Pientä kommenttia nähdyistä bändeistä:
Uriah Heep oli keskiviikon ainoa esiintyjä jonka ehdin näkemään, aika hyvä suoritus heiltä. Wake the Sleeper -levy tuli kokonaan mikä tuntui olevan monille pettymys mutta minulle kelpasi oikein hyvin. Vanhoista tuli Sunrise, Stealin, July Morning, Gypsy, Easy Livin ja Lady in Black, ehkä muutakin, ei muista. Heepiä ennen soittaneen Blaze Bayleyn missasin bussisekoilujen takia mutta onneksi tuli nähtyä Kuopiossa keväämmällä.
Torstai lähtikin hyvin käyntiin, lavalle nousi
Rage. Settilista erittäin hyvä, Trappedia edeltäviltä levyiltä taisi tulla vain puolikas Don't Fear the Winter, muuten oli 90- ja 00-lukujen hittiputkea. Henk.koht. suosikeilta Unityltä ja Soundchaserilta tuli yhteensä viisi kappaletta (All I Want, Down, Set The World On Fire, War of Worlds, Soundchaser) mikä lämmitti. Smolskin vongutustakin pääsi viimein katsomaan livenä, kyllä se vaan osaa.
Sitten
Grand Magus. En ole kuullut kuin viimeisimmän levyn jonka biisejä setti olikin puolillaan. Oikein miehekäs keikka ja tämä "JB" on vahva livelaulaja. Toista kitaristia jäi ehkä välillä kaipaamaan.
Candlemass oli oikein päälavalla ja hra Lowe julisti Mirror Mirrorin alkuun että "the festival starts NOW". Ei nyt ihan niin mutta vakuuttava bändi oli joka tapauksessa. Biisivalinnatkin olivat oikein hyvät mutta ehkä Robertin olisi jo korkea aika opetella biisien sanat, katse oli lattiassa koko ajan kuten kaksi vuotta sitten Jalometallissakin. Komeasti lauloi kyllä. Setin päätti Rainbow-coveri Kill the King mikä oli ihan hauska veto.
Partaveikkoja odotellessa tuli katsottua
The Tubes mikä olikin varsin mielenkiintoinen rockorkesteri. Etukäteen ei ollut mitään hajua mistä bändissä oli kysymys eikä paljon sen jälkeenkään.
Hauska show kuitenkin kertakaikkiaan.
ZZ Top oli cool... siitä ei sen kummempaa analyysiä pysty antamaan. Ei valittamista!
Over the Rainbow:tä tuli nähtyä n. puolet, Turner kuulosti kyllä erittäin hyvältä mutta aika lussua noin niinkuin muuten. Alusta asti on ollut hyvin skeptinen olo koko projektista, ei ne missään nimessä perseestä olleet, edes Blackmore Jr., mutta ei vaan jaksanut kiinnostaa.
Perjantai alkoi jeesusprogella:
Neal Morse. Ei ollut tuttua materiaalia lainkaan, kohtuuhyvin toimi livenä kuitenkin vaikka virtuoosiosastoa onkin aika pitkälti. Mike Portnoy ja Marillionin basisti kävivät vierailemassa. Kuten myös Neal Morsen n. 10v poika mikä oli ensi alkuun hiukan vaivaannuttavan oloinen tapaus mutta hyvin kai se meni.
Jon Oliva's Pain! Vettä tuli ja Jonin ääni ei kai ollut ihan parhaimmillaan mutta näitä asioita ei jostain syystä tullut huomattua ollenkaan kuin vasta jälkeenpäin Youtubesta. Paikan päällä tuli oltua vähän muissa maailmoissa. Settilistassa oli vain kaksi JOP:n biisiä ja loput Savatagea, mulle olisi kelvannut tasaisempikin jako muttei tässä valittamista ollut.
Voivod,
Marillion,
Lita Ford,
Demon tuli vilkuiltua osittain, ei mitään elämää suurempaa näissä... sitten päällekkäin
Kamelot ja
UFO, päädyin Khaniin ja ystäviin. Sää oli ihan esteristä tässä vaiheessa. Kamelot hoiti homman tyylillä ja Khan tuntui pärjäävän vähän paremmin kuin viime vuoden Suomen-kiertueella, oikoi toki nytkin jonkin verran. Settilista oli jälleen vahvasti etupainotteinen, muutamat viimeiset biisit missasin kun piti lähteä JOP:n nimmarisessioon.
Sittenpä ei ollut sen kummempia suunnitelmia, "no voisihan tuon
Foreignerin katsoa ihan mielenkiinnosta". Bändi vetikin yhden festareiden kovimmista keikoista!
Odotin jotain todella elähtänyttä AOR-varamiespalvelua mutta nykykokoonpano olikin todella tiukka ja nokkamies Kelly Hansen suorastaan ilmiömäinen. Ylivoimaisesti suurin yllätys koko reissulla.
Johnny Winter soitteli sitten rokkenrollia, ei ihan minun juttu joten vajaa tunti sai riittää mutta ihan siisti setä kumminkin.
Lauantain eka oli sitten
Ripper Owens. Tämä oli tosiaan jonkinlainen pettymys lähinnä tylsien biisien takia. The Ripper ja Green Manalishi ylivoimaiset kohokohdat. Iced Earthiä ei odotetusti tullut mutta sen prkl Cathedral Spiresin olisivat voineet soittaa, vaikka Demolition-turhuus One on Onen sijasta. Owensilla oli hieno bändi kasassa mutta sekin tuntui jotenkin menevän latteissa biiseissä aivan hukkaan. Caffery oli kyllä siistiä nähdä lavalla.
Impellitteri jatkoi sitten päälavalla ja oli kertaluokkaa parempi. Rob Rock osaa laulaa ja Chris Impellitteri osaa soittaa kitaraa. Rockin suoritusta voisi jopa kuvailla sanalla jäätävä. Olen aina pitänyt miestä hyvänä mutta vähän värittömänä laulajana, nyt pidän häntä aivan helvetin hyvänä mutta vähän värittömänä.
Sitten Sweden Rock 2009:n pääesiintyjä,
Riot. Osaako Tony Moore enää laulaa, onko se läski, vedetäänkö biisit pari sävelaskelta alempaa? Kyllä, vähäsen, ei. Keikka oli aikalailla nappisuoritus kaikin puolin. Odotus nousi sietämättömäksi kun show alkoikin Narita-instrumentaalilla eikä Moorea näkynyt missään. Sitten tuli On Your Knees ja loppu on historiaa, missään ei oiottu kenenkään osalta. Viimeisetkin epäilyt karisivat siinä vaiheessa kun pähkähullut Storming the Gates of Hell ja Dance of Death tulivat ulos täysin virheettä. Uusi biisikin kuultiin ("Wings are for Angels"), se oli 100% Riot-laatua ja uusi levy tulee olemaan kyllä jotain hienoa. Naritan lisäksi vanhaa materiaalia tuli Outlaw, Swords and Tequila ja encorena Warrior, muuten setti oli Thundersteel/TPOP -biisejä.
Journey aloitti varttitunti tämän jälkeen, sieltä tuli greatest hitsejä ja Revelation-levyn kaikki parhaat biisit. Arnel Pinedalta täydellinen suoritus ja mies juoksi ja loikki kuin Dickinson. Yksi reissun kohokohtia tämäkin. Ja tulipahan nähtyä sekin että Leif Edling katsoo Journeyn keikkaa.
Yhtäkkiä tuli pirun kylmä viima ja sitten
Dream Theater. En tainnut tunnistaa yhtään biisiä joten keikka meni lähinnä miesten sorminäppäryyden tarkasteluun. Kyllä ne oli näppäriä. Haukottelun puolelle tämä valitettavasti meni...
Puhuri vain yltyi mutta onneksi
Helstar soitti teltassa. Tuli uutta ja vanhaa, uudemmista en oikein välitä mutta vanhat toimi toki. Ei tietenkään ollut yhtä hyvä kuin Keep it True X:ssä jossa tuli koko Remnants of War. "Loppuhuipennuksena" Baptized in Bloodin aikana lavalle nousi varsin humalainen Robert Lowe vetämään duettoa Riveran kanssa. Ilmeisesti Lowe ei tiennyt biisin sanoja ja lähinnä mölisi jotain mutta ajatushan on tärkein.
Festarit piti toki päättää ultimaattiseen poser-suoritukseen eli lähdin pois kesken
Heaven and Hellin keikan.
Iommin kitaraa ei kuulunut lainkaan ja sääolosuhteet oli kuin marraskuisessa Suomessa joten näin tällä kertaa. Qstockissa nähdään pojat, toivottavasti paremmalla menestyksellä.
) Blaze Bayley. Kuten jo alkujaan spekuloin on tästä tulossa omissa laskuissa heittäen kovin Sweden Rock koskaan. Pahus kun ei tonne vaan taida revetä mitenkään.
