Ei hamppua vaan Pellavaa!!
Pellavarock tarjosi kieltämättä hienon lopetuksen vuoden 2007 festarikesälle. Vaikka viime vuoteen verrattuna taustajoukoissa on tapahtunut radikaaleja kokoonpanomuutoksia, ei se tapahtuman laatuun päässyt juuri vaikuttamaan. Mitä nyt juontajana heilui ensimmäistä kertaa Teemu Suominen, eli Pirkka-niksejä ei nähty, mutta omalaista karismaa juontohommissa riitti silti.
Untulanharjun tienoille tämä Blind Guardian -paitainen hörhö saapui kahden kaverin (joista toinen tällekin foorumille tunkeutunut Abanazar McBurger kaikkine sivupersoonineen) kanssa hieman ennen kahtatoista, ja sisään päästin yllättävän sujuvasti turvatarkastusten ollen lähinnä pintapuolisia. Ehkä festarien suurin miinus selvisi heti urheilukentän laidalla - ei levykojua!!
Paidat ja muu krääsä ei niin hirveesti kiinnostanut, joten sitä siirryttiin suoraa rinteeseen päivän ensimmäistä aktia odottamaan. MyFate ei asettanut minkään sortin ennako-odotuksia, mutta varmaa oli se, että kakkoslavan korkkaavalla päivän ensimmäisellä bändillä on aina hankalaa, varsinkin kun kyse on suht tuntemattomasta kokoonpanosta. Kaksi vuotta sitten päivän aloittanut Entwine keräsi ihan mukavasti sakkia lavan eteen, kolme vuotta sitten samaan kastiin asetetun Dyecrestin aikana muutama nyrkki oli kuitenkin ilmassa porukan seistessä pitkin rinnettä. MyFaten osa oli vielä vaikeampi, sillä keikan alussa yksikään yleisöstä ei vaivautunut edes seisomaan.
Kun kitaristi kärsi vielä teknisistä vaikeuksista toisen kappaleen aikana, ei hirveesti tarvinnut ihmetellä miksi vokalisti vaikutti niin vaivautuneelta.
Keikan positiivinen yllätys koettiin kuitenkin hieman ennen keikan keskivaiheita, kun Sepulturan Refuse/Resist kajahti ilmoille. Hyvää yleisön kosiskelua, ja toimi ainakin siltä osin keräten muutaman naaman pikaisesti lavan eteen. Kaverin kanssa suorastaan rynnättiin turva-aitaan kiinni niskalihaksia lämmittämään ja ilmakitaroita virittämään. Coverin jälkeen tietysti poistuimme tyylikkäästi takaisin istuma-paikoillemme. Tuon lisäksi bändin setistä erottui yksi hyvä oma biisikin, mutta muuten MyFaten perusrässiasennehevi-musisointi ei hirveesti vaikuttanut.
Päälavan ensimmäisenä aktina nähtiin hämeenlinnalainen Pain Confessor, ja tässä vaiheessa siirryin eturiviin lähinnä varmistaakseni parhaat mahdolliset asemat myöhemmin esiintyvää Tarotia varten. PC:ltä olen parempiakin keikkoja nähnyt, joten kokonaisuuteen jäi aika neutraalit fiilikset. Ei valitettavaa, mutta ei hirveästi hehkutettavaakaan. Kitaristi Säkkinen ja vokalisti Kivistö jaksoivat liikkua ja ottaa kontaktia yleisöön, siinä missä muut jäsenet tuntuivat hieman vaisumman oloisilta. Setin kohokohtana kirkkaasti debyytiltä louhittu Fiery Thorns/Lake Of Regret -kaksikko. Tämä tuli ja meni, huomattavasti parempaa oli vielä luvassa.
Lava-alueen suunnittelu on todellakin harvinaisen nerokas. Kun molemmat lavat ovat vierekkäin harjunrinteen alaosassa, paikasta muodostuu eräänlainen luonnonmukainen amfiteatteri, jolloin molemmat lavat hallitsi loistavasti rinteestä vaikka samalta istumalta. Kun toisella lavalla roudattiin , toisella lavalla pauhasi musiikki. Täten allekirjoittaneen oli helppo ainakin kuunnella päälavan edustalta viereisellä lavalla meuhannut Moonsorrow, ja onneksi sitä näkikin jotain. Oma tanssijalka rupesi vipattamaan, kun introna soitetun Tuulen Koti, Aaltojen Koti -kappaleen jälkeen ilmoille kajahti Kylän Päässä. Ja mikäs sitä muutakin materiaalia kuunnellessa, vaikka Moonsorrow ei toimikaan livenä aivan yhtä hyvin kuin levyllä. Nautintoa lisäsi tietysti se, että settiin oli tullut mukavasti muutoksia taannoisen Tuskan keikan jälkeen. Raunioilla oli tämänkertainen suurin yllätys, mutta kyllä noita kahden ensimmäisen levyn kappaleita kelpaa aina kuunnella, sieltä kun se mieluisin materiaalikin löytyy. Vaikkei Moonsorrow ole livenä yhtä hyvä kuin levyltä kuunneltuna, kyllä kelpasi kaikesta huolimatta. Jostain jäi mieleen myös johonkin kohtaan sijoitettu Slayerin Angel of Deathin soolojen jälkeinen rumpufilli. Kuvittelenko vai...
Moonsorrow'n setti:
Tuulen Koti, Aaltojen Koti
Kylän Päässä
Pimeä
Ukkosenjumalan Poika
Raunioilla
Sankaritarina
Pakanajuhla
Seuraavaksi päälavalle nouseva Tarot oli viimeistelemässä soundcheckia Moonsorrow'n lopetellessa. Turha mainostaa saati puhua tämän yhtyeen livekunnosta enää kenellekään, ainakin bändin edes kerran viimeisten vuosien aikana todistaneiden luulisi tietävän kuinka kovasta aktista on kyse. Fanipjalle Tarot odotetusti tarjosi päivän kovimman keikan. Sikäli pieni pettymys, kun biisejä kuultiin ainoastaan kahdelta viimeiseltä albumilta. Mutta nostalgiatripit tehtiin vuosi sitten, ja nyt on ollut ymmärrettävästikin uuden materiaalin aika. Parhautta yhtäkaikki. Tarot-miehistön esitys oli melkeinpä totutun rautaisa huumoripläjäyksillä höystettynä. Omalta osalta meno oli aktiivista, fanaattista ja äänekästä as usually. Ääni jäi Untulaan, sekä lihakset kipeänä niskasta alaselkään. Mutta tätä sieltä lähdettiinkin hakemaan, totaalista adrenaliinipurkausta laatumusan tahdissa. Roudaustiimissä ollut kaveri seurasi keikkaa lavan sivusta, ja mainitsi keikan jälkeen ”ettei Tarotin aikana muuta kuulunutkaan kuin sun äänesi". Terveisiä vaan flying Icarukselle, ja anteeksipyyntöni kaikille niille, joita meikäläisen riehuminen mahdollisesti häiritsi. Bändi oli ainakin huomattavasti tyytyväisempi runsaslukuisempaan yleisöön, kuin kaksi vuotta sitten samalla paikalla. Kertoo kaiketi jotain siitä, että yhtyeen suosio on kasvanut viime aikoina.
Tarotin setti:
Crows Fly Black
Traitor
Pyre Of Gods
Veteran Of The Psychic Wars
Before The Skies Come Down
Tides
Bleeding Dust
Rider Of The Last Day
Ashes To The Stars
I Rule
Pöperöä naamaan, nestettä suoneen ja palautumaan. Casket, tuo Lammin oma death metal -pumppu tsekattiin rinteessä istuskellen. Aikaisemmin kuullut yksittäiset biisit eivät hirveästi vakuuttaneet, mutta nyt keikka nosti kiinnostuksen aivan uudelle tasolle. Lähinnä keskitempoista mutta mukavia lisävivahteita omaavaa kuolonmetallia esittävä orkesteri vakuutti ammattimaisesta otteesta, myös siinä mielessä että bändi koostuu alle parikymppisistä sälleistä. Ja nyt ollaan ihan eri sarjassa kuin joku hemmetin Sturm Und Drang. Yksittäisenä elementtinä mieleen jäi vokalisti Rutasen monipuoliset korinat, lähti niin Tom Araya -tyyliset kiljunnat ja matalammatkin murinat melkeinpä kiitettävästi. Selkeästi parempi keikka kuin Pain Confessorilla ja MyFatella, vaikka henkilökohtainen olemus ei kaikkea innostusta jaksanut osoittaakaan.
Palautumisen jälkeen päälavalla jatkoi Stam1na. Oli siinä heti hymyssä pitelemistä, kun intronauhan soidessa jätkät kapuavat samassa rivissä lavalle korkkaamaan kaljat. Varsinainen keikka alkoi taustanauhalta soitetun Merestä Maalle -kappaleen "lapsikuorolla" (eli kappaleen kuoro parin lapsen laulamana), jonka jälkeen itse kappale lähti käyntiin. Vastaava ilmiö koettiin myös Likaisen Parketin yhteydessä. Merestä Maalle oli hieman vaisu avauskappaleeksi, mutta kyllä meno lämpeni siitä keikan edetessä. Livebändinä tämäkin kokoonpano on vertaansa vailla - jätkät eivät tyydy tavalliseen tukan pyöritykseen, vaan heiluvat soittamisen yhteydessä pitkin lavaa pyörittäen ankarasti tukkiaan. Ja silti soitto kulkee ilman pahempia kommelluksia. Paha selittää, tämä on nähtävä itse. Täytyy vain ihmetellä, miksei kukaan kielisoittajista ole telonnut itseään sen pahemmin esiintyessään. Rumpalilta hajosi tänä kesänä sormi, mutta se nyt on eri juttu. Oma olotila kärsi koko loppupäivän Tarotin keikan jälkitraumoista, sillä pään heiluttamisesta ei tullut juuri mitään, piti tyytyä vain nyrkin puimiseen ja jonkin sortin kähinään. Anyway, jälleen loistokeikka Stam1nalta.
Stam1nan setti:
Merestä Maalle
Paha Arkkitehti
Vapaa Maa
Sananen Lihasta
Sokea Hullu (uusi biisi)
Viisi Laukausta Päähän
Likainen Parketti
Kaksi Reittiä, Yksi Suunta
Ristiriita
----
Kadonneet Kolme Sanaa
Profane Omen meni lähes kokonaan ohi, sillä välillä piti pistäytyä lava-alueen ulkopuolella palautumasta sekä riehumisesta että infernaalisesta auringonpaisteesta. Aurinko porotti täydeltä taivaalta koko päivän ("FUCK THE SUN!!!"), mikä varmasti vei mehuja myös muulta festarikansalta. Pari viimeistä biisiä katseltiin kuitenkin jälleen rinteestä, eipä tuo menetys haitannut ainakaan ennakkoon kuultujen biisinäytteiden perusteella. Tosin tulihan se Wild Child hieman odotetusti setin päätteeksi.
Pellavarockin 15. juhlavuoden päätti Amorphis. Tomi Joutsenen myötä Amorphis on selkeästi petrannut livebändinä, eikä hirveästi valittamista löytynyt tästäkään vedosta. Setti oli täyttä timanttia perusvetoineen parin yllätyksen kera, yleisö kiiitettävästi mukana ja itsekin viihtyi kun keikkaa seurasi loistavilta paikoilta mukana eläen Amorphiksen antaessa parastaan. Tosiaan, ainoa kritiikinpoikanen mitä ite tästä pystyn sanomaan on Tomi Joutsenen ”rauhallisempi” olemus. Jotenkin spiikit eivät luonnistuneet tällä kertaa, ellei syytä oikeasti löydy siitä että mies ihmetteli jatkuvasti väsymystään ja yleisön loistavaa jaksamista. Rauhallisempaankin tulkintaan mieheen toivoisi enemmän iloa, mutta kun aggressiivisempaa materiaalia puhalletaan ilmoille, Joutsen on liekeissä. Loistava vokalistina muutenkin. Kerrassaan erinomainen päätös koko festarille muutenkin, paras keikka mitä olen tältä bändiltä nähnyt. Kerrottavaa ei sikäli hirveästi jäänyt, joten antaa settilistan puhua puolestaan.
Leaves Scar
Against Widows
Magic And Mayhem
Alone
Sign From The North Side
Under A Soil And Black Stone
The Castaway
The Smoke
My Kantele
House Of Sleep
----
Black Winter Day
Amorphiksen jälkeen juontaja Suominen saapui vielä kerran lavalle, mukavassa humalassa ja festarin virallisen maskotin, bulldog-rotuisen koiran kanssa. Harvoin näkee vastaavia yhtäläisyyksiä koiran ja omistajan välillä... Jäätin sitten pienellä porukalla vielä urheilukentän penkeille istumaan ja älämölöä pitämään. Alkoholia tosin ei ollut tippaakaan veressä, vaikka juttujen tasosta niin saattoi satunnainen ohikulkija päätelläkin. Tuli sieltä pariin kertaan kaikenlaista kuittiakin, hohoo. Kun roudauspuolella työskennellyt kaveri vapautui hommistaan, suunnistettiin kaverin kämpille palautumaan, saunomaan ja korkkaamaan pari pulloa Lammin Sahtia päivän päätteeksi.
Mitäpä tästä enää muuta sanomaan, takki aika tyhjänä kirjoittamisestakin (aikamoista tajunnanvirtaa taasen). Festarilla on itsessään loistavat puitteet, mutta muutamilla korjauksilla perusjuttuja saataisiin vieläkin parempaan kuntoon. Toivottavasti. Hyvällä pohjalla kuitenkin ollaan oltu ja pitkään, joten toivottavasti bändikattaus olisi tarpeeksi laadukas visiittiin ensi vuonnakin. Pari Rautaneidon paitaakin näkyi, tunnustaako kukaan?
