Kauheen tosissaan porukka täällä. Viihdettähän toi dokkari on, mitäpä muuta ? Minusta on kuitenkin hauskaa katsoa esim. Yngwietä nykyisessä olomuodossaan, turpeana liki 50-vuotiaana "kitara-ikonina", joka on kuitenkin tehnyt urallaan jotain oikein, koskapa asuu auringonpaisteessa hulppeassa kartanossa, piha täynnä Ferrareita. Kiloista ja vuosista huolimatta herra omaa edelleen lapsenomaisen innon Paganinia ym. kohtaan. Kiitos siitä, sen verran hienoja veivauksia on herra urallaan eetteriin saattanut.
Toisaalta, jos 42-minuuttinen pläjäys saa minut Youtubeen kahlaamaan Buddy Richin rumpusooloja pahimmillaan Jerry Lee Lewisin huumorishowsta v. 1955, tai saa minut tapittamaan suu auki Howlin´Wolfin laulusuorituksia, lienee tekijätiimi onnistunut asiassaan. Suurin osa annista oli kuultu jo aiemmin ja viiden pennin filosofian oppitunnilla tulin samaan tulokseen jo kultaisella kasarilla suurimmasta osata avausjakson hurjista päätelmistä, mutta, joukossa on unohtumattomia hetkiä ja helmisekunteja, kuten vaikkapa Howlin´Wolfn kitaristin kuuluisuuden viimeiset sekunnit Tuonelan kynnyksellä. Korvaamatonta matskua. Kokonaisuudesta voi aina erotella helmiä, niin tässäkin tapauksessa.
Miksi kaikkea pitää aina analysoida niin tarkkaan ja olla niin kovin tuomitsevia ? Tuo dokkarihan on selvästi tehty fanilta faneille, tämmöiselle vanhemman polven nostalgikolle ajan kuvat ja heidän nykyiset olomuotonsa ovat aika puhuttelevia. Ian Paice on minulle edelleen se 1983 Perfect Strangersilla tai 1970 In Rockilla soittanut Paice, ei se turvonnut vanhus, joka dokkarin ekassa osassa esiintyi. Toisaalta, tuollainen jos mikä saa tuntemaan itsensä tavalliseksi kuolevaiseksi ja aistimaan omissa luissaan maailman joissa vuosien varrella virranneet vesimäärät.
Kah, tulipa runoiltua
