Grave Diggerin järkkääminen Teatrialle oli kyllä loistava ja rohkea veto Marco "Järkkä" Järvenpäältä. Eturiviin tuli linnoittauduttua jo hyvissä ajoin ennen Saksan miehekkäimmän yhtyeen esiinmarssia. Jos lämppäri Enforcerin lavakarisma oli lähinnä puuduttavaa liki glam-henkistä homostelua (pidän siis Enforcerista levyllä aika paljonkin, mutta livenä ei vaan lähtenyt) ja laulajan korkeat vokaalit kuin särmätöntä varhaisteinin kiekumisia, niin Grave Diggerin joka jätkällä oli sitten lavakarismaa ja äijäasennetta senkin edestä. Boltendahl ärjyi tutulla tavallaan, mutta hymyili paljon, mistä saatiin hieno ristiriita. Samaan aikaan helvetin äijämäistä, mutta lutuisen hyväntuulista. Ai että Uncle Chris oli uskottava ja karismaattinen keulakuva, ja mies veti osassa biiseistä kehiin kehonkielellään teatraalisia elementtejä vähän King Diamond -tyyliin. Kuultiinpa mukana jopa saatanallisia sihinöitä Medusa-kappaleessa.
Kitaristi Axel Ritt kepitti biisit sellaisella draivilla, että ei tullut edes Manni Schmidtiä ikävä. Rittin soitto oli mitä omituisemmista asennoista toteutettuna, jopa lavalla selällään, perhanan tarkkaa ja upeaa kuultavaa. Yhtään ei tullut huomattua horjumista. Nykypäivän Jens Becker on basisti, jonka lavakarisma on miehekkään uskottava, vaikka mies seisoskelisi paikallaan. Rummuissa Mikkey Dee -fanipoika Stefan Arnold oli mies paikallaan. Melkein sain Arnoldin heittämän rumpukapulan kiinni, mutta lopulta kapula lipesi sormien ulottumuttomiin. Grave Diggerista puhuttaessa on aina muistettava Hans Peter Katzenburg, Reaper-hahmo, joka vastaa koskettimista. Niin pirun cool kauhuelementti jo muutenkin tyylikkääseen show:hun.
Settilistan kohokohtia olivat itselleni livebiisien kruunaamaton kuningas Knights of the Cross, tunnelmallinen The House, suoraan kasvoille nyrkillä täräyttävä Killing Time ja vastustamattoman melodinen mutta tiukkaa riffiä tarjoava Highland Farewell. Myös aiemmin suotta vähättelemäni Dark of the Sun todisti, että on kuin luotu livetilanteeseen. Rebellion (The Clans Are Marching) on tietty aina pakko mainita, sillä on se kertsi vaan niin maaginen. Harras kuin kansallislaulu. Kaikki biisit toimivat helvetin hienosti. Medusa setin heikoimpana biisinä oikeutti paikkansa settilistassa, koska Boltendahlin teatraalinen eläytyminen siinä esityksessä oli koko keikan kiehtovinta antia visuaalisesti. Yleisöä ei ollut paljoa, hävettävän vähän itse asiassa, mutta yleisö oli äänekästä ja fanaattista, mikä teki vaikutuksen. Porukasta oikeasti lähti ääntä, kun kaikki me tosifanit huudettiin kurkut suorina. Paremmin tuosta yleisöstä lähti ääntä kuin GD:n edellisellä Suomen visiitillä Sauna Openissa, jossa tosin kylmä sää, vesisade ja esiintymisajankohta (aikaisin iltapäivästä) rajoittivat porukan pähkinöiksi menoa.
Oulun Metal Crew:ta (Jussi K., tsorl ja kumppanit) oli mukava tavata siinä eturivin tuntumassa ja vielä sen jälkeen ihan liian lyhyiksi jääneillä jatkoilla tuopin ääressä. Spunkmeyerille, Immulle ja kumppaneille, jotka olivat tulleet pääkaupunkiseudulta asti Grave Diggerin takia paikalle, total respect. You rock!
Aivan perhanan kova keikka, joka kiteytti mainiosti kaiken sen, mistä heavy metalissa todella on kyse. Immun tokaisemia sanoja lainatakseni "Grave Diggasin".
rock me, rock me, W:O:A 
