Iivis wrote:Harmittaa, että missasin tuon keikan (jenkeissä tuolloin). Parin vuoden takainen Tavastian (bonus iltapäiväkeikka huom!) veto on yksi hienoimmista live-kokemuksista ikinä. Olisi kiva kuulla kommentteja ja fiiliksiä keikasta? Lowerslave ja Risto?
Jos nyt jotakin raapustaisi tähän. Olen kyllä tiennyt JB:stä jo pidemmän aikaa, mutta olin koko ajan elänyt siinä uskossa, että mies veivaa sitä vanhaa iänikuista bluesia kaikissa biiseissään. No sitten kun herra liittyi BCC:hen , tajusin, että tässähän on ihan kelpo kitaristi joka "osaa" jopa rokatakin. Ja kun tuli ilmoitus keikasta lipunmyynti oli jo alkanut kun sanoin vaimolle, että jos tämä kävisi ostamassa minulle lipun sinne. Kerrankin kävi hyvä tuuri ja eturivin paikka
AIVAN salin keskeltä oli vapaa, eli istuin suoraan JB:n edessä eli kun mikkiständin kolmijalka oli aseteltu siten, että se kolmas haara osoitti Joesta poipäins, se osoitti suoraan omaan napaani.
Itse keikkahan oli kertakaikkiaan aivan
LOISTAVA, ehdottomasti yksi kovimmista ikinä. Ei haitannut, vaikka olin tosiaankin 27 tuntia ennen keikan alkua vielä Mehiläisessä leikkauspöydällä polvitähystyksessä, kyynersauvan kanssa pääsi perille ihan hyvin, kun vain oli ottanut riittävästi eri värisiä tabuja. Hyvinhän siinä ilta meni, vaikka en periaatteessa tuntenut yhtäkään biisiä, tosin aika paljon tuli pieniä pätkiä esim. Zeppeliniä, jopa se "tilaamani" STH. Juttu meni niin, että kun Joe haki sen valkoisen tuplakaula-Gibsoninsa, en yksinkertaisesti malttanut olla huutamatta "Stairway To Heaven", johon Joe pudisteli vain päätään. No kun hän oli soittanut pari riffiä omaa biisiään, alkoi yhtäkkiä kuulua se NIIN tunnettu/kirottu alkunäppäily. Eihän siinä muuta voinut kuin nousta ylös ja kumartaa maestrolle kiitokseksi. No sitten kun keikan lopussa päästiin vähän enemmän "jammailemaan", rupesi sieltä pukkaamaan Dazed And Confused´in liveversion keskiosaa Theremineineen, joten siinä vaihessa allekirjoittanut meni ns. "pähkinöiksi" Kun sitten viimeisiin biiseihin käskettiin porukka nousemaan seisomaan, oli meikäläisen kropan endorfiinituotanto niin huipussaan, että eipä tuntunut polvessa mitään kipuja oikeastaan ei edes huomannut koko polvea. Kun Joe sitten keikan loputtua tuli eteeni tuomaan plektraansa, hän naurahti kun näki T-paitani. Se kun oli ROBERT PLANT & The Strange Sensations. Loistava bändi, yksi parhaista rytmiryhmistä joita olen elämäni aikana nähnyt eli Tal Bergman & Carmine Rojas eikä tuo kiipparisti Rick Melick´kään huono ollut.
Ehdottoman nautittava ilta ja onkin itsestään selvää, että minut löytää seuraavalta Joe Bonamassan keikalta noin 110 %:sti. Voisi tosin Joe tuoda myös Glennin, Derekin ja Jasoninkin tänne, kyllä mulle myös Black Country Communion´kin kelpaisi.
. Kieltämättä tuli itselläkin ekana mieleen siitä kitarasta, ja kiltistihän herra tuosta pätkän soittikin.
.
