Helloween / Kiske

[IndianaJones]

^Ihannnaa, pääsen mäkin kerrankin sönkkäämään jotakuta vastaan. Tuli nimittäin tuossa Maidenin uusimman ilmestymisen aikaan ostettua Keepper kakkonen ja sitä on tullut luukutettua hyvinkin paljon. Luonnollisestihan se toimii, kun powermetal ja korkealta puhtaasti loilottavat laulajat eivät itseäni häiritse.
Pienet hehkutukset ovat nyt meikäläisen taholta siis paikallaan, olkoonkin että tätä nimenomaista levyä on ylistetty jo ehkä liikaakin. Minä en vain ole vielä tänne suuremmin avautunut, joten pakkohan se on jo oman mielenrauhan takia tehdä.

Ne biisit, härreguud. Keepper kakkonen pitäisi löytyä hyllystä jo megalomaanisen nimikkobiisinsä takia, yksi hienoimmista kappaleista koskaan. Eikä siellä mitään ihan perusmeteliä muutenkaan ole, meinaan pisti tuossa korvaan, että sävellaji vaihtuu ihan mukavasti esimerkiksi We Got the Rightin aikana. Kitaratyöskentely on paikkapaikoin mainiota, eikä levyllä lipsuta mielestäni keskinkertaiseen biisikokonaisuuteen kertaakaan. Mulle meinaan hhjj kama, kuten Rise and Fall, ei todellakaan ole minkäänsortin punainen vaate. Positiivisuus on perseestä-asenne on perseestä.
Ja Hammerille se kaamein asia, Kiske, toimii mulle myöskin (mistä näitä yllätyksiä satelee) hemmetin hienosti. Verrattuna vaikka Kotipeltoon on Kiskellä kuitenkin paljon enemmän tunnetta mukana, vaikkei herra mikään überraspikurkku olekaan. Vaivatonta laulantaa, myös livenä.
Pakko vielä huomauhuttaa Ingon rumputyöskentelystä, ei ennen tämän levyn tehokuuntelua ole herran rumpulointi kauheasti sykäyttänyt, vaan nyt se hemmetin tarkka nakutus rupeaa iskostumaan paremmin. Vertaisin kaveria Clive Burriin, kompit ovat niin julmetun tarkkoja.

Kerrattakoon tähän loppuun nyt sitten kuitenkin, että Deris on edelleen meikäläiselle se paras kurpitsalaulaja ja Master of the Rings/Time of the Oath parhaat levyt Keepperien ohella.

[Relic]

Verrattuna vaikka Kotipeltoon on Kiskellä kuitenkin paljon enemmän tunnetta mukana, vaikkei herra mikään überraspikurkku olekaan.

Huomattava erona Kiske ei myöskään laula falskisti ja pysyy nuotissa .

Deris on edelleen meikäläiselle se paras kurpitsalaulaja ja Master of the Rings/Time of the Oath parhaat levyt Keepperien ohella.

Niin paljon parempi laulaja kuin Kiske mielestäni onkin, voidaan Deriksen meriitiksi laskea että hän on kuitenkin mukana kolmella mainiolla Helloween levyllä Kisken kahta vastaan.

[Peke]

^ Kiske ajan Helloween on punainen vaate myös meikäläiselle, todella pitkälti ärsyttävän laulajan takia.

Tuli hankkiuduttua Keeper II:sta eroon ja treidattua se pikkuveljelle. Yliarvostettu levy, yliarvostettu laulaja. Vaihdossa sain DIO:n uusimman Master Of The Moonin. Vokalisti kuin eri planeetalta.

Heh... ei kommentissa mitään vikaa. Huvittaa vaan kun itse olen ihan toista mieltä asiasta.... vai onko se sitten se nuoruusmuisto noista Keepereistä, mikä pitää Kisken roolia korkeella.... Jotenkin vaan ei ole Keeper 1 ja 2 voittanutta mun Hello-maailmassa vaikka Master Of Rings ja Andi siinä lähellä kolkuttaakin

Muutenkin kasarilevyt on jo sovituksiltaan tosi kovaa heavya ja tuo "too happy power" tuli sitten myöhemmin Andyn myötä iloisine partiolaiskertosäkeineen.

Hetkensä molemmillä... valoisat ja pimeetkin..

[Iron Constable]

Sinänsä ihan piristävää, että homma alkaa kääntyä Deriksen puolesta Kiskeä vastaan. Tähän asti aina itkettiin, kuinka Kiske pitää saada takaisin ja Deris on aivan paska. Nyt ei enää kuunnella Kisken aikaista tuotantoa ollenkaan, koska hän oli/on niin huono laulaja. Taitaa olla sukupolvenvaihdos menossa tälläkin saralla, me alusta asti mukana olleet alamme kuolla sukupuuttoon ja Deriksen seuraajat ottavat vallan Jatkuvuus on siis ainakin taattu ja Helloween pysyy leivän syrjässä kiinni.

Onnekseni? minä pidän kummankin äijän ilmaisusta, vaikkakin myös minulle Keeper Of The Seven Keys II:n voittanutta ei ikinä tule. Tai jos tulee, lupaan tanssia aamunkoittoon. Nimibiisiä parempaa kipalettakaan bändi tuskin koskaan tekee, vaikka yritys esim. The Legacylla oli aika kova King For A Thousand Yearsin osalta. Ja onhan meillä aina Halloween...

[Peke]

^tuo on hyvä näkemys asiaan. Nuorissa on tulevaisuus

[Hammer]

korkealta puhtaasti loilottavat laulajat eivät itseäni häiritse.

Korkealta voi laulaa niin monella tavalla. Kisken laulusuoritukset ovat jotenkin liian teknisen kuuloisia, enkä aisti miehen laulannasta sitä tunteenpaloa, mikä löytyy 100% asialleen omistautuneilta heavy/metal laulajilta. Deris ei ole myöskään laulajana mikään maailman paras, mutta mies sopii juuri Helloweenin erinomaisesti. Persoonallisuutta on Andin laulannassa enemmän, vaikka se onkin teknisesti jossain määrin vaisumpaa, eikä korkeisiin Kiske kiljaisuihin päästäkään. Teknisyys ja oikeaoppinen laulaminen ei ole koskaan ollut se kriteeri meikäläiselle. Omaperäisyys, asenne ja omistautuminen ovat itselleni tärkeitä ja kaikkein tärkeintä luonnollisesti on, mikä kuulostaa omaan korvaan hyvältä. Itse pidän useista korkealta laulavista mieslaulajista, mutta on myös yhtä suuri joukko moisia, jotka aiheuttavat korkeilla vokaaleillaan lähinnä närästystä. Kyse voi olla joskus vain pienestä sävyerosta, mutta korva paikantaa sen välittömästi.

"Omaperäisyys, asenne, omistautuminen" kuvaa mielestäni parhaiten Kai Hansenia, jos asetetaan Helloween laulajat vertailuun.

Pekelle sinne tiedoksi, että Helloween on meikäläiselle kuitenkin siinä määrin uusi tuttavuus, että tulin tutustuneeksi valtaosaan Derisin aikaisista levyistä ennen kuin kuulin ensimmäistäkään Keeperiä. Olin tavallaan omaksunut Andin ainoaksi ja oikeaksi Helloween vokalistiksi tuolloin. Lisäksi kaikki parhaimmat bändin kanssa koetut hetket liittyvät levyjen kuten The Dark Ride, The Time Of The Oath ja High Live kuunteluun. Keeper I on minun kirjoissani astetta parempi kuin seuraajansa, sillä se sisältää useampia kelpo biisejä. Kisken vokaalit tosin ärsyttävät siinäkin, vaikka johonkin A Little Timen kertosäkeeseen en osaisi toista laulajaa kuvitellakaan. Keeper 2:lla suurin osa materiaalista on "aavistuksen tylsää/ihan kuunneltavaa" lokerossa. I Want Out ja March Of Time toimivat, muissa biiseissä tökkii aina joku osa.

Kaikki kuunnelkoon sitä Helloweenia, josta pitävät. Itse pidän eniten bändin epätyypillisemmästä annista. Hieman raskaammat ja synkemmät biisit ovat mielestäni parhaita, vaikka happy-happy bändistä onkin kyse. Liiallinen iloisuus ei vain ole se mun juttu, ei musiikissa kuin ei muutenkaan. Pitäisiköhän tutustua Masterplaniin paremmin, kun tuollainen aavistuksen synkkätunnelmaisempi poweri vielä kiinnostaa? Debyyttialbumia en ole vielä kuullut paria biisiä enempää, sitä seuraavaan lättyyn olenkin jo pintaraapaisun verran tutustunut.

[Karpaasi]

^Masterplaniin kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta ei sitä synkkätunnelmaista poweria kannata joka kappaleelta tosiaan odottaa, sellaista ilottelua löytyy moneen otteeseen että... (losfer words)

En osaa sanoa kumpaa suosittelisin enemmän. Ehkä debyytti on hieman synkempi, mutta ei välttämättä parempi kuitenkaan. Crawling from Hellille propsit lyriikoista. Monsters and evil! Crawling from HELL! Corny.

[poolrules]

Pitäisiköhän tutustua Masterplaniin paremmin

Ei kannata ainakaan debyyttiin, kun sielläkin eräs Kiske käy vierailemassa.

[Viper]

Itselleni uppoaa sekä Kiske että Deris. Molemmat ovat hyviä laulajia, enkä ole oikein ikinä ymmärtänyt tätä hirveää tappelua siitä kumman pitäisi tulla/jäädä. Itselleni ei sillä laulajan äänellä ole koskaan ollut niin väliä, keskityn paljon enemmän laulumelodiaan ja sanoituksiin. Hyvän laulajan toki erottaa aina vähän huonommasta ja tunne ja tulkinta ovat myös yleensä helposti erotettavissa. Mutta itse en vain kiinnitä näihin niin paljon huomiota. Kunhan osaa laulaa edes välttävästi, eikä mene mihinkään örinään, kähinään tai rääyntään, ei minulle ole niin väliä

[Jussi K]

Crawling from Hellille propsit lyriikoista. Monsters and evil! Crawling from HELL! Corny.

Tut tut; lihavoinnin paikalle demons niin menee oikein. Kyllähän demoni aina pahuutta paremmin ryömii

Sitäkin enemmän propsia Crystal Nightin lyriikoista:
Why should we blond and blue-eyed
Chanting a 'HEIL!' - living a lie
Evil surrounds us - we lost our way
Darkness will lead us through fire and hell

We're not waving the same flag
Or going down the same road
So use your brains - just for one time
You can't rule mankind
..harvinaista tekstiä saksalaisten vaietuista mielistä, olkoonkin sitten norskilaulajan suusta.

[El Maco]

Huomenna menen ostamaan ensimmäisen Helloween lättyni. Meinasin tuota Keeper Kakkosta kokeilla. Tai Master Of The Ringsiä. Pistän sitten arvostelua kehiin.

[Viper]

^Kakkonen on kova levy, mutta jos minulta kysytään on ykkönen vielä parempi. Tokihan kakkosella on Eagle Fly Free ja nimibiisi, jotka ovat ehdottomasti Helloweenin parhaimpia kappaleita, mutta ykköseltä löytyy Halloween, A Tale That Wasn't Right ja Future World jotka ovat tautisen kovia kaikki.

Master Of The Ringsiä en omista, mutta ne muutamat kuulemani kappaleet eivät ole olleet lainkaan hullumpia. Where The Rain Grows oli aivan erinomaisen kuuloinen.
Myös The Time Of The Oathia voin lämpimästä suositella.

(Strato tulee todennäköisesti kohta mainostamaan Dark Ridea. )

[Karpaasi]

Huomenna menen ostamaan ensimmäisen Helloween lättyni. Meinasin tuota Keeper Kakkosta kokeilla. Tai Master Of The Ringsiä. Pistän sitten arvostelua kehiin.

Oma ensimmäinen levyni oli Master of the Rings, ja se repi pääni irti. Mikäli yllä kehuttiin Keeper Ykkösen balladia A Tale that Wasn't Right, on minusta In the Middle of a Heartbeat potenssiin kaksi sen veroinen. Ehkä parhaimpia kuulemiani balladeja. Jostain luin että kertoi kuinka muija oli dumpannut Weikin (kirjoittanut sanat?) jonkun rikkaamman vakuutusmiehen vuoksi

Mutta Master of the Rings on jyrä, ja se pitää. Where the Rain Grows, Sole Survivor ja Perfect Gentleman . Tämän jälkeen hankin Walls of Jerichon ja olin aika "what the fuck" -fiilingeissä kun linja oli vähän erilainen

[rue morgue]

Minä olen vanhan koulukunnan äijiä ja mun mielestä ainoa oikea helloween on Mini lp Judas ep:n ja walls of jericho aikoihin. Keepprit olivat myös hiton hyviä varsinkin 2 on mun suosikki niistä.
Ei Andi Deris:kään ole kovin huono laulaja. Jotenkin aika-ajoin levyillä sen ääni tökkii pahasti korvaa.

Viimeksi kun näin bändin livenä " taisi olla better than raw aikoihin" niin jätkät soittivat "Push" biisin. Silloin ei voinut ku yrittää pitää nauru mahassa Andin ääni petti heti ekasta säkeistöstä alkaen ja Michael ja Grosskopf katselivat toisiaan pyörittäen päätään. Se laulu suoritus epäonnistui täysin.
No meni kyllä loppu keikka ihan hyvin Andi sai koottua itsensä ja lauloi niin hyvin ku pystyi.

No bändihän on ollut yksi suosikki bändini maidenin lisäksi. Tutustuin joskus -80 luvulla Helloweenin tuotantoon.

[Freejack]

Minä olen aika aloittelija Helloween fani kylläkin. Omistan 5 Helloween-levyä. Ensimmäinen oli Master Of Rings. Master Of Rings ei ollenkaan ole hullumpi levy, mutta ennen sitä saatikka mitään Kisken aikaista Helloween-levyä hyllyyn tulee kantaa The Dark Ride ja Keeper Of The Seven Keys - The Legacy. Siinäpä mahtavat olla kaksi Helloweenin kovinta levyä... Tai enpä mene ihan allekirjoittamaan kuin en kaikkia ole kuullut. Keeper II:sen omistan myös. Biisimateriaali on täyttä rautaa, mutta Kisken takia en voi sanoa sitä yhtä laadukkaaksi kuin noita kahta. Vaikka Keeper II:sella ei biisimateriaali ailahtele, silti Kiske sekoittaa pakkaa ehkä hieman liikaa. Legacy ei todellakaan ole täydellinen levy, mutta mammuttimainen kuitenkin. En voi suoraan sanoa, että Legacyllä olisi ainuttakaan huonoa biisiä, mutta sellaisia tasaisempia löytyy. Kakkoslevyllä varsinkin niitä on ihan muutama kappale. Ei ole täydellinen levy, mutta kaiken kaikkiaan on aika ristiriitaista antaa sille mitään arviota... Toivottavasti te kansalaiset saatte kaiken tarpeellisen selville sitten kuin Legacyn arvostelu valmistuu. Sitten omistan vielä Better Than Rawin, mikä on minulle aina ollut kummallinen outolintu. Vain muutama biisi, sitten meininki sortuukin. Jotenkin vain liian sopimatonta minulle... Tai sitten avautuu niin hitaasti... En ole välttämättä paras Helloween asiantuntija suosittelemaan levyjä, mutta jos on huomannut, että on jossain asiassa samaa mieltä kuin minä, niin sitten sanon kokemuksella että tottele minua. .

The Dark Ride tai Keeper Of The Seven Keys - The Legacy hyllyyn!

[Stratocaster]

^ Täytyy sanoa, että mulla Legacyn arvo on keikan jälkimainingeissa ottanut takapakkia. Mun Legacyni näyttäisi tältä:

King For A 1000 Years
Occasion Avenue
Pleasure Drone
Mrs. God
My Life For One More Day
The Invisible Man

Loppubiiseistä taas mikään ei jaksa maistua enää paljon miltään. Nyt musta on tulossa UG-peikko ja hylkään kaiken iloisen metallin.

[Jussi K]

Viimeksi kun näin bändin livenä " taisi olla better than raw aikoihin" niin jätkät soittivat "Push" biisin. Silloin ei voinut ku yrittää pitää nauru mahassa Andin ääni petti heti ekasta säkeistöstä alkaen ja Michael ja Grosskopf katselivat toisiaan pyörittäen päätään. Se laulu suoritus epäonnistui täysin.
No meni kyllä loppu keikka ihan hyvin Andi sai koottua itsensä ja lauloi niin hyvin ku pystyi.

Ooksie kuullut Pushia studiolevyltä? Ihan samalla tavalla se Andi 1998 BlazeMaiden lämppärikeikalla (minkä siis oletan sinun nähneen tämän foorumin kirjoittajana noihin aikoihin 'weenilta ) sen alun wannabe-painkiller-alun vetää bootlegin perusteella sielläkin.

Itsekään en tästä biisistä ole koskaan pitänyt. Rumpali Kuschin kirjoittama musiikki laitettiin v.1998 ainakin heille uunituoreella ProToolsilla lukuisia kertoja kohta kohdalta poikki ja pinoon, uusin järjestyksin, miltä se kuulostaakin. Onpahan ainakin innovatiivisia rumpujuttuja, jos sitä ei muusta tarvitsekaan muistaa. Bridge toki menettelee.

Äh, pitäisi joutua jo Moonspell & co:ta kasselemaan..

[Karpaasi]

Pushista kun puhutaan, niin kappale on mielestäni Killeri. Helloweenin The Tuplabasarikappale. Yhdistettynä ehkä parhaaseen kuulemaani introon, Deliberately Herra-Tietää-Mihin, vibat ovat loistavat. Muutenkin Better Than Raw'n alku on mainio, kun Falling Higherin hilpeilyllä ja todella tunnelmallisella Hey Lordilla! jatketaan

Better Than Raw on kuitenkin itselleni sellainen väliinputoaja levy. Toisaalta kuolaan housuni pois levyn takia, toisaalta fillereitä tuntuu pukkaavan, esim. Don't Spit on My Mind, Revelations ja Laudate Dominum tuntuvat melko turhilta. Toisaalta, loput ovat mainioita: A Handful of Pain on aivan hemmetin hieno kappale minusta, varsinkin säkeistöt. Mainio suoristus Derisiltä.

Ja hilpeilyä vastustavat tuuliviiripöserit lakoon.

[Jussi K]

^ Rikollista! Jätkä jätti mainitsematta kenties albumin parhaan, Midnight Sunin kokonaan Yleinen ylenkatsonta huomattiin sentään 2002 best of:ille mennessä, kun mukana oli sentäs.

Don't Spit on My Mind.

Jeps, hurjan toisen kerran kun Markus saa säveltämänsä biisin studiolevyn normipainokselle se on tällainen scheisse...

Ja hilpeilyä vastustavat tuuliviiripöserit lakoon

Tällä levyllähän se on vähemmistössä, mistä heikkous. Muutenkin moisille friikeille toivotan persettä jos tässä topicissa vierailevat

[Karpaasi]

^ Rikollista! Jätkä jätti mainitsematta kenties albumin parhaan, Midnight Sunin kokonaan Yleinen ylenkatsonta huomattiin sentään 2002 best of:ille mennessä, kun mukana oli sentäs.

En viitsinyt mainita, kun olisin joutunut mainitsemaan myös Timen ja I Canin . A Handful of Painin valitsin siksi joukosta, että minusta jotenkin tuntuu, että moni tyyppi voisi pitää sitä shaibana, mutta tosiaan, en ole kuullut ihmisten keskustelevan kappaleesta ylipäätään.

Mutta törkeämmin aliarvostettua kappaletta Helloweenilta ei ole tainnut tulla kuin Shade in the Shadow. Kappale tuntuu menevän yksinkertaisen rakenteensa vuoksi suoraan keskiverto/filleri-osastoon. Joillekin riittää syyksi, ettei kappaleessa ole sooloa. Mihin sitä sooloa tarvitsee, kun on muheva väliosio; I'm always there, in the shadows -kohta on munakasta rumpupaukutustaan myöten aivan mahtava. Super Mario -syntikat kertsissä saavat aikaan hellyydenpuuskia.

Ma paskaa kirjoitin, häpee en...

[Jussi K]

Mutta törkeämmin aliarvostettua kappaletta Helloweenilta ei ole tainnut tulla kuin Shade in the Shadow. Kappale tuntuu menevän yksinkertaisen rakenteensa vuoksi suoraan keskiverto/filleri-osastoon.

No älä ny tolleen ala; liian tuore biisi sanoakseen mitään. Kyllä se mulle kuitenkin parempana tuoreessa mielessä on kuin melkein-sinkku Come Alive & Do You Know What You're Fighting For tuon edellisen kakkoslevyltä.

a Handful Of Pain:han on ihan loistava, lähinnä siitä on kai kaikki maininneet vähissä keskusteluissa naistaustalaulujen takia Queensrÿche-henkiset fiilikset, kertosäkeen aikana. Albumin parhaita kuites. Öh, hapanimelää röyhtäisyä & liikaa olütta join Teatrialla taas.. bunkkaan>

[Haba]

Shade In The Shadow on kyllä Legacyn parempaa keskitasoa, mutta jää kuitenkin niiden muutamien helmibiisien jyrien alle. Kertsin nerokkaat kosketinulinat ja hieman yllättävä rakenne ovat kyllä loistavia. Ja ei sovi unohtaa Danin sopivaa paukutusta, kertsin kilkuttelut istuvat jälleen kappaleeseen kuin nenä päähän. Saas tosiaan nähdä, kuinka ajan saatossa sijoittuu tämäkin biisit, eväitä kyllä on.

A Handful Of Pain on mielestäni myös turhaan unohdettu kappale. Biisin ehkäpä suurin yksittäinen ansio on lyriikat, ne ovat kerrassan hienot!

We´re different colours, different nature.
We were both like pupil and teacher.
It´s a puzzle with two pieces,
Still not done ´cause one still misses.

Sanokaa vaan korniksi, mutta mulle uppoo, varsinkin tämän biisin yhteydessä .

[Viper]

^En nyt korniksi lähtisi haukkumaan. Hieman ehkä riimitys ontuu, mutta laulettuna kuulostaa luultavasti paremmalta. Ei hassumpi, ei hassumpi.

[El Maco]

Hemmetti tuo Future World on aivan loistava tekele. Avautui heti ensimmäisellä kuuntelukerralla aika hyvin ja nyt iskee aivan hemmetin kovaa. Alun kitaravemputukset ovat aivan loistavia. Itse pidän Kisken laulusta todella paljon. En kyllä ole vielä Hansenia tai Derisiä kuullut.

[Freejack]

HELLOWEEN - KEEPER OF THE SEVEN KEYS - THE LEGACY
CD I:
01. The King For A 1000 Years
02. The Invisible Man
03. Born On Judgment Day
04. Pleasure Drone
05. Mrs. God
06. Silent Rain

CD II:
01. Occasion Avenue
02. Light The Universe
03. Do You Know What You’re Fighting For?
04. Come Alive
05. Shade In The Shadow
06. Get It Up
07. My Life For One More Day

Andi Deris : Laulu
Michael Weikath : Kitarat
Sascha Gerstner : Kitarat
Markus Großkopf : Basso
Dani Löble : Rummut


Helloween julkaisi 80-luvun lopulla kaksi ikimuistoista klassikkolevyä, jotka molemmat kantoivat samaa legendaarista nimeä, Keeper Of The Seven Keys. Kaikenlaiset pelot luonnollisesti heräsivät fanejen keskuudessa, kuin Helloween lopulta ilmoitti tekevänsä kyseiselle legendasaagalle päätösosan. Tämä aiheutti pelonsekaisia tunteita, sillä suurin pelko oli, että Helloween onnistuisi tuhoamaan tämän legendaarisen sarjan ''modernilla'' Keeperillään. Eivätkä nämä pelot toki ihan aiheettomia olleet, sillä vanhasta Keeper-kokoonpanosta jäljellä on enää kitaristi Michael Weikath. Kahdella ensimmäisellä Keeperillä kiekui Michael Kiske, mutta nyt orkesteria johtaa äänellään Andi Deris. Kuin bändissäkään ei ole lähes mitään jäljellä Keeper-ajasta, miksi tehdä uutta Keeperiäkään? Sävellyskynänkin suurimman alueen hoitaa vokalisti Andi Deris. Vanhoilla Keepereillä sen puolen hoitivat pitkälti Kai Hansen ja Michael Weikath. Onko sarjalle pakko tehdä kolmatta ja viimeistä osaa juuri näiden mainittujen asioiden takia? Mikä on vastaus tähän arvoitukseen, että miksi piti tehdä Keeper-sarjaan vielä kolmasosa, lähes 20 vuotta edellisen jälkeen?! Vastaukset on aika etsiä kuuntelemalla ja katsomalla pakettiin.

Kansi on todella hieno, vaikkei siinä juurikaan ole vanhojen Keepereiden tapaista maalattua kantta. Levyt on puettu kauniiseen pahvikansipakkaukseen, josta vain plussaa. Eipä olisi tavallisilla kansilla näin hienoa pakettia tullut. Myöskin takakansi antaa oikean kuvan levystä, ollen erittäin hieno. Ulkopuoliset asiat ovat kunnossa, mutta mitäs kansien sisältä sitten löytyykään? Tyylikäs kansivihko ja toki myös itse levyt. Nyt täytyy ihmetellä, miksi tämä albumi piti jakaa kahdelle levylle? Se on pikemminkin ärsyttävää, sillä aina ei levyä jaksa vaihtaa ja olisihan se ainakin näsäviisaasti mahtunut yhdellekkin levylle. Levyjen etiketit ovat myös erittäin hienot, eikä muutenkaan mistään ulkomusiikillisesta piirteestä sovi valittaa... Viiden tähden pakkaus, mutta onko musiikki sitten yhtä hyvää kuin ulkonäkö? Onkin aika viskata levyt lautaselle ja päräyttää soimaan. On siis aika syventyä albumin pääasiaan, eli musiikkiin ja arvostella se, niin hyvässä kuin pahassa.

Tällä kertaa emme kuulekkaan perinteikästä Helloween introa, vaan albumi alkaa miehekkäällä puheella, jonka jälkeen enkeliviulut alkavat laulaa omaa lauluaan, kauniisti ja herkästi. Albumi alkaa tällä kertaa hieman poikkeuksellisesti oman levynsä suurimmalla eepoksellaan The King For A 1000 Yearsilla. Biisin alku on herkkää kuultavaa ja samalla Andin äänenkäyttö miellyttää jo ensisekunneilla. I Know Your Secrets hoilauksella lopulta lähdetään vetämään tätä eeposta eteenpäin. Kuin tahti kiihtyy, kitarankäyttö myös miellyttää. I Know Your Secrets vaihtuu lopulta I Will Show hokemaan, minkä takia biisissä on lukuisia osasia, jotka ovat kuin eri biisistä, eri planeetalta. Biisissä ei ole kuitenkaan mitään turhaa, vaan se pysyy kasassa koko 14 minuutin kestonsa ajan. Harvassa ovat sellaiset biisit. Lukuisat eri ominaisuudet pitävät myöskin mielenkiinnon biisissä. Kappale muuttuu monesti eri suuntaan, jopa välillä eksyy etsimään eri tyylivirtauksia, mikä ei ollenkaan tee pahaa. Kaikenkaikkiaan biisi on mahtava eepos, yksi kaikkien aikojen eepoksista. Täydellinen, mutta epäperinteikäs alku albumille. 5/5

Jos The King For A 1000 Years ollut mikään perinteinen Helloween biisi, ei sellainen ole myöskään Invisible man. Bassointrolla alkava jyrä hidastuu pian ja lopulta sen verran, että mikki kajahtaa päälle ja saamme kuulla takuuvarmaa vokalisointia. Ensimmäinen säkeistö sopisi esipuheeksi ja sitähän se tietyllä tavalla toki on. Sen päättyminen sensijaan on hieman rap-musiikkimainen. Kappaleen kesto on 7.17 min, mitä ei millään jaksaisi uskoa, sillä kesto hurahtaa niin nopeasti ohi. Lähes kaikki toimii, mutta tietynlainen loppusilaus jää tietyllä tavalla puuttumaan. Tarttuva kertosäe, hyvää vokalisointia, pitkää ja hyvää sooloilua sekä kaikkea muuta hyvää. Mitä hevibiisi enää kaipaa? Se on ikuinen mysteeri ja jätetäänkin se sellaiseksi. Tässä vaiheessa on täysin selvää, että Helloween hakee biiseihinsä Keeper Of The Seven Keys The Legacyllä mausteita, mikä on loistava asia. Merkit ovat jo näkyvissä selvästi kahdessa ensimmäisessä biisissä. 4½/5

Born On Judgement daystä odottaisi herkkää balladia sanoitusten perusteella, mutta nämä jätkät hevaavat kunnolla. Kuulostaa kylläkin hieman koomiselta huutaa tuplabasaritaustan päälle ''My Mother Die...''. Kertosäe omistaa lastenlaulu laulumelodiat ja lähes sellaiset sanatkin. Ei ole ehkä kaikkein paras tapa tehdä kertosäettä, muttakun tarttuu niin mikä ettei sitten. Pistää hieman jopa huvittamaan, sillä muuten biisi on kivenkovaa hevimetalkaavaa nouduttava, että. Albumi omistaa kivenkovan bassosoolon sekä pientä rumpusoolon tynkää. Kaikilta soittimilta kuullaan sooloa, mikä on vallan mainio juttu. Lievän lastenlaulu laulumelodian takia kertosäkeessä sekä lyriikoiden lievän koomisuuden jossain kohtaa ratkaisevat lopullisen pistemäärän. Jos kertosäkeeseen oltaisiin keksitty jotain muuta, olisi tämän biisin osakkeet paremmat, mutta ei niin ei, aina ei voi saada mitä haluaa, mutta kyllä tämä näitten pisteiden arvoinen on ihan tällaisenakin. 4/5

Pleasure Drone alkaa jylhästi ja jatkaa samaa linjaansa. Asiat biisissä ilmoitetaan suoraan ja empimättä. Kertosäe on kieltämättä pikkaisen väkisin väännetty osittain. Drone, Pleasure Drone hokema on toki tarpeellinen, mutta ''aaiiiiiiiiiiiiiaiiiiiiaiiiiiiiii'' kohdasta alkaen se onkin turhaa ja hieman väkinäistä. Kitarasoolot hoidetaan hyvin, rumpu jauhaa takuuvarmasti, basso pompottaa ja Andi hoitaa jälleen pisteet kotiin. Pleasure Drone on ideana hyvä, mutta toteutus paikoitellen hieman tökkivä. Jos oltaisiin toteutettu johonkin muuhun muotoon, olisi biisistä tullut varmaankin täydellinen, mutta älkää nyt mitenkään vain käsittäkö minua väärin, kyseessä on hyvä biisi, mutta paikoitellen hieman tökkivä, ei enempää ei vähempää sanottavaa. 3½/5

Tämän levyn ensimmäinen sinkkubiisi Mrs. God ei ole mikään simppeli, vaikka kestonsa takia sellaisen asian kaikki osaavat olettaa. Ei, biisissä on monta osasta, kuulemme jopa lievää poppikitarointiakin paikoitellen. Deriksen kynäilemä & säveltämä biisi ei ole niin helppo kuin luulisi. Siinä on niin monta erilaista osasta. Kuinka tällaiseen kestoon mahtuu sitten niin paljon asiaa? Vastauksena on, että asioiden esittämistä ei pitkitetä vaan ne esitetään suoraan ja tarpeeksi hyvin, etenkin kertosäkeessä, joka on jälleen mallia tarttuva. Sanoitukset ovat hieman jumalanpilkkaa, mutta mitäpäs noin pienestä ''pilkasta'', sillä pikemminkin pistää vain hymyilyttämään. Helloween tahtoo uusiutua Legacyllä, se ollaan jo varsin hyvin nähty, jos lyhyeenkin rock-biisiin pitää sijoittaa monia eri elementtejä. Tämä toki on positiivinen asia ja hyvä kuuntelijan kannalta, sillä ei olisi miellyttävää kuunnella samaa pumppua tuonkaan kolmen minuutin ajan. Mrs. Godilla tuntuu olevat sen verran asiaa, ettei biisin kesto valitettavasti riitä sen kaiken esiintuomiseen. Olisi syytä ollut tehdä pitempi biisi, mutta ymmärränhän minä, että se jokalevyinen rock-biisikin pitää tehdä. Siitä puoli pinnaa pois, olemme lähellä täydellisyyttä. 4½/5

Ensimmäisen levyn päättää myös sen arvoisesti Silent Rain. Yllättävän perinteiselle jyräyksellä alkava kappale muuttuu jo muutaman sekunnin jälkeen täysin omalaatuisekseen perinteisestä jyrästä. Lievää Progeilua peräti, eihän se ole pahasta. Kertosäe tarttuu ja on lähes täydellinen. Biisi ei ole hirveän perinteinen, mutta ei liian kaukainenkaan ymmärtää. Se tarkoittaa samaa asiaa kuin sopiva. Kappaleessa on ripaus jopa Maidenin Rainmakeriakin kitarasoolossa (ja tämä on täysin allekirjoitettu ja puolueellinen mielipide, ei mitenkään pidä/tarvitse kommentoida). Biisi omaa sopivan sadepäivän tunnelman ja omistaa lähes kaiken tarpeellisen. Ainoastaan jotain pientä jää puuttumaan, jotain leivänmuruisen kokoista. Mitä nämä asiat ovat tulevat jäämään arvosteluissani piiloon, ellette te lue niin tarkkaan joka sanaa, että jotakin selviäisi. 4½/5

Toisen levyn aloittaja on samantyyppinen kappale kuin ensimmäisen levyn startterikin. Eepos silloin on toki kyseessä. Occasion Avenue nimisessä eepoksessa alussa katsellaan hieman menneisyyteen, mutta pakollinen hyppääminen tulevaisuuteen tapahtuu viimeistään loistavassa käyntiin päräyttämisessä. Biisi on todella mallikasta kuunneltavaa ja Helloween jälleen kerraan näyttää kuinka niitä koukkuja tehdään. Yksi tämän levyn parhaista koukuista on ''Follow You heart'' kohdasta eteenpäin jatkuva hieman herkkä revittely. Tässä kohtaa viimeistään havaitsee mikä tunnelma biisissä on. Kyseessä koko levyn tunnelmallisin biisi The King For A 1000 Yearsin kanssa. Itse varsinainen kertosäe ei unohdu tietenkään minkään varjoon, vaan se tarjoaa omalla tavallaan lähes ennenkuulematonta eksotiikkaa ja tarttuvuutta. Ilmeisesti latinaksi (ilmeisesti (?) huudettavat sanat Occasion Avenuen välistä ovat todella maagisia ja tunnelmaa nostattavia. Biisin nimi ei voi jäädä kenellekkään epäselväksi, sillä Occasion Avenue hokema tunkee lähes jokaiseen kohtaan jossakin muodossa. Biisin väliosassa on miltei samaa tunnelmaa kuin Iron Maiden Rime Of The Ancient Marinerin vastaavassa ja onpa siinä hiukan ripaus Megadethmaista puhesekoilua. Välikohta ei todellakaan tee pahaa biisille, vaan pikemmin kasaa sitä uuteen uskoon ja ennen kaikkia pitää kaiken vanhan kasassa. Tästä tunnelmaa uhkuvasta eepoksesta ei jää pahaa sanottavaa, ei sitten ollenkaan. Kaikki toimii niin hyvin kuin voi. Koukkuja tungetaan miltei joka kohtaan ja Andihan niitten esittämisestä luonnollisesti selviytyy loistavasti. Myöskin kitarallinen puoli on hyvin hallinnassa. Basso miellyttää korvaani moneen otteeseen ja rummut eivät tarjoa pelkkää tavallista ''mätkyti mätkyti''-tuplabasaritykitystä, vaan moniulotteisuutta. Siinäpä on hyvä kuvaelma tästä biisistä! Moniulotteinen ja todella tunnelmallinen eepos, suvereenisesti albumin parhaimmistoa. 5/5

Light The Universe on ainoa biisi, jossa on edes vähän levähtämisen makua. Puoliballadia meille siis tämän biisin muodossa tarjotaan. Biisissä kuulemme myös naislaulajan ääntä, joka sopii Andin äänen kanssa yhteen kuin nakutettu. Biisissä yhdistyvät herkkyys ja tarttuvuus, mikä onkin yhteensopiva asia. Biisin kertosäe ei ole mitään hirveän erikoista Helloween linjalla, mutta ei mitään niin perinteistäkään. Light The Universe on oikein tarttuva hokema ja pinnoja Helloweenille siitä. Sanoitukset ovat minun mieleeni, tämän albumin parhaimmistoa. Samoin se miten ne sanat esitetään on kiitettävä asia. Tulkintahan on tärkeä asia ja tässä biisissä se osataan. Eikä se ole erikoista, sillä pitää Helloweenin tasoisen bändin siihen pystyä. En pysty täydellisesti kuvailemaan tätä biisiä. Puoliballadiksi voisin luokitella, mutta se luokittelu menee osittain penkin alle, sillä biisistä löytyy muutamia selvästi rankempia osia. Ainakin tunnelmaa on jälleen osattu sisällyttää biisiin hyvin, sen Helloween on miltei aina taitanut. Joka tapauksessa, koko albumin ainoa hengähtämistauko. Toista ei ole ja kohtuullisen hyvä niinkin. Light The Universen aikana saa ihan kohtuullisesti levähtääkkin. 4½/5

Do You Know What You`re Fighting For pyyhkäisee viimeisetkin rauhoittumisen rippeet pois heti alkaessaan. Kyseessä on tiukasti otteessan pitävä kohtuullisen perinteinen Helloween rockbiisi. Biisi ei voisi paremmin tietää mitä vastaan taistelee. Se taistelee huonoutta vastaan kuten kaikki muutkin maailman biisit ja tavoitteessa onnistuminen ei ole hirveän vaikeata. ''Do You Know'' revittely miellyttää korvaa jo sen verran, että mielenkiinto pysyy koko biisin yllä. Kappale pistää lantion heilumaan jokaisella kuuntelulla. Kertosäe on aika miellyttävää svengausmusiikkia. Pitäähän joka levyllä yksi svengausbiisi toki olla. Do You Know What You`re Fighting For on juuri sellainen biisi. Sopivasti Rock, mutta sopivasti Heavy ja raskas. Soitannollinen puoli hoidetaan tällä kertaa myös sen mukaisesti. Kitarat eivät voisi paremmin olla perillä biisin juonesta. Soolot ovat juuri svengitunnelmaan sopivia ja muutenkin rummut ja basso osaavat pitää svengimeiningin yllä. Lopetus on arvokkaampaa arvokkaampi, sillä Andi näyttää taas niitä taitojaan. Tällaista kiljahdusta emme ikinä ennen ole tiettävästi Deriksen kurkusta saaneet kuulla. Ei ole mikään täydellinen biisi, mutta svengibiisinä loistava. Mitkähän pojot antaisi. No 3½/5

Huumoria, huumoria. Albumin huumoriannoksen tarjoilee Come Alive järjettömällä piip piip sekoiluillaan instrumenttiosuuksien aikana. Come Alive on suoraviivainen ja lyhyt rokkipala. Yksinkertaiset sanoitukset ja tarttuva kertosäe, siinäpä on paras kuvaus tälle biisille. Voisihan tässä toki olla hieman enemmän eri ulotteita, biisi nimittäin jää lähes auttamatta albumin suoraviivaisimmaksi biisiksi, vaikka kestoon oltaisiin voitu tunkea vaikka mitä mausteita. Sen erikoisempaa emme kuule kuin vain pienen nostatuskohdan, kaikki mausteet menevät siinä. No, pitäähän joka levyllä sellainenkin biisi olla toki. Ei todellakaan kuulu albumin parhaimmistoon, muttei ole huonokaan biisi. Jos yleisömassoja oltaisiin yritetty miellyttää, olisi tässä ollut oiva valinta sellaiseksi singleksi. Mrs. God ei ehkä sovi sellaiseksi, lähinnä vain sen takia, ettei ole niin yksinkertainen. 3/5

Shade In The Shadow on kuuluu suurimmaksi osaksi samaan biisimassaan kuin Silent Rain. Kyseinen johtuu mitä luultavammin sen sateisesta tunnelmasta. Tunnelma on jälleen osattu kiteyttää biisin väliin oikein. Se on märkä ja kivenkova. Shade In The Shadow on kova biisi, sillä koukkuja satelee yhtä paljon kuin tunnelmaa. Lähes joka sekunnilla biisissä tulee esiin joku uusi koukku, mihin on aina yritettävä tarttua kiinni ja silloin kuin saa kiinni on olo vähintäänkin positiivinen. Aika yksinkertainen biisi loppujen lopuksi. Aika ristiriitaista antaa siis pisteitä, mutta nyt annan sitten sen verran kuin annan ja 4/5 tuntuu oikealta tuomiolta. 4/5

Aijai, Michael Weikathin säveltämä biisi. Tämä herra on ilmeisesti nykyään suuntaamassa sävellyspuolella rokimpaan suuntaan, Get It Up on hyvä esimerkki siitä. Weikath joka on ennen säveltänyt muunmuassa sellaisia biisejä kuin Eagle Fly Free, Keeper Of The Seven Keys tai Where The Rain Grows on nyt tehnyt biisin, joka on suunnilleen häpeällinen noille huippubiiseille. Kyseessä ei voi olla enää sama säveltäjä, sen verran kehno tuotos on jätkän Get It Up. Get It Upin lyriikat ovat jotain naurattavaa ja kertosäe kaiken kaikkiaan suunnilleen naurattavan huono. Kuulostaa aivan Jazzin ja humpan sekoitukselta. Olisi sinkun B-puoleksi mennyt ihan pätevänäkin biisinä, mutta albumille asti pääsyä en oikein jaksa käsittää, miksi mennä sotkemaan tätä kokonaisuutta näin huomattavasti? Vastaushan on yksinkertaisesti se, että kaikki Weikathin tekemä kama menee aina levylle. Toivottavasti Weikath ei enää useammin alas tällaiseen sortumaan. Ei ihan täyttä sontaa, mutta huono biisi kummiskin. 2/5

Nyt onkin sitten aika päättää tämä yllättävän hyvin peräti kasassa pysynyt 80 minuuttinen kokonaisuus. My Life For One More Daytä pätevämpää lopetusbiisiä ei olisi voinut olla. Täydellisen sopiva lopetusbiisi kaikilta osa-alueiltaan. Bridgessä ennen kertosäettä kuulemme tarpeeksi herkistelyä. Bridge onkin biisin hienoin osa suvereenisti. Albumin kaikki tunnelman kiteytyvät hienosti yksityiseen huippubiisiin My Life For One More Dayn avulla. Eeposmainen tunnelma on hyvin läsnä ja mammuttimaisuus tulee esiin myöskin. Alussa kuulemme myöskin albumin tulisinta tunnelmaa tulta syöksevän riffin muodossa. Varsinainen kertosäe sitten tuo mieleen Occasion Avenuen ja The King For A 1000 Yearsin tunnelmia oopperamaisuudellaan. On hyvä asia, kuin kaikki asiat läjäytetään yhteen biisiin. My Life For One More Day on ikkänkuin Legacy kokonaisuudessaan. Siitäkö tämän biisin hyvyys johtuu? Albumi ei ole täydellinen mutta biisi on. 5/5

Nyt kun jokainen biisi on käyty yksitellen läpi on hyvä muodostaa kuva kokonaisuudesta. Keeper Of The Seven Keys - The Legacy on kokonaisuutena hyvä, eikä sen murtamiseen tunnu edes muutama tasaisempi raita edes riittää. Kokonaisuus muodostuu jollakin ihmeen tavalla kiven kovaksi. Olisikohan tällä Maagisella Keeper Of The Seven Keys nimikkeellä jotain asiaa tähän ominaisuuteen? Voi ollakkin, sillä Keeper Of The Seven Keys nimike omistaa niin lukuisia taikoja, ettei se voi olla mitenkään vaikuttamatta tähän albumiin. Legacy elää vahvasti Keeper Of The Seven Keys nimikkeen taikojen alla, sitä ei käy kiistäminen. Albumi tuo ne taiat ehkä jopa paremmin esiin kuin kaksi ensimmäistä Keeperiä.

Albumilla on varsinaisesti ainoastaan yksi huono biisi, mutta lukuisia biisejä, jotka eivät ole timanttia. Legacyn valli kokonaisuutena on lähes tyrmäävä. Yksi filleri ei oikein tunnu vaikuttavan siihen mihinkään. Syitä tähän saattavat olla kolme täydellistäkin täydellisempää biisiä (Occasion Avenue, The King For A 1000 Years ja My Life For One More Day). Lisäksi albumi sisältää lukuisia vallan mainioita yksilöitä. Näillä eväillä Keeper Of The Seven Keys - The Legacy onnistuu kipuamaan korkealle. Ainoastaan Get It Up on häpeäpilkku tässä kokonaisuudessa, mutta sen vaikutus on kohtuullisen pieni. Bändi hoitaa oman tonttinsa tällä kertaa ehkä jopa paremmin kuin koskaan. Andi Deriksestä on kehittynyt vielä parempi laulaja, kitarat vinkuvat ylpeinä, bassossa on nuoruuden vetreyttä ja rummutus tarjoaa lukuisia kikkoja, ei pelkkää tuplabasaritykytystä. Legacyllä Helloween tahtoo selvästi uusiutua ja tämän he tekevätkin kunniallisesti. Maagisen tunnelman takia uudet elementit eivät tunnu vierailta, vaan siltä miltä pitää, eli hyvältä sekä osittain täydelliseltä. Albumi kuljettaa kuuntelijaansa sen 80 minuutin aikana lukuisilla eri poluilla, tietämättä varmuudella mikä on oikea. Tämän takia onkin hyvä kokeilla niitä kaikkia. Juuri sen takia Helloween onnistui uudistuksissaan näinkin hyvin. Yhtä polkua ei lähdetty jatkamaan, vaan jokaista hyödynnetään tarpeeksi.

Keeper Of The Seven Keys - The Legacy on vallan mainio rahojensa arvoinen paketti. Senttiäkään ei mene hukkaan. Harva albumi kantaa näin hyvin peräti 80 minuuttisen keston. Toki Legacylläkin ne pienet ryppynsä on, minkä takia täysiä pinnoja ei voi antaa. Ei ole Dark Riden veroinen albumi, mutta lähelle sitä mestariteosta päästään. Legacy on ehkä jopa positiivinen yllätys. Helloweenin kuunteleminen nousee aina suurempiin mittoihin kuin oikea Helloween, sen verran hyvää musiikkia Helloween tekee.



+ Mammuttimainen, otteessaan koko 80 minuuttia pitävä kokonaisuus
+ Eeposmainen
+ kolme täydellistäkin täydellisempää biisiä (Occasion Avenue, The King For A 1000 Years ja My Life For One More Day). Lisäksi albumi sisältää lukuisia vallan mainioita yksilöitä.
+ Andi Deriksen alati kehittyvä vokalisointi
+ Bändin soitto
+ Uudistuminen & Uudet elementit
+ Koko albumin tunnelma on maaginen

- Get It Up ja muut hieman tasaisemmat biisit repäisevät hieman kokonaisuutta
_____________________________________________________________
Arvostelustani tuli jälleen pitkä. Kertokaahan minulle mitä arvosteluissani pitää parantaa tai ovatko ne liian pitkiä? Palaute on nyt tarpeen, muuten en tiedä millä tyylillä jatkaa. Nyt tuli pitkä arvostelu.
___________________________________________________________________
Tästä riittää vähäksi aikaa pureskelemista.