläisen on vähän vaikea ottaa niitä tosissaan. Melissan parhaimmistoa joka tapauksessa.

[Maso]

^^Kyllä se "vanhakin" näyttää vielä vertyvän moshailemaan ja onhan Melissa sellaista riffien voittokulkua ettei mikään ihme. Black Funeral on kyllä järisyttävän kova biisi ja levyn parhaimmistoa.

Juu ja olisit nähnyt nyt soivan levyn vaikutuksen. Taas muistellaan vanhoja mutta nyt CD-muodossa vihdoinkin eli Sodom pauhaa täällä kohtuu kovaa nyt. Ja levy on tietenkin Agent Orange. Thrash metal rules tai jotain

[Hammer]

^^Kyllä se "vanhakin" näyttää vielä vertyvän moshailemaan ja onhan Melissa sellaista riffien voittokulkua ettei mikään ihme. Black Funeral on kyllä järisyttävän kova biisi ja levyn parhaimmistoa.

Juu ja olisit nähnyt nyt soivan levyn vaikutuksen. Taas muistellaan vanhoja mutta nyt CD-muodossa vihdoinkin eli Sodom pauhaa täällä kohtuu kovaa nyt. Ja levy on tietenkin Agent Orange. Thrash metal rules tai jotain

Oikea meininki

Off-topic: Itselläni on Sodomiin tutustuminen vielä aika alkutekijöissään, mutta ainakin kyseinen Agent Orange löytää tiensä levyhyllyyn tulevaisuudessa.

[poolrules]

^^Kyllä se "vanhakin" näyttää vielä vertyvän moshailemaan ja onhan Melissa sellaista riffien voittokulkua ettei mikään ihme. Black Funeral on kyllä järisyttävän kova biisi ja levyn parhaimmistoa.

Juu ja olisit nähnyt nyt soivan levyn vaikutuksen. Taas muistellaan vanhoja mutta nyt CD-muodossa vihdoinkin eli Sodom pauhaa täällä kohtuu kovaa nyt. Ja levy on tietenkin Agent Orange. Thrash metal rules tai jotain

Jatketaan oftopicia, eli sama levy pauhaa nyt täälläkin, ja on kyllä kunnon jytinää :mosh:

np: Sodom - Ausgebombt

[KuulaMake]

Kumma juttu kun pidän King Diamondista kuin hullu puurosta mutta Mercyful Fate ei sitte meinaa iskeä millään, Don't Break The Oathin ja 9:n olen kuullut ja jotenki tylsähköä menoa. KD:sta tämä eroaa tunnelmallaan joka ei kyllä yllä läheskään samalle tasolle ku KD:ssa ja MF:n riffit on mieletäni enemmän rokahtavampia ku KD:lla ja sepäs ei oikeen minun makuun niin sovi. Mutta eipä siinä, gypsy ja the oath on toki ihan kelpo biisejä.

[Hammer]

Kumma juttu kun pidän King Diamondista kuin hullu puurosta mutta Mercyful Fate ei sitte meinaa iskeä millään, Don't Break The Oathin ja 9:n olen kuullut ja jotenki tylsähköä menoa. KD:sta tämä eroaa tunnelmallaan joka ei kyllä yllä läheskään samalle tasolle ku KD:ssa ja MF:n riffit on mieletäni enemmän rokahtavampia ku KD:lla ja sepäs ei oikeen minun makuun niin sovi. Mutta eipä siinä, gypsy ja the oath on toki ihan kelpo biisejä.

Onhan näillä kahdella bändillä tiettyjä eroja. Aluksi Mercyful Fate ei päässyt minunkaan listoillani lähellekään KD:n soolokamaa, mutta aukeni toki myöhemmin, kun sitä enemmän kuuntelin. Nykyään molemmat iskevät lähes yhtä kovaa, vaikka King Diamond on edelleenkin näistä kahdesta se numero yksi. Otapa MF:n Time kuunteluun seuraavaksi, väitän että tunnelma on uskomaton kyseisellä lätyllä. Ai niin, Don't Break The Oath ja 9 ovat erinomaisia levyjä, ei tylsyydestä tietoakaan!

[Late]

Mullekin Mercyful Fate oli jonkin aikaa se vähäisempi bändi, joka ei kyllä silloin joskus kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Kingin soolokama. Mutta ajan ja hommattujen levyjen kautta homma alkoi maistumaan helvetin hyvältä ja nyt Kingin soolokama on vain hitusen parempaa kuin Fate. Tällä hetkellä on jotenkin suurempi himo kuunnella Fatea ja täydentää Fate-kokoelmaa enemmin kuin Kingiä, Into The Unknown on seuraavana kiikarissa, varmaan tässä parin viikon sisällä sen hommaan, riippuu täysin rahatilanteesta...

[Late]

Nyt vois bunpata tätä lankaa ylös, kun tuli tossa viikonloppuna hommatua toi Into The Unknown, joka ei ole toistaiseksi iskenyt muiden levyjen tyyliin. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa tästä tulee hieman parempi, kuten näiden uudempien Fate-levyjen on tapana tehdä. Pari filleriä(Kutulua en esim. ymmärrä lainkaan, pitikö tehdä niin paljon Mad Arabia muistuttava raita?) hieman omituisempia kohtia (niin soitannollisesti kuin vokaalimelodioissa) ja lievästi tasapaksuhko fiilis. Hyvä levy kuitenkin kyseessä, sillä onhan niitä erinomaisiakin kappaleita, kuten nyt Uninvited Guest, Ghost Of Change ja Holy Water. Luulen, että tästä tulee ajan kanssa parempi levy, mutta toistaiseksi heikoin Fate, minkä olen kuullut, ollen silti kova levy.

[Hammer]

Nyt vois bunpata tätä lankaa ylös, kun tuli tossa viikonloppuna hommatua toi Into The Unknown, joka ei ole toistaiseksi iskenyt muiden levyjen tyyliin. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa tästä tulee hieman parempi, kuten näiden uudempien Fate-levyjen on tapana tehdä. Pari filleriä(Kutulua en esim. ymmärrä lainkaan, pitikö tehdä niin paljon Mad Arabia muistuttava raita?) hieman omituisempia kohtia (niin soitannollisesti kuin vokaalimelodioissa) ja lievästi tasapaksuhko fiilis. Hyvä levy kuitenkin kyseessä, sillä onhan niitä erinomaisiakin kappaleita, kuten nyt Uninvited Guest, Ghost Of Change ja Holy Water. Luulen, että tästä tulee ajan kanssa parempi levy, mutta toistaiseksi heikoin Fate, minkä olen kuullut, ollen silti kova levy.

Aika pitkälti komppailen, sillä Into The Unknown on meikäläisen listoilla myös ehkä se heikoin Faten levy. Heikkoa levyä MF ei ole tehnyt, mutta Into The Unknown on sanotaanko "vähiten loistava". Muutamia fillereitä mahtuu joukkoon hieman laskemaan fiilistä, mutta taatut hittivedot pelastavat tilanteen. Etenkin tuo mainitsemasi kolmikko Uninvated Guest, Holy water ja Ghost Of Change on takuuvarmaa moshailu & kylmät väreet kamaa. Nimikkobiisi on myös kaikessa sekavuudessaankin mainio esitys. Deadtime ei putoa meikäläiselle sekä raidat numerot 4 & 5 ovat vain kohtuullista peruskauraa. Under The Spell on musiikillisesti aika "happy happy-kamaa", mutta ihan jees veto. Kutulusta tykkään osittain aika paljonkin, koska mielestäni se on parempi kuin Mad Arab sekä sisältää muutamia mahtavia fiilistelyhetkiä. Mad Arab ei ole tosin koskaan kunnolla auennut minulle ja on aina jäänyt Timen heikoimmaksi esitykseksi. Täytyy vielä korostaa, että Time on mielestäni MF:n kovin kiekko, joten sen heikoin biisikään ei ole huono.

Kunhan saan oman Into The Unknown levyni takaisin lainasta kaverilta, otan sen jälleen kuunteluun. Mercyful Fate on "heikoimmillaankin" helvetin hyvää musiikkia.

[Late]

Aika pitkälti komppailen, sillä Into The Unknown on meikäläisen listoilla myös ehkä se heikoin Faten levy. Heikkoa levyä MF ei ole tehnyt, mutta Into The Unknown on sanotaanko "vähiten loistava". Muutamia fillereitä mahtuu joukkoon hieman laskemaan fiilistä, mutta taatut hittivedot pelastavat tilanteen. Etenkin tuo mainitsemasi kolmikko Uninvated Guest, Holy water ja Ghost Of Change on takuuvarmaa moshailu & kylmät väreet kamaa. Nimikkobiisi on myös kaikessa sekavuudessaankin mainio esitys. Deadtime ei putoa meikäläiselle sekä raidat numerot 4 & 5 ovat vain kohtuullista peruskauraa. Under The Spell on musiikillisesti aika "happy happy-kamaa", mutta ihan jees veto. Kutulusta tykkään osittain aika paljonkin, koska mielestäni se on parempi kuin Mad Arab sekä sisältää muutamia mahtavia fiilistelyhetkiä. Mad Arab ei ole tosin koskaan kunnolla auennut minulle ja on aina jäänyt Timen heikoimmaksi esitykseksi. Täytyy vielä korostaa, että Time on mielestäni MF:n kovin kiekko, joten sen heikoin biisikään ei ole huono.

Kunhan saan oman Into The Unknown levyni takaisin lainasta kaverilta, otan sen jälleen kuunteluun. Mercyful Fate on "heikoimmillaankin" helvetin hyvää musiikkia.

Tosiaankin, pari filleriä löytyy kasasta. Deadtime on todellakin aikas outo veto, mutta esim. kappale Fifteen Men (And A Bottle Of Rum) iskee kanssa aikas kovasti, mikä sulla näytti olevan "fillerijoukossa". Se on oudolla tavallaan mielenkiintoisa kappale mielestäni. Kutulussa häiritsi eniten just se ensi vaikutelma, että "taas tää intro!". Ei Mad Arabkaan mikään paska raita ole, ihan okei, mutta olis saanut olla hieman erilaisempi intro. Kyllä se kappale tais loppupuolella parantua, mutta esim. se alun vokalisointi on vähän outoa. Nimikappaleesta jäi jotain positiivista mieleen, mutta ei parin kuuntelukerran perusteella oo ihan täysin mieleen jäänyt. Listen To The Bell oli hieno veto kanssa, Under The Spellista en muista juur mitään. Vähän liikaa samankaltaisia kappaleita, jotka eivät jää mieleen niin helposti. Mutta kyllä tää on hyvä levy, tiätty. Mercyful Fate ei osaa tehä paskaa levyä, ainakaan oman kuunteluni perusteella...

[Sugar Daddy]

Tuossa kun olin ostamassa Ragen Trapped!-levyä niin kattelin, että minkä voisin ottaa siihen kylkiäiseksi, jotta saisin leiman mun Levykauppa Äx "...ostaessasi 17 euron edestä tuotteita, saat leiman. Kun keräät 10 leimaa, saat yhden levyn ilmaiseksi..." -korttiin. Kattelin siinä hieman levyjä ja bongasin hyllystä Mercyful Faten Melissan. Olin aiemmin kuullut Fatelta vain yhden biisin (Melissa), jota pidin ihan pirun hyvänä biisinä.

No, päätin sitten ottaa Melissan mukaani ja bang!! Vittu mikä levy, täynnä huippuriffittelyä, Kingin loistavaa vokalisointia ja asennetta. Kaikki biisit täydellisiä sävellyksiä, ei uskoisi, että tämä on bändin debyyttilevy. Jotain se kertoo tämän levyn tasosta, että tällä hetkellä pidän tuota nimikappaletta tämän levyn heikoimpana. Loistava biisi, mutta joutunut vieläkin loistavampien biisien joukkoon. Helvetin kovatasoinen kiekko, suosittelen kympillä.

[Hammer]

Jatketaan tätä Fate jutustelua siihen kuuluvaan topiciin, oli vajonnutkin liian alas jo tämä MF-keskustelu.

Jees, samoja vaivoja mullakin on levyn kanssa. Alku on loistava, mutta loppua kohden tulee vähän puuduttavampaa kamaa, ehkä just ton synkkyyden takia ja myös sen takia, että kappaleet tuntuvat hirveän pitkältä. Nimikkokappaleesta en niin hirmuisesti välitä, hienoja kohtia löytyy (varsinkin se I see an orchestra-kohta on mielenkiintoinen lyriikkakikkailu), mutta sitten löytyy myös heikompia kohtia (kappaleen kertsi) ja sitten kappaleen kulku on hieman vaivalloinen. Levyn parhaita on midtempo-biisit, kuten Torture, Banshee ja Crossroads (joka onkin se paras).

Dead Again onkin Faten "virallinen synkistelylevy". Oikein kovassa vitutuksessa laitan soittimeen joko jotain hieman rankempaa (Deathia, Sepulturaa..) tai synkistelen juuri Dead Againin tahtiin. The Nightin musavideo on tutustumisen arvoinen, jos et ole sitä nähnyt ja biisinäkin kyseinen The Night on levyn parhaimmistoa pelkästään nerokkaiden lyriikoidensa ansiosta. Since Forever ja Torture (1629) ovat niitä biisejä joista en ole oikein koskaan saanut kaikkea irti, mutta toimivat silti varsin hienosti. Banshee ja Crossroads ovat kyllä levyn parhaimmistoa, pakko on komppailla tuossa kohtaa. Fear on levyn aliarvostetuin veto, koska harvemmin sitä kukaan nostaa esiin. Olenkohan itse tuon biisin ainoa fani? Sucking Your Bloodin ja Lady Who Criesin riffityöskentely on merkillepantavaa, etenkin ensin mainitun riffit ovat jotain uskomattoman hienoa. Itse nimibiisi tosiaan sisältää paljon hyvää, mutta myös heikkoja kohtia siitä löytyy. Orkesteri-kohta on jo niin sekopäinen, että siitä ei voi olla pitämättä. Mitäköhän aineita King oli ottanut tuota kirjoittaessaan?:D

The Bell Witch kannattaa hommata, onhan se ainoa levy, jolta löytyy Mercyful Faten livesoitantaa (tai no, The Beginningillä on jotain BBC-studioliveä). Mun mielestä kaikki liveversiot osuu nappiin ja soitto on energistä. Harmittaa vain sen levyn lyhyys, kyllä sen koko keikankin mielellään kuuntelisi, mutta hyvä näinkin. Bell Witch ja Is That You, Melissa lienevät sulle tuttua kauraa muutenkin, joten niissä ei oo mitään uutta. Kyllä sä varmasti nautit tästä Fate-fanina, joten hommaa ihmeessä, hinnasta toki riippuen (ite maksoin 9,95 tästä ja sain kyllä rahoilleni vastitnetta).

Nyt sitten puuttuu kokoelmasta enää 9, The Beginning ja Return Of The Vampire, mutta nyt jatkossa meikäläinen syventyy enemmän Kingin soolokamaan (väliltä The Graveyard-Abigail II)

Bell Witch ja Is That You Melissa? ovat todellakin jo tuttua kauraa, joten niiden perusteella en tuota EP:tä hankkisi, vaikka hienoja biisejä ovatkin, etenkin Is That You Melissa? joka on vähintäänkin kymmenen kovimman MF biisin joukossa ja yksi KD:n parhaita laulusuorituksia ever! Noiden liveversioiden takia levy on siis pakko-ostos, täytyi vaan varmistaa ettei ole mitään tusina-livetaltiointeja huonoilla soundeilla tms. MF:n livesoitantaa on vaikea mistään löytää, mutta onneksi mahdollinen Mercyful Faten livetaltiointeja sisältävä DVD tulee ulos toivon mukaan jo tänä vuonna tai edes viimeistään ensi vuonna. The Beginning ja Return Of The Vampire puuttuvat myös itseltäni, tuon Bell Witch EP:n ohella. 9 on 90-luvun Mercyful Fatea saatanallisimmillaan ja huippulevy onkin, hanki ihmeessä jos jossain eteen osuu.

Sugar Daddy: Alat pääsemään asian ytimeen MF:n suhteen. Hankipa seuraavaksi vaikka Don't Break The Oath tai Time, luulisin että potkii vieläkin kovempaa kuin Melissa!

[Late]

^Mitä vielä, Melissaa parempaa lättyä Fate ei olekaan tehnyt . Tämähän on minun mielipiteeni, mielestäni millään levyllä ei oo samanlaista fiilistä, kuin Melissalla. Siinä jos missä tulee Horna väkisinkin mieleen, jopa tunnelmaltaan.

Mutta tuosta Dead Againista...sitä tosiaankin pitäis vähän enempi vielä kuunnella, että pääsisi täysin sinuiksi sen kanssa, nyt oon kuunnellut sen vasta pari kertaa kokonaan lävitte. Olen kyllä aika lailla samoilla linjoilla Hammerin kanssa noista kappaleista, paitti nyt ehkä Torturea ja Fearia lukuunottamatta. Fear kun ei itsessäni mitään suurempia tunteita herättynyt, on nyt sellainen keskitason veto, muttei kuitenkaan heikoin veto levyllä. Ehkäpä Mandrake on se heikoin, siinä ei oikein tapahdu mitään, nimikkobiisi on kuitenkin mielenkiintoinen kappale, vaikka välillä ontuu, mutta koko ajan jotain tapahtuu. Since Forever on ihan hieno balladi, mutta ei mitenkään loistava kappale (siinä on myös pikkuisen Sleepless Nightsin yhtä riffiä(I can not sleep at nights-riffi) lainattu yhdessä kohtaa), samoin myös kappaleet The Lady Who Cries ja Sucking Your Blood, nekin kokevat saman kohtalon. Parhaimmat biisit tossa jo edellä mainitsinkin...Laitetaan nyt vielä järkkään nää Faten studiolevyt, painottaen sitä, että mikään ei ole pettymys, kovaa kamaa kaikki

1.Melissa
2.Don't Break The Oath
3.Time
4.Into The Unknown (tää on iskenyt viime kerrasta aika lailla)
5.In The Shadows
6.Dead Again

Tosta vanhemmasta kamasta pidän siis aika kirkkaasti enemmän, mutta nämä uudemmatkin ovat pirun loistavia, varsinkin Time. 9:n ostan sitten varmaan samaan aikaan, kuin vimpan Kingin levyn, tulee tyylikäs kokoelmanpäätös siinä samalla (saattaa tosin olla, etten pysty niin kauaa odottamaan, eli voin ostaa aikaisemminkin jo).

Bell Witch kannattaa tosiaan hommata, itse pidin sitä tuurina, että löysin sen, koska luulin sen olleen kauan sitten out of print, kun kuitenkin oli limited edition vuodelta 1994. Mutta kyllä se kannattaa hommata, liveversiot ovat hienoja tolla levyllä, kuten jo tulikin sanottua. Saundit ovat sellaisia Time/In The Shadows-tyylisiä, onhan miksaajina kuitenkin King ja Tim Kimsey, jotka noilla levyillä lähinnä miksauksessa vaikuttivatkin...

[Hammer]

^Mitä vielä, Melissaa parempaa lättyä Fate ei olekaan tehnyt . Tämähän on minun mielipiteeni, mielestäni millään levyllä ei oo samanlaista fiilistä, kuin Melissalla. Siinä jos missä tulee Horna väkisinkin mieleen, jopa tunnelmaltaan.

On Melissa kova kiekko ja debyytiksi vallan mainio, mutta silti siltä puuttuu jotain minkä takia se ei nouse omalla listallani esimerkiksi Timen ja Don't Break The Oathin tasolle. Satan's Fall on varsin hieno ja ikimuistoinen biisi, mutta pituudellaan tekee levyn kuuntelun vähän vaativammaksi. Tuohon biisiin kun pitää aina keskittyä se 100%:a saadakseen siitä kaiken irti, ei toimi kunnolla ns. taustamusana. Toisaalta sama juttu on myös Dead Againin nimibiisin kanssa, eli hieman hankaloittaa kuuntelua, mutta niinhän se monesti tuppaa olemaan näiden pitkien spektaakkeli-biisien kanssa. At The Sound Of The Demon Bell on Melissa-levyltä se biisi, joka ei ole oikein vieläkään auennut meikäläiselle. Kuusi hyvää/erinomaista biisiä ja yksi kohtalainen, näin tiivistäisin Melissan pikaisesti. Don't Break The Oathilla sen sijaan onkin 9 raitaa, jotka ovat kaikki kuningaskamaa. Time puolestaan sisältää useita koko MF:n uran parhaita biisejä, vaikka muutama keskinkertainenkin veto joukosta löytyy.

Ehkäpä Mandrake on se heikoin, siinä ei oikein tapahdu mitään.

Mandrake on heikoin lenkki ihan selkeästi. Puuduttavaa tuubaa, joka ei ota auetakseen. Sanoisin että yksi Mercyful Faten tuotannon surkeimmista biiseistä. Lyriikatkin tuntuvat jotenkin omituisilta, eikös siinä lauleta jostain myrkyllisestä kasvista?:roll:

Itse voisin myös laittaa MF:n studiolevyt jonkinnäköisen rankingiin. Aika vaikea tehtävä, koska kaikki ovat jumalattoman kovaa kamaa. Toisista pidän vain vähän enemmän kuin toisista. Into The Unknown on ainut MF-levy, joka ei saisi minulta kiitettävää arvosanaa, muttei sekään huono lätty ole. Tällä hetkellä järjestys voisi olla vaikkapa:

1.Time
2.Don't Break The Oath
3.In The Shadows
4.9
5.Dead Again
6.Melissa
7.Into The Unknown

Bell Witch kannattaa tosiaan hommata, itse pidin sitä tuurina, että löysin sen, koska luulin sen olleen kauan sitten out of print, kun kuitenkin oli limited edition vuodelta 1994. Mutta kyllä se kannattaa hommata, liveversiot ovat hienoja tolla levyllä, kuten jo tulikin sanottua. Saundit ovat sellaisia Time/In The Shadows-tyylisiä, onhan miksaajina kuitenkin King ja Tim Kimsey, jotka noilla levyillä lähinnä miksauksessa vaikuttivatkin...

Free Record Shopissa olen tuota Bell Witchiä nähnyt myytävän todellisella kiskurihinnalla. Taisi olla jotain 20:n euron luokkaa. Kunhan jostain löydän alle 15 eurolla, on tuo hankittava. Voi tosin olla että sorrun tilaamaan netistä, koska CDON:ssa taisi olla melkoisen edullisesti. Timen & In The Shadowsin saundit olen todennut hyviksi, joten ei löydy niistäkään valittamista.

[Late]

^Olemme jo muistaakseni jutteleet tosta Oathista, mutta vaikka levy on kasvanut mussa enemmän, niin silti pidän Melissaa parempana, se on vaan se yhtenäinen fiilis ja teema siinä mukana. Kyllä samaa teemaa on myös Oathilla, muttei niin tiiviisti. Se ehkä vähentää sitä innostusta siinä. Mutta tolkuttoman kova levy siinäkin, A Dangerous Meeting, Nightmare, The Oath, Gypsy ja tietty Come To The Sabbath, muita tietenkään unohtamatta...ei kovin moni levy pistä tuollaista levyä kampoihin. Kyllä ymmärrän kuitenkin, miksei se ole niin paljoa kaikkien mieleen, ei siinä mitään. Näitä nämä makuasiat teettävät...

Mandrake eli tosiaankin alruuna suomennettuna. Alruuna-kasvi sisältää monia taikauskoja kuitenkin, en niistä niin paljoa tiedä, mutta jotenkin viittaa sen kyyneleihin...pitäis varmaan guuglettaa noita tietoja esiin...

Mä olisin ehkä ostanut The Bell Witchin jopa kahdellakympillä, koska tosiaankin luulin sen olevan paljon harvinaisempi kuin mitä se todellisuudessa on. Noh, kannattaa se joka tapauksessa hommata, Faten levyjä ei voi olla liikaa kuitenkaan

[Hammer]

^Olemme jo muistaakseni jutteleet tosta Oathista, mutta vaikka levy on kasvanut mussa enemmän, niin silti pidän Melissaa parempana, se on vaan se yhtenäinen fiilis ja teema siinä mukana. Kyllä samaa teemaa on myös Oathilla, muttei niin tiiviisti. Se ehkä vähentää sitä innostusta siinä. Mutta tolkuttoman kova levy siinäkin, A Dangerous Meeting, Nightmare, The Oath, Gypsy ja tietty Come To The Sabbath, muita tietenkään unohtamatta...ei kovin moni levy pistä tuollaista levyä kampoihin. Kyllä ymmärrän kuitenkin, miksei se ole niin paljoa kaikkien mieleen, ei siinä mitään. Näitä nämä makuasiat teettävät...

Itse olen puolestaan hieman kyllästynyt Melissaan, tiedä sitten johtuuko liiasta puhkisoittamisesta. Sen takia on vajonnut noinkin alas tuolla omassa MF-levyrankingissäni. Korostan kuitenkin, että fiiliksen mukaan lähes kaikki bändin levyt voivat nousta ihan omaan Top-3:seen asti. Riippuu pitkälti siitä, millaista Mercyful Fatea haluan milloinkin kuunnella. Don't Break The Oathin riffit ovat omalla sarallaan legendaarisia, Melissan avoimen saatanallinen tunnelma, Dead Againin synkkyys & melankolisuus, Timen tunnelma yhdistettynä parhaaseen biisimateriaaliin, In The Shadowsilla Kingin hieman tavallisesta poikkeava laulanta (laulaa enemmän myös matalammalta rekisteriltä kuin normaalisti ja käyttää falsettilauluaan nerokkaasti oikeissa paikoissa), Into The Unknownin hittipotentiaalia sisältävät biisit ja 9:n satanisti-meininki. Kaikissa MF:n levyissä on siis omat vahvuutensa. Nostin joka levyltä esiin vain jonkun pääpiirteen, toki esim. riffit ovat kovia muillakin kuin DBTO:lla ja saatanallista tunnelmaa löytää jossain määrin kaikilta levyiltä. Melissan riffittely on siis esimerkkinä samaa tasoa kuin Don't Break The Oathilla, mutta DBTO vie voiton mielestäni parempien biisien ansiosta.

[Brain Damage]

Itse latasin netistä Mercyful Faten Melissan ja Don't Break The Oathin ja on muuten todella kovaa kamaa. King Diamond on loistava solisti ja yhtye soittaa hyvin yhteen. Varsinkin biisit Curse Of The Pharaos, Into The Coven, Black Funeral ja A Dangerous Meeting ovat hyviä. Kyllä nyt menee Mercyful Fate hankintalistalle ja nopeasti.

[Hammer]

Itse latasin netistä Mercyful Faten Melissan ja Don't Break The Oathin ja on muuten todella kovaa kamaa. King Diamond on loistava solisti ja yhtye soittaa hyvin yhteen. Varsinkin biisit Curse Of The Pharaos, Into The Coven, Black Funeral ja A Dangerous Meeting ovat hyviä. Kyllä nyt menee Mercyful Fate hankintalistalle ja nopeasti.

Jos King Diamondilta kysyttäisiin sama kysymys kuin Harrisilta allekirjoituksessasi, niin tulisi hieman päinvastainen vastaus (mielenkiintoinen vertaus, sillä meikäläisen suurimmat idolit ovat juuri King Diamond ja Steve Harris..) MF:n musiikki tosiaan on niin hyvää, että kun siihen on kerran jäänyt koukkuun, ei paluuta ole. Eli kiireesti levykauppaan hankkimaan Mercyful Fatea hyllyt täyteen!

[Late]

Brain damage tosiaan teki hienon valinnan noilla lätyillä, noi kun kuitenkin on ne Faten ehkä kovimmat lätyt. Noilla levyillä se yhteissoitto oli todella saumatonta ja toisenlaista samankaltaista bändiä ei periaatteessa ole kuin Fate noilta ajoilta, mitenkään nyt uudempaa Fatea väheksymättä, nekin ovat mestariteoksia, mutta noissa kahdessa ekassa oli sitä fiilistä hieman enemmän. Molemmat ajathan ovat pirun kovia. Hommaa noi kaksi levyä ekaksi ja sitten aloitat vaikka Timesta uusimpien sarjan, niin etköhän ole lopullisesti koukussa sekä vanhaan että uuteen Fateen

EDIT: Niin, ja melkein unotui: Äläkä unohda Kingin soolokamaa! Siitä sitten enemmän tossa toisessa topiksissa

[Hammer]

Otin tänään pitkästä aikaa mielestäni heikoimman Mercyful Fate albumin Into The Unknownin kuunteluun ja ajattelin samassa kirjoittaa siitä pienen arvostelun. Tuo levy kun on mielestäni vain kohtuullisen hyvä, niin ei tule pelkkää fanihehkutusta koko levyllisen vertaa. Arvostelen Maiden-levyarvosteluista tutuksi tulleella 1-5 asteikolla.

Mercyful Fate: Into The Unknown (1996)

1. Lucifer
Karmivan hyvä ja saatanallinen intro. Vetää ihon takuuvarmasti kananlihalle. En kuitenkaan ala pisteyttämään, sillä ei ole varsinainen biisi.

2. The Uninvated Guest 4,5
Loistavalla biisillä startataan liikkeelle. Kingin eläytyminen, Dennerin sooloilut ja Bjarne T. Holmin takuuvarma rumputyöskentely säväyttävät, unohtamatta Shermannin riffejä. Rauhallisemmat säkeistöt tuovat vaihtelua muutenkin hienoon biisiin.

3. The Ghost Of Change 4
Vahva materiaali jatkuu edelleen. Lyriikat silkkaa neroutta, vaikka toistavatkin itseään. Kyllä King on sanoittajana todellinen kuningas. Hank Shermannin kitarointi on jälleen nostettava esiin, ne riffit ovat tässäkin helkkarin addiktoivia.

4. Listen To The Bell 2,5
King käyttää huomattavasti enemmän matalaa rekisteriä. Kertosäe sitten onkin suorastaan luokaton ja osaltaan pilaa kokonaisuuden. Lyyrinen anti jälleen hienoa, valitettavasti itse biisi on melkoisen ärsyttävä.

5. Fifteen Men (And A Bottle Of Rum) 3
Biisi pursuaa hienoja riffejä, mutta etenee todella hitaasti. Melkein ajoittain huomaa kuuntelevansa doom-metallia. Jälleen King laulaa harvinaisen matalalta rekisteriltä. Tunnelma on tämän kappaleen vahvuus, pystyy kuvittelemaan laivan lipuvan aavalla merellä ja biisin tapahtumat syöpyvät nopeasti mieleen. Silti biisinä vain kohtuullinen.

6. Into The Unknown 3,75
Tyylikäs akustinen intro johdattaa levyn nimikkobiisiin. Maaninen tunnelma tekee biisistä mielenkiintoisen.
"It is so much colder in here, hold on to your soul my dear.." -Kingin eläytymistä parhaimmillaan. Hyvä biisi, mutta jotain tästä uupuu.

7. Under The Spell 3,75
Levyn popimpaa-osastoa, jos tuota termiä nyt voi koskaan MF:n yhteydessä käyttää. Joku nimeltä mainitsematon "asiantuntija" toteasi tästä varmaankin: vauhtia on kuin Monzassa! Löytyy tästäkin biisistä jälleen levylle tyypillinen rauhallisempi Kingin tunnelmointi-säkeistö. Nuo rauhalliset säkeistöt ovat yleensäkin erittäin onnistuneita tällä levyllä. Kitaristien lopun tilililu-soolot nostavat hymyn huulille. Ei klassikkoainesta, mutta hyvä rockeri kuitenkin.

8. Deadtime 1,5
Alkaa Kingin "Matti Meikäläinen-äänellä" laulamalla introlla. Tämän biisin olisi mielestäni voinut suosiolla jättää Kingin pöytälaatikkoon. Aivan liian heikko julkaistavaksi Mercyful Faten levyllä. Shermannin soolo ainoa valonpilkahdus, muuten niin mitäänsanomattoman biisin lopussa.

9. Holy Water 5
Fillerin perään tarjoillaankin heti todellinen tajunnanräjäyttäjä. Tämä on todellista timanttia, kuningaskamaa kaikilta osin. Sitä hieman popahtavampaa/nopeampaa Fatea tämä on, mutta positiivisessa mielessä. Loistavat lyriikat, koko bändi soittaa todella tiukasti yhteen, Kingin laulusuoritus häikäisee ja biisi rullaa eteenpäin kuin mummo rollaattorilla Grönlannin jäätiköllä.

10. Kutulu (The Mad Arab Part Two) 3,75
Jatko-osa Time levyn Mad Arabille ja varsin onnistunut sellainen. Pahuuden jumalista tms. tässä lauletaan (Evil Gods).
"I'm Burning Up, I'm Burning Up, I Wish For You The Gods Will Be Mercyful" Onnistunut päätös hyvälle, joskin omissa kirjoissani MF:n heikoimmalle levykokonaisuudelle.

Keskiarvoksi näyttäisi muodostuvan n. 3,5

[Late]

Aika nirsoileva arvostelu noin arvosanoissa, ainakin mun mielestä. Toki monella on tollainen tapa, ettei niin kovin monelle anna viittä tähteä, mutta ite tykkään antaa helposti viisi tähteä sellaiselle kappaleelle, joka vaan kolisee täpöllä eikä mitään ongelmaa. Eli tossa antaisin ainakin Uninvited Guestille, Holy Waterille ja Ghost Of Changelle 5 pinnaa, Listen To The Bellille ja Fifteen Menille 4 pojoo, Into The Unknownille 4,25, Under The Spell ja Kutulu varmaan sama kuin sulla ja Deadtime 3. Ja Lucifer on todellakin helvetin kova intro. Mikään kappale ei siis ole mulle tolla lätyllä filleri, vaan levy on jopa yhtenä suosikkina noista uudemmista levyistä, jotenkin toi straightforward-tyyli iskee tossa meikäläiseen. Ei mitään Timen tasoista mättöä, mutta hiukan In The Shadowsia parempi.

[Akiman]

Aika nirsoileva arvostelu noin arvosanoissa, ainakin mun mielestä.

Aika nirsoileva kommentti Hammerille, jolle King Diamond on Jumala ja kaikki tämän tekemä on parasta. Eli hyvähän tuo oli, kun vähän kritiittiäkin tuli mukaan, joskin sitähän on turha väkisin kaivella, jos sellaista ei kerta kaikkiaan suosikkinsa tuotoksista löydä.

Tämä ihan senkin takia, että jos itse tässä joku kerta loput MF:t arvioin Sonos Metallicosiin, niin Into The Unknownin kohdalla arvosana tulee olemaan suurella todennäköisyydellä 3,5/5, eli juurikin samaa suuntaa.

[Hammer]

Mielestäni hyvä arvostelu sisältää kritiikkiä, eikä ole vain pelkkää ylistystä ja täysien pojojen antamista. Itse pyrin tarkastelemaan levyä kriittisemmin, enkä vain asenteella "Se on hyvää, se on Mercyful Fatea!". Toki ennen olisin varmaankin antanut kaikille King Diamondin laulamille tuotoksille pelkkiä kiitettäviä arvosanoja ja uskonut vakaasti kaiken hänen tekemänsä olevan jotain maagista ja niin hyvää, jollaiseen ei muut pysty. Lähinnä sen takia otin tuon kyseisen Into The Unknown levyn arvosteltavaksi, koska se ei ole itselleni kolissut parhaalla mahdollisella tavalla. Timeä tai Don't Break The Oathia arvosteltaessa tulisi todennäköisesti edelleen annettua fanipoikamaisesti lähes pelkkiä täysiä arvosanoja. Tosin pidän noita lättyjä lähes täydellisinä, joten se olisi kyllä rehellinen mielipiteeni niistä. Kuitenkaan moisista 5-arvosanaa toistavista arvosteluista ei saa lukija niin paljoa irti, koska edes biisit eivät ole keskinäisessä parhausjärjestyksessä. Tämän takia tuskin tulenkaan arvostelemaan kahta-kolmea parasta MF:n levyä ainakaan numeroarvosanoin.

Latelle tuosta nirsoilevasta vielä, että mielestäni tuo Into The Unknownin minulta saama keskiarvo on varsin korkea. Siis kun otetaan huomioon, että kyseinen lätty on mielestäni Mercyful Faten heikoin. Vertailtaessa vaikkapa Maidenin Virtual-XI:hin, sai MF:n heikoin kiekko selvästi paremman arvosanan. Virtual sai minulta keskiarvona alle 3 ja voin väittää Iron Maidenin olevan itselleni vähintään yhtä kova juttu, ellei kovempikin kuin Mercyful Fate. Ja Akimanille vielä: Ei kaikki King Diamondin tekemä ole parasta (ymmärsin toki pointtisi). Herran soolotuotannosta esimerkiksi Conspiracy ja Abigail II ovat edelleenkin vain puolittain hyviä levyjä. King Diamond kyllä on Jumala (tai Saatana), siitä olen samaa mieltä.

[Late]

Aika nirsoileva arvostelu noin arvosanoissa, ainakin mun mielestä.

Aika nirsoileva kommentti Hammerille, jolle King Diamond on Jumala ja kaikki tämän tekemä on parasta. Eli hyvähän tuo oli, kun vähän kritiittiäkin tuli mukaan, joskin sitähän on turha väkisin kaivella, jos sellaista ei kerta kaikkiaan suosikkinsa tuotoksista löydä.

Tämä ihan senkin takia, että jos itse tässä joku kerta loput MF:t arvioin Sonos Metallicosiin, niin Into The Unknownin kohdalla arvosana tulee olemaan suurella todennäköisyydellä 3,5/5, eli juurikin samaa suuntaa.

Eli taisit ymmärtää sanani väärin tai minä ilmaisin itseäni väärin. En tarkoittanut tota mitenkään loukkaavasti, vaan selitin tuota sanomaani seuraavassakin lauseessa. Kyllä mä olen Hammerin kanssa sen verran jutustellut, että tiedän sen, että KD on hänelle Jumala (tai Saatana, ehehe) ja että hänen mielestään ITU on se vähän heikompi arvosana. Olin vaan aluksi vähän tyrmistynyt, että niinkin heikkoja arvosanoja tuli joillekin kappaleille, jotka mulle ovat hienoja kappaleita. Kyllä mäkin tota eilen kuuntelin jonkun verran ton arvostelun luettuani ja huomasin, että pari kappaletta arvostelin itekin hieman yläkanttiin. Ja oikeestaan arvosanojen antaminen kappaleille ja levyille on siinä mielessä harhaanjohtavaa, että en mä ainakaan kuunnellessani ajattele, että "tää kappale ansaitsee 4, tää 3", vaan pikemminkin ajatellen vain sitä yhtä kappaletta, jota sillä hetkellä kuuntelen ja ehkä vähän myös vertaillen sitä edellisiin jne. Ja itellenihän toi ITU on yksi uuden ajan lemppareista. Eli älkää nyt kukaan ottako herneitä neniinne enempää.