Divine Design on tämän vuoden kovin levy. Myönnän, että aika paljon potentiaalisesti kovia tänä vuonna ilmestyneitä levyjä on vielä kuulematta, mutta jaksan epäillä että löytäisin niiden joukosta näin vahvan kokonaisuuden. Kerron kyllä sitten joskus vaikka tässä ketjussa, jos moinen tajunnanräjäyttäjä löytyy, mutta se on hyvin, hyvin epätodennäköistä. Constantinen debyytti on niin mainio, että levyn heikoinkin biisi (The Shadow Within) pesisi mielestäni aika monen levyn kärkibiisit.
Tämä kommentti saattaa tulla vahvasankaisten fanilasien takaa, mutta pakko on todeta, että harvoin olen kuullut ylipäätään minkään yhtyeen olevan debyytillään näin valmis ja hiottu kokonaisuus. Useat tunnetummatkin metal-yhtyeet ovat ensimmäisillä levyillään nauhoitelleet vähän sinnepäin sävellettyä demokaman kuuloista, lähinnä bändin asennetta korostavaa mutta musiikillisesti vain puolittain valmista matskua, mutta Constantine on jättänyt ne ihan ensimmäiset alkuaikojen viritykset demoilleen ja julkaissut levyn vasta, kun kasassa on ollut juuri sellaista musiikkia, jonka takana bändi pystyy seisomaan 110%:sti. Mielestäni Divine Design kuulostaa sävellyksellisesti niin kypsältä paketilta, että levy voisi hyvinkin olla vaikkapa teidän kolmas täyspitkänne. Levyn epäkohdatkin löytyvät lähinnä soundipuolelta sekä joistain hieman korvaan ottavista pikkuseikoista, mutta muuten levyn on todella hiottu ja vahvasti sävelletty- että soitettu paketti.
Rumpuraidat ovat levyllä erittäin hyvät, mutta rumpusoundi on jotenkin lattea. Jotenkin rummut jäävät liikaakin kitaroiden varjoon, vaikka omasta mielestäni optimitilanne olisi sellainen, jossa rummut kuuluisivat yhtä maukkaasti kuin kitarat. Rummut saisivat olla jopa hieman dominoivat, koska (yhtään bändin muita virtuooseja vähättelemättä) teidän bändissä on aivan uskomaton kannuttaja. Esimerkiksi Slave to the Flamen Live at Rehearsal –videossa Marko ”tuhatkäsi” Möttönen varastaa shown sillä tavalla, etten voi kuin kumartaa miehen suoritukselle. Huikea rumpali niin tyylitajultaan kuin soittotaidoiltaan. Heavy-musiikissa yleensä ne bändit, joissa on poikkeuksellisen kova rumpali erottuvat edukseen massasta. Tämä ei tietty päde siihen Metallicaan, jonka arvostus perustuu kaikkiin muihin asioihin kuin oikeasti pätevään rumpaliin. Itse kuitenkin puolittain tiedostamattomastikin arvostan bändejä, joissa on poikkeuksellisen hyvä rumpali. Jotenkin tuntuu, että heavy metal –genressä on erittäin paljon erinomaisia kitaristeja, mutta niitä samalla tavoin lähtemättömän vaikutuksen tekeviä rumpaleita ei niinkään paljoa. Sama pätee myös bassosektoriin, sillä Steve Harris –tyylisiä kuningasbasisteja ei istu joka oksalla. Teillä on myös osaava basisti, jolla on edellytykset kehittyä vaikka minkälaiseksi virtuoosiksi.
Sitten vielä biisikohtaisia kommentteja ja huomioita. Seassa myös joitain kysymyksiä, joihin Seppänen (vai Räsänenkö se oli?
) luultavasti taikoo oikeat vastaukset alta aikayksikön:
1.
Divine Design
Täydellinen alkurakentelu levylle, täydellinen startteri livekeikoille. Jokainen instrumentti erottuu mainiosti edukseen, joten biisiä kuunnellessa voi oikeastaan mukavasti valita mitä soitinta milloinkin seuraa. Rumpusoundien lievä pahvilaatikkomaisuus hieman ottaa korvaan, mutta muutenhan Mr. Möttösen kuviot kuulostavat siltä, että kuulijan korva lepää pelkästään niitä kuunnellessa. Kertosäkeeltä vaadin aina kliimaksia, eikä sellainen jää puuttumaan, sillä kertosäe on yksi levyn tarttuvimmista ja parhaista. Ai juma, mitä tunnelmointia. Kertosäkeen rumpukomppi on erittäin näppärä ja kiehtova. ”
And destruction was his way” –kohdan jälkeen tuleva, taustalle säästetty Lassin korkea venytys on aivan huikean hieno pieni yksityiskohta. Kaikua on kuin King Diamondin levyillä ’80-luvulla, joten siitäkös minä tykkään. Ennen kuuden minuutin krouvia alkavassa kitarasoolossa on melodiaa kuin Dave Murraylla konsanaan. Väkisinkin suu nykii hymyyn ja siihen the Dave –ilmeeseen soolon aikana. Biisin loppupuolella, kertosäkeen jälkeen ja aikana, basso ottaa roolia ja pomppii upean jykevästi.
Sanoituksesta myös plussaa, vaikkei aihe nyt ehkä maailman omaperäisin olekaan. Hyvin kirjoitettu teksti joka tapauksessa. Ensimmäisessä säkeistössä pidän rakenteesta, jossa joka toisessa säkeessä lauletaan vain yksi ja ainoa vokalistin suussa venyvä sana, johon sitten lisätään täydennystä pidempien säkeiden muodossa. Nuo avainsanat, joita on mukava huutaa livenä messissä ovat siis: Somewhere, Madness, Darkness ja Blackness.
2.
The Shadow Within
Alku vähän hämää kaikessa progemaisuudessaan, sillä biisi tarjoaa muuten aika lailla levyn suoraviivaisinta antia. Kuulostaa muuten tämä biisi jotenkin jonkin verran eri biisiltä kuin se demoversio. Jotenkin tässä on särmää ja munaa huomattavasti enemmän kuin siinä puhkisoitetussa vanhassa versiossa. "
And all alone shall the soul wander stray..." –kohdassa Lassin vokaalit kuulostavat jotenkin väkinäisiltä tai tukkoisilta; johtunee kenties laulumelodiasta, joka ei ihan parhaiten sovi miehen äänelle. Jotain maustetta tai ehkä raspia kaipaisin noihin kohtiin. Kertosäkeessä on sitten sitä potkua persuuksille. Mainiota tulkintaa Lassilta, mutta ehkä parasta tässä kertsissä on mielenkiintoinen bassokuvio, joka varastaa suurimman huomion biisiä levyltä kuunneltaessa. Livenä mukana laulaessa tuota basson dominointia ei meinaa niin selvästi huomata, joten levyltä tämä biisi toimii minun korvilleni paremmin kuin livenä.
Ensimmäinen kitarasoolo kuulostaa soundiltaan kivalta ja melodiselta, mutta jotenkin en ole vielä ihan saanut siitä parasta mahdollista otetta. Punainen lanka on ehkä hukassa, mutta saattaahan se löytyä sieltä lisäkuunteluilla. Toinen soolo onkin sitten jo kaikessa maidenmaisuudessaan parempi, joskin hukkuu levyn loistavien soolojen joukossa auttamatta alempaan keskikastiin. Omasta mielestäni levyn vaatimattomin kappale, mutta erittäin hyvin tämä toimii verrattuna siihen demoversioon.
Mistä muuten kappaleen sanoitus kertoo; itse pohdin, käsitelläänkö sanoituksessa kirveleviä kokemuksia parisuhderintamalla, onko kyseessä uskontotematiikkaa hyödyntävä teksti vai mihin kappaleen lyriikka liittyy? Hyvät vinkit olisivat tarpeen. ;D
3.
The Seers of the Shadows
Vanha tuttu melodiapala. On mahtavaa, että tämä on otettu mukaan, sillä kyseessähän on ehdottomasti yksi parhaista biiseistänne, eikä vähiten Lassi Vääräsen huikean laulusuorituksen ansiosta. Heti ensimmäisessä säkeistössä Lassin raspisempi laulu toimii mahtavasti. Sen jälkeen "
queen and the whore" –kohdan kuiskattu
whore on myös mukava tehokeino. Kuiskaus-efektiä käytetään enemmänkin. Upeaa. Kertosäe on itse asiassa toteutettu hienosti, sillä akustisena rauhallisesti soitetussa kertosäkeessä on sellaista sanoinkuvaamatonta tunnelmaa, jota ei demoversiosta pystynyt aistimaan. Sooloissa on melodiatajua aivan kuin muuan Mr. Andy La Rocquen kitarasooloissa, joten tämän biisin soolokitaroinnit kuuluvat aivan levyn huippuhetkiin. "
For them I feel no compassion" –kohdan taustalauluille tulee vähän joka kerralla repeiltyä, hauska kieliposkessa yksityiskohta. Onko kaikki nuo raidat Lassin lauluja vai onko kenties muitakin bändin jätkiä huutamassa taustalla? Myös viimeisessä varsinaisessa säkeistössä toistuu tuo sama taustalauluilmiö, joka ilmeisesti kuitenkin on koottu useammista Lassin raidoista. Tähänkin biisiin kaipaisin murskaavampaa ja raskaampaa rumpusoundia, sillä se aavistuksen verran pahvilaatikkomainen soundi ottaa paikoin korviin, vaikka muuten kappaletta aika lailla täydellisenä pidänkin. Loppuun säästetty avaruudellinen maalailu puolestaan on vielä vähän sisäistämättä, joten en vielä sano onko se hyvä vai huono. Menee tuo loppuhäröily väliraitana mukavasti, mutten jotenkin osaa vielä mieltää sitä osaksi itse biisiä, sillä hivenen irralliselta se kuulostaa.
4.
A Change in the Tide
Alkuriffi tykittää kerrassaan viettelevän houkuttelevasti. Biisin instrumentaalinen aloitus on korvakarkkia: basso ottaa välillä hallinnan, jonka jälkeen uppoudutaan syvälle pikkunätteihin progekiemuroihin upean rumpukompin takoessa taustalla. Laulumelodiat ovat ehdottomasti levyn progressiivisimmat. Tulee hivenen jonkun Fates Warningin kappaleen laulumelodiat mieleen (ei kuitenkaan tällä kertaa sen Perfect Symmetry -levyn aikaisen FW:n
), mikä on ihan hyvä juttu. Kertosäkeen laulumelodiat voisivat olla paremmatkin, sillä kertsin tausta, upean jykevän riffinsä voimalla, on kunnossa. Vokalistisektorille kaipaisin tässä kertosäkeessä jotain räjäyttävämpää, kun perussäkeistöjenkin laulut ovat kiehtovia kaikissa kiemuraisissa laulumelodioissaan. Biisin kitaroissa on välillä myös tunnelmallisen melankolisia sävyjä, sävyjä, joissa melankolinen suomalaismiehen mieli lepää. 03:23-kohdasta lähtevä ”konekivääritykitysosio” on myös mielenkiintoinen laukkakompinkin hetkittäin mieleentuovine fiiliksineen. Tuntuu pienten ohikiitävien sekuntien ajan siltä kuin biisi yrittäisi karata sivuraiteille, mutta ei sitä tee, vaan ainoastaan leikittelee onnistuneesti erilaisilla jutuilla siten, että hymy pysyy progehenkiseen kamaan tottuneen kuulijan huulilla. Tämä biisi on aika lailla tehty rumpali-basisti kaksikon taidonnäytteeksi monessakin mielessä, sillä nuo instrumentit pomppaavat virkistävästi hallitsemaan kokonaisuutta pikkukikkoineen. Levyn haastavin sävellys, jonka täydellinen avautuminen vaati muutaman keskittyneen kuuntelun. Akustisissa osioissa jonkinlaista hivenen Bruce Dickinsonin soolokaman mieleen tuovaa fiilistä. Lopussa taustalle miksatut Lassin korkeat lauluraidat kruunaavat biisin.
5.
Slave to the Flame
Laulumelodioiltaan yksi levyn kirkkaimmista kruunuista. Myös rummut kuuluvat tässä jotenkin jykevämmin kuin aikaisemmissa biiseissä – onko vain omaa kuvitelmaani vai onko rummut miksattu tähän kappaleeseen jotenkin aavistuksen eri tavalla kuin joihinkin muihin biiseihin? Myös basso kolisee huomionarvoisesti heti alusta lähtien. Hail the Jyväskylän Steve Harris!
"
Until you’re whole" –kohdan korkeat vokaalit vetävät ihon kylmille väreille, sitten melkein heti mahtava loistavuuden ja koomisuuden välimaille putoava Geoff Tate -sävyinen ”nightmare!”-kiljaisu vetää suun hymyyn, kunnes "
requires"-kohta jatkaa parhautta. Erittäin hauskoja pikkujippoja, jotka kuulostavat itse asiassa tosi hyviltä, vaikka ei noita livenä pysty laulamaan mukana kuin pieni pilke silmäkulmassa ja nenään asti ulottuva mairea hymy kasvoilla.
Slave to the Flamen kertosäekin on levyn paremmasta päästä. Onko se "
Again and again" muuten tahallinen viittaus Infinite Dreamsiin, sillä itselleni tulee siinä kohtaa aina pitkätukkainen Dickinson ja Seventh Son –kiertue mieleen? Ennen viiden minuutin krouvia korville hyökkäävässä kitarasoolossa on taas sitä Maiden-henkeä, joka tekisi Mr. Murraynkin ylpeäksi. Sitten bändin yhteissoitto kaikessa tiukkuudessaan ja samanaikaisessa harmonisuudessaan on kuin kunnianosoitus ’70-luvun heavy rock –staroille. Tuon tribuutinkaltaisen osuuden jälkeen leikittelevä samaan aikaan simppelin ja nerokkaan kuuloinen kitarariffi johdattaa takaisin Lassin lauluun, joka lähtee korkealta ja kovaa upealla eläytymisellä maustettuna. Yksi levyn tähtihetkistä.
Kokonaisuudessaan biisi on napakymppiosuma, joka toivottavasti pysyy liveseteissä vielä pitkään. Sanoitukseltaankin biisi on levyn kärkikastia. Lyriikka sijoittuu, jos olen sitä oikein tulkinnut, jonnekin Infinite Dreamsin, buddhalaishenkisten mietiskelyjen ja Hermann Hessen tiettyjen proosakertomusten sisältämien ajatusten välimaastoon, eli tämä on aivan juuri sellaista tekstiä, jollaista pohdiskelen mielelläni itsekin. Täydet pisteet kehiin taas kerran.
6.
Through the Veil of Death
Rumpualoituksesta plussaa. Ensin rummut kehiin, sitten muut instrumentit ja pikkuhiljaa biisi alkaa kasvaa koko bändin voimin = perfect. Laulumelodiat tukevat Lassin ääntä, joten ääni pääsee vielä paremmin oikeuksiinsa kuin useissa muissa levyn kappaleissa. Loistavaa muuten, että sana realm on Judas Priest –tribuutinomaisesti äänetty brittiläisesti muodossa ”relm” (en osaa niitä äännemerkkejä, joten toivottavasti tajusitte mitä ajan takaa). Tässä kappaleessa kertsi ei onnistu olemaan se biisin kruunaava kliimaksi, sillä jotenkin kertsi on kuin eri biisistä. Tavallaan kertsi laskee kappaleen tunnelmoimaan, kuitenkin ihan hyvin sen tehden, mutta perussäkeet huutavat mielestäni erilaista kertosäettä, jotain ...hmm... räjäyttävämpää. Biisin kertsistä tulee muuten mieleen jotain vielä paikantamattomia fiiliksiä johonkin Machine Menin Circus of Fools –biisin kertosäkeeseen/pre-chorusiin tjs. Voi olla, ettei sillä levyllä moista osioita ole, mutta mielessäni viuhahtaa levyn punainen kansikuva ja Antonyn pärstä miltei aina kun kertsiä kuuntelen. Kitarasektori on ehdottomasti tämän biisin parasta herkkua, sillä sooloista ei vain meinaa saada tarpeekseen. Kitarat itkevät välillä melankolisemmin, välillä toiveikkaimmin. Kitaroiden puolesta tämä on selkeästi eniten Maidenin suuntaan kumartava kappale koko levyllä. Kärjistettynä voisin sanoa, että kaikki toimii muuten, mutta kun se kertsi jättää toivomisen varaa, vaikka hyvä onkin. Jotenkin vain mielestäni kertsi ja biisi ovat eri paria, joten siksi kappale ei kohoa levyn tähtihetkiin, vaikka potentiaalia tällä sävellyksellä olisi mennä vaikka kuuhun asti. Taas jätetään kasvun varaa, sillä ehkä totun joskus kymmenien lisäkuunteluiden jälkeen tähän kertosäkeeseen ja hyväksyn sen paremmin osaksi kokonaisuutta. Biisin lopussa seikkaillaan taas kerran jossain ulkoavaruudessa, mutta tähän kohtaa tämä odottava tunnelma sopii paremmin, sillä siitä päästään lähes siltaa pitkin jumalaisen The Darkest Gracen kiehtovaan rumpualoitukseen.
7.
The Darkest Grace
Möttönen lyö tahtia, kun samalla pitkin kehoa laukkaavat kylmät väreet nousevat koko ajan vahvemmin pintaan jo pelkästään kitaroita odotellessa. Kitarat soivat upeasti, eivätkä enää niin Dream Theater –vaikutteisesti kuin siinä palvotussa demoversiossa. Tämä on omaperäisempää ja uskaltaisinko sanoa, että parempaa. Jotenkin ne, jotkin alkuun karsastamani, uudistukset kitarasektorilla ovat kääntyneet useiden kuunteluiden jälkeen vahvuuksiksi. Ja millaista täydellisyyttä biisin kitarat tässä eeppisessä näytelmässä esittävätkään jo ennen kuin laulaja on astunut mikin ääreen. Huh huh, levyn parhain ja täydellisin kitarabiisi, joka saa hetkeksi täysin unohtamaan jopa ne aiemmin ylistämäni levyn makeimmat rumpuraidat. Vaikka Lassin ääni soikin alussa erilaisena kuin demolla, niin itse pidän näistä raspin sävyttämistä vokaaleista paljonkin. Olkoon nasaalisävyä tai kireyttä äänessä tai mitä tahansa, mutta minä pidän ja paljon. Ollut muuten varmaan hauska huudella studiossa niitä "
I’ve given my spirit, I’ve given my soul" –kohdan matalia taustahuutoja; kuka ne on muuten ärjynyt/laulanut? Pieniä kokonaisuuteen vaikuttamattomia kauneusvirheitä on tässäkin taideteoksessa, rummut kuuluvat paikoin todella vaatimattomasti, vaikka eihän niitä nyt suuremmin ehdi kaipailla kitaroiden orgasminkaltaista ilotulitusta kuunnellessaan. Ehkä eniten ärsyttää edelleen se, ettei lopussa ole niitä demolta ja livekeikoilta tuttuja hoilaus-osioita, mutta siitäkin olen päässyt jo aika hyvin yli varsinkin kun livekeikoilla pääsee yhä fiilistelemään niitä lopun kliimaksi-huutoja. Pienistä epäkohdistaan huolimatta tämä uusi versio on lopulta yhtä hyvä kuin vanhakin, jossain mielessä jopa parempi, joten ette onneksi raiskanneet klassikkoanne, vaikka hetken pelkäsin moista Kaaoszinen sivuilta biisiä kuunneltuani. Levyllä kappaleen soundit ovat kyllä hyvät (vaikka rumpusoundeista taas vähän napisinkin), mutta Kaaoszinen tarjoamat soundit kuulostivat jotenkin merkittävästi erilaisilta, merkittävästi heikommilta.
Tästä lopetuseepoksesta voisin kirjoitella vaikka kuinka paljon, mutta enpä rupea nyt raiskaamaan tämän taideteoksen loistoa sanoillani, sillä en kuitenkaan tekisi pelkin sanoin tälle timantille täyttä oikeutta. Tämä on vähän kuin bändin kansallislaulu tai bändin Hallowed be Thy Name. Pyhä.
Levyn TOP 4 –biisit tällä hetkellä (pelkästään jo noiden neljän keskinäinen järjestys vaihtelee liki jatkuvasti
):
1. The Darkest Grace
2. Slave to the Flame
3. The Seers of the Shadows
4. Divine Design
Tähän loppuun ajattelin jotain upeaa päätännön kaltaista fanipoikahehkutusta, mutta koska tuntisin vain toistavani tarpeettomasti itseäni, on parempi, että lopetan tämän tekstini tällä kertaa tähän. Paljon jäi varmasti sanomatta ja tuosta tekstistäni paistaa jonkinlainen epätäydellisyys, mutta olisihan se mahdotonta kirjoitella levystä niin hyvin kuin mitä Divine Designin musiikki ansaitsisi. Joten, antakoon musiikin puhua puolestaan. Asettelenpa levyn vielä kerran soittimeen ja kuuntelen parit biisit vielä fiilistellen. Tämän tekstin lähettelen samalla, kun nimibiisin maalailevan upea kertosäe tunkeutuu musiikillista kliimaksia ahnaasti odottaviin korvakäytäviini.
). Jos kiinnostaa, miltä levy kuulostaa livenä vedettynä , ilman synia, taustalauluja, orkestraatioita ja kaiken maailman tilpehöörejä mitä siellä studiolätyllä on, niin tää on varmaan aika lähellä sitä. Tai sitte tuutte keikalle kuuntelemaan. 
tuon kun lupaat soittaa Hevimestassakin niin johan sitä paikalle tullaan!
