^ Vilauttelen sitä makuasiakorttia täällä nyt niin näkyvästi, että toivottavasti kukaan ei hermostu, kun kerron rehellisen mielipiteeni.
Mitään turhaa juupas-eipäs-vääntöä en jaksaisi alkaa aiheesta vääntää. Tämä allaoleva teksti ei sitten ole provo, jolla yrittäisin tahallani suututtaa naitvissifanipojat.
En nyt ehdi alkaa biisikohtaisesti Dark Passion Playn vahvuuksia ja heikkouksia ruotimaan, mutta levyn kaikki biisit ovat vähintään hyviä, mikä on mielestäni poikkeuksellista Nightwish-levylle. Yksi timanttinen kappalekin levyltä löytyy, ja se on aloitusraita The Poet and the Pendulum, joka on parasta levyllä paitsi musiikillisesti, myös sanoituksellisesti. Lyriikka biisissä on muuten vähän kuin jotain Walt Whitmanin runoutta, mikä ei ole ainakaan paha asia. Biisinähän tuo mainitsemani aloitusraita on sinällään aika perinteistä Nightwishia noin musiikillisesti, mutta ilman Tarja Turusen lauluja, jotka ovat mulle Nightwishissa olleet se punainen vaate. Erilaisella vokalistilla olisin varmasti pitänyt aiemmistakin levyistä enemmän, mutta klassisen musiikin ystävänä mä vaadin klassiselta laulajalta enemmän kuin Tarja koskaan pystyi Nightwishiin tuomaan.
Mä pidän Nightwishin tapauksessa usein paljon enemmän popimmasta lähestymistavasta mitä tulee vokalisointeihin. Tarja Turunen on kaikista heikoin tietämäni klassinen naisääni (siis jos suosiota saavuttaneita klassisia naisääniä vertaillaan), ja muutenkin tuntuu, että klassisen musiikin tieto on Nightwish-yhtyeessä olematonta, vaikka kovasti yritetään sekoittaa klassista ja metallia keskenään. Nightwish on enemmän sitä Disney-huttua sekoitettuna heviriffeihin ja pop-aineksiin, enkä mä itse erityisemmin sellaisesta pidä, mutta ymmärrän kyllä, että sillekin löytyy faninsa. Heviä ja klassista onnistuneimmin sekoitteleva yhtye on mielestäni Therion, jolta löytyy selvästi laajalti tietoa klassisestakin musiikista sekä näkemystä toteuttaa se tieto sekä heviä että klassista musaa palvelevalla tavalla.
Ennemmin siis kuuntelen hyvää pop-laulajaa (Anette) kuin huonoa klassista laulajaa (Tarja). En väitä, etteikö Tarja laulaisi teknisesti oikein, mutta hänen äänessään ei ole mitään sellaista fantastista, mitä klassisten naislaulajien äänessä mun mielestäni pitäisi olla. Jos vertaan vaikkapa Therionin Lori Lewisin laulutaitoa Tarjan vastaavaan, ero on kuin yöllä ja päivällä Lorin eduksi. Tämä edelleen toki mielipiteeni, joten Nightwish-fanien on turha vetää siitä herneitä nenukkiin.
Tässä viime syksynä Keskisuomalaiseen kirjoittamassani arviossa tiivistyy ytimekkäästi mielipiteeni Tarja Turusesta laulajana, joten lukekaa tuo lyhyt arvostelu, jos lisäperusteluita haluatte. Arvio on tosi suppea, koska Keskisuomalaisessa on tosi rajoitettu palstatila, eikä levystä ehdi sanoa arviossa juuri mitään.
Ylipäätään mielestäni koko sinfonisen metalin tarjonta on muutamaa ilahduttavaa poikkeusta lukuun ottamatta lähinnä muka-taiteellista ja trenditietoista huttua, joka ei liikuta oikein mitään minun sisälläni. Musiikki soljuu sisään korvista yhtä mauttomana kuin kevyt-cokis menisi alas kurkusta. Nämä hollantilaiset menestyneet ja muka hienot sinfonisen metallin bändit ovat esimerkiksi täysin typerää mahtipontista huttua minun makuuni. Ei löydy klassisen musan näkemystä yhtään, ei edes sen vertaa, että sitä musaa kehtaisi nimittää termillä sinfoninen metalli. Niissä bändeissä laulajat aiheuttavat myötähäpeää oikean klassisen musiikin ystävän korville. Parhaimmillaan sinfoninen metalli, eli vaikka se aina ylistämäni Therion, on melkein parasta musaa, mitä kuvitella saattaa. Therion taistelee tiukasti ihan ykkösbändieni kanssa heti siellä King Diamondin ja Iron Maidenin vanavedessä. Ai niin, on muuten äsken teilaamassani Hollannissa ainakin yksi hyvä sinfoninen heavy-yhtye: Imperia. Imperian naislaulaja Helena Iren Michaelsen on aivan fantastisen monipuolinen klassinen laulaja, mutta neito itse onkin kotoisin Norjasta, eikä Hollannista.
Nightwishin Imaginaerum-levyltä mä löysin pari ihan kohtalaista vetoa, mutta melkein kaikki muut biisit olivat sävellyksellisesti minun korvieni mukaan yhdentekevää tai heikkoa Disney-maalailua. Tykkäsin kyllä sen levyn elokuvasta jopa kohtalaisen paljon, eikä Imaginaerum-viinikään nyt pahaa ollut, joten oheistuotteille varovasti peukkua.
Otetaan sen verran nyt takaisin aiempia Nightwish-vähättelyitä, että kyllä mä Century Childista pidän levynä yllättävän paljon, vaikkakin pitkälti tunnearvosyistä. Muiltakin bändin alkuaikojen levyiltä löytyy hienoja biisejä, mutta en mä niistä levykokonaisuuksina pidä.
Uuden vokalistimimmin kanssa en ole vielä Nightwishia kuunnellut, joten kommentteja tulee sitten, jahka mulla on aiheesta jotain sanottavaa.
Omassa Disney-metal-tyylissään Nightwish on kyllä kova bändi, aika omaperäinenkin, ja mielenkiinnolla seurailen bändin edesottamuksia, vaikkei yhtye musiikillisesti kovin lähellä mun makuhermoani olekaan.
-The Escapist olisi tehnyt terää Dark Passion Playn vars. biisilistalle japanista.
Sisäinen lapseni kuitenkin elää ja voi hyvin, vaikka Aku Ankat ovatkin lähinnä mennyttä ja nostalgiaa.
.
